Televisioviihde on liian usein pakkoa nauraa

Sunnuntai 2.9.2018 klo 8.38


Huumori ja nauru ovat iloisia asioita. Useimmiten se että ihminen kykenee yhä nauramaan, kertoo siitä että hän voi hyvin. Näin on erityisesti silloin, jos ja kun ihminen kykenee nauramaan itselleen, ei muiden heikkouksille.

Hätkähdin, kun luin tänään (2.9.) Kymen Sanomista kokeneen näyttelijä Kristiina Halkolan haastattelun. Hän sanoi näin (sitaatti alkaa): Halkolan näkemys on selkeä ja kirkas: television ensisijainen tehtävä on viihdyttää ja myydä.
"Sketsiviihde on nykyään naurattamista mihin hintaan hyvänsä, jotta mainokset menisivät kaupaksi." (Sitaatti päättyy).

Olen tainnut joskus aikaisemminkin kirjoittaa blogissani huumorin tekemisen vaikeudesta. Nauru on erilaista eri ihmisillä, se mikä naurattaa toista ei naurata toista. Kunnioitan niitä jotka sen tekemisen osaavat - tapahtuupa se teatterissa, televisiossa, kaunokirjallisuudessa tai pitkällä ja puuduttavalla bussimatkalla jonnekin.

Valitettavasti olen Halkolan kanssa samaa mieltä televisionaurattamisen tasosta tällä hetkellä. Liian usein turvaudutaan helppoihin vaihtoehtoihin: navanalusjuttuihin, naaman vääntelyyn kameran edessä, siihen että yritetään löytää sen toisen ihmisen sanoista jotakin, jota voisi kääntää nopeasti toisin ja naurattaa. Oivallukset puuttuvat, sellaiset kuin 80-luvun useissa viihdesarjoissa oli. Nopeasti tehty halpistyö valitettavasti näkyy visailuissa läpi.

Halkolan väite siitä, että tarkoituksena on parempi myynti mainoksille on vieläkin hätkähdyttävämpi. Kenelle ohjelmia oikein tehdään - ja miksi? Katsoja ei äänestä jaloillaan vaan kaukosäätimellä. Olemmeko liian laiskoja tekemään niin?

Avainsanat: Kristiina Halkola, televisioviihde, viihde, huumori, huono huumori, televisio


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini