Antologia on kurkistus ihmisten mieleen ja kieleen

Sunnuntai 31.7.2022 klo 8:29

Pullopostia mereltä antologia. Kuva: Martti Linna

Kotkan Meripäivät ja Aviador Kustannus järjestivät tämänvuotisiin meripäiviin liittyen Pullopostia Mereltä -nimisen kirjoituskilpailun. Kirjoittajalle – olipa hän ammattilainen tai ei – tällainen kilpailu on aina mahdollisuus kokeilla omia rajojaan, tai aivan jotakin uutta.

Kilpailuun otti osaa yli 340 kirjoittajaa, joten väitteet suomalaisten huonosta luku- ja kirjoitusharrastuksesta voi ainakin hetkeksi unohtaa. Kilpailussa kaksitoista parhaaksi valittua tekstiä julkaistiin Pullopostia mereltä -nimisessä antologiassa viime perjantaina. Oma Kadotetut -niminen novellini on yksi noista teksteistä, sijoituin kilpailussa sillä toiseksi.

Sekä perjantaisessa palkintojenjakotilaisuudessa että nyt antologiaa lukiessani huomioni on kiinnittynyt siihen moninaiseen kirjoon elämänkokemuksia, joka näkyy sekä teksteissä että niiden kirjoittajissa. Lopputuloksena ei voi olla mitään muuta kuin monimuotoinen kudelma erilaisia kuvauksia, käsityksiä ja ajatuksia merestä, yhdestä tämän yhteisen Telluksemme merkittävimmästä elementistä.

Olen osallistunut kirjoituskilpailuihin useita kertoja sekä kirjoittajana, tekstien arvioijana että päätuomarina. Juuri mikään muu asia ei anna tarinoita rakastavalle ja niitä itsekin kirjoittavalle ihmiselle sitä kokemusta, mitä erilaisten tekstien lähtökohtien ja niiden toteutuksen miettiminen antaa.

Sana kilpailu unohtuu hyvin nopeasti sekä itse kirjoittaessa että muiden tekstejä lukiessa. Jokainen omaäänisyydessään onnistunut tuotos on jo saavutus itsessään. Viis mitalisijoista – tämä kirjoittajan työ on jatkuvaa etsimistä, ja joskus myös jonkin löytämistä. Kun sitä tekee nimettömänä ja nimimerkin suojissa, on myös vapaa niistä ennakkokäsityksistä, joita joillakin aikaisempia tekstejäni lukeneella antologiaan tarttujilla saattaisi olla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Pullopostia mereltä, Aviador Kustannus, antologia, Kadotetut, novelli, kirjailijan työ, Martti Linna

Kirjan taittovedos on kirjailijalle iso juttu

Perjantai 22.7.2022 klo 11:59

Kopis_kypsa.jpg

Eilen lähetin kustantajalle omat kommenttini syyskuussa ilmestyvän romaanini taittovedoksesta. Tuollainen vedos on minulle aina tärkeä merkkipaalu uuden teoksen synnyssä: nyt tiedän, miltä luomani tarinan sivut näyttävät myös painetussa kirjassa.

Olen katsellut jo kohtuullisen pitkän aikaa Suomen vuosien 1917 ja 1918 tapahtumia kahden nuorukaisen - kajaanilaisen ja haminalaisen - silmin. Erilaisia versioita tarinasta taitaa olla koneellani jo kahdeksan kappaletta. Vähitellen tarina (lue: merkkimäärä) on tiivistynyt siksi, joka minulle taitettuna lähetettiin tarkastettavaksi .

Siitä ei liene toista sanaa, etteikö syyskuussa ilmestyvä romaanini Tämä nuori maa olisi omaa käsialaani. Syntyprosessissa käsikirjoituksesta valmiiksi romaaniksi on kuitenkin mukana monta muutakin ihmistä.

Kustantajan tiimi, ja viime kädessä kustannuspäällikkö siellä on tehnyt päätöksen, että juuri tämä käsikirjoitus kannattaa julkaista. Graafikko suunnitteli teokselle sen ulkoasun. Kustannustoimittaja on tässä kesän aikana tehnyt kanssani hyvää yhteistyötä teoksen muokkaamisessa julkaisukuntoon. Ja nyt, ihan viimeksi taittaja on suunnitellut kirjan sivuja sellaisiksi, että kirja olisi mahdollisimman miellyttävä "käyttöliitymä" tulevan lukijansa käsissä.

Syvä kumarrukseni heille! Samoin kuin heille lukemattomille, jotka kohta esittelevät, lajittelevat, luetteloivat ja hyllyttävät kirjaani kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Eikä unohtaa sovi heitäkään, jotka ovat tehneet jotakin romaanini hyväksi - tietämättään - jo ennen tätä hetkeä.

Eli kaiken käyttämäni lähdeaineiston tuottaneita tietokirjailijoita, toimittajia, tutkijoita, ja monta muuta. Harva asia syntyy täydellisessä tyhjiössä. Ei ainakaan 440-sivuinen romaani.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, kirjailijan työ, kustantaminen, oikovedos, Karisto

Miksei Downton Abbeyssä käydä koskaan vessassa?

Lauantai 2.7.2022 klo 16:34

Naapurivaara, Sotkamo, Kuva: Martti Linna

Yhden määritelmän mukaan käsikirjoitettu draama on elämää, josta on leikattu tylsät kohdat pois. Kirjoittajan suuri haaste on siis löytää kultainen keskitie ihmiselämän arkisen tylsyyden ja sen huippukohtien välillä.

Olen kierrellyt tällä viikolla Kainuuta presidentti, valtiomies Urho Kaleva Kekkosen jalanjäljillä. Oikeasti olen kulkenut sen nimisen ihmisen jalanjäljissä, lähtien hänen nuoruusvuosistaan ja piipahtaen useissa paikoissa, joissa hän kävi vasta vanhemmalla iällä. Koska kirjoitan hänen elämäänsä sivuavaa fiktiivistä romaanisarjaa, olen käynyt myös monessa sellaisessa paikassa, jossa hän olisi saattanut käydä.

Kirjailijana, tarinankertojana minä kuvittelen, mitä Kainuussa ja lähiseudulla tapahtui/olisi voinut tapahtua sata vuotta sitten. Tukenani on vino pino muistiin kirjattua aineistoa erilaisista lähteistä. Tämänkesäisen kiertomatkani tarkoituksena on nähdä omin silmin niitä paikkoja, joissa romaanissa tapahtuu jotakin. Jonkin sortin ”kuudennella aistilla” yritän tavoittaa tunnelmia, jotka täällä tuolloin vallitsivat. Niitä löytyy rakennuksista ja niiden seinistä, jotka olivat jo silloin olemassa. Museoista, näyttelyistä ja nykykainuulaisista ihmisistä.

Hiljattain havahduimme erään keskustelukumppanini kanssa siihen, ettei englantilaista laatudraamaa edustavassa Downton Abbey -televisiosarjassa käydä koskaan vessassa. Kartanotarinan päähenkilöt eivät koskaan tule kuviin pesuhuoneesta hiukset märkinä ja sekaisina. Kukaan ei kompastu kartanon upean päärakennuksen edessä kiveen tai kiroa ilman, että sillä on jokin tarkoitus tarinan kuljettamisessa.

Tuolta osin väittämä että draama on elämää josta on leikattu tylsät osat pois, näyttäisi pitävän paikkansa. Arkinen, tylsä, toistuva, ikävä, likainen elämä ei ole kivaa. Siitä ei haluta kuulla, siitä ei haluta lukea eikä siitä ole katsottavaksi.

… vai onko? Jotkut taitavat tarinankertojat siinä aika-ajoin onnistuvat, mutta silloin tuota arkea ja kurjuutta on väritettävä toiseen suuntaan: yhä arkisemmaksi ja kurjemmaksi. Itselleni tulee esimerkiksi romaaneista mieleen Joel Lehtosen mainio Putkinotko, ja elokuvista Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia.

Tavallisempaa, kurjempaa, ja kuitenkin samalla kiinnostavaa tarinanpunontaa on vaikea keksiä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, Kainuu, Urho Kekkonen, Joel Lehtonen, Putkinotko, Mikko Niskanen, Kahdeksan surmanluotia, draama, draaman kaari, Downton Abbey

Kun naamiot putoavat, voi sattua kaikenlaista

Torstai 23.6.2022 klo 9:32

mittumaari, koira, Miehikkälä, kuva: Martti Linna

Ukrainassa syttyneen sodan myötä olen miettinyt sitä, millaisina hetkinä me käytämme naamioita ja miksi niin teemme. Erilaiset maskit, naamiot ja suojaukset peittävät ja paljastavat isoja asioita itsestämme.

”Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.” Näin totesi helmikuun 24. päivän tiedotustilaisuudessaan presidenttimme Sauli Niinistö. Se oli hyvä ja tyhjentävä toteamus. Halu ja pyrkimys sodan sytyttämiseen oli ollut kauan nähtävissä, mutta meidän oli vaikea uskoa sen syttyvän. Naamiot olivat täyttäneet tehtävänsä.

En usko, että kukaan meistä selviää elämästään ilman naamioiden käyttämistä. Kun ihminen yllätetään perusteellisesti, häntä loukataan verisesti tai eteen tulee jotakin muuta ikävää, on ensimmäinen luonnollinen reaktio vetää naamio ylleen. Se voi olla hällä väliä -naamari, aggressiivinen vastahyökkäysnaamio, pannaan tämä leikiksi -naamari, kyllähän minä tämän tiesin -maski tai jotakin muuta. Variaatioiden määrä lienee rajaton.

Lienet sinäkin tavannut ihmisen, joka käyttää yhteiskunnassa jonkinlaista valtaa toisten ihmisten ylitse. Usein hän kantaa sen ulkoisena merkkinä kravattia, siistiä pikkutakkia ja jotakin titteliä. Jos kysymyksessä on nainen, maskiin saattaa kuulua siisti kampaus, ja harmahtavan tai vihertäväniloton jakkupuku. Iloisen väristä mekkoa ei välttämättä koeta luotettavana.

Kun kohtaat saman ihmisen hänen vapaa-ajallaan linttaan jo aikoja sitten astutuissa lenkkareissa ja maalitahraisissa verkkareissa joudut väkisinkin miettimään, kumpiko kovin erilaisista maskeerauksista on lähempänä Tärkeän ihmisen aidointa sisintä. Vaaka kallistuu arvailuissamme usein tuon harmittoman verkkariveikon puoleen. Vaan onkohan tulkintamme aina oikea?

Jokainen, joka on joskus elämänsä aikana rakastunut toiseen ihmiseen, tietää kuinka tärkeä hetki maskinsa pudottaminen on. Se hetki, kun luopuu näyttelemästä ”parempaa” ihmistä kuin oikeasti onkaan, ja paljastaa rakkautensa kohteelle tunteensa ja oman haavoittuvuutensa. Jos noina hetkinä saa vastarakkauden sijasta sisäänsä muita pistoksia ja kokee sitä usein, voi olla että suojaava maski saa pysyvän sijansa ihmisen kasvoilla. Tuo lienee yksi kuvatuimmista aiheista maailmankirjallisuudessa.

Maski voi olla myös positiivinen asia. Kun katselee jääkiekkokatsomossa naamansa sinivalkoisin värein tuhrineita kisaturisteja, tai tuoretta maailmanmestaruutta toreilla juhlivaa kansaa, tulee väkisinkin miettineeksi onko kysymyksessä aito asia. Onko ilon ja voitonhuuman näyttäminen julkisesti ja osana joukkoa helpompaa, kun sen voi jakaa jonkin isomman joukon osana ja suojissa? Kuinka moni juhlijoista ja kannattajista on mukana vain siksi, että yrittää kokea jotakin sellaista tunnetta, jota näkee/arvelee muiden tuntevan?

Hyvän, teflonpintaisen naamion rakentamiseen itselleen kuluu aikaa. Toisilta meistä se onnistuu paremmin kuin toisilta. Ehkä joskus käy niin, että siitä naamiosta tulee aidompi kuin alkuperäisestä mallista, ja ihminen alkaa itsekin uskoa siihen.

Se lienee yksi syy siihen, miksi sodat syttyvät.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Nyt naamiot on riisuttu, Sauli Niinistö, naamio, maski, Ukrainan sota, tunteiden piilottaminen, Martti Linna

Kamera on verraton kaveri aamulenkillä

Tiistai 24.5.2022 klo 12:31

ruotsinlituruoho, Arabirobsis suecica, kuva: Martti Linna

Ellei ole niin sanottu hikikuntoilija, antaa luonnon havainnoiminen eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina mielihyvää vaikka ihan tavallisella koirankusetuslenkillä. Kohtuullisia kuvia ottava digikamera, pari luontokirjaa ja netti viimeistelevät harrastuksen, joka ei maksa maltaita.

Metsäalan koulutuksen saaneena olen opiskellut paljonkin luontoon liittyviä asioita. Eli tunnen yleisimmät maassamme tavattavat lintu-, kasvi- ja nisäkäslajit, sienet, hyönteiset ja niiden elinpaikat. Mutta vasta aivan viime vuosina, kun olen alkanut kantaa kameraa mukanani, olen oppinut enemmän siitä, miten se ihan oikea reaalimaailma – eli luonto ympärillämme - toimii.

Tunnustetaan suoraan: nuorempana oli olevinaan kiire. Lenkit piti tehdä juosten, että kunto nousee. Päässä pyörivät työhön, tai muihin murheisiin liittyvät asiat. ”Onneksi” iän mukanaan tuomat vaivat ovat hillinneet osaltaan tuota valitettavan yleistä kansantautia.

Kamera on matkakaveri, joka opettaa ihmistä pysähtymään ja liikkumaan hitaammin. Muuten ei välttämättä pääse elävän kohteen lähelle, ennen kuin se karkaa pois. Katse oppii hakemaan läheltä ja kaukaa sellaisia asioita, jotka ovat kuvaamisen väärtejä. Vähitellen oppii tietämään, milloin kannattaa painaa laukaisinta, ja miten kuvaa kannattaa rajata.

Olen oppinut tunnistamaan sellaisia lajeja, joita en ennen tuntenut. Viime viikolla kuvasin sinisuohaukan saalistamassa myyriä. Yllä oleva kauniskukkainen kalliokasvi olisi jäänyt ilman kameraa huomaamatta ja nimeämättä.

Kameran kanssa liikkumisesta ei kannata ottaa suorituspaineita. Kaikkia eliölajeja ei tarvitse oppia ulkoa. Divareista saa tosi hyviä tunnistusoppaita muutamalla eurolla. Kun kuvan – sen suttuisenkin – avaa kotona tietokoneen näytölle, voi kaikessa rauhassa tutkia linnun tai kasvin ulkoasua. Netistä löytyvä luontoportti.com on verraton apu kotimaisten lajien tunnistamisessa.

Vähitellen kameran kantamisesta ulkona tulee tapa. Eikä se ole pois kuntoilusta eikä asioiden työstämisestä mielessään. Voi olla, että askeleet vievät sellaisille poluille, joilla en ole ennen käynyt. Ja ihmisen pää on sellaiseksi tehty, että mielensä irrottaminen arjen ongelmista luonnon seuraamiseen voi tuoda alitajunnasta pintaan ratkaisut kinkkisiinkin ongelmiin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, luontokuvaus, kamera, kasvien tunnistaminen, ruotsinlituruoho, luontoretki

Euroopan ja Suomen historia on täynnä ironiaa

Torstai 12.5.2022 klo 14:10

Voitonpaivakooste_pikkunetti.jpg

1920-luvun alussa vallankumouksen mylläämästä Venäjästä irrottautuneet Puola ja Latvia tekivät hartiavoimin töitä saadakseen muut niin sanotut ”reunavaltiot” eli Liettuan, Viron ja Suomen kanssaan puolustusliittoon. Silloin se ei onnistunut. Satakunta vuotta myöhemmin nuo valtiot näyttävät olevan kaikki kohta yhteisessä puolustusliitossa. Ironista kyllä, aloitteen asiassa teki Venäjä.

Suomen historiassa on itsenäistymistaistelun sankareiksi nostettu maan sisällä vaikuttaneet itsenäisyysaktivistit, ja Saksaan jääkärioppiin lähteneet nuoret miehet. Kun jääkärit palasivat pääosin keväällä 1918 Suomeen, lähes kaikista heistä leivottiin joko upseereita tai aliupseereita valkoiseen armeijaan. Siitä huolimatta, että suurin osa heistä oli palvellut Saksan itärintamalla tavallisina rivimiehinä.

Kevään kahdeksantoista valkoisen armeijan johtopaikoille tarvittiin kuitenkin Venäjän keisarillisessa armeijassa esikuntatyötä oppineita, ja käytännön johtamista ensimmäisen maailmansodan joukko-osastoissa harjoitelleita suomensukuisia, noita Venäjän vallankumoukselta tänne pelastuneita upseereita. He myös paljolti kehittivät sen armeijan ja ne taistelutavat, jotka laittoivat talvella 1939-1940 sulun puna-armeijan juhlamarssille Suomeen. Vuoden 1921 alussa kaikki kahdeksan puolustustusvoimien aktiivikenraalia kuuluivat tähän joukkoon. Tilanne oli lähestulkoon sama kaikissa Venäjän reunavaltioissa.

Vuonna 1900 syntynyt Urho Kaleva Kekkonen oli nuoruudessaan kova ryssänvihaaja. Venäjän kieli ei tarttunut Kajaanin yhteiskoulussa millään hänen päähänsä. Siitä huolimatta, toisen maailmansodan jälkeen aina 1970-luvun lopulle saakka häntä kutsuttiin pilkallisesti Siperian vinttikoiraksi, kun hän reissasi niin usein Neuvostoliitoksi muuttuneessa itänaapurissa vakuuttamassa sikäläistä johtoa piskuisen Suomen Ystävyydestä, Yhtenäisyydestä ja keskinäisestä Avunannosta.

Siitä, ohjaako ihmisten, kansojen ja kansakuntien elämää jokin korkeampi voima, ei maailmalla vallitse kattavaa yksimielisyyttä. Mutta jos sellainen voima on olemassa, niin ei siltä ainakaan ironian tajua puutu.

LUKUVINKKI: Mirko Harjula: ”Ryssänupseerit”. Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914-1956. BoD, painovuotta ei merkitty.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suomi 1918, sisällissota, vapaussota, Venäjä, Neuvosto-Venäjä, Urho Kekkonen, Martti Linna, Mirko Harjula

Yli sata vuotta kirjoitettua suomalaista hölynpölyä

Maanantai 2.5.2022 klo 11:50

La Rochefoucauld, mietelmä, sitaatti, Kuva: Martti Linna

Sanomalehtimiehen pitää aina kirjoittaa, vaikka ei aina olisi mitä kirjoittaisikaan. Ja kun ei ole oikein selvillä siitä, mitä kirjoittaa, niin silloin hyvin useasti tulee kirjoittaneeksi sellaista sekasotkua, jota ei oikein itsekään ymmärrä. Sellaista sekasotkua nimitetään meidän maamme kielellä hölynpölyksi.

Noin kirjoitti nuori toimittaja Urho Kaleva Kekkonen Kajaanin Lehdessä 21. heinäkuuta vuonna 1919. Vaikka tuosta on kulunut aikaa jo satakunta vuotta, on Suomen pitkäaikaisen presidentin silloinen havainto yhä ajankohtainen.

Tänä päivänä toimittajan työtä tekevällä on yleensä taustalla monipuolinen koulutus. Hänellä on käytössään runsaasti erilaisia hakupalveluja, ja paljon dokumentoitua tietoa erilaisista aihepiireistä. Juttuja on kirjoitettu tässäkin maassa eri aiheista niin paljon, että verrokkiaineistoa löytyy varmasti, kaikista mahdollisista ja mahdottomistakin aiheista.

Lähtökohta on kuitenkin sama. Sanomalehtimiehen ja -naisen täytyy kirjoittaa, sillä se on media-alalle hakeutuneen tapa hahmottaa maailmaa. Sata vuotta sitten kuvallinen viestintä oli lehdissä vähäistä. Liikkuvan kuvan käyttäminen jutun tekemisessä tuskin edes kävi silloisten journalistien päiväunissa. Äänikään ei kulkenut kauemmas, kuin sinne minne sen sai kantamaan omalla karjaisullaan.

Nykyisin on käytettävissä sekä kirjoitettua sanaa, kuvaa että ääntä. Kesällä 1919 Urho Kaleva Kekkonen tarkoitti nuo sanansa pilkaksi kotikaupunkinsa toisen, eli kilpailevan lehden toimitukselliselle linjalle.

Silti niissä on totuuden siemen tämänkin päivän journalisteille. Kun paljon kirjoittaa/äänittää/kuvaa, on hölynpölyn tuottamisen vaara aina läsnä.

Karisto julkaisee syyskuussa 2022 Urho Kekkosen ja itsenäisen Suomen nuoruusvuosista kertovan romaanini Tämä nuori maa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Urho Kekkonen, Kajaanin Lehti, hölynpöly, journnalismi, lehtikirjoittaminen, Martti Linna, Tämä nuori maa

Tämän päivän Putinisti on eilisen Nato-haukka

Maanantai 25.4.2022 klo 9:57

Groucho Marx. Kuva: Martti Linna

Venäjän hyökättyä raa’asti Ukrainaan, joutuu Suomi miettimään uudelleen turvallisuuspolitiikkaansa. Kun on kysymys mielipiteistä, on leimakirves jälleen ahkerassa käytössä.

Takavuosina, kun elimme vielä rauhanomaista yhteiseloa suuren ja ystävällisen itänaapurin kanssa, oli varsinkin politiittisesti aktiivisen henkilön viisasta piilottaa mahdolliset myönteiset ajatuksensa Pohjois-Atlantin puolustusliitto Natosta.

En tiedä, kuka Suomessa ensimmäisenä käytti haukka-nimitystä Naton yhteydessä. Tällä vuosituhannella haukasta on puhunut useampikin suomalainen poliitikko, muun muassa Paavo Väyrynen. Muistelen kuitenkin, että nimitystä on käytetty jo paljon aiemmin, ainakin 90-luvulta lähtien.

Haukka on paitsi upea eläin, myös vahva vertauskuva. Se viittaa voimaan, saalistamiseen ja asioiden ratkaisemiseen väkivallalla. Sen vastakohta lintumaailmassa ja rauhanaatteessa lienee useimmiten kyyhkynen.

Tätä kirjoittaessani elämme ehkä historiallisessa käännekohdassa. Venäjän toiminta Ukrainassa on ajamassa Suomea Naton jäseneksi, ja jäsenyydellä – ilmeisesti – on kansalaisten parissa laajaa kannatusta. Sitä todistavat mielipidekyselyt, joita en usko – toisin kuin eräillä netin keskustelupalstoilla väitetään – peukaloiduiksi. Oma, ihmisten kanssa keskustellen luotu mutu-tuntumani päätyy samanlaiseen arvioon.

Kansaa ja päättäjiä on kehotettu keskustelemaan mahdollisen jäsenyyden hyvistä ja huonoista puolista, sekä sen vaihtoehdoista. Vaihtoehtojahan on aina, jonkun mielestä hyviä ja jonkun toisen mielestä huonoja. On osa demokraattista päätöksentekoa, että jokaisella on oikeus ilmasta mielipiteensä yhteisistä asioista. Se on asia, joka erottaa kansanvaltaisen päätöksenteon monista muista hallintomalleista.

Siihen nähden on ikävää, että Nato-jäsenyyteen kielteisesti suhtautuva, ja siitä julkisesti kertova henkilö leimataan näinä päivinä julkisessa sanassa ja sosiaalisen median ”keskusteluissa” usein Putinistiksi. Tämä kohtalo on näköjään tullut esimerkiksi Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontulan osaksi. Häntä haastatellaan asian tiimoilta mm. tämänpäiväisessä (25.4.) Hesarissa.

Olen näköjään pohtinut mahdollista jäsenyyttä pitkälle samoilta kanteilta kuin Kontulakin. Olen kuitenkin päätynyt pohdintani tuloksena toisenlaiseen mielipiteeseen, eli kannattamaan mahdollisen jäsenyyden hakemista. Ennen Krimin valtausta vuonna 2014 olin asian suhteen vielä eri linjoilla.

Kunnioitan silti Kontulan näkemystä. Haukoista ja Putineista viis – varmin tapa säilyttää arvokas demokraattinen päätöksentekotapamme, on oikeus mielipiteensä muodostamisen vapauteen. Sillä jos tapaat henkilön joka sanoo varmaksi tietävänsä mitä tulevaisuudessa tapahtuu, niin hänet kannattaa kiertää kaukaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Putinisti, Nato-haukka, Martti Linna, Paavo Väyrynen, Anna Kontula, Ukraina, mielipiteenvapaus, leimakirves

Vihapuheesta, loukkaavasta puheesta ja niiden erosta

Sunnuntai 17.4.2022 klo 10:59

tulppaaneja, tulppaani, Kuva: Martti Linna

Olenko joskus päästänyt suustani vihapuhetta? Todennäköisesti olen, mutta en ole jäänyt siitä kiinni. Entä loukkaavaa puhetta? Varmasti, ja niin tulen tekemään vastakin.

Äskettäisen kansanedustaja Päivi Räsäsen vihapuheoikeudenkäynnin tiimoilta lienee moni muukin miettinyt sitä, mitä vihapuhe on. Suomen lainsäädäntö ei määrittele erikseen sitä, mitä pidetään viharikoksena. Suomeksi: asiassa on aina olemassa tulkinnan varaa.

Suomen poliisin nettisivujen mukaan viharikoksella tarkoitetaan sellaista rikollista tekoa, jonka motiivina on ennakkoluulo tai vihamielisyys tiettyä kansanryhmää kohtaan. On huomattava, että tällä tavoin määritelty viharikos voi kohdistua myös valtaväestöön kuuluvaa ihmistä/ihmisiä kohtaan.

Vihapuhe on viharikos. Se voi saada alkunsa kohdehenkilön rodusta, ihonväristä, syntyperästä tai monesta muusta asiasta. Poliisin nettisivuilta löytyy pitkä litania mahdollisia motiiveja. Tuo listaus laittaa miettimään.

Tällä hetkellä olen vihainen venäläisille Ukrainassa menossa olevan kansanmurhan ja valloitussodan johdosta. Syyllistynkö siinä viharikokseen? Kun tapaan vierasta kieltä puhuvia ihmisiä, olen vähän enemmän varuillani tekemisteni ja olemiseni kanssa, ennen kuin tutustun heihin paremmin. Onko rikollista tuntea sillä tavoin ennakkoluuloa? Minusta se on silkkaa terveellistä, ja ihmisen alkukantaisiin vaistoihin pohjautuvaa varovaisuutta.

Päivi Räsäsen oikeudenkäynnin yhteydessä häntä syytettiin netti- ja yleisönosastokirjoituksissa paitsi vihapuheesta, myös loukkaavasta puheesta jotakin kansanryhmää vastaan. Häneltä toivottiin sellaisten puheiden lopettamista.

Luulen, ettei kansanedustaja Räsänen kykene niin tekemään. En kykene itsekään. Vihapuhe on jotakin, joka voidaan kriminalisoida lain edessä edellä mainituilla perusteilla, kun teko kohdistuu johonkin tiettyyn kansanryhmään. Toisen ihmisen loukkaamista sanoin on mahdotonta kriminalisoida.

Loukkaaminen sanoilla on – valitettavasti – meille ihmisille arkipäiväistä toimintaa. Ihan siitä syystä, että sen asian ääneen sanominen joka loukkaa minua, ei välttämättä loukkaa sanojaa. Se ei ole hänelle tärkeä asia, mutta minulle on. Määrittelemme omat rajamme eri tavalla.

Ja jokaisella meistä on siihen täysi oikeus. Muuten emme pysty ihmisinä olemaan vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Se, että olemme eri mieltä asioista, vie niitä monta kertaa eteenpäin. Se pakottaa meidät miettimään asioita monelta eri kannalta – myös niiden toisenlaisten ihmisten kannalta.

Ellemme osaa tehdä niin, voi tuloksena olla katastrofi. Kuten Ukrainassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vihapuhe, loukkaava puhe, Päivi Räsänen, viharikos, Martti Linna, Ukraina

Historiallisen romaanin alku voi olla yhdessä lauseessa

Torstai 24.3.2022 klo 10:09

Tämä nuori maa, Martti Linna, Karisto

Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni.”
-Urho Kekkonen, 1981: Vuosisatani 1.-

Me elolliset olennot elämme aina tässä ja nyt-hetkeä. Käytämme aikaamme ja tarmoamme niiden luonnollisten ja kuviteltujen tarpeiden tyydyttämiseen, joita meillä on. Ajoittain suunnittelemme tulevaisuutta. Toivomme ja pelkäämme sen tuovan erilaisia asioita tullessaan. Ajoittain päähämme pälkähtää muistumia menneistä tapahtumista. Niitä tulee, halusimmepa niitä tai emme.

Monta, monta vuotta sitten luin edellä lainatun lauseen presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) vuonna 1981 julkaistuista muistelmista. Lause ei jättänyt minua rauhaan. Tuli tarve ottaa selville, millaisia tapahtumia tuon lausahduksen taakse kätkeytyi.

Vasta 17-vuotias Kajaanin Sissi-Rykmentin sotilas Urho Kekkonen sai toukokuussa 1918 johdettavakseen ryhmän, joka teloitti täällä Haminassa, nykyisessä kotikaupungissani punaisiksi luokiteltuja ihmisiä. Noiden tapahtumien muisto ei ilmeisesti jättänyt Kekkosta koskaan rauhaan.

Eräässä toisessa kirjoituksessaan Kekkonen totesi, että aina kun hänelle tuli elämässään oikein tiukka paikka vastaan, hänelle palautuivat mieleen Haminan tapahtumat. Toukokuun 1918 tapahtumat eivät jättäneet minuakaan rauhaan. Syyskuussa 2022 ilmestyy niiden pohjalta kirjoittamani romaani Tämä nuori maa Kariston kustantamana. Kekkonen, ”Känä” tarvitsi yhden elämänsä kipeimmän asian selittämiseen yhden lauseen. Minä kirjoitin aiheesta 500-sivuisen romaanin yrittäessäni ymmärtää, mitä hän sanoillaan tarkoitti.

Romaanin kirjoittaminen on pitkä prosessi. Kun sitä aloitin, maailmassa vallitsi vielä pääosin rauhan tila, toisin kuin kevään 1918 Suomessa. En työhön ryhtyessäni arvannut, että romaanini ilmestyessä maailmassa vallitsee taas vakava poikkeustila.

Moni nuori mies ja nainen saa näistä päivistä Ukrainassa itselleen samanlaisen, ehkä elinikäisen trauman, jollaisen Känä sai itselleen Haminasta. Ei historia toista itseään: me ihmiset teemme sen ihan itse.

Romaanini esitellään juuri julkaistussa Kariston kesän ja syksyn 2022 uutuuskirjaluettelossa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tämä nuori maa, historiallinen romaani, sotaromaani, kevät 1918, Tämä nuori maa, Martti Linna, Karisto, Känä, Urho Kekkonen, Hamina 1918

Putin lähtee, mutta Venäjä on silti naapurimme

Perjantai 18.3.2022 klo 10:51

Paulo Coelho, aforismi, Martti Linna, Kun kaikki päivät

Käsittämätön hyökkäys Ukrainaan on eristämässä itäistä naapuriamme henkisesti ja taloudellisesti muusta maailmasta. Mädän johdon sytyttämän sodan seuraukset tulevat näkymään Venäjällä pitkään. On silti hyvä muistaa, että se on naapurissamme myös tulevaisuudessa.

Kuten jo J.K. Paasikivi aikoinaan sanoi, emme voi valita naapureitamme. Suomen ja Venäjän kohtalot ovat historian saatossa sivunneet toisiaan monta kertaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että tuo kohtalonyhteys katkeaisi tulevaisuudessakaan.

Yli 140-miljoonainen kansa itärajamme takana on aina ollut luonnollinen kauppakumppani suomalaisille. Monella suomalaisella on tavalla tai toisella sukujuuria Venäjällä. Tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä Suomenlahden pohjukassa sijaitseva Pietari oli suomalaisperäiseltä asukasluvultaan yksi maailman suurimpia ”suomalaisia” kaupunkeja.

Kulttuuriimme Venäjä on antanut paljon, puhutaanpa sitten suomen kielestä, musiikista, kirjallisuudesta, teatterista tai mistä tahansa kulttuurin alasta. Ja vastaavasti, moni suomalainen kulttuurintekijä on menestynyt mainiosti ihan viime vuosiin asti venäläisillä kulttuurin markkinoilla.

En näe rajan tällä puolella mitään syytä hekumoinnille Venäjän nykyisestä ja tulevasta alennustilasta. Kelvottomalle valtionjohdolle on siellä ilmeisen kipeä asia myöntää, että suurvallan asemaa ei rakenneta nykymaailmassa enää pelon ja asemahdin varaan. Suurvalta-asema häviää tuotos/panos-laskennassa kirkkaasti hyville naapuruussuhteille. Niihin Venäjällä on pitkä matka Ukrainan tapahtumien jälkeen.

Niiden rakentamiseen on kuitenkin kaikki mahdollisuudet. Se ei tule ehkä toteutumaan minun elinaikanani, eikä ainakaan Vladimir Putinin valtakauden aikana. Resursseja parempaan kyllä on, jos niin halutaan.

Parempia aikoja odotellessa on syytä pitää mielessä, ettei nykyinen tilanne ole tavallisten venäläisten ihmisten vika. On syytä pitää se mielessään, ja tehdä omalta pieneltä osaltaan kaikkensa, että toivon pilkahdukset paremmasta pysyvät hengissä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Ukraina, Ukrainan sota, Suomen ja Venäjän suhteet, Martti Linna, J.K. Paasikivi, Vladimir Putin, naapuruussuhteet

Nykyhetki muodostuu historiasta ja tulevaisuudesta, ja se on sen pahin ongelma

Torstai 10.3.2022 klo 8:49

John Steinbeck, Kuva: Martti Linna

Historiaa on kutsuttu muun muassa ihmisten menneisyyttä tutkivaksi tieteeksi, tai tarinoiksi menneistä ajoista. Tulevaisuuden tutkiminen taas yrittää ymmärtää ja ennustaa sitä aikaa, jota kohti olemme menossa.

Ensin kaksi vuotta maailmanlaajuista pandemiaa, ja nyttemmin Ukrainan sota ovat järkyttäneet pahasti kuvaamme ajasta jota tällä hetkellä, tässä ja nyt ihmiskunnan nykyisenä sukupolvena elämme. On asiassa hyviäkin puolia: kaikki-tänne-heti-mulle-nyt -tyyppiset ilmaisut ovat (ainakin julkisuudessa) merkittävästi vähentyneet. Ehkä on huomattu, että asiat ovat silloin hyvin, kun saan käydä illalla nukkumaan pelotta, vatsa täynnä ja edes jollakin lailla terveenä.

Nykyhetki rakentuu aina menneen ajan, menneiden sukupolvien työn varaan. Silloin tehtiin suurin osa niistä keksinnöistä, joiden varaan rakentuu ihmiskunnan hyvinvointi. Keksittiin hyviä asioita, kuten erilaisten maanviljelytapojen kehittäminen. Tehtiin huonoja asioita, kuten laajojen maa-alueiden pilaaminen elämiskelvottomiksi erilaisilla myrkyillä. Meillä on ainakin hämärä käsitys siitä miten elämä maapallolla, ihmiskunta ja oma kansakunta ovat ehkä saaneet alkunsa.

Kun katsomme tulevaisuuteen, yritämme toiminnan eri tasoilla miettiä, millainen se tulee olemaan. Teemme suunnitelmia, varaudumme, ennakoimme. Niin yksittäisten ihmisten, kansakuntien kuin koko maailman tasolla. Se kuva on osin kuvitelmaa, osin se rakentuu nykyhetken ja osin historian tuntemuksemme varaan.

Nykyhetki on historian ja tulevaisuuden välissä pirullinen ajanjakso. Ei se ihme ole, että siinä eläminen ahdistaa niin monia. Historiaa kun voi tulkita niin monin eri tavoin. Sieltä voi haikailla menneitä, monesti kuviteltuja ”hyviä” tai suuruuden aikoja. Sieltä voi kaivaa tehtyjä, tai ainakin kuviteltuja vääryyksiä oman toimintansa polttoaineeksi nykyhetkessä tai tulevaisuudessa. Ja tulevaisuudenkin voi ajatella niin monella eri tavalla.

Pahimmillaan tuloksena on katastrofi. Niin kuin tällä hetkellä Ukrainassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: historia, historiantutkimus, tulevaisuus, tulevaisuudentutkimus, Martti Linna, John Steinbeck, Ukraina, nykyhetki

Sotilaiden äidit itkevät taas Ukrainassa ja Venäjällä

Torstai 24.2.2022 klo 8:53

Russellin_demokratia_pikkunetti.jpg

Belgorod. Harkova. Odessa. Ja monet muut toisen maailmansodan taistelupaikat Ukrainassa.

Historian harrastajana on tuntunut pahalta lukea noiden kaupunkien nimiä sanomalehtien kartoista näinä päivinä. Tuskin ovat noilla seuduilla aivan turhaan kuolleiden venäläisten, ukrainalaisten, saksalaisten, unkarilaisten, romanialaisten, suomalaisten ja monien muiden maiden sotilaiden ja siviilien luut ehtineet murentua nimettömissä haudoissaan, kun samoilla seuduilla taistellaan taas.

En ole koskaan käynyt Ukrainassa. Näkemieni kuvien ja elokuvien perusteella se on kaunis, asukkailleen elämisen arvoinen ja rakas maa. Sellainen, jossa heillä on oikeus elää ja päättää omista asioistaan ilman ulkopuolelta tulevaa sotilaallista uhkaa.

Venäjällä olen käynyt useampaan kertaan, ja sekin on kaunis maa. Olen myös tavannut monia todella sydämellisiä ja hienoja venäläisiä ihmisiä. Venäläinen kulttuuri on antanut maailmalle paljon niin kirjallisuuden, musiikin kuin monen muunkin elämänalan saralla. Tavallista venäläistä tai ukrainalaista ihmistä ei ole mitään syytä vihata.

Sen sijaan voi ihmetellä, onko itseään suurvallan johtajana pitävällä ihmisellä kanttia kävellä jonakin päivänä sodassa poikansa tai tyttärensä menettäneen äidin eteen, esittää surunvalittelunsa ja esittää järkevästi perusteltavissa oleva syy hänen suurelle menetykselleen, ja aloitetulle hyökkäyssodalle.

Ei sellaista ole.



Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Ukraina, Ukrainan sota, rauha, demokratia, Martti Linna, Bertrand Russell

Hyvä kustannustoimittaja on kirjailijalle oiva piiskuri

Lauantai 12.2.2022 klo 11:29

Lattea viikonloppu, tunnelma katossa, Kuva: Martti Linna

Luin viikolla erään tunnetun, arvostamani brittidekkaristin uusimman suomennetun romaanin. Lukukokemus oli tälläkin kertaa hyvä – aina viimeisen kappaleen alkuun asti.

Ollakseen kiinnostava romaanin on oltava monella tapaa hyvin tehty. Kielen on toimittava, ihmisten on oltava lihaa ja verta, miljöökuvauksen on oltava elävää. Sekään ei tee pahaa, jos teoksessa syntyy tavalla tai toisella jännitteitä, joiden voin odottaa purkautuvan/saavan selityksensä viimeistään viimeisillä sivuilla.

Jotakin oli mennyt pieleen lukemani romaanin viimeistelyssä. Tuntui, kuin kirjailija olisi kesken kaiken kyllästynyt aiheeseensa ja sen sisällön kehittämiseen. Päähenkilö – joka dekkarissa on yleensä se, joka ratkoo rikoksia – istui viimeisillä sivuilla tarinaan aivan uutena henkilöhahmona tulleen ihmisen kanssa kahvipöytään. Hän vastasi vuolaasti selostamalla niihin kysymyksiin, joihin tämän lajityypin romaaneissa pitää aina vastata: kuka sen teki, miten hän sen teki ja miksi?

Kun laitoin kirjan kannet kiinni, kävi mielessä pätevän kustannustoimittajan tavattoman iso rooli onnistuneen romaanin synnyttämisessä. Kustannustoimittajan nimeä ei yleensä kirjoiteta mihinkään kohtaan teoksessa. Ehkä monesti olisi syytä.

Laiska kirjailija kirjoittaa laiskan teoksen. Hän (lue: myös minä) tyytyy suoltamaan tekstiä omalla mukavuusalueellaan. Ehkä sillä, joka on ennenkin toiminut. Me kirjailijat emme välttämättä aina näe omia helmasyntejämme: kiusallisesti toistuvia sanoja ja lauserakenteita, tarpeettomia henkilöhahmoja ja juonenpätkiä, täysin ylimääräisiä kappaleita.

Ynnä monia muita turhia vesioksia, jotka poistamalla lopullisesta romaanista saisi aikaan paljon paremman. Tai niitä kehittämällä saisimme siihen kenties lisää iskua, yllättävyyttä ja väriä.

Hyvä kustannustoimittaja on paljon muutakin kuin pelkkä kielenhuoltaja. Hän laittaa paljon kysymysmerkkejä käsiinsä saamaansa käsikirjoitukseen. Kirjailija on se, joka vastaa aina teokseen luomastaan maailmasta. Mutta ei se haitaksi ole, jos siinäkin paratiisissa on joku kiusallinen Eeva tai Aatami näkemässä asiat aivan toisin, kuin mitä sen luoja on ajatellut.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: romaani, romaanin kirjoittaminen, kustannustoimittaja, kirjailijan työ, Martti Linna

Viisitoista vuotta Reijo Sudenmaa -rikosromaanisarjan esikoisesta

Lauantai 29.1.2022 klo 12:05

Sudenmaakooste_pikkunetti.jpg

Joskus talvella 2005-2006 olin lukenut mittaani asti täyteen ruotsalaisia rikosromaaneja. Tiedättehän nämä teokset, joissa tapahtuu ensin äärettömän raaka murha. Sen jälkeen keski-ikäinen rikoskomisario istuu puiston penkille syömään jäätelöä ja pohtimaan, mitä kaikkea mätää yhteiskunnassa on.

Mielessäni alkoi muhia ajatus suomalaisesta rikosromaanista. Myönnetään: alun perin ajatus oli tehdä kotikutoista parodiaa noista ruotsalaisista esikuvista. Ja mikäs sellaiselle sopii paremmin miljööksi, kuin suomalainen lomakylä järven rannalla? Tarinan moottoriksi löytyi himokalastus. Ahvenen lailla rakastavan kalastaja-Ilpon vaimo katoaa, ja poliisin on käynnistettävä etsinnät.

Testasin ajatusta parodiallisesta rikosromaanista Kouvolan Dekkaripäivillä. Tuo kesäinen tapahtuma on vuosikymmenten kuluessa ollut merkittävä asia monille suomalaisille dekkaristeille. Sitä se oli myös minulle: käsikirjoitukseni Ahventen valtakunta palkittiin kesän 2006 Dekkaripäivillä käsikirjoituskilpailussa kunniamaininnalla.

Siitä rohkaistuin lähettämään tekstini pieneen, varsinkin rikosromaaneja julkaisseeseen ja vielä silloin suomussalmelaiseen Myllylahti -kustantamoon. Jotenkin minusta maalaispoikana tuntui, että Ahventen valtakunta sopisi juuri sen kustannusohjelmaan.

Muistan, että kustantaja Mauno Moilanen ensin nikotteli käsikirjoitusta liian humoristiseksi. Hänen mielestään dekkareita lukevat ihmiset olivat (ainakin silloin) enemmän vakavamielistä kansaa. Käsikirjoitukseni oli kuitenkin Moilasten pariskunnan mielestä niin hyvä, että se kannatti julkaista.

Ensimmäinen Reijo Sudenmaa -rikosromaanini ilmestyi vuonna 2007, eli tänä vuonna vietetään sarjan 15-vuotistaiteilijajuhlaa. Olen jotenkin mieltynyt tuohon Sudenmaahan, sarjassa rikoksia ratkovaan isoon ja sosiaalisesti melko kömpelöön ylikonstaapeliin. Mutta ennen kaikkea olen havainnut rikosromaanin erinomaiseksi työkaluksi erilaisten ihmisten välisten ristiriitojen kuvaamisessa.

Sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan teosta, viimeisenä Impivaara (2019). Ahventen valtakunta käännettiin myös Ranskaan (2013), ja pääsi siellä kilvoittelemaan parhaan sinä vuonna käännetyn rikosromaanin tittelistä.

Mitä tästä opimme? Kenties sen, että aina kannattaa lukea. Myöskin sellaisia kirjoja, jotka ärsyttävät.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ahventen valtakunta, Le Royaume des perches, Martti Linna, Kouvolan Dekkaripäivät, Myllylahti, kirjailijan työ, Impivaara

Sillä on väliä, mitä tarinaan kirjoitetaan rivien väleihin

Maanantai 24.1.2022 klo 9:05

koira, Bruno Laakko, lepakko, Batman, kuva: Martti Linna

Kirjoitan leipäni eteen myös lehtijuttuja. Hiljattain tein haastattelun pohjalta mielestäni napakan, 3000-merkkisen lehtijutun. Kuten hyvään journalistiseen tapaan kuuluu, lähetin tekstin haastatellulle luettavaksi, koska jutun eteenpäin toimittamisella ei ollut kiirettä.

Paluupostissa haastateltu kiitti hyvästä jutusta mutta ehdotti siihen lisäyksiä, jotka olisivat kasvattaneet sen lähes 5000 merkkiä pitkäksi. Harva haastateltava tietää, että nykyisin lehtijuttujakin usein ajatellaan tietyn kokoisina moduuleina: jos jutulle varataan palstatilaa tietty merkkimäärä, ei toimittaja voi luritella yhtään pidempää tarinaa – ei vaikka haluaisi.

Lehtityöstä on ollut ainakin se hyöty, että kirjoja lukiessani ja televisiosarjoja katsoessani yritän miettiä myös sitä, mitä teoksen kirjoittajat jättävät kertomatta. Jos haluaa kirjoittaa Paanasen Jussin kiinnostavasta sotatiestä vuosina 1941-1944, on tietenkin varminta kirjoittaa koko tarina alusta loppuun.

… mutta tuskin se Jussin sotatie niin kiinnostava koko matkaltaan oli. Sarjan tuottajalla, tai romaanin kustantajalla saattaa olla sanansa sanottavana lopputulokseen. On siis valittava otoksia sieltä täältä matkan varrelta, sellaisia jotka tukevat tarinan teemaa, kertovat riittävästi Jussista ja muista päähenkilöistä, ja vieläpä sellaisia jotka saattavat kiinnostaa tarinaan eläytyvää katsojaa tai lukijaa.

Toivottavasti teoksen luoja on kuitenkin malttanut käydä kunnolla tuon koko Jussin sotatien lävitse. Vasta silloin tarinankertojalla on kykyä nostaa sieltä joitakin kohtia esille. Loput on jätettävä lukijan tai katsojan mielikuvituksen varaan. Samalla vähenee vaara siitä, että Jussi-parka joutuu sotimaan jatkosodan hyökkäysvaihetta vielä vuonna 1944. Sellaisenkin romaanin olen joskus nähnyt.

On jätettävä aukkoja, ja toivottava että riveistä ja niiden väleistä syntyy kiinteä, kiinnostava ja koskettava tarina.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjailijan työ, lehtijuttu, tarina, tarinan kerronta, jatkosota, Martti Linna, romaani

Mitäs me ekstrovertit, introvertit ja eevertit

Tiistai 11.1.2022 klo 8:36

ajatushautomo. Kuva: Martti Linna

Usein meitä kahdella jalalla kulkevia jaotellaan perusluonteittemme mukaan kahteen lahkoon. Toiseen kuuluvat ulospäin suuntautuneet eli ekstrovertit, toiseen mieleltään enemmän sisäänpäin kääntyneet eli introvertit.

Täysin puhdasveristä introverttiä tai ekstroverttiä tuskin on olemassa. Ainakin sellaiset ovat harvinaisia. Itselleni tulee sisäänpäin kääntyneistä ensimmäisenä mieleen eräs nuoruuteni Pielisjoella uitolla ollut vanhempi mieshenkilö. Teimme pitkän päivän kahdestaan töitä, keräten tukkilautoista karanneita uppopuita. Päivän lopuksi hän tunsi vihdoin olevansa pakotettu sanomaan yhden sanan: ”Kyllä…”

Digiaika on tuonut noiden kahden päälahkon rinnalle kolmannen perusluonteen. Sitä kutsutaan eevertiksi (kirjoitetaan usein myös muodossa e-vert). Eeverttinen ihminen seurustelee pääasiassa jonkin läppärin, tabletin tai älypuhelimen kaltaisen laitteen välityksellä. Näin tapahtuu sekä silloin, kun hän on fyysisesti yksin että silloin, kun hän on väkijoukon keskellä.

Erotuksena intro- ja ekstrovertteihin, eevertti kuvittelee olevansa laitteensa kautta koko ajan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten, jopa koko maapallon ja suurten globaalien kysymysten kanssa. Joten häntä ei kannata suututtaa väittämällä, ettei hän ole läsnä silloin, kun haluat jutella. Jos kysyt häneltä neuvoa, hän vastaa sanomalla että katso netistä.

Maailmalla on kirjoitettu lukuisia ohjekirjoja siihen, kuinka intro- ja ekstroverttejä ihmisiä kannattaa lähestyä ja käsitellä. Kaikkia kolmea lahkoa tarvitaan, sillä jokaisella ihmisellä on omat vahvuutensa. Tämä pätee myös tuon kolmannen lahkon edustajiin.

E-verttiä on nykytietämyksen mukaan parasta lähestyä sen jälkeen, kun hänen käyttämästään älylaitteesta loppuu akku. Silloin hän mielellään vastaa esittämiisi kommentteihin ja kysymyksiin. Heti, kun on saanut vehkeensä taas ladattua.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, introvertti, ekstrovertti, digitaalisuus, digiaika, eevertti, e-evertti

Se tunne, kun sain kirjastani lukijapalautetta Kanadasta

Torstai 6.1.2022 klo 9:50

Royaume_des_perches_netti_2022.jpg

Hello Mr Linna, I've read 2 (# 1 & 3) of the Reijo Sudenmaa series in French and in English. Unfortunately, it seems that the whole series are not available either in English or French . Is there a hope that it will be available eventually ? I love the series.

Tällaisen viestin aloituksen sain viikonloppuna Annelta Kanadan Montréalista. Ja voi jestas, että tuntui hyvältä!

Kaksi Reijo Sudenmaa -sarjan jännitysromaaniani on käännetty ranskaksi, sarjan ensimmäinen teos Ahventen Valtakunta (Le royaume des perches) ja kolmas teos Kuolleita unelmia (La maison de vos rêves). Kummatkin käännökset ovat saaneet Ranskassa hyvin huomiota. Olen käynyt pariin kertaan kertomassa niistä sikäläisillä kirjamessuilla. Näköjään toimivat Kanadassakin.

Median ja tapahtumajärjestäjien suoma huomio tuntuu toki hyvältä, jokaisen julkaisemani kirjan kohdalla. Moni hyvä kirja jää aivan liian vähälle huomiolle tässä maassa. Mutta kaikkein parasta on kuitenkin suoraan, ihan tavallisilta lukijoilta tuleva palaute. Eli se, miten he ovat tarinat kokeneet, ja mitä niistä irti saaneet.

Heitä varten tätä kirjailijan joskus harmaatakin arkea eletään. Noilla Annen kirjoittamilla muutamilla sanoilla jaksan taas pitkään...

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ahventen valtakunta, Kuolleita unelmia, Le royaume des perches, La maison de vos rêves , Martti Linna, kirjailijan työ, lukijapalaute

Kirjallisuusvuosi 2021 jää mieleen hyvässä ja pahassa

Perjantai 31.12.2021

kirjallisuusvuosi 2021, Kuva: Martti Linna, uusi vuosi 2022

Vuoden vaihtuessa on tapana katsoa sekä taakse- että eteenpäin. Tätä kirjoitettaessa on lähitulevaisuus pahasti sumun peitossa, kiitos edelleen erään pandemian. Katson siis tällä kertaa vain kulunutta vuotta.

Suomessa ja maailmalla on julkaistu tänä vuonna paljon sekä hyviä että huonoja kirjoja. Kumpaanko laariin mikäkin tuotos kuuluu, se jääköön kunkin lukijan ja kokijan ihan itsensä määriteltäväksi.

Olen lukenut kuluneena vuonna monta kirjaa, mutta juuri tänä vuonna ilmestyneitä todella vähän. Yksi itsekin kirjoittavan ihmisen kirouksista on, että luettavansa valikoi pitkälle kulloinkin työn alla olevan tuotoksensa ehdoilla. Ja siinä eivät kirjan uutuusarvot paljon paina: vanhin lukemani kaunokirjallinen teos julkaistiin jo syksyllä 1918, heti verisen sisällissodan jälkeen. Ajankuva, aatemaailma ja käytetty kieli tulivat elävinä sekä iholle että syvemmälle mieleen.

Kulunut vuosi on tarjonnut aiheita monenlaisille tuleville kirjoille. Oikeasti odotan, tulevatko yksinäisyydestä ja erillisyyden tunteesta kumpuavat teemat nousemaan lähivuosina enemmän näkösälle kirjojen aiheissa. Vanha ystävämme Venäjä, Venäjä ja Venäjä tarjoaa kosolti aprikoitavaa ainakin jännityskirjallisuuden taitajille. Jo tovin menossa ollut ympäristöteemojen vahvistuminen kustantamojen julkaisuluetteloissa tulee arvatenkin jatkumaan.

Vuosi oli taloudellisesti raskas monille kirjailijoille. Moni kirjailijavierailu kouluihin, kirjastoihin ja muihin yleisötapahtumiin jäi toteutumatta. Kirjastot toimivat supistetuin aukioloajoin. Kirjamessuja järjestettiin vähemmän kuin tavallisesti, eivätkä läheskään kaikki kirjojen ystävät uskaltaneet tulla niille ollenkaan. Näytelmäesitykset ja uudet elokuvat - joista niistäkin kertyy roposia monen kirjailijan elannoksi - olivat nekin tänä vuonna kortilla.

Vuoden päättyessä oli lisää lunta tulla tupaan tekeillä olevan tekijänoikeuslain uudistamisen yhteydessä. Se, miten EU:n tekijänoikeuksia koskevia uusia määräyksiä aiottiin viedä osaksi uutta lakia, oli kääntymässä peräti hassuun muotoon virkamiesvalmistelussa. Esimerkiksi tekijän oikeudet saada tietoja hänelle maksettavien korvausten perusteista olisivat jääneet peräti heikoiksi. Toivoa sopii, että jatkotyöstössä saamme vanhan, suht hyvin toimineen tekijäoikeuslain tilalle uuden ja ehomman.

Sitä nimittäin tarvitaan, tässä yhä enemmän sähköiseksi alustataloudeksi muuttuvassa maailmassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjallisuus, kirjallisuusvuosi 2021, kirjailijan työ, kirjailijan tulot, tekijänoikeuslaki, Martti Linna, uusi vuosi

Ketään loukkaamattoman joulutervehdyksen löytämisen vaikeudesta

Tiistai 21.12.2021 klo 9:19

joulu, joulutervehdys, kuva: Martti Linna

Tätä upeaa äidinkieltämme rakastavana, ja siitä nauttivana kirjoittajana laadin joulu- ynnä muut tervehdykseni mieluusti niin, että voin kokeilla niissä kielen rikkauden mahdollistamia sanaleikkejä.

Se vain alkaa olla turkasen vaikeaa nykyisin. Varsinkin sosiaalisessa mediassa vaanii aina riski, että pahoitan jonkun mielen. Kun se ei ole tavoitteeni, voi lopputulos olla ainakin kaksi mieleltään myrtynyttä ihmistä: minä, ja tuo joku toinen.

Tämä koskee varsinkin joulutervehdyksiä. Hyvää Joulua Ja Onnellista Uutta Vuotta alkaa olla jo kaluttu juttu, kirjoittaapa noiden sanojen alut sitten isolla tai pienellä kirjaimella.

Monelle joulu on edelleen uskonnollinen juhla. Viittaaminen johonkin muuhun, vaikkapa tähän hillittömään kulutusjuhlaan voi tuntua heistä loukkaavalta. Kinkkujutut taas eivät sovi vegaaneille, eikä metsien suojelija tykkää kaadetuista joulupuista.

Joulu mielletään myös perhejuhlaksi. Jos viittaan siihen joulutervehdyksessäni, pahoitanko samalla niiden mieltä, joilla ei perhettä jostakin syystä ole? Tai niiden, jotka ovat menettäneet tänä vuonna jonkun läheisensä?

Uutisten mukaan Pohjois-Koreassa on juuri kielletty nauraminen julkisella paikalla. Toivoa sopii, ettei vastaavaa tapahdu meillä. Tai ei kielletä ainakaan itselleen nauramista. Siihen löytyy aina hyviä syitä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulu, joulutervehdys, Martti Linna, naurukielto, suomen kieli

Vanhemmat kirjoitukset »