Historiaa ei voi tulkita oikein, ja siksi siitä kannattaa kirjoittaa

Hiljattain minulta kysyttiin, miksi ihmeessä halusin kirjoittaa sadan vuoden takaisista asioista romaanin. Tässä kirjoituksessa yritän vastata tuohon kysymykseen.

Kirjailija kun olen, etsin vastausta kirjasta. Se olkoon Masha Gessenin Venäjä vailla tulevaisuutta (Docendo 2018), jonka lukemista olen vähitellen saattamassa loppuun. Kirjailija on itse syntynyt ja asunut Venäjällä. Hän kertoo kirjassaan nyky-Venäjän synnystä ja sen todellisuudesta seitsemän venäläisen silmin.

Kirja sisältää mielenkiintoisia, eri ihmisten suihin pantuja väittämiä. Käytäköön siis polemiikkia historiasta kirjoittamisen tärkeydestä tai turhuudesta niiden kautta.

Zbigniew Brzezinski, amerikkalainen mutta puolalaissyntyinen valtiotieteilijä ja politiikantutkija kirjoitti aikanaan nyky-Venäjän edeltäjästä Neuvostoliitosta, että sen talouselämä oli ajautunut umpikujaan. Siitä selvitäkseen sen olisi uudistuttava poliittisesti, mikä väistämättä tuhoaisi sen valtiollisen järjestelmän. Mikäli maa haluaisi säilyttää tuon järjestelmän, se epäonnistuisi taloudellisesti.

Venäjän nykyhallinto on tehnyt juuri niin, eli se on yrittänyt rakentaa entistä Neuvostoliittoa keskitettyine johtorakenteineen uudelleen. Poliittista moniarvoisuutta, ja erilaisiin vaihtoehtoihin perustuvaa kansalaisyhteiskuntaa ei ole haluttu rakentaa entisen tilalle. Tulos näyttää olevan vääjäämättä, ennemmin tai myöhemmin se joksi Brzezinski sen kuvasi: taloudellinen eristyneisyys ja epäonnistuminen.

Neuvostoliitto ehti elinaikanaan (1917-1991) muovata täysin uudenlaisen ihmistyypin maan päälle. Hänestä on yleisesti käytetty nimitystä Homo sovieticus. Masha Gessen arvioi, ettei tämä ihmislaji hävinnyt luojavaltionsa mukana, vaan nykyinen Venäjä on edelleen tämän ihmislajin kansoittama. Sana vapaus tarkoittaa Homo sovieticusille lähtökohtaisesti hänen elämänsä vakautta uhkaavaa asiaa. On helpompaa tulla johdetuksi ylhäältä alas, kuin valita itse johtajansa vapailla vaaleilla monesta vaihtoehdosta. Niin asia on aina ollut. Mihin silloin tarvitaan demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota tai päättäjistä riippumatonta, heitä vapaasti kritisoivaa mediaa?

Jo saksalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Hannah Arendt (s.1906) arvioi aikanaan, että mikä tahansa ideologia voi kehittyä totalitaristiseksi (suom. kauttaaltaan valtionjohtoinen järjestelmä, jossa poliittiset vallanpitäjät valvovat kaikkea mahdollista). Riittää, kun ideologia pelkistetään mahdollisimman yksinkertaiseksi aatteeksi, jonka pohjalta kaikki mahdollinen ja mahdoton selitetään.

Totalitarismissa toteutuu kansan ja johtajien välinen hiljainen yhteiskuntasopimus: suurin osa kansasta tuntee olevansa turvassa väkivallalta, jos he pysyvät tiettyjen rajojen sisällä ja kantavat osaltaan vastuuta siitä, että muutkin kansalaiset tekevät niin. Rajoja ei ole kirjattu mihinkään ylös, joten niitä voidaan aina muokata ja tulkita.

Masha Gessen kertoo tämän kaiken taitavasti ja moniäänisesti, monen eri ihmisen kokemusten kautta Venäjästä. Gessenin kirja on tietokirja, mutta hyvin kirjoitettu sellainen. Hän uskalsi tehdä sen, koska asuu nykyään muualla kuin Venäjällä.

Saman voi tehdä myös proosan muodossa, jos taitoa vain riittää. Nyky-Ukrainan alueella aikoinaan syntynyt Mihail Bulgakov kuvasi mainiossa romaanissaan Saatana saapuu Moskovaan Stalinin ajan Neuvostoliittoa. Hänen oli pakko tehdä se rivien väleissä. Minäkään en tajunnut lukiessani tuota mainiota romaania nuorena poikana ensimmäistä kertaa, mitä kaikkea sen sisällä on.

Tuskin ymmärrän vieläkään, kun en elänyt koskaan Neuvostoliitossa. Mutta kiitos Bulgakovin, voin edes kuvitella millaista se oli. Voin siis nöyrästi toivoa, että jotkut lukijoista kiinnostuvat Tämä nuori maa -romaanini pohjalta kevään 1918 ja sitä edeltäneistä tapahtumista, ja ryhtyvät keräämään niistä tietoa ymmärtääkseen paremmin myös nykypäivää.