Miksei Downton Abbeyssä käydä koskaan vessassa?

Lauantai 2.7.2022 klo 16:34

Yhden määritelmän mukaan käsikirjoitettu draama on elämää, josta on leikattu tylsät kohdat pois. Kirjoittajan suuri haaste on siis löytää kultainen keskitie ihmiselämän arkisen tylsyyden ja sen huippukohtien välillä.

Olen kierrellyt tällä viikolla Kainuuta presidentti, valtiomies Urho Kaleva Kekkosen jalanjäljillä. Oikeasti olen kulkenut sen nimisen ihmisen jalanjäljissä, lähtien hänen nuoruusvuosistaan ja piipahtaen useissa paikoissa, joissa hän kävi vasta vanhemmalla iällä. Koska kirjoitan hänen elämäänsä sivuavaa fiktiivistä romaanisarjaa, olen käynyt myös monessa sellaisessa paikassa, jossa hän olisi saattanut käydä.

Kirjailijana, tarinankertojana minä kuvittelen, mitä Kainuussa ja lähiseudulla tapahtui/olisi voinut tapahtua sata vuotta sitten. Tukenani on vino pino muistiin kirjattua aineistoa erilaisista lähteistä. Tämänkesäisen kiertomatkani tarkoituksena on nähdä omin silmin niitä paikkoja, joissa romaanissa tapahtuu jotakin. Jonkin sortin ”kuudennella aistilla” yritän tavoittaa tunnelmia, jotka täällä tuolloin vallitsivat. Niitä löytyy rakennuksista ja niiden seinistä, jotka olivat jo silloin olemassa. Museoista, näyttelyistä ja nykykainuulaisista ihmisistä.

Hiljattain havahduimme erään keskustelukumppanini kanssa siihen, ettei englantilaista laatudraamaa edustavassa Downton Abbey -televisiosarjassa käydä koskaan vessassa. Kartanotarinan päähenkilöt eivät koskaan tule kuviin pesuhuoneesta hiukset märkinä ja sekaisina. Kukaan ei kompastu kartanon upean päärakennuksen edessä kiveen tai kiroa ilman, että sillä on jokin tarkoitus tarinan kuljettamisessa.

Tuolta osin väittämä että draama on elämää josta on leikattu tylsät osat pois, näyttäisi pitävän paikkansa. Arkinen, tylsä, toistuva, ikävä, likainen elämä ei ole kivaa. Siitä ei haluta kuulla, siitä ei haluta lukea eikä siitä ole katsottavaksi.

… vai onko? Jotkut taitavat tarinankertojat siinä aika-ajoin onnistuvat, mutta silloin tuota arkea ja kurjuutta on väritettävä toiseen suuntaan: yhä arkisemmaksi ja kurjemmaksi. Itselleni tulee esimerkiksi romaaneista mieleen Joel Lehtosen mainio Putkinotko, ja elokuvista Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia.

Tavallisempaa, kurjempaa, ja kuitenkin samalla kiinnostavaa tarinanpunontaa on vaikea keksiä.

Euroopan ja Suomen historia on täynnä ironiaa

Torstai 12.5.2022 klo 14:10

1920-luvun alussa vallankumouksen mylläämästä Venäjästä irrottautuneet Puola ja Latvia tekivät hartiavoimin töitä saadakseen muut niin sanotut ”reunavaltiot” eli Liettuan, Viron ja Suomen kanssaan puolustusliittoon. Silloin se ei onnistunut. Satakunta vuotta myöhemmin nuo valtiot näyttävät olevan kaikki kohta yhteisessä puolustusliitossa. Ironista kyllä, aloitteen asiassa teki Venäjä.

Suomen historiassa on itsenäistymistaistelun sankareiksi nostettu maan sisällä vaikuttaneet itsenäisyysaktivistit, ja Saksaan jääkärioppiin lähteneet nuoret miehet. Kun jääkärit palasivat pääosin keväällä 1918 Suomeen, lähes kaikista heistä leivottiin joko upseereita tai aliupseereita valkoiseen armeijaan. Siitä huolimatta, että suurin osa heistä oli palvellut Saksan itärintamalla tavallisina rivimiehinä.

Kevään kahdeksantoista valkoisen armeijan johtopaikoille tarvittiin kuitenkin Venäjän keisarillisessa armeijassa esikuntatyötä oppineita, ja käytännön johtamista ensimmäisen maailmansodan joukko-osastoissa harjoitelleita suomensukuisia, noita Venäjän vallankumoukselta tänne pelastuneita upseereita. He myös paljolti kehittivät sen armeijan ja ne taistelutavat, jotka laittoivat talvella 1939-1940 sulun puna-armeijan juhlamarssille Suomeen. Vuoden 1921 alussa kaikki kahdeksan puolustustusvoimien aktiivikenraalia kuuluivat tähän joukkoon. Tilanne oli lähestulkoon sama kaikissa Venäjän reunavaltioissa.

Vuonna 1900 syntynyt Urho Kaleva Kekkonen oli nuoruudessaan kova ryssänvihaaja. Venäjän kieli ei tarttunut Kajaanin yhteiskoulussa millään hänen päähänsä. Siitä huolimatta, toisen maailmansodan jälkeen aina 1970-luvun lopulle saakka häntä kutsuttiin pilkallisesti Siperian vinttikoiraksi, kun hän reissasi niin usein Neuvostoliitoksi muuttuneessa itänaapurissa vakuuttamassa sikäläistä johtoa piskuisen Suomen Ystävyydestä, Yhtenäisyydestä ja keskinäisestä Avunannosta.

Siitä, ohjaako ihmisten, kansojen ja kansakuntien elämää jokin korkeampi voima, ei maailmalla vallitse kattavaa yksimielisyyttä. Mutta jos sellainen voima on olemassa, niin ei siltä ainakaan ironian tajua puutu.

LUKUVINKKI: Mirko Harjula: ”Ryssänupseerit”. Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914-1956. BoD, painovuotta ei merkitty.

Yli sata vuotta kirjoitettua suomalaista hölynpölyä

Maanantai 2.5.2022 klo 11:50

”Sanomalehtimiehen pitää aina kirjoittaa, vaikka ei aina olisi mitä kirjoittaisikaan. Ja kun ei ole oikein selvillä siitä, mitä kirjoittaa, niin silloin hyvin useasti tulee kirjoittaneeksi sellaista sekasotkua, jota ei oikein itsekään ymmärrä. Sellaista sekasotkua nimitetään meidän maamme kielellä hölynpölyksi.”

Noin kirjoitti nuori toimittaja Urho Kaleva Kekkonen Kajaanin Lehdessä 21. heinäkuuta vuonna 1919. Vaikka tuosta on kulunut aikaa jo satakunta vuotta, on Suomen pitkäaikaisen presidentin silloinen havainto yhä ajankohtainen.

Tänä päivänä toimittajan työtä tekevällä on yleensä taustalla monipuolinen koulutus. Hänellä on käytössään runsaasti erilaisia hakupalveluja, ja paljon dokumentoitua tietoa erilaisista aihepiireistä. Juttuja on kirjoitettu tässäkin maassa eri aiheista niin paljon, että verrokkiaineistoa löytyy varmasti, kaikista mahdollisista ja mahdottomistakin aiheista.

Lähtökohta on kuitenkin sama. Sanomalehtimiehen ja -naisen täytyy kirjoittaa, sillä se on media-alalle hakeutuneen tapa hahmottaa maailmaa. Sata vuotta sitten kuvallinen viestintä oli lehdissä vähäistä. Liikkuvan kuvan käyttäminen jutun tekemisessä tuskin edes kävi silloisten journalistien päiväunissa. Äänikään ei kulkenut kauemmas, kuin sinne minne sen sai kantamaan omalla karjaisullaan.

Nykyisin on käytettävissä sekä kirjoitettua sanaa, kuvaa että ääntä. Kesällä 1919 Urho Kaleva Kekkonen tarkoitti nuo sanansa pilkaksi kotikaupunkinsa toisen, eli kilpailevan lehden toimitukselliselle linjalle.

Silti niissä on totuuden siemen tämänkin päivän journalisteille. Kun paljon kirjoittaa/äänittää/kuvaa, on hölynpölyn tuottamisen vaara aina läsnä.

Karisto julkaisee syyskuussa 2022 Urho Kekkosen ja itsenäisen Suomen nuoruusvuosista kertovan romaanini Tämä nuori maa.

Tämän päivän Putinisti on eilisen Nato-haukka

Maanantai 25.4.2022 klo 9:57

Venäjän hyökättyä raa’asti Ukrainaan, joutuu Suomi miettimään uudelleen turvallisuuspolitiikkaansa. Kun on kysymys mielipiteistä, on leimakirves jälleen ahkerassa käytössä.

Takavuosina, kun elimme vielä rauhanomaista yhteiseloa suuren ja ystävällisen itänaapurin kanssa, oli varsinkin politiittisesti aktiivisen henkilön viisasta piilottaa mahdolliset myönteiset ajatuksensa Pohjois-Atlantin puolustusliitto Natosta.

En tiedä, kuka Suomessa ensimmäisenä käytti haukka-nimitystä Naton yhteydessä. Tällä vuosituhannella haukasta on puhunut useampikin suomalainen poliitikko, muun muassa Paavo Väyrynen. Muistelen kuitenkin, että nimitystä on käytetty jo paljon aiemmin, ainakin 90-luvulta lähtien.

Haukka on paitsi upea eläin, myös vahva vertauskuva. Se viittaa voimaan, saalistamiseen ja asioiden ratkaisemiseen väkivallalla. Sen vastakohta lintumaailmassa ja rauhanaatteessa lienee useimmiten kyyhkynen.

Tätä kirjoittaessani elämme ehkä historiallisessa käännekohdassa. Venäjän toiminta Ukrainassa on ajamassa Suomea Naton jäseneksi, ja jäsenyydellä – ilmeisesti – on kansalaisten parissa laajaa kannatusta. Sitä todistavat mielipidekyselyt, joita en usko – toisin kuin eräillä netin keskustelupalstoilla väitetään – peukaloiduiksi. Oma, ihmisten kanssa keskustellen luotu mutu-tuntumani päätyy samanlaiseen arvioon.

Kansaa ja päättäjiä on kehotettu keskustelemaan mahdollisen jäsenyyden hyvistä ja huonoista puolista, sekä sen vaihtoehdoista. Vaihtoehtojahan on aina, jonkun mielestä hyviä ja jonkun toisen mielestä huonoja. On osa demokraattista päätöksentekoa, että jokaisella on oikeus ilmasta mielipiteensä yhteisistä asioista. Se on asia, joka erottaa kansanvaltaisen päätöksenteon monista muista hallintomalleista.

Siihen nähden on ikävää, että Nato-jäsenyyteen kielteisesti suhtautuva, ja siitä julkisesti kertova henkilö leimataan näinä päivinä julkisessa sanassa ja sosiaalisen median ”keskusteluissa” usein Putinistiksi. Tämä kohtalo on näköjään tullut esimerkiksi Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontulan osaksi. Häntä haastatellaan asian tiimoilta mm. tämänpäiväisessä (25.4.) Hesarissa.

Olen näköjään pohtinut mahdollista jäsenyyttä pitkälle samoilta kanteilta kuin Kontulakin. Olen kuitenkin päätynyt pohdintani tuloksena toisenlaiseen mielipiteeseen, eli kannattamaan mahdollisen jäsenyyden hakemista. Ennen Krimin valtausta vuonna 2014 olin asian suhteen vielä eri linjoilla.

Kunnioitan silti Kontulan näkemystä. Haukoista ja Putineista viis – varmin tapa säilyttää arvokas demokraattinen päätöksentekotapamme, on oikeus mielipiteensä muodostamisen vapauteen. Sillä jos tapaat henkilön joka sanoo varmaksi tietävänsä mitä tulevaisuudessa tapahtuu, niin hänet kannattaa kiertää kaukaa.

Historiallisen romaanin alku voi olla yhdessä lauseessa

Torstai 24.3.2022 klo 10:09

”Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni.”
-Urho Kekkonen, 1981: Vuosisatani 1.-

Me elolliset olennot elämme aina tässä ja nyt-hetkeä. Käytämme aikaamme ja tarmoamme niiden luonnollisten ja kuviteltujen tarpeiden tyydyttämiseen, joita meillä on. Ajoittain suunnittelemme tulevaisuutta. Toivomme ja pelkäämme sen tuovan erilaisia asioita tullessaan. Ajoittain päähämme pälkähtää muistumia menneistä tapahtumista. Niitä tulee, halusimmepa niitä tai emme.

Monta, monta vuotta sitten luin edellä lainatun lauseen presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) vuonna 1981 julkaistuista muistelmista. Lause ei jättänyt minua rauhaan. Tuli tarve ottaa selville, millaisia tapahtumia tuon lausahduksen taakse kätkeytyi.

Vasta 17-vuotias Kajaanin Sissi-Rykmentin sotilas Urho Kekkonen sai toukokuussa 1918 johdettavakseen ryhmän, joka teloitti täällä Haminassa, nykyisessä kotikaupungissani punaisiksi luokiteltuja ihmisiä. Noiden tapahtumien muisto ei ilmeisesti jättänyt Kekkosta koskaan rauhaan.

Eräässä toisessa kirjoituksessaan Kekkonen totesi, että aina kun hänelle tuli elämässään oikein tiukka paikka vastaan, hänelle palautuivat mieleen Haminan tapahtumat. Toukokuun 1918 tapahtumat eivät jättäneet minuakaan rauhaan. Syyskuussa 2022 ilmestyy niiden pohjalta kirjoittamani romaani Tämä nuori maa Kariston kustantamana. Kekkonen, ”Känä” tarvitsi yhden elämänsä kipeimmän asian selittämiseen yhden lauseen. Minä kirjoitin aiheesta 500-sivuisen romaanin yrittäessäni ymmärtää, mitä hän sanoillaan tarkoitti.

Romaanin kirjoittaminen on pitkä prosessi. Kun sitä aloitin, maailmassa vallitsi vielä pääosin rauhan tila, toisin kuin kevään 1918 Suomessa. En työhön ryhtyessäni arvannut, että romaanini ilmestyessä maailmassa vallitsee taas vakava poikkeustila.

Moni nuori mies ja nainen saa näistä päivistä Ukrainassa itselleen samanlaisen, ehkä elinikäisen trauman, jollaisen Känä sai itselleen Haminasta. Ei historia toista itseään: me ihmiset teemme sen ihan itse.

Romaanini esitellään juuri julkaistussa Kariston kesän ja syksyn 2022 uutuuskirjaluettelossa.

Viisitoista vuotta Reijo Sudenmaa -rikosromaanisarjan esikoisesta

Lauantai 29.1.2022 klo 12:05

Joskus talvella 2005-2006 olin lukenut mittaani asti täyteen ruotsalaisia rikosromaaneja. Tiedättehän nämä teokset, joissa tapahtuu ensin äärettömän raaka murha. Sen jälkeen keski-ikäinen rikoskomisario istuu puiston penkille syömään jäätelöä ja pohtimaan, mitä kaikkea mätää yhteiskunnassa on.

Mielessäni alkoi muhia ajatus suomalaisesta rikosromaanista. Myönnetään: alun perin ajatus oli tehdä kotikutoista parodiaa noista ruotsalaisista esikuvista. Ja mikäs sellaiselle sopii paremmin miljööksi, kuin suomalainen lomakylä järven rannalla? Tarinan moottoriksi löytyi himokalastus. Ahvenen lailla rakastavan kalastaja-Ilpon vaimo katoaa, ja poliisin on käynnistettävä etsinnät.

Testasin ajatusta parodiallisesta rikosromaanista Kouvolan Dekkaripäivillä. Tuo kesäinen tapahtuma on vuosikymmenten kuluessa ollut merkittävä asia monille suomalaisille dekkaristeille. Sitä se oli myös minulle: käsikirjoitukseni Ahventen valtakunta palkittiin kesän 2006 Dekkaripäivillä käsikirjoituskilpailussa kunniamaininnalla.

Siitä rohkaistuin lähettämään tekstini pieneen, varsinkin rikosromaaneja julkaisseeseen ja vielä silloin suomussalmelaiseen Myllylahti -kustantamoon. Jotenkin minusta maalaispoikana tuntui, että Ahventen valtakunta sopisi juuri sen kustannusohjelmaan.

Muistan, että kustantaja Mauno Moilanen ensin nikotteli käsikirjoitusta liian humoristiseksi. Hänen mielestään dekkareita lukevat ihmiset olivat (ainakin silloin) enemmän vakavamielistä kansaa. Käsikirjoitukseni oli kuitenkin Moilasten pariskunnan mielestä niin hyvä, että se kannatti julkaista.

Ensimmäinen Reijo Sudenmaa -rikosromaanini ilmestyi vuonna 2007, eli tänä vuonna vietetään sarjan 15-vuotistaiteilijajuhlaa. Olen jotenkin mieltynyt tuohon Sudenmaahan, sarjassa rikoksia ratkovaan isoon ja sosiaalisesti melko kömpelöön ylikonstaapeliin. Mutta ennen kaikkea olen havainnut rikosromaanin erinomaiseksi työkaluksi erilaisten ihmisten välisten ristiriitojen kuvaamisessa.

Sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan teosta, viimeisenä Impivaara (2019). Ahventen valtakunta käännettiin myös Ranskaan (2013), ja pääsi siellä kilvoittelemaan parhaan sinä vuonna käännetyn rikosromaanin tittelistä.

Mitä tästä opimme? Kenties sen, että aina kannattaa lukea. Myöskin sellaisia kirjoja, jotka ärsyttävät.

Se tunne, kun sain kirjastani lukijapalautetta Kanadasta

Torstai 6.1.2022 klo 9:50

Hello Mr Linna, I've read 2 (# 1 & 3) of the Reijo Sudenmaa series in French and in English. Unfortunately, it seems that the whole series are not available either in English or French . Is there a hope that it will be available eventually ? I love the series.

Tällaisen viestin aloituksen sain viikonloppuna Annelta Kanadan Montréalista. Ja voi jestas, että tuntui hyvältä!

Kaksi Reijo Sudenmaa -sarjan jännitysromaaniani on käännetty ranskaksi, sarjan ensimmäinen teos Ahventen Valtakunta (Le royaume des perches) ja kolmas teos Kuolleita unelmia (La maison de vos rêves). Kummatkin käännökset ovat saaneet Ranskassa hyvin huomiota. Olen käynyt pariin kertaan kertomassa niistä sikäläisillä kirjamessuilla. Näköjään toimivat Kanadassakin.

Median ja tapahtumajärjestäjien suoma huomio tuntuu toki hyvältä, jokaisen julkaisemani kirjan kohdalla. Moni hyvä kirja jää aivan liian vähälle huomiolle tässä maassa. Mutta kaikkein parasta on kuitenkin suoraan, ihan tavallisilta lukijoilta tuleva palaute. Eli se, miten he ovat tarinat kokeneet, ja mitä niistä irti saaneet.

Heitä varten tätä kirjailijan joskus harmaatakin arkea eletään. Noilla Annen kirjoittamilla muutamilla sanoilla jaksan taas pitkään...

Mitähän ajattelivat syksyllä -44 kotiutetut nuoret miehet?

Lauantai 27.11.2021 klo 8:36

Tällä päivämäärällä syksyllä 1944 isäni kotiutettiin Suomen armeijasta kahden vuoden ja 8 kuukauden palveluksen jälkeen. Syvärin, Ihantalan ja Lapin sodan taisteluihin osallistunut 21-vuotias konepistoolimies ja ryhmänjohtaja teki vihreän siirtymän metsätöihin.

Nuo sodasta aivan liian harvalukuisina hengissä selvinneet miehet eivät läheskään kaikki kirjanneet tuntojaan tuoreeltaan ylös. Jotkut kirjoittivat kirjeitä kotiin ja läheisilleen. Niitä on tallessa joissakin suvuissa. Ehkä sodan aikaisia rintamamiesten päiväkirjojakin on vielä jossakin löytymättä.

Isästäni kantakorttiin tehtyjä sota-aikaisia merkintöjä lukiessa harmittaa, että moni tarina noilta ajoilta on iäksi menetetty. Lapsuudessani kuulin joitakin niistä, kun kaksi tai useampi sotaveteraani sattui yhteen. Ne olivat yleensä kaikkea muuta kuin sankaritarinoita.

Jos noilla nuorilla miehillä olisi silloin ollut käytössään sähköinen sosiaalinen media, me kenties tietäisimme enemmän siitä mitä he tunsivat ja ajattelivat. Suusanallisesti saatu perimätieto päättyy minuun. Minun lapseni eivät enää kuule autenttisia kuvauksia siitä, millaista sota oikeasti oli rintamamiehen silmin.

Siitä olen kuitenkin iloinen, ettei heidän tarvinnut lapsena herätä sodan hirveyksiä kokeneen miehen painajaisiin. Läheskään kaikki muistot eivät ole sellaisia, että niitä kannattaa siirtää jälkipolville.

Urho Kekkonen oli aforismien aihe, mutta myös niiden keräilijä

Maanantai 22.11.2021 klo 11:47

Seuraava romaanini ilmestyy näillä näkymin syksyllä 2022. Olen käyttänyt sen työstämisessä taustana myös presidentti Urho Kaleva Kekkosen (1900-1986) elämänvaiheita ja laajaa kirjallista tuotantoa.

Vihattu, rakastettu, pelätty ja kiitetty Kekkonen oli paitsi innokas kirjoittaja, myös paljon lukenut mies. Vuonna 1981 hän julkaisi - aluksi salanimellä - kokoamansa ajatus- ja aforismikokoelman Sivalluksia (Otava). Ihmisestä saa ehkä jonkinlaisen kuvan ottamalla selvää, mitä hän lukee. Tässä suhteessa Sivalluksia on mitä mainioin mielikuvituksen herättäjä.

- Mikä valtiomuoto on paras?
- Kenelle ja milloin?
Solon (640-560 eKr)

Monet Kekkosen vihkoonsa poimimat aforismit liittyvät politiikkaan ja päättäjiin. Se ei liene mikään yllätys. Oscar Wilden, Karl Marxin ja Bertrand Russelin ajatukset ovat ohuessa kirjassa sulassa sovussa keskenään. Tuosta nimilistasta voi jo kuvitella, että niitä arvostaneella lukijalla oli itselläänkin taipumusta anarkiaan, ironiaan ja sanalliseen ilkeilyyn.

Kirjailijoita kannattaa aina palkita. Kansa luulee silloin, että ministerit ovat sivistyneitä.
Arnold Bennet

Ehkä yksi hyvän aforismin tunnusmerkeistä on se, ettei se helposti vanhene. Sellaisia osasi Kekkonen itsekin luoda. Vai mitä sanotte tästä:

Oppoturnismi (suom. vallitsevia olosuhteita myötäilevä asemoituminen ja niiden huomioiminen moraalista välittämättä) on taito purjehtia toisten nostattamalla tuulella.
Urho Kekkonen

Luonnon monimuotoisuudelle tulisi laskea hintalappu

Sunnuntai 26.9.2021 klo 9:14

Sir Partha Dasgupta ehdottaa, että luonnolle olisi määriteltävä hintalappu. Vain siten tajuaisimme, että luonto todellakin on korvaamaton, eikä ylikulutukseen perustuva talousjärjestelmämme voi vain jauhaa menemään.

Näin kirjoittaa konsulttiyhtiö Milttonin varatoimitusjohtaja Katri Makkonen Ulkopolitiikka -lehden kolumnissa 2/2021. Lainauksessa mainittu Dasgupta on brittiläinen taloustieteen professori.

Olen miettinyt viime aikoina samaa asiaa kuin brittiprofessori. Seuraanpa mitä tahansa luonnonsuojelua koskevaa keskustelua tiedotusvälineissä, sosiaalisessa mediassa tai oikeassa elämässä, törmään jatkuvasti samaan harmittavaan asiaan. Toinen keskustelun osapuolista puhuu aidasta, toinen sen tolpista.

Kummallakin keskustelun osapuolista voisi olla aiheen käsittelyyn hyvin mietittyjä näkökulmia, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuuksia kohdata. Tämä tulee hyvin esille myös, kun yrittää itse osallistua keskusteluun. Tämä konkretisoitui itselleni 14. syyskuuta, kun esitin Helsingin Sanomien yleisönosastolla että monimuotoisuuden kannalta tärkeästä metsien lahopuusta tehtäisiin oma puutavaralajinsa raakapuumarkkinoille.

Aiheesta heräsi vilkas, sinänsä hyvä keskustelu myös eräillä metsänomistajien sosiaalisen median foorumeilla. Kommenteissa kyseltiin, olenko kenties miettimässä yksityismetsien sosialisoimista valtiovallalle? Kannatusta sai ajatus, että kasvattakaamme vain vanhaan malliin tukkia ja kuitupuuta, niin kuin on tähänkin asti tehty – viis ”vihreistä” hörhellyksistä.

Tuskin noiden ”vihreiden hörheltäjien” piireissä puolestaan pidettiin ajatuksestani laskea lahopuulle arvoa rahana. Yksi meitä ihmisiä yhdistävä piirre on se, että pystymme kerralla keskittymään vain yhteen, tai korkeintaan muutamaan asiaan.

Tämä tulee mielestäni hyvin esille Katri Makkosen kolumnissa. Kun ilmastonmuutoksen mantra jauhaa tällä hetkellä täysillä, ei monimuotoisuudesta huolestuminen – saati sen muuttaminen laskelmia varten taloudellisiksi suureiksi – ole mainitsemisen väärtti asia. Helpompaa on ajaa omaa näkökulmaansa niillä suureilla, joita on valmiiksi plakkarissa.

Näin ei pitäisi olla. Asiasta voisi kysyä mielipidettä vaikka kongolaiselta lapsityöläiseltä, joka kaivaa joka päivä vaarallisissa oloissa kaivoksessa harvinaisia mineraaleja. Viis sikäläisen ja täkäläisen luonnon monimuotoisuudesta, kunhan saamme vain kaikki allemme sähköautot jotta vältämme ilmastonmuutoksen.

Tavataan viikonloppuna Kouvolan Dekkaripäivillä

Tiistai 10.8.2021

Näinä aikoina on peräti tervetullut uutinen se, jos jokin kulttuuritilaisuus voidaan järjestää sille suunniteltuna ajankohtana. Perjantaina 13. ja lauantaina 14. elokuuta vietetään Kouvolassa pitkät perinteet omaavia Dekkaripäiviä turvallisuudesta huolehtien, elävien esiintyjien ja elävän yleisön kesken. Mahtava juttu!

Lauantaina pääsen keskustelemaan kello 15 arvostamieni kirjailijakollegojen JP Koskisen, Jaana Lehtiön, Leena Lehtolaisen ja Timo Sandbergin kanssa siitä, onko rikoskirjallisuus ajan hermolla. Meistä kullekin on annettu etukäteen valmistautumistehtävä tuon teeman käsittelemiseen.

Sen verran voin paljastaa, että tehtävä herätti hyvin monenlaisia ajatuksia. Toivottavasti tavataan Kouvolassa!

Päivien ohjelma löytyy täältä.

On se harmi, että me ihmiset emme kuki keväällä

Torstai 20.5.2021 klo 7:28

Otetaan vaikka aivan tavallinen metsäkuusi. Jurona ja tummana, joidenkin mielestä jopa uhkaavana se seisoo suurimman osan vuodestaan metsässä. Usein kaltaistensa joukossa niin, ettei kuusta toisesta erota. Ei, ellei vasiten ala niitä katsella.

Vaan annas olla kun tulee toukokuu! Kirkkaan punaiset emikukat nousevat terhakasti pystyyn kuusen oksien kärjistä. Niitä säestävät hennommat, väreiltään paljon haaleammat hedekukinnot.

On se harmi, että me ihmiset emme kuki samalla tavalla. Tiettynä aikana vuodesta kurottaisimme terälehtemme kohti aurinkoa. Kaikki muut tietäisivät, että hänellä on nyt lisääntymisaika.

Ja saisi ihan luvan kanssa sanoa toiselle ihmiselle, että oletpas sinä kaunis. Ilman, että sitä tulkittaisiin seksuaaliseksi ahdisteluksi.

Cancel-kulttuuri, Turku Center ja muut kauniin kielemme muotopuolet

Maanantai 10.5.2021 klo 16:46

Viime aikoina olen nukkunut huonosti. Osasyy voi olla kevään etenemisen myötä valoistuvissa öissä. Luulen kuitenkin, että isompi syy on tässä: en enää ymmärrä kaikkien kuulemieni äidinkielisten sanojen merkitystä.

Kielen kuuluu muuttua. Sen pitää muuttua. Me kaikki äidinkielen käyttäjät muutamme sitä omalta osaltamme. Sanoista tulee uusia, osa ilmaisuista katoaa ja uusia tulee tilalle.

Silti minua hirvittää se vauhti, jolla annamme englannin ylivallan rämettää puhumaamme kieltä. Sama näkyy koskevan yhä useammin myös kirjoitettua sanaa. Jonkin asian ilmaisemiseen voi olla olemassa useampiakin suomenkielisiä sanoja. Joko ei viitsitä, tai ei haluta käyttää niistä mitään. Otetaan englannista centerin kaltainen lainasana ja luullaan, että kaikki ymmärtävät mitä se tarkoittaa.

Ei, kaikki eivät ymmärrä. Äidinkieli on jotakin, josta sopii olla ylpeitä. Se on myös tapa erottua, olla suomalaisia. Olen tavannut monia ulkomaan eläviä, jotka ovat halunneet opetella edes muutaman sanan suomea vaikkapa ravintolan ruokalistasta. Lopputulos on saattanut kuulostaa kantasuomalaisesta hassulta, mutta itse sanoja on ollut ylpeä tekemisestään: kun tutustut siihen miten toinen puhuu, sinussa syttyy kenties halu tutustua paremmin koko hänen kulttuuriinsa.

Ei siihen canceliin. Vaan siihen känsään, jossa käytetään kosolti äätä ja öötä. Kieleen, jossa on ennenkin osattu kääntää maailmalta tänne lentäneet kauniit asiat suomeksi. Kuten vaikkapa kangassinisiiveksi.

Viisitoista vuotta Syysmarkkinat -esikoisromaanini ilmestymisestä

Keskiviikko 7.10.2020 klo 14:36

Muistinpa juuri, että tässä vietetäänkin merkkipäiviä. Keväällä 2005 kävelin Otavan Uudenmaankadun kivilinnakkeeseen tietämättä mitään maailman pahuudesta, ja näihin aikoihin saman vuoden syksyllä tuli Syysmarkkinat-romaani sovitusti ulos. Lupaava ja selkeä metsäammattilaisen urani vaihtui moniongelmaisuuteen.

Voin olla kiitollinen siitä, mitä kirjaimet ja kaunis suomen kieli ovat minulle antaneet. Tähän mennessä olen julkaissut 13 omaa kaunokirjallista teosta ja kahdeksan tietokirjaa. Proosatöissä aiheet ovat - luonnollisesti - olleet sellaisia, jotka ovat itseäni askarruttaneet niin paljon, että niitä on pitänyt käsitellä fiktiivisen tarinan muodossa. Tietokirjoissa osa aiheista on lähtenyt omasta mielenkiinnosta, osa on ollut minulle tarjottuja hienoja tilaustöitä.

Parikin kertaa olen saanut vierailla Ranskassa eri kirjallisuustapahtumissa, puhumassa sinne käännetyistä romaaneistani. Matkan varrelle on osunut monia hyviä tapaamisia kirjoittamista ja kirjoja työkseen tai harrastuksekseen rakastavien ihmisten kanssa. Kiitos kaikista niistä kohtaamisista!

Mikä parasta, edelleen tuntuu että sammioni pohjalla on kauhottavaa tuleville vuosille. Ruutupaperivihkoissa on kirjattuina paljon aiheita, joita pitäisi käsitellä. Suomen kirjoitettu kieli käy aina vain rakkaammaksi, kun sitä työkseen yrittää palastella eri asentoihin. Koskaan siitä eivät tarinoihin tarvittavat sanat tunnu loppuvan.

Tästä on hyvä jatkaa.

Nuo kaikki kauniit maisemat, joihin liittyy tarina

Sunnuntai 4.10.2020 klo 8:20

Marjastajan kesä täyttyy sinisistä hetkistä

Keskiviikko 8.7.2020 klo 8:39

Luonnonvarakeskus näkyy ennustavan hyvää marjasatoa sekä  mustikalle että lakalle. Kukinta ja pölytys ovat pääosin onnistuneet hyvin, ja viime päivät ovat tuoneet sateita suurimpaan osaan maata. Hellekään ei haittaa, marjat saavat kasvaa ja kypsyä loistavissa olosuhteissa.

Kaltaiselleni marjafiilille tuo on hyvä asia. Vähän huvittuneena olen seurannut keskustelua rajojen taakse jäävistä thaimaalaisista ja ukrainalaisista marjanpoimijoista, vaikka tiedänkin kysymyksessä olevan tiukan paikan suomalaisille marjanjalostajille.

Mediapommitusta täynnä olevassa yhteiskunnassa nostetaan aina vuorollaan jokin, tai joitakin asioita tikun nokkaan. Muutamassa päivässä ne korvautuvat seuraavilla niin sanotuilla tärkeillä asioilla.

Vaikka tietoisuutemme ongelmasta on periaatteessa suurempi kuin koskaan aikaisemmin, emme tule näkemään metsiin ryntäävää suomalaista marjastajakansanliikettä. Mutta toivon silti, että tapaan siellä tänä kesänä muitakin kyykkijöitä.

Tanssilavojen Suomi nyt myös sähkökirjana

Torstai 7.5.2020

Tanssilavojen Suomi-kirjaani voi lukea nyt myös sähkökirjana. Tilauksen voi tehdä esimerkiksi täältä.

Itselleni se paperille painettu kirja on edelleen se kaikkein paras, mutta sähköiset sekä äänikirjat yleistyvät koko ajan "lukijoiden" käsissä. Se on hyvä asia: pääasia, että kukin löytää sen oman tapansa nautiskella itseään kiinnostavista tarinoista.

Lukaisin sähkökirjaversion tuotoksestani lävitse ja totesin, että kivan lukunautinnon sekin antaa. Tuo oheinen, tähän valitsemani kuva esittää kahta legendaarista turkulaista, joiden uraa kirjassani myös käsitellään.

Tuon kuvan otin muuten Saukonkallion tanssilavalla Iitissä. Sekin ilmoitti äskettäin, että alkavan kauden tanssit on kaikki peruttu. Muita, samanlaisia ilmoituksia satelee koko ajan.

Matin ja Tepon puheissa oli jo viime syksynä sellaisia viitteitä, ettei heitä enää kauan esiintymässä nähdä. Tulikohan otettua peräti historiallinen kuva?

Talvisotaa ja koronaa: kolme erilaista uhkaa

Perjantai 13.3.2020 klo 10:15

Ymmärtääkseni ihmistä ja yhteiskuntaa koskevat uhkakuvat jakautuvat kolmeen eri luokkaan. Ne ovat henkeen, terveyteen ja aineelliseen omaisuuteen kohdistuvat uhat.

Eilen torstaina Kiinasta liikkeelle lähteneen korona-viruksen aiheuttamat uhat viimeistään konkretisoituivat jokaiselle kansalaiselle. Valtiovalta katsoi olevansa pakotettu säätämään kansalaistensa jokapäiväiseen elämään kohdistuvia määräyksiä ja suosituksia ikävän viruksen taltuttamiseksi.

Tänään perjantaina muistelemme tasan 80 vuotta sitten päättynyttä talvisotaa. Tuota sotaa, jossa lähes 25 000 suomalaista menetti henkensä. Vastapuolella ihmishenkien menetykset olivat moninkertaiset.

Sekä talvisota että koronan uhka koskivat ja koskevat niin henkeä, terveyttä kuin omaisuuttakin. Täysimittaisessa sodassa ja virusperäisessä tartuntataudissa puhutaan kuitenkin aivan eri mittaluokan uhista. Ainakin mielestäni. Nykyaikainen, vauraaksi kehittynyt yhteiskunta kyllä kestää yhden koronan.

Kiitos siitä kehityksestä niille, jotka silloin 80 vuotta sitten kestivät niin siellä jossakin kuin kotiseudulla.

Kaupungistuminen muuttaa mielemme kuvatkin

Perjantai 14.2.2020 klo 8:26

Kävin jututtamassa erästä kangaskauppiasta. Hän kertoi jotakin, jota en ole ennen tullut ajatelleeksi enkä huomanneeksi: sisustuskankaissa, eli esimerkiksi verhoissa ja koristetyynyjen kankaissa näkee yhä useammin ihmisen rakentamaa ympäristöä kuten rakennuksia, laivoja, majakoita ja katunäkymiä. Perinteisiä luontoaiheita kuten puita, kukkia ja eläimiä on kankaissa yhä vähemmän.

Veikko Huovinen Kainuusta (1927-2009) on ollut minulle aina läheinen ja tärkeä kirjailija. Hänen henkilöhahmoissaan ja luontokuvauksessaan on Pylkkäs-Konstasta lähtien sellaisia aineksia ja juurevuutta, jonka tunnistan. Huovinen ja minä olemme monen muun suomalaisen tavoin syntyjämme metsäläisiä.

Yhä useammalle nykyajan nuorelle ja keski-ikäiselle suomalaiselle se tutuin ja turvallisin kasvu- ja elinympäristö on ollut kaupunki. Se tarkoittaa myös sitä, että myös mielen kuvat ja mieleiset kuvat muuttuvat joksikin muuksi kuin meillä metsäluonnon keskellä kasvaneilla.

Sama hiljainen muutos koskenee myös puhuttua ja kirjoitettua kieltä. Vertauskuvissa puron solina muuttuu liikenteen turvalliseksi taustahuminaksi. Lakan kukinnon kaunis valkoisuus korvautuu jollakin muulla mielen kuvalla silloin, kun puhuja tai kirjoittaja etsii vertauskuvan puhtaalle valkoisuudelle.

Minun on helppoa kuvitella silmieni eteen se näkymä, kun Huovinen kirjoittaa kauniisti kilpikaarnaisesta hongikosta, tai metsänrajan takaa nousevasta auringosta. Kaupunkilaislapselle se saattaa olla vaikeaa.

Kuvat muuttuvat, sekä kielessä että käytännössä. Luonnollista, mutta myös surullista toistemme ymmärtämisen kannalta.

Pilkkunahkajäkälästä, ja muista meitä älykkäämmistä olennoista

Lauantai 18.1.2020 klo 12:17