Sivistyssanat ovat kirjoittajalle veikeitä kavereita. Niillä voi briljeerata, yrittää olla viisaampi kuin onkaan. Niillä voi myös kätkeä sen tosiasian, ettei ole mitään sanottavaa.
Mutta politiikassa argumentit – suomeksi sanottuna todisteet ja väitteet – ovat tappavan vaarallisia työkaluja. Tämä näkyy hyvin Krimin tapahtumiin liittyvässä uutisoinnissa, ja ihmisiin vaikuttamisessa.
Venäjä perustelee Krimin liittämistä itseensä alueen venäläiseen väestöön kohdistuvalla uhkalla. Puheissaan presidentti Putin sanoo suoraan, että Venäjän haluaa takaisin edeltäjälleen Neuvostoliitolle kuuluneet alueet. Tavalla tai toisella Venäjä haluaa olla jälleen suurvalta.
Lännen vastatoimet kansainvälisiä sääntöjä rikkonutta Venäjää vastaan ovat toistaiseksi olleet lähinnä säälittäviä. Pehmeyttä perustellaan sillä, että kovemmat toimet uhkaisivat Euroopan ja muun maailman orastavaa talouskasvua.
Olisi mielenkiintoista tietää, oliko pelko hiipuvasta talouskasvusta aikoinaan yksi syy siihen, miksi Ranska ja Englanti antoivat Saksalle vapaat kädet Sudeettimaan suhteen vuonna 1938. Vai onko talousargumenttien korostuminen tässä tilanteessa osoitus siitä, että globaali talous on ottanut lopullisen niskalenkin politiikasta, eli työstä joka usein suomennetaan yhteisten asioiden hoitamiseksi?
Ikävä sanoa näin, mutta tällä hetkellä Venäjän argumentaatio tuntuu paljon lännen vastaavaa vahvemmalta.
