Kirjallisuus kuvasi omaa aikaansa myös vuonna 1918

Perjantai 23.4.2021 klo 7.42

Kianto_kirjaruusu_pikkunetti.jpg



















Kaivoin hiljattain kirjahyllystä esille Ilmari Kiannon tuotantoa syksyltä 1918. Suomessa oli juuri saatettu päätökseen verinen kansalaissota. Tuhannet miehet ja naiset viruivat vielä vankileireillä. Nälkä, puute ja kurjuus ei ollut vierasta katajaiselle kansalle. Joissain piireissä haaveiltiin Suur-Suomesta, itärajan saamisesta Vienanmerelle ja Ääniselle.

Kirjallisuus kuvaa aina omaa aikaansa, vaikka se olisi fiktiotakin. Tässä Kiannon teoksessa ei ole lainasanoja englannista, eikä siinä pohdita toiseuden olemusta saati harrasteta kerronnassa autofiktiota. Kaikki, mitä kertoja esittää on totta ja ne "toiset" ovat väärässä.

Mutta voi pojat, mitä koskenlasku- ja nousukuvauksia kirjassa on itärajan kahta puolta! Yhteiskunnallisuutta riittää. Itänaapurin ryssittelyssä ei suuresti kursailla, ja nykyinen sosiaalisen median vihapuhe tuntuu tämän lukemisen jälkeen miedolta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ilmari Kianto, Suomi suureksi, Viena vapaaksi, 1918, Martti Linna, Kirjan ja ruusun päivä, kirjallisuus

Oli suuri kunnia toimia Dekkaripäivien kirjoituskilpailun päätuomarina

Maanantai 12.10.2020 klo 8.45

Viime lauantaina julkaistiin Kouvolan perinteikkäiden Dekkaripäivien kirjoituskilpailun tulokset. Valitsin päätuomarina voittajat yleisessä ja nuorten sarjassa. Sain luettavaksi 35 erilaista novellia - eikä valinta ollut helppo!

Vallitsevan koronapandemian takia tulokset julkaistiin tänä vuonna nettiin striimattuina. Linkin siihen löydät täältä.

Lämmin kiitos mielenkiintoisesta ja opettavasta kokemuksesta Dekkaripäiville ja kaikille kirjoittajille!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Kouvolan Dekkaripäivät, kirjoituskilpailut, päätuomari

Klapintekoa ja muita pieniä nautintoja

Sunnuntai 1.3.2020 klo 9.44

Nautintoklapit_pieni.jpg
Kevään aurinkoinen päivä. Lenseä, melkein plussan puolella oleva lämpötila. Suorasyistä hyvää koivua. Terävä kirves ja sopivasti tyhjä oma mieli.

Enpä juuri tiedä sen parempaa oman mielentilansa nollaustapaa kuin polttopuiden tekeminen keväisellä puulaanilla. Kun ruumis tekee töitä, ajatuksetkin voivat rullata vapaasti. Ei ole kiire missään eikä mihinkään. Ei varsinkaan työn saamisessa valmiiksi.

Mitä enemmän ikävuosia kertyy, sen tärkeämmäksi tuntuvat käyvän aivan pienet asiat. Sellaiset kuin tuoreeltaan halottujen polttopuiden tuoksu. Tai näkymä, joka avautuu silmien eteen, kun pysähtyy päivän lenkillään huoahtamaan hetkeksi jonkin mäen päälle.

Toivottavasti elämän pieniä hyviä hetkiä sattuu mahdollisimman monen matkalle. Niitä suuria voi aina tavoitella, ja monenlaista elämystä meille yritetään tyrkyttää myös ulkopuolelta. Kun itse kokee ja tuntee, ei se voi ihan huonoa olla.



Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hyvä hetki, tunnelma, klapinteko, Martti Linna, kevät

Aleksei Osipovin tarina vs. kirjani päähenkilön tarina: monien sattumien summa

Sunnuntai 4.8.2019 klo 18.57

Etelä-Savossa näkyy ilmestyneen viime vuoden tammikuussa Anna-Mari Haimin taitavasti kirjoittama artikkeli Aleksei Osipovista, punaisten Savon rintaman viimeisestä ylipäälliköstä keväällä 1918. Osipovin tarinaan pohjautuu myös vuonna 2015 ilmestynyt romanini Kaksi hautaa saarella (Karisto).

Joskus kirjoittaja osuu sellaiseen historialliseen tarinaan tai henkilöön, josta on vain pakko kirjoittaa jotakin. Minulle Aleksei oli sellainen, ristiriitainen mutta kiehtova ihminen. Venäläisen sotamiehen poika Voikkaalta, joka ei puhunut juuri lainkaan venäjää joutuessaan keisarikunnan armeijaan rekryytiksi. Mies jolla oli ilmeisiä sotilaallisia kykyjä - mutta myös tulinen luonne, joka ei sietänyt auktoriteetteja.

Aleksei Osipov on ilmeisesti haudattuna Haminan edustalla sijaitsevaan pieneen saareen yhdessä morsiamensa Maijan kanssa. Elin hänen kanssaan parisen vuotta kirjailijan yhteiselämää.

Rauha hänen tomulleen. Ainakin minä sain hänen monessa kohtaa raskaasta elämäntaipaleesta jotakin itselleni. Toivottavasti myös romaanini lukijat.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Aleksei Osipov, Maija Rasilainen. Voikkaan Mannerheimi, kevät 1918

Siitä kuinka maailmamme sirpaloituu yhä pienemmiksi palasiksi

Maanantai 15.7.2019 klo 8.21

Mieltäni askarruttaa eräs asia. Haluan saada sen tiimoilta muitakin mielipiteitä.

Satun kuulumaan netissä keskusteluryhmään, jossa tiedän olevan muitakin samasta aihepiiristä kiinnostuneita. Kirjoitan aiheesta pari lausetta tuohon ryhmään, ja saan heti muutamia kiinnostavia vastauksia. Osa mielipiteistä on erilaisia kuin omani, mutta kun kirjoittajat tuntevat alkuperäisen aiheeni syyn ja taustat, voin saada niistä rakennuspuita oman mielipiteeni tarkistamiseen. Olen tyytyväinen.

Rohkaistun laittamaan saman kysymyksen nettiin avoimeen keskustelupiiriin. Saan heti vastauksia. Osassa ihmetellään, olenko ollenkaan täysjärkinen. Osassa alkuperäisen kysymykseni korvaa joku toinen, kirjoittajalle paljon henkilökohtaisempi asia. Toki saan joitakin vastauksia, joita jään miettimään.

Täysjärkisyydestäni en ole ollenkaan varma, mutta en myöskään tiedä, onko minulla pätevyyttä lähteä keskustelemaan noista toisten ongelmista. En ainakaan osaa niissä neuvoa - en edes yritä. Riittäisikö pelkkä keskusteluapu? Mietinnän alle päässeistä kysymyksistä vaihdetaan muutama viesti. Sitten sekin ketju kuolee.

En enää ihmettele, miksi jokaisen meistä on paljon helpompaa elää omassa mediakuplassan nykypäivän viestimaailmassa. Vanhan ajan torikahvilateltassa on välillä pakko altistaa itsensä erilaisille näkemyksille.

Kas kun sen pullan ja kahvin nauttimiseen tarvitsee sen tuolin ja pöytäpaikan. Vaikka vähän "huonommassakin" seurassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: mediakupla, keskustelupalstat, toriteltta, mielipidekirjoitus

Minun suosituksiani Dekkariviikon lukulistalle

Torstai 13.6.2019 klo 6.44

Tällä viikolla vietetään Suomessa Dekkariviikkoa. Erilaisia teemaviikkoja ja -päiviä riittää nykyään yltäkyllin, mutta kyllä tälläkin nostolla on sijansa. Dekkarit, jännitysromaanit - hyvällä lapsella monta nimeä - ovat kirjastoista sitä kaikkein lainatuinta aineistoa.

Moni näkyy kirjaavan lehtiin ja nettiin omia suosikkejaan dekkareista. Ajattelin laittaa tähän pienen listauksen sellaisista teoksista jotka olen lukenut joskus nuoruudessani, ja joihin taas palattuani olen huomannut niiden pitäneen ryhtinsä kansilleen kertyneistä ikälustoista huolimatta.

Victor Canning: Murhaaja etsii murhaajaa. Tiivistunnelmainen trilleri syyttömänä tuomitusta miehestä etsimässä sitä oikeaa tekijää. Englantilaista laatua!

Brian Callison: Maltan kaappari. Yhtä paljon veijari- kuin jännitys- ja sotaromaanikin toisen maailmansodan Välimereltä. Kapteeni Trapp miehistöineen on kyllä jotakin, mitä en haluaisi kohdata oikeassa elämässä.

Donald Westlake: Ottakaa pankki kiinni. Herrat Dortmunder ja Kelp ovat humoristisessa tarinassa tosi kovan haasteen edessä: kuinka ryöstää pankki, joka liikkuu? Voisi olla hyvä johdanto Westlaken "kevyempään" tuotantoon.

Robert Bloch: Huivi. Psykon kirjoittajan esikoisromaanissa kirjailijasta, jolla on pakkomielteinen halu murhata rakastajattariaan, ei ole mitään hauskaa. Päähenkilön aivokopan sisälmysten liikkeitä on kuitenkin kuvattu niin hyvin, että pelottaa ajatella millaisia pohjatöitä Bloch aikoinaan teki romaaninsa eteen...

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: dekkariviikko, suosikkidekkarit, Victor Canning, Brian Callison, Donald Westlake, Robert Bloch

Romaanin takakansi kertoo kaiken, tai sitten ei

Keskiviikko 21.11.2018 klo 14.10

Impivaaran, ensi keväänä ilmestyvän romaanini esittely näkyy olevan nyt teoksen kustantajan, eli Myllylahti Oy:n nettisivuilla. Sain vaikuttaa sekä kirjan kansikuvan että takakansitekstin suunnitteluun. Minun pitäisi olla siis tyytyväinen – mutta onkohan minulla oikeutta olla?

Sitä, millä perusteilla ihmiset valitsevat kirjansa ostettavaksi myyntihyllyltä (netistä tai kivijalkakaupasta) tai lainattavaksi kirjastosta on tutkittu paljonkin. Niissä tutkimuksissa, joita olen itse saanut käsiini ja luettavaksi, on painotettu sellaisia asioita kuin kirjoittajan tuttuus, lukukokemukset hänen aiemmasta tuotannostaan, kirjan nimi ja kansikuva sekä takakansitekstin puhuttelevuus.

Takakansiteksti on noista kiinnostuksen herättäjistä yleensä sijaluvulla kolme tai neljä. Itse uuvun helposti valintatilanteessa, jos näen kirjan takakannen olevan täynnä tiheään kirjoitettua ja pientä pränttiä. Se on se yli viisikymmentävuotiaan ikänäkö, joka tuntuu unohtuvan muutenkin monelta mainonnan suunnittelijalta…

Kirjoittajana toivon, että takakansitekstiin pystytään lataamaan pienoiskoossa koko se maailma, joka teoksen kansien väliin on ladattu. Tavan aktiivilukijana taas toivon, että teksti kertoo lyhyesti siitä, mistä kirja kertoo: eihän se kirja ole itsessään tärkeä, vaan se tarina joka siihen on luotu.

Eikä ole ollenkaan pahaksi, jos teksti on nautittavaa, iskevää, ehkä yllättävää ja joskus jopa humorististakin.

Syvän huokauksen paikka. Taidan tyytyä olemaan tyytyväinen Impivaaraani, ja jätän tulevat arvioinnit muille, helmikuun 2019 jälkeiseen aikaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Impivaara, Myllylahti, Martti Linna, Reijo Sudenmaa, rikosromaani, takakansiteksti, kirjailijan työ

Minulla on mielipide melkein kaikista asioista - mutta voivatko ne olla vääriä?

Maanantai 11.6.2018 klo 20.28

Mielipiteellä tarkoitetaan yleensä kunkin yksilön subjektiivista näkemystä jostakin asiasta. Osa meistä julistaa niitä näin sähköisissä medioissa, osa kirjoittaa lehtien yleisönosastoon tullakseen kuulluksi ja saadakseen jakaa oman mielipiteensä muiden kanssa. Luulen, että suurin osa meidän ihmisten mielipiteistä jää kuitenkin pyörimään sinne oman kallon sisään. Niitä ei ole tarvis levittää kaikelle kansalle, emme halua tehdä itsestämme numeroa.

Sähköisen viestinnän, ja ehkä myös arvomaailman muuttumisen vuoksi meiltä kysytään yhä useammin mielipiteitä erilaisista asioista. Sen mukaan meitä yritetään ryhmitellä suurin piirtein samoin ajattelevien joukkoihin. Hyvä esimerkki tällaisista uteluista ovat vaaligallupit.

Ongelmaksi mielipiteen omaaminen näkyy käyvän, jos sen katsotaan edustavan selvästi erilaista näkökantaa kuin mitä suuri enemmistö haluaa. Pahimmillaan se voi johtaa henkilön irtisanomiseen työpaikastaan, johon hänet on juuri valittu. Näin kävi hiljattain Pori Jazzin vasta valitulle toimitusjohtajalle Aki Ruotsalalle.

Mielipiteellä ja sen ilmaisemisella on Suomessa lain suoja. Ihmisen ja hänen edustamiensa arvojen diskriminointi vain mielipiteen perusteella on kaksipiippuinen juttu. Varsinkin, jos se ei perustu mihinkään lakiin tai edes vakiintuneeseen olotilaan, jota hyljeksityksi joutuvan mielipide ei edusta.

Kenellä on oikeus sanoa toiselle, että sinun mielipiteesi jostakin asiasta on väärä? Minulla ei ainakaan ole. Onko sinulla?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: mielipide, diskriminointi, Aki Ruotsala, mielipidekirjoitus, toisinajattelu

Kauneus on kaiken turhan poistamista, sanoi Michelangelo

Perjantai 4.5.2018 klo 9.13

Krookus_Michelangelo_netti.jpg

Nuo sanat on pantu aforismikokoelmissa Michelangelon, italialaisen taiteen yleisneron ja Vatikaanissa sijaitsevan Sikstuksen kappelin freskojen maalaajan suuhun. Aforismit ovat tiivistyksiä elämästä, joskus ne osuvat hyvin kohdalleen. Miten lie Michelangelon sanojen laita?

Taiteessa maalari, kuvaaja, kirjoittaja, näyttelijä ja kuka tahansa muu tekijä voi tosiaan karsia teostaan niin kauan, että siitä jää jäljelle vain sen kantava, paljas runko. On teoksen kokijan asia päättää, onko lopputulos kaunis vai ei.

Useimmiten kysymyksessä on ainutkertainen kokemus kauneudesta. Ihmisen kauneuskäsitys tapaa muuttua ajan kuluessa. Aika taitaakin suureena puuttua tuosta lausahduksesta kokonaan: siinä eletään hetkessä.

Toinen asia on myös se, arvotammeko aina samoja asioita kauniiksi. Kauneuden arvottaminen on kuin vanhan romuläjän perkaamista: tuo esine joutaa pois, mutta tuolle saattaisi vielä olla käyttöä. Mistäpä sen tietää, millaista kauneutta me jo huomenna tarvitsisimme?

Johtopäätökset: taiteessa Michelangelon aforismi toimii joten kuten, oikeassa elämässä ei. Ei ihme, että taide ja kauneus puhuttavat. Jokainen kokee kummankin asian ainutkertaisesti, omalta kohdaltaan.

Ja se on hyvä niin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Michelangelo, aforismi, Kauneus on kaiken turhan poistamista, taidekokemus, kirjailijan työ

Mitä minä vastaan Raymond Chandlerin teeseihin rikoskirjallisuudesta?

Perjantai 9.2.2018 klo 15.19

Kaikki se minkä kirjailija oppii romaanin kirjoittamisen taidosta tai ammatista nakertaa hänen tarvettaan tai haluaan kirjoittaa ylipäätään mitään. Lopulta hän hallitsee kaikki temput eikä hänellä ole mitään sanottavaa.

Raymond Chandler, Helmistä on vain harmia. WSOY 1971.

Chandler_1_netti.jpgLuin pitkästä aikaa taas tämän rikoskirjallisuuden suuren nimen novellikokoelman. Siihen kuuluu myös hänen kuuluisa rikoskirjojen kirjoittamista ja kirjoittajia ruotiva esseensä Se murhaa joka osaa.

Vuonna 1950 ensimmäisen kerran ilmestyneessä esseessään mestari ruotii terävällä kynällä alaa, jonka hän tunsi. Listaan seuraavassa muutamia hänen ajatuksiaan ja pohdin, mitä itse niistä ajattelen.

Salapoliisiromaanin perustyypin tunnepohjana on aina ollut ja on edelleen se, että murha huutaa selvittämistään ja oikeus tapahtuu.

Tuo pitänee suurelta osin paikkansa tänäkin päivänä. Ainakin kritiikkejä lukiessa huomaa monesti lukijan pettymyksen, jos murhaa ja sen oikeudenmukaista kiinnijäämistä ei tarinassa tapahdu. Minusta se on kirjailijalle sekä selkänoja että kiviriippa: on hienoa jos tietää, mitä lukijakunnan valtaosa tarinalta odottaa. Toisaalta se on rasite, jos ja kun haluaa käsitellä rikostarinan kautta muutakin kuin rumaa rikosta klassisessa Whodunnit-hengessä.

Olisi naurettavaa, ellen omia tarinoitani tarkastellessani toivoisi niiden olevan parempia. Mutta jos ne olisivat olleet paljon parempia, niitä ei olisi julkaistu.

Raymond Chandler loi oman tyylinsä ja Philip Marlowe -päähenkilönsä kirjoittamalla henkensä pitimiksi kovapintaisia rikostarinoita 1920- ja 30-luvuilla ilmestyneisiin aikakauslehtiin. Oli selvää, että hän tiesi millaisia tarinoita häneltä haluttiin ostaa. Nyt lehtiin kirjoittamisen tuotot taitavat olla häviävän pieni osa rikoskirjailijoiden leivänhankintaa. Tähän hänen tokaisuunsa törmää kuitenkin edelleen kirjamaailmassa: olen saanut muutamankin kielteisen julkaisupäätöksen tarjokkaastani sen vuoksi että kustantamoon haluttiin trilleriä, kun minä halusin tehdä jotakin muuta. Toistaiseksi en ole antanut asiassa periksi.

Murhajutulla on myös masentava taipumus itseriittoisuuteen: se ratkoo omat ongelmansa ja vastaa omiin kysymyksiinsä. Keskusteltavaksi ei jää mitään – paitsi se, onko se kirjoitettu niin hyvin että sitä voidaan pitää kunnon romaanina, ja sitähän eivät puolimiljoonaisen menekin takana olevat ihmiset pysty kuitenkaan sanomaan.

Kirjailijan tehtävänä on luoda paperille oma pieni maailmansa, johon hän saa luvan kanssa huijata lukijansa mukaan. Kumpikin osapuoli tietää, ettei kaikki pidä siinä maailmassa paikkaansa. Kuitenkin siellä on oltava joitakin turvallisia ja arkipäiväisiä kiinnekohtia, joista lukijalla on omakohtaisia havaintoja. Esimerkiksi henkilöhahmojen tunnetilat ja tavat reagoida tarinan tapahtumiin ovat tällaisia asioita. Ellei niitä löydy, jää lukijalla hyvin vähän tarpeita oman lukukokemuksensa rakentamiseen. Tällaisiakin romaaneita on tullut luettua.

Keskitason salapoliisitarina ei luultavastikaan ole yhtään sen kehnompi kuin keskitason romaani, mutta keskitason romaaniapa ei koskaan saa nähdäkseen. Sitä ei julkaista. Keskitason – tai himpun verran sitä parempi – salapoliisitarina julkaistaan. Ja paitsi että se julkaistaan sitä myydään pieniä eriä kirjastoille ja sitä luetaan.

Tästä olisi haastavaa keskustella joskus julkaisupäätöksiä kustantamoissa tekevien ihmisten kanssa. Onko tosiaan niin, että rikosromaanien käsikirjoituksia luetaan eri sihdin kera kuin niin sanottuja kaunokirjallisia käsikirjoituksia? Jos näin on, niin miksi? Olen koko vaatimattoman kirjailijanurani ajan ajatellut, ettei rikosromaani saa erota kieleltään, rakenteeltaan eikä muiltakaan laadullisilta tasoiltaan muista romaaneista. Suurimman osan muistakin romaaneista voi jollain kriteerillä luokitella rikostarinoiksi – niissäkin tapetaan ihmisiä ja ratkotaan ihmisten välisiä ristiriitoja.

Jokainen salapoliisiromaanin kirjoittaja tekee virheitä eikä kukaan koskaan tiedä niin paljon kuin pitäisi.

Tässä kohti Chandler käyttää esimerkkinä toista suuruutta, Arthur Conan Doylea. Totta, hänenkin Holmes-tarinoistaan löytää asiavirheitä jos niitä haluaa etsiä. Itselleni taustamateriaalin ja fakta-aineiston kerääminen ennen varsinaista kirjoitustyötä on monesti silkkaa nautintoa: saan upota sellaisiin asioihin ja maailmoihin, mistä minulla ei ole ennestään hajuakaan. Mikä parasta, saan luvan kanssa huijata tulevaa lukijaa muka-osaamisellani! Silti hirvittää joka kerta kun uusi romaani julkaistaan, mitä kaikkia faktapuutteita sieltä löytyykään.

Englantilaiset eivät ehkä aina ole maailman parhaita kirjailijoita, mutta he ovat ehdottomasti parhaita ikävystyttäviä kirjailijoita.

Tässä – vaikkakin vinosti hymyillen – olen mestarin kanssa samaa mieltä. Briteillä on myös rikoskirjallisuudessa taakkanaan valtavan pitkä ja kunniakas perinne. Sen huomaa monesti kun aloittaa uuden, ehkä herraskartanoon tai yliopistomaailmaan sijoittuvan brittidekkarin katsomisen tai lukemisen. Historia paistaa kerronnassa läpi. Milloinkahan Suomessa päästään samalle tasolle? Toivottavasti ei ihan heti.

Huono kirjailija on epärehellinen tietämättä sitä itse, ja laatuunkäypä kirjailija voi taas olla epärehellinen, koska hän ei tiedä mistä voisi olla rehellinenkään. Hän kehittelee mutkikkaan murhasuunnitelman ja lyö ällikällä laiskan lukijan, joka ei viitsi ryhtyä erittelemään yksityiskohtia, ja hän lyö ällikällä poliisinkin, jonka tehtävänä noiden yksityiskohtien selvittäminen on.

Pahin kannustus, jonka lukija voi kirjailijalle mielestäni suoda on lausahdus: ”Kirjasi oli tosi hyvä!” Se tuntuu samalta kuin selkään taputus maaliin neljäntenä tulleelle kestävyysjuoksijalle. Mieluummin kuulisin jonkin yksityiskohdan tai kysymyksen kirjastani, jota lukija jäi miettimään. Näin on, vaikka tiedänkin että rikosromaani saattaa pahimmillaan olla toiselle meistä viihdettä, toiselle työtä.

Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä.

Olen kokenut sekä lukijana että kirjoittajana joskus flow-tilan: kaikki ympärillä oleva häviää, jäljellä olen vain minä ja käsillä oleva tarina. Se on tunne, jonka haluaa kokea aina uudelleen, ja suoda mahdollisimman monelle. Kirja on hitsin hieno pakopaikka kaikelle arjelle: siitä ei tule krapulaa. Tosin, riippuvuutta saattaa esiintyä…

Kieli alkaa aina puheesta ja sitä paitsi tavallisten ihmisten puheesta, mutta kun se kehittyy niin pitkälle, että siitä tulee kirjallisen ilmaisun väline, se vain näyttää puheelta.

Taidatkos tuon paremmin sanoa? Suurin osa meistä kirjainten tuhertelijoista ei koskaan pääse tuolle tasolle. Aleksis Kivi pääsi, samoin Donald Westake ja Raymond Chandler parhaimmillaan. Samoin moni muu. Hyvä kirja ei puhu mitä sylki suuhun tuo, sanaa vittu ei tarvitse toistaa neljäätoista kertaa yhdellä sivulla kertoakseen, että nyt päähenkilöä vituttaa. Bussissa kuulemani mukaan arkielämässä tarvitsee.

Kaikessa mitä voidaan nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus. Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä, jos on kysymys varsinaisesta tragediasta, se saattaa olla sääliä tai ironiaa, ja se voi olla pääpukarin raaka nauru.

Tuolla kriteerillä rikosromaanit – tai ainakin parhaat niistä – ovat ehdottomasti taidetta. Kiitos, Mr. Chandler!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Raymond Chandler, Helmistä on vain harmia, Se murhaa joka osaa, rikoskirjallisuus, salapoliisikirjallisuus, Martti Linna, dekkarit, kirjailijan työ

Kirjallisuus on muuta kuin juominkeja ja nyrkkitappeluita

Tiistai 10.10.2017 klo 9.40

Tänään 10.10. vietetään kansalliskirjailijaksemmekin kutsutun Aleksis Kiven merkkipäivää. Näinä päivinä täyttää pyöreitä myös Suomen Kirjailijaliitto, jonka jäsen minäkin olen. Useammassakin lehdessä on käsitelty liiton pitkästä työstä julkaistua historiikkia. Lehtijutuissa on vilahdellut juominkeja, kirjailijoiden välisiä nyrkkitappeluita ja muuta kivaa.

Kirjallisuuteen liittyvässä uutisoinnissa ja muussa sen saamassa mediahuomiossa kiinnitetään usein huomiota kirjanjulkistamistilaisuuksiin, kirjailijoiden isoihin tuloihin sekä kirjailijan persoonaan liittyviin asioihin.

Viime vuoden lokakuussa (19.10.) kirjallisuusmies, emeritusprofessori Yrjö Varpio lausui Ylen haastattelussa kirjallisuudesta näin:

Kirjallisuuden kansallinen tehtävä näyttää nyt Varpiosta joutuneen vaakalaudalle.
– Tämä on harmi, koska kirjailijat näkevät erittäin tarkkaan, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu tällä hetkellä. Kirjailijan rooli on aina olla yhteiskunnan kriitikko.

Tuosta olen Varpion kanssa samaa mieltä.




Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Aleksis Kivi, Yrjö Varpio, kirjailijan työ

Kännykkäkamera voi tuhota suomalaisten lukutaidon

Tiistai 18.7.2017 klo 7.51

Maariankammekka_2_netti.jpg

Viime viikolla olleiden Kotkan Meripäivien yleisövilinässä havahduin taas kerran siihen, kuinka suuren roolin valokuva on ottanut ihmisten välisessä viestinnässä. Kännykkäkamerat olivat ahkerassa käytössä. Niillä tallennettiin paitsi kuvia omasta naamasta, myös komeita kuvia Kantasatamassa olleista purjelaivoista. Ruoka-annoksiakin näin kuvattavan - onhan niitäkin nautintoja mukava muistella sitten, kun viimeisetkin jäänteet annosten sisältämistä ravintoaineista ovat suolistosta jo poistuneet.

Samoin kuin yksittäiset kansalaiset, myös tiedotusvälineet ovat lähteneet mukaan tähän kuvaralliin. Selvissä uutisjutuissa pääosan aiheelle omistetusta tilasta vie usein isokokoinen kuva. Usein se esittää ihmistä, jolta kysytään mielipidettä jutun aiheesta.

Kun kuvia otetaan paljon, häviääkö niiden todistusvoima meitä ympäröivän todellisuuden kuvaajina? Entä miten jatkuva kuvainformaation lukeminen muuttaa käsitystämme maailmasta? Useimmiten kuvat, joita omasta elämästä tarjoamme esimerkiksi sosiaalisessa mediassa muiden nähtäville kuvaavat menestyjiä. Jääkö huono-osaisuuden kuvaaminen nyt ja tulevaisuudessa enemmän tiedotusvälineille - ja haluavatko ne sen roolin ottaa, jos kansalaiset haluavat nähdä enemmän hymyileviä kasvoja?

En tiedä. Varmasti asiaa jossakin tutkitaan, onhan valokuvasta tulossa yhä vahvemmin se viestinnän laji jolla meihin vaikutetaan kirjoitetun tekstin tai palopuheiden sijaan.

Ei kuvatulvan lisääntyminen välttämättä huononna kuvallisen viestinnän laatua. Jos se sen tekee, meidän pitäisi myös huolestua yhä lisääntyvästä kirjoitettujen teosten määrästä. Toivottavasti hyvät ja harkitut otokset erottuvat jatkossakin miljoonista hetken mielijohteesta otetuista pikavalotuksista.

Sekä kuvissa että kirjoitetussa viestinnässä.


Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: maariankämmekkä, viestintä, valokuva, kirjallisuus. kuvallinen viestintä

Olipa kerran metsäammattilainen, josta tuli kirjailija - haastatteluni Luonnon varassa -lehdessä

Maanantai 5.6.2017 klo 8.56

Antamiaan haastatteluja on vinkeä lukea, kun tekee itsekin toimittajan töitä. Sitä seuraa ihan oppimismielessä, millaisia asioita haastattelua tekevä toimittaja kysyy, ja kuinka hän haastateltavan puheita suodattaa ja editoi.

Tiina Eklund teki Luonnon varassa -lehden kesäkuun numeroon minusta juttua. Täytyy sanoa, että ainakin haastateltavan mielestä tarinasta tuli ihan kohteensa näköinen.

Kiitos.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tiina Eklund, Martti Linna, Luonnon varassa, Kasvuaikaa

Miksi murhan viihdekäyttöä ei kriminalisoida?

Sunnuntai 16.4.2017 klo 13.11

Läheisen ihmisen väkivaltainen kuolema ei ole hauska asia silloin, kun se sattuu omalle kohdalle. Silti me katsomme, luemme ja kuuntelemme pelkästään yhden vuoden aikana vähintäänkin satoja murhia, surmia ja tappoja televisiosta, elokuvista, Internetistä ja kirjoista. Jotkut sanovat sitä viihteeksi. Sanovat jopa pitävänsä siitä.

Miksi ihmeessä? Jännityksen vuoksiko? Vai siksi, että fiktiivisiin murhiin liittyy usein arvoitus, joka kiehtoo? Vai tyydyttävätkö nuo väkivallan teot omaa väkivallan tarvettamme, jota emme voi järjestäytyneessä yhteiskunnassa purkaa luonnollisesti?

Toisen ihmisen kohteleminen kaltoin toimii ajurina monessa hienosti tehdyssä tarinassa. Myönnän, syyllistyn itsekin kirjoittajana tuohon samaan asiaan.

Silti sitä on joskus syytä ihmetellä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: murha, väkivalta, väkivaltaviihde, rikoskirjallisuus, dekkari, kirjailijan työ

Matkalla ideasta hyväksi romaaniksi on monta mutkaa

Perjantai 20.1.2017 klo 9.05

Kirjoitusvirheitä. Persoonattomia henkilöhahmoja. Ylimääräisiä adjektiiveja. Kesken matkan uupuvia juonenkuljetuksia. Turhia lauseita. Hyvä idea, joka ei toimikaan niin kuin sen piti. Päälle syystä tai toisesta painava kirjoittamisen deadline. Turtumus ja kyllästyminen oman romaanin päähenkilöön.

Kirjailijan työssä on monia vaaranpaikkoja. Edellä ei ole lueteltu niistä läheskään kaikkia. Kirsinkirjanurkka-blogin pitäjä käsitteli kirjoituksessaan 17.1.2017 syitä, miksi dekkareita julkaistaan niin paljon Suomessa. Hänen havaintonsa koskivat dekkareita, mutta mielestäni ne ovat yleistettävissä mihin tahansa kirjallisuuden lajiin.

Tuo blogiteksti kannattaa lukea ajatuksella. Jokainen kirjan lukija lukee sitä omien arvostustensa ja mieltymystensä mukaan. Myös kustannustoimittaja, joka suosittelee edustamaansa kustantajaa joko julkaisemaan tai hylkäämään käsikirjoituksen.

Toivottavasti tässä maassa ei ole yhtään sellaista jo julkaissutta kirjailijaa, jolla ei ole mapissaan jonkin kokoista pinoa kohteliaita hylkäyskirjeitä. Ne tekevät kipeää, mutta pakottavat myös ajattelemaan. Kenties kokeilemaan jotakin uutta tapaa kertoa tarinaa. Kenties ne auttavat löytämään jotakin.

Minäkin linkitin tuon blogitekstin naamakirjaani. On totta, että hyvän kirjan voi kirjoittaa myös yhdeltä istumalta. Minä en ole siihen koskaan pystynyt - monen lukijan mielestä en varmaan ole edes kirjoittanut yhtään hyvää kirjaa. Hyväksyn tuomion, en valita siitä mihinkään.

Väitän kuitenkin, että jokainen uusi kirjoittamis- ja editointikierros kirkastaa jokaisessa käsikirjoituksessa sen ydintä. Sitä, joka kirjasta pitäisi jäädä mieleen sen jälkeen, kun sen takakansi on suljettu.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjailijan työ, käsikirjoitus, kirsinkirjanurkka, dekkari

Kaupunkikasvihuone sopisi Etelärantaan Guggenheimin paikalle

Lauantai 3.12.2016 klo 8.58

Puutarhaliiton toimitusjohtaja Timo Taulavuori esitti Hesarissa (2.12.) omaperäisen ja harkinnan arvoisen vaihtoehdon Helsingin Etelärantaan (toivottavasti) tulematta jäävän Guggenheim-museon tilalle.

Taulavuoren esityksessä Etelärantaan rakennettaisiin meri- ja aurinkovoimalla lämpenevä kaupunkikasvihuone tuottamaan lähiruokaa kaupunkilaisille. Samalla kasvihuone toisi valoa ja elämää pääkaupungin vuodenaikojen ja säiden vaihtelusta kärsivään torielämään.

Näen ehdotuksessa paljon erilaisia lisäarvoja. Kaupunkilaiset ovat harmittavasti Suomessakin vieraantuneet ruoantuotannon todellisuudesta. Esimerkiksi Pariisissa kerrostalojen kattopuutarhoja edistetään isolla rahalla - ei olisi pahasta, jos Helsingissäkin koululaiset pääsisivät katsomaan oikeasti niitä vihreitä kasveja, joista elämämme riippuu.

Ekologisuus ja puutarhanhoito on maailmalla ollut jo pitkään nouseva trendi. Uskoisinpa, että matkailullisesti tuotos/panos-suhde olisi tässä ideassa paljon parempi kuin monikansallisessa Guggenheim-konseptissa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kaupunkikasvihuone, Eteläranta, Timo Taulavuori, Guggenheim, ekologinen elämäntapa

Susanna Koski, metsänhoito ja sanojen monta merkitystä

Maanantai 24.10.2016 klo 7.08

"Missä tahansa liikkuu ja katsoo ympärilleen, niin voi nähdä tekemätöntä työtä, mitä joku voisi tehdä. Riittää, kun istuu autoon tai junaan ja katsoo metsään."

Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski sanoi näin Ylen A-talk -ohjelmassa 29. syyskuuta. Hän sai sanoillaan aikaan melkoisen kalabaliikin sosiaalisessa mediassa ja iltapäivälehdissä. Luulen, että se tuli hänellekin yllätyksenä.

Yhteiskunnassa, jossa melkein jokaisella on hallussaan koulussa opetettu lukemisen taito, toisen sanojen kääntely ja märehtiminen saa koko ajan suuremman merkityksen suhteessa varsinaiseen asiaan.

Meillä on käytössämme Facebookin - ja tämän blogin - kaltaisia alustoja sanojemme esille tuomiseen. Viesti syntyy näppäimistöllä sekunneissa. Se lähtee maailmalle niiden sadasosissa. Siinä välissä ei välttämättä tarvitse edes ajatella.

Nmh_kollaasi_13_6_16_netti.jpg

Tuskinpa Ateenan kaupunkivaltion aikaiset viisaat osasivat kuvitella tällaista kehitystä, kun he kilpailivat vapaiden miesten kokouksissa siitä, kuka parhaiten ja kauneimmin vertauksin osasi perustella oman kantansa asioihin.

Kosken sanoissa nähtiin lähinnä ylimielisyyttä ja töykeyttä. En tiedä, johtuneeko se suomalaisesta kansanluonteesta. Tai peruskoulun liian suppeasta äidinkielen opetuksen tuntimäärästä.

Kenties antiikin Kreikassa Kosken sanoihin olisi osattu tarttua toisin: olisi lähdetty yhdessä ja kaikissa kokouksissa ideoimaan, mitä kaikkea metsä ja tekemätön työ voi sanana tarkoittaa, ja miten ne työt voidaan tehdä niin että se kaikille osallisille kannattaa. 

Olen muuten metsän kasvattina Kosken kanssa täysin samaa mieltä. Maassa, josta löytyy tilastojen mukaan lähes miljoona hehtaaria tekemättömiä nuorien metsien hoitotöitä ei ole varaa jäädä kiinni sanoihin. Mieluummin on annettava niille sisältöä.


Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Susanna Koski, kansanedustaja Koski, metsänhoito, tekemätön työ, retoriikka, sanojen merkitys

Kotimainen dekkari keskusteluttaa netissä

Maanantai 12.9.2016 klo 7.37

Aina välillä joku laittaa netin keskustelupalstoilla liikkeelle keskustelun suomalaisesta kirjallisuudesta. Ihan hyvä niin. Paljon turhemmistakin asioista bittikohtaamisissa keskustellaan.

Törmäsin Suomi 24:ssä tähän nimimerkki poirotvallanderin liikkeelle laskemaan keskusteluun suomalaisen dekkarin tasosta ja laadusta verrattuna ulkomailla julkaistaviin dekkareihin. Mielenkiintoista mielipiteenvaihtoa, näin kirjailijan kannalta. Niin on monta mieltä kuin on miestä ja naistakin. Niin kuin pitää ollakin, kun kirjoista puhutaan.

Oma uskoni on, että Suomessa julkaistaan vuosittain montakin sellaista teosta, jotka laadultaan kuuluisivat käännöskirjojen joukkoon isoillakin kielialueilla. On niin monesta esteen ylityksestä kiinni se, pääsevätkö ne sinne vai ei. Useimmiten eivät pääse, eikä niitä noteerata kunnolla edes Suomessa.

Mauri Sariola nostetaan ansaitusti aina esiin, kun puhutaan suomalaisen dekkarin jatkumosta. Nimimerkki Dekkaritutkija kyselee ketjussa, mitä samanlaista minun Sudenmaa-kirjoissani on verrattuna Sariolan Susikoskiin. Hän nostaa esille suomalaisen elämänmuodon ja maaseudun kuvaukset.

Vertaus tuntui tuolta osin hyvältä lukea. Juuri noita asioita ajattelin, kun lähdin kirjoittamaan Ahventen valtakunnan myötä suomalaisen näköistä dekkaria. Jossain alitajunnassa Sariola kenties kummitteli, kun arvoisa rikosylikonstaapelini muuttui kirjoittamisen aikana alkuperäisestä Reijo Hurtanmaasta Sudenmaaksi.

Suomalaisuudessa on yhä paljon mistä ammentaa maailmalle. Toivottavasti saan jatkaa sitä työtä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: dekkari, rikoskirjallisuus, kirjailijan työ, poirotvallander, Mauri Sariola, Dekkaritutkija, Ahventen valtakunta

Yhteiskuntasopimus - mitä työnantajapuoli oikein lupasi?

Lauantai 5.3.2016 klo 10.06

Tätä kirjoittaessani työelämän keskusjärjestöjen neuvottelema yhteiskuntasopimus näyttää kaatuvan. Osa SAK:n jäsenliitoista on jättäytymässä sopimuksen ulkopuolelle. En ihmettele.

Wikipedian mukaan sopimus eli välipuhe on kahden tai useamman tahon välinen toimi, jolla luodaan tai muutetaan velvoitteita.

Sitä, mitä työntekijäpuoli lupasi sopimusluonnoksessa on käsitelty paljon mediassa: nollapalkkasopimuksia, säästöjä julkisen sektorin lomista ja niin edelleen. Monta pientä kohtaa, joista halutun säästöjen puron pitäisi syntyä.

Mitä Elinkeinoelämän Keskusliitto puolestaan lupasi? En muista nähneeni yhtään sitovaa lupausta. EK:n pomo Jyri Häkämies on ollut tv-kameroiden edessä huolissaan lisääntyvästä työttömyydestä. Tähän saakka se argumentti on kulunut lähinnä työväenliikkeen, ja sitä lähellä olevien poliittisten puolueiden äänenpainoissa.

EK, ja maan hallitus ovat olleet huolissaan Suomen kilpailukyvystä. Missään ei ole avattu, mitä EK sillä tarkoittaa. Wikipedian mukaan kilpailukyky merkitsee toimijan, yleensä yrityksen, toimialan tai kansantalouden kykyä selviytyä taloudellisen kilpailun olosuhteissa. Sitä voidaan arvioida esimerkiksi hinnan, markkinoinnin tai tietotaidon perusteella.

Jos olen oikeassa, yhteiskuntasopimuksella voidaan parantaa - osittain ja lyhytaikaisesti - noista kolmesta vain hintakilpailukykyä. Missä pöydässä noista kahdesta muusta puhutaan, kun sekä oppilaitoksilta että opiskelijoilta leikataan yhä enemmän?

Näissä oloissa en ihmettele, että PAM:iin kuuluva osa-aikainen kaupan kassa puristaa kätensä nyrkkiin nähdessään keulaministerien juhlivan äijätervehdyksin hänen tulojensa leikkaamista.

1 kommentti . Avainsanat: yhteiskuntasopimus, sopimus, välipuhe, Jyri Häkämies, Elinkeinoelämän Keskusliitto, EK, PAM, kilpailukyky

Aleksei Osipov ei olisi liittynyt Odinin sotureihin

Perjantai 15.1.2016 klo 7.25


Kirjailijakollega Jukka Behm näkyy tarttuneen Kaksi hautaa saarella-romaaniini. Hän ruotii sitä blogissaan täällä. Kiitos ja kumarrus, sekä risuista että ruusuista. Samaa kirjoittajan ammattia harjoittava tietää, mistä tässä työssä on kysymys.

Oivaltavasti Behm ottaa kirjani, eli kevään 1918 tapahtumista verrannon tähän päivään. Hän kirjoittaa punapäällikkö Aleksei Osipovista näin:

"Voikkaan Mannerheim oli levoton nuorukainen ja iltamarettelöitsijä, mutta enpä usko että hän sovittelisi Soldiers of Odin -porukan takkia yllensä, jos eläisi nyt. Hän oli itsekin mamu, venäläisen isän ja suomenruotsalaisen äidin rakkauden kirpeä hedelmä. Linnan kuvaamana hänessä kiertää enemmän suvakin kuin rasistin verta."

Nyt kun tuota ajattelen, niin olen samaa mieltä. Lyhyen elämänsä aikana arvostetuksi sotapäälliköksi noussut Osipov näki monta erilaista maata ja monta erilaista kansanryhmää. Hän sanoi alaisilleen taistelevansa systeemiä vastaan, ei minkään aatteen puolesta.

Järjestyskaarteista on tässäkin maassa huonoja muistoja. Annetaan niiden jäädä sellaisiksi, kiitos. Muistoiksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Jukka Behm, suvakki, mamu, Aleksei Osipov, Kaksi hautaa saarella, Soldiers of Odin, järjestyskaarti

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »