Olen nyt viikon verran makustellut Ranskan festivaalimatkaani jolta palasin viime viikolla. Samalla olen seurannut sosiaalisessa mediassa kirjailijakollegoiden uusimmista kirjoista käytävää keskustelua. Frankfurtin kirjamessuja, ja suomalaisten teemamaalaisuutta hehkutetaan laajasti.
En voi sille mitään, mutta yhä askaroin sen kysymyksen kimpussa puhutaanko kirjallisuudesta käytävässä keskustelussa oikeista asioista. Usein puhutaan kirjoista: kuinka hyvin ne on kirjoitettu, kuinka kirjailija osaa asiansa, kuinka hyvin ne myyvät meillä ja ulkomailla.
Kirjoja ja kirjailijoita nostetaan esille tavalla, joka on ehkä erilaista kuin ennen. Ja kun toisia nostetaan, käy varmasti niin että toisten kenties hiljaisemmat äänet jäävät hälinän alle.
Hyvä että kirjoista puhutaan ja niitä kehutaan. Silti huomaan kaipaavani keskustelua niistä teemoista, joita kirjailijoiden luomat kertomukset käsittelevät. Yksinäisyydestä, erilaisuudesta, rakkauden kaipuusta, arvojen muuttumisesta... teemojen luettelo on pitkä ja rikas.
Vai onko niin, ettei kirjallisuus ole enää se media, jossa tärkeät asiat nousevat esille ja kansan palasteltaviksi? Eikö Iki-Kiannon Punaista viivaa tai Väinö-kaiman Pohjantähden kaltaisia tarinoita enää tarvita, kun kaikki huutavat yhtä aikaa?
