Nykyhetki muodostuu historiasta ja tulevaisuudesta, ja se on sen pahin ongelma

Torstai 10.3.2022 klo 8.49

Historiaa on kutsuttu muun muassa ihmisten menneisyyttä tutkivaksi tieteeksi, tai tarinoiksi menneistä ajoista. Tulevaisuuden tutkiminen taas yrittää ymmärtää ja ennustaa sitä aikaa, jota kohti olemme menossa.

Ensin kaksi vuotta maailmanlaajuista pandemiaa, ja nyttemmin Ukrainan sota ovat järkyttäneet pahasti kuvaamme ajasta jota tällä hetkellä, tässä ja nyt ihmiskunnan nykyisenä sukupolvena elämme. On asiassa hyviäkin puolia: kaikki-tänne-heti-mulle-nyt -tyyppiset ilmaisut ovat (ainakin julkisuudessa) merkittävästi vähentyneet. Ehkä on huomattu, että asiat ovat silloin hyvin, kun saan käydä illalla nukkumaan pelotta, vatsa täynnä ja edes jollakin lailla terveenä.

Nykyhetki rakentuu aina menneen ajan, menneiden sukupolvien työn varaan. Silloin tehtiin suurin osa niistä keksinnöistä, joiden varaan rakentuu ihmiskunnan hyvinvointi. Keksittiin hyviä asioita, kuten erilaisten maanviljelytapojen kehittäminen. Tehtiin huonoja asioita, kuten laajojen maa-alueiden pilaaminen elämiskelvottomiksi erilaisilla myrkyillä. Meillä on ainakin hämärä käsitys siitä miten elämä maapallolla, ihmiskunta ja oma kansakunta ovat ehkä saaneet alkunsa.

Kun katsomme tulevaisuuteen, yritämme toiminnan eri tasoilla miettiä, millainen se tulee olemaan. Teemme suunnitelmia, varaudumme, ennakoimme. Niin yksittäisten ihmisten, kansakuntien kuin koko maailman tasolla. Se kuva on osin kuvitelmaa, osin se rakentuu nykyhetken ja osin historian tuntemuksemme varaan.

Nykyhetki on historian ja tulevaisuuden välissä pirullinen ajanjakso. Ei se ihme ole, että siinä eläminen ahdistaa niin monia. Historiaa kun voi tulkita niin monin eri tavoin. Sieltä voi haikailla menneitä, monesti kuviteltuja ”hyviä” tai suuruuden aikoja. Sieltä voi kaivaa tehtyjä, tai ainakin kuviteltuja vääryyksiä oman toimintansa polttoaineeksi nykyhetkessä tai tulevaisuudessa. Ja tulevaisuudenkin voi ajatella niin monella eri tavalla.

Pahimmillaan tuloksena on katastrofi. Niin kuin tällä hetkellä Ukrainassa.

John Steinbeck osasi matkakertomuksen

Tiistai 3.1.2012 klo 19.24

Road movie - eli vapaasti käännettynä matkakertomus - on varsinkin elokuvista tuttu tapa kertoa ihmisten, aatteiden tai asioiden kehitystarinoita. Ensimmäisenä tulee mieleen vaikkapa Ridley Scottin elokuva Thelma ja Louise (1991).

Matkakertomus toimii myös kirjan rakennuskehikkona. Matka paikasta A paikkaan B, kiinnostavat päähenkilöt, matkalle sopivasti tapahtuma- ja maisemakuvausta - siinähän se on.

Paitsi että kertomuksen sepittäminen vaatii kirjoittajaltaan paljon taitoa. Jos hyvä esimerkki kiinnostaa, kannattaa lukea vaikkapa John Steinbeckin Matka Charleyn kanssa (Tammi 1989). Matkallaan Yhdysvaltain itärannikolta länsirannikolle Steinbeck kutoo näennäisesti toisistaan irrallisista tapahtumista värikkään kuvan maantieteellisesti ja historiallisesti isosta valtiosta.

Iso osa kertomusta on kiinnostava henkilöhahmo, eli Steinbeckin oma Charlie-koira. Koiran näkökulmasta moni asia näyttää erilaiselta.

Myös Steinbeck kuvasi väkivaltaa

Keskiviikko 17.2.2010 klo 7.18

Viime syksynä, kun jaettiin kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoa keskusteltiin siitä, kuinka väkivallan kuvaaminen on lisääntynyt kirjallisuudessa.

Luin juuri loppuun John Steinbeckin romaanin Hyvien ihmisten juhla (Tammi, 1985). Kalifornialaisesta Montereyn pikkukaupungista, ja sen ihmisistä kertova romaani ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1951.

Steinbeck - joka syystäkin mestariluokkaan lasketaan - kuvaa romaanissa erilaista ystävyyttä. Mutta kyllä hänkin kirjoitti romaaniinsa väkivaltaa: joukkotappeluja, bordellista ulos lentäneen miehen selän katkeamisen, merestä kuolleena löytyvän nuoren naisen.

Se on myönnettävä, ettei hän alleviivaa väkivaltaa kerronnan elementtinä. Se vain kuuluu pikkukaupungin elämään.