Elämänkokemuksesta on hyötyä poliitikollekin

Tiistai 5.3.2024 klo 8.58

J.K. Paasikivi, orava, KOP, Kuva: Martti Linna

Juho Kusti Paasikivi (1870-1956), tuleva valtionpäämies, tuli pankinjohtajana ollessaan kirjoittaneeksi ylös viisaita ja aikaa kestäviä sanoja maamme idänsuhteista. Politiikkaan tullaan nykyisin jo nuorella iällä, monesti vähällä muulla työkokemuksella. Se taitaa näkyä eräissä julkisuuteen tulleissa möläytyksissä, jotka olisi ollut parempi pitää sisällään.

Syvennyn parhaillaan erään kirjoitustyön johdosta itselleni jo entuudestaan tuttuun aiheeseen, eli suomalaisen metsäteollisuuden historiaan 1800-luvun puolivälin vesisahoista tämän päivän ”biotuotetehtaisiin”. Se matka on ollut pitkä, mielenkiintoinen ja monesti kuoppainen. Kaikkein vähiten matkan monia mäkiä ja monttuja ei ole aiheuttanut maamme pitkäaikainen itäinen naapurimaa.

Suomi-nimisen autonomisen kenraalikuvernementin ja tasavallan menestys on kytkeytynyt monin eri tavoin sen metsävarojen hyödyntämiseen. 1800-luvulla siirryttiin kaskiviljelytaloudesta ja tervanpoltosta sahatavaran vientiin ja karjankasvatukseen. 1900-luvun lähestyessä keksittiin, että ennen ”rimahelvetteinä” sahojen rannoilla palaneista sahausjätteistä voisi tehdä sellua ja paperia. Nykyisin syömme selluloosaa jäätelöissäkin, ja se jopa on hammastahnamme tärkeä ainesosa.

Ei siis ihme, että poliittinen päätöksenteko ja metsäteollisuuden johtaminen ovat tällä pitkällä matkalla kytkeytyneet kiinteästi toisiinsa. Moni politiikan rappusilla ylös kiivennyt on tehnyt hienon uran myös metsäteollisuuden palveluksessa. ”Paperikenraali” ja puolustusministeri Rudolf Walden oli vain yksi heistä. On julkinen salaisuus, että ennen EU-Suomea metsäteollisuuden isot nimet olivat tärkeitä herroja silloin, kun päätettiin markan devalvoinnista.

Yllä mainittu J.K. Paasikiven ylös kirjaama ajatus toi mieleeni eräitä suhteellisen nuorten kärkipoliitikkojemme viime aikoina julkisuudessa suustaan päästämiä sammakoita. Sikäli kuin tiedän, heidän poliittinen nousukiitonsa on alkanut jo yliopistopolitikoinnista. Siitä he ovat siirtyneet melko pian kunnallispolitiikan kautta valtakunnanpolitiikan johtaville paikoille.

Puhdas idealismi ja talousteorioiden hallinta eivät välttämättä korvaa kovan koulun kautta hankittua elämänkokemusta. Sitä, että on joutunut miettimään, mitä sanoo ja missä, ja mihin kaikkeen se voi vaikuttaa. Etenkin, kun se sanomisen tahti on nykyään jotakin toista kuin J.K. Paasikiven poliittisen uran alkuaikoina.

Hänellä oli vielä aikaa kirjoittaa tuo mietelmänsä paperille. Nykyisin samanlainen ajatus on ilmastava tässä, nyt ja heti nenän alle työnnettyyn mikrofoniin, välittömästi kaikelle kansalle jaettavaksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: J.K. Paasikivi, Juho Kusti Paasikivi, Suomen idänsuhteet, Rudolf Walden, politiikka, poliittinen puhe, Martti Linna

Sota Ukrainassa kaipaa yhtä viisasta miestä

Lauantai 24.2.2024

Ukraina, auringonkukka, von Clausewitz, Kuva: Martti Linna

Tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun Venäjän sotavoimat lähtivät vyörymään kohti Ukrainan pääkaupunkia Kiovaa. Inhimilliset, taloudelliset ja ekologiset tuhot ovat suunnattomia. Sodasta on kautta aikain syntynyt paljon sananlaskuja. Yksikään niistä ei selitä tyhjentävästi sen perimmäistä syytä.

Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin” lienee yksi lainatuimmista sotaan liittyvistä sananlaskuista. Sen kirjoitti ylös preussilainen kenraali ja sotateoreetikko Carl von Clausewitz (1780-1831). Tuohon sanontaan on valitettavan helppoa yhtyä: myös Ukrainassa olisi selvitty ilman sotilaallista konfliktia, jos kaikki asianosaiset olisivat sitä halunneet.

Sodan aikana lait vaikenevat.” Tuon sanonnan takana sanotaan olevan Marcus Tullius Ciceron (106 eKr-43 eKr), roomalaisen yhteiskunnallisen vaikuttajan ja ajattelijan. Tämäkin sanonta on eletty todeksi Ukrainan tapahtumissa. Kaikkia sotarikollisina pidettyjä ei saada koskaan tuomiolle. Yhdistyneet Kansakunnat, eli YK on osoittautunut päätöksenteossaan hampaattomaksi tiikeriksi.

Sota ei säästä rohkeaa, vaan pelkurin.” Ukrainassa ilmoittauduttiin suurin joukoin puolustamaan omaa maata keväällä 2022. Sittemmin, sodan jatkuessa, tuo into kuuluu laantuneen. Suuri osa kevään 2022 vapaaehtoisista lienee jo menettänyt henkensä tai terveytensä rintamalla. Sen toisella, eli Venäjän puolella moni on säästänyt henkensä lähtemällä maanpakoon. Tämä sanonta on pantu Anakreonin (n. 580 eKr-n. 480 eKr), antiikin Kreikan aikaisen runoilijan suuhun.

Ei pelkkä julmuus saa ihmisiä rakastamaan sotaa, vaan jännitys.” Tämä Henry Ward Beecherin (1813-1857), yhdysvaltalaisen saarnaajan sananlasku on sekin osoitettu Ukrainassa paikkansa pitäväksi. Tavallinen 24/7-arki ei ole kaikkia varten. Se ei koske vain sotilaita: monilla nettisivuilla kappaleiksi räjähtävän ihmisen kuva saa sen katsojat jakamaan hyväksyviä peukutuksia.

Ei sota yhtä miestä kaipaa” on sananlasku, joka on eri lähteiden mukaan kotimaista alkuperää. Sen ensimmäinen sanoja ei ole tiedossa. Tämän lauseenparren kanssa tekee mieleni riidellä. Eikö Ukrainassa, jos missä, kaivattaisi juuri nyt sitä yhtä pakinoitsija Aapelin viisasta miestä? Häntä, jolla olisi keinot, konstit ja valta lopettaa koko hirvittävä verenvuodatus.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukraina, Ukrainan sota, von Clausewitz, sota, sananlaskut, sanonnat, Marcus Tullius Cicero, Anakreon, Henry Ward Beecham, Aapeli, Martti Linna

Tulos 51-49 kertoo joko toimivasta demokratiasta tai kansan kahtiajaosta

Torstai 15.2.2024 klo 9.07

orava, korpraali, suurvalta, kuva: Martti Linna

Numeroita ja mittauksia voi tulkita monin eri tavoin. Internetin ihmeellisenä aikakautena omalle totuudelleen on äärettömän helppoa löytää perusteita, vaikka enemmistö muuta väittäisi.

Viime sunnuntaina julistettiin Suomessa presidentinvaalien toisen kierroksen tulokset. Kisa meni äärimmäisen tiukaksi: vain noin 100 000 ääntä erotti kaksi monesta asiasta samaa mieltä ollutta ehdokasta toisistaan.

Vaalitulosten tulkinnassa on kiitelty demokratian hyvää toteutumista, hyvähenkisiä vaaleja ja kansalaisten aktiivisuutta vaaliuurnilla. Sitä on pidetty hyvänä, että häviäjä tunnusti heti tappionsa, ja voittaja antoi rehdin tunnustuksen voitetulle.

Vain vähän värittämällä tuollaisesta tuloksesta saa reviteltyä toisenlaisenkin tulkinnan. Eikö tulos (51 prosenttia voittajan puolesta, 49 vastaan) kerro kansakunnan syvästä eripurasta ja kahtiajaosta? Ja siitä, ettei valituksi tulleella uudella presidentillä suinkaan ole kansalta saatua mandaattia työhönsä, varsinkin kun lähes 30 prosenttia äänioikeutetuista ei edes äänestänyt toisella kierroksella?

Medianlukutaidosta puhutaan paljon, ja syystä. Erilaisia tulkintoja samoista asioista, jopa samoista lähtökohdista näkee somen keskustelupalstoilla pilvin pimein. Meillä salaliittoteoriat eivät onneksi ole (ainakaan julkisesti) saaneet vielä samanlaista jalansijaa, kuin jossakin muualla.

Pelkään kuitenkin että tilanne on muuttumassa. Seuraamamme mediakanavat erkanevat yhä enemmän toisistaan. Omaan uutistuuttinsa valinnat suorittaviin algoritmeihin on helppoa tottua. Yhä paremmiksi kehittyvät tekoälysovellukset osaavat tuoda jokaiselle meistä juuri sellaista nähtävää ja luettavaa, joka vahvistaa itse kunkin tietoa, uskoa, mielipiteitä ja ennakkoluuloja.

Varuillaan pitää siis olla, mutta hyvällä medianlukutaidolla on valitettavasti myös hintansa. Vanha kansa kutsui sitä epäluuloksi kaikkea uutta ja erilaista kohtaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: demokratia, presidentinvaalit, vaalitulos, medianlukutaito, ennakkoluulo, Martti Linna

Tyhjänäkin jätetty äänestyslippu on arvokas

Maanantai 29.1.2024 klo 7.43

Sahaavat lämpötilat. Kuva: Martti Linna

Vuonna 2024 äänestetään useiden poliittisten johtajien suosiosta. Sekä Suomessa, Venäjällä että Yhdysvalloissa valitaan maalle uusi presidentti. Kesäkuussa äänestämme EU:n parlamenttivaaleissa.

Romaanieni pohjatöiksi olen lukenut paljon erilaista aineistoa suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja demokratian kehittymisestä vuosina 1918 – 1920. Keväällä 1918 tässä maassa käytiin paljon surua ja katkeruutta aiheuttanut sisällissota. Seuraavana vuonna itsenäiselle Suomelle valittiin vaaleilla ensimmäinen presidentti. Vuoden 1920 kunnallisvaaleissa moni sisällissodan seurauksena kansalaisluottamuksensa menettänyt suomalainen ei saanut äänestää.

Nuo vuoden 1920 joulukuussa pidetyt kunnallisvaalit olivat nykyihmisen silmin katsottuna muutenkin kummalliset. Kunnissa voitiin päättää, etteivät köyhäinapua saaneet kansalaiset olleet äänestyskelpoisia. Se rajasi äänestäjäkunnan ulkopuolelle esimerkiksi monia punaisten puolella sisällissodassa sotineiden leskiä. Joidenkin lähteiden mukaan sosiaalidemokraatit suosittelivat esimerkiksi Tampereella, etteivät köyhäinapuun oikeutetut hakisi sitä kaupungilta. Pelkona oli oman äänipotin pieneneminen.

Suomen ensimmäisellä presidentillä Kaarlo Juho Ståhlbergilla oli omat ansionsa suomalaisen parlamentarismin ja presidentin valtaoikeuksien luomisessa. Kesän 1919 ensimmäiset presidentinvaalit hänen ja kenraali Carl Gustav Mannerheimin välillä eivät olleet kovin sopuisat. Tässä maassa suunniteltiin tosissaan oikeistovoimien taholta vallankaappausta Mannerheimin hyväksi. Laitavasemmisto taas tavoitteli Suomeen edelleen sosialistista vallankumousta.

Tänä vuonna käymme vaaliuurnille huomattavasti turvallisemmissa merkeissä. Siitä iso kiitos kuuluu sata vuotta sitten hyviä päätöksiä tehneille ihmisille. Ihmisen me valitsemme tälläkin kertaa kansakuntamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajaksi. Oli hänen nimensä kumpi tahansa, helppo kuusivuotiskausi ei hänellä ole edessään.

Ääntään kannattaa käyttää toisellakin äänestyskierroksella. Myös tyhjänä uurnaan pudotettu lippunen on merkki siitä, että demokratiamme toimii.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Presidentinvaalit, Suomi 1920, Carl Gustaf Mannerheim, Kaarlo Juho Ståhlberg, Kunnallisvaalit 1920, Demokratia, Äänestäminen, Martti Linna

Luento sisällissodasta ja kirjallisuudesta Kotkassa

Perjantai 12.1.2024 klo 8.00

Martti Linna, Kotkan pääkirjasto, Kuva: Jonne Räsänen

Sodan ja sen vaikutusten kuvaaminen on ollut kirjailijoille aihepiiri, josta on aina löytynyt uusia kirjoittamisen aiheita.

Keväällä 1918 käyty Suomen sisällissota ei tehnyt tältä osin poikkeusta. Torstaina 18. tammikuuta kello 17.00 – 19.00 kerron Kotkan pääkirjastolla omista lukukokemuksistani Kymenlaakson sukututkimusseuran järjestämässä tilaisuudessa.

Omien teosteni, etenkin romaanien Kaksi hautaa saarella ja Tämä nuori maa tiimoilta, olen tehnyt paljon taustatöitä lukemalla tuohon kansakuntamme surulliseen aikaan liittyviä kirjoja. Parhaillaan työstän mielessäni aiheita, joita aion Kotkassa käsitellä.

Keväästä 1918 on kirjoitettu sekä tietokirjoja että fiktiivisiä teoksia. Sotaa, sen tapahtumia ja sen seurauksia voi miettiä sekä yksilön, yhteisöjen että yhteiskunnan, sekä syiden ja seurausten näkökulmasta. Julkaisuilla voi olla jokin tavoite, tai sitten niissä pyritään antamaan autenttinen kuva asioista, mitään värisävyä lisäämättä tai mitään pois ottamatta.

Mitä otan mukaan, mitä jätän pois? Siinäpä haastetta luennoitsijalle! Odotan mielenkiintoista iltaa, ja mielenkiintoisia keskusteluja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sisällissota 1918, Sisällissota ja kirjallisuus, Martti Linna, Kotkan pääkirjasto, Kymenlaakson sukututkimusseura, luento sisällissodasta

Sosiaalinen media jakaa meitä eri heimoihin

Tiistai 2.1.2024 klo 8.57

Uusi vuosi 2024, paukuttelu, kuva: Martti Linna

Minulta tilattiin erästä yritystä koskevan lehtiartikkelin kirjoittaminen. Otin yhteyttä yrityksen toimitusjohtajaan ja kysyin, mitä hän haluaa yrityksestään viestiä. Hän sanoi että heidän tuleva suuri uutisensa on kohta LinkedInissä, katso sieltä. Ikävä kyllä, en käytä kyseistä verkkopalvelua.

LinkedIn, Facebook, Snapcat, X, Instagram, Youtube, TikTok, WhattsApp, Messenger, Spotify. Nämä ovat jo kohtuullisen vakiintuneita verkkoyhteisöjä ja -palveluja. Niistä jokaisella on laaja käyttäjäkunta. Niiden lisäksi on lukuisia muita, joista en ole kuullut kuin nimen: Discord, Twitch, Jodel, Tumblr, Steam ja monta muuta.

Verkosta löytyy Ebrand Group Oy:n ja Oulun kaupungin muutaman vuoden takainen kiinnostava tutkimus nuorten käyttämistä sosiaalisen median palveluista. Tutkimuksen tulokset kertovat paitsi siitä, mitä palvelualustoja nuoret ovat itselleen valinneet myös siitä, mihin he kertovat niitä käyttävänsä.

Kolme neljästä vastaajasta ilmoitti haluavansa keskustella palvelun kautta ystäviensä kanssa. Sama osuus nuorista sanoi, että niiden käytöstä oli tullut tapa, tai että he etsivät palveluista tietoa. Erityisen mielenkiintoinen on tutkimustulos, jonka mukaan noin viidesosa kaikenikäisistä nuorista viettää sosiaalisessa mediassa 20 – 50 tuntia viikossa.

Onpa ihminen minkä ikäinen tahansa, hänen viikossaan on tasan 168 tuntia. Jokainen niistä on ainutkertainen ja liian arvokas hukattavaksi. Millä perusteilla valitsemme käyttämiämme sosiaalisen median palvelualustoja. Vain silläkö, että ”kaikki muutkin” ovat jo siellä?

Tieto ja sellaisena pidetty, sekä näiden kahden saantimahdollisuudet ovat kautta aikojen jakaneet ihmisiä monen muun asian ohella erilaisiin heimoihin. Sosiaalinen media kaikkine hyvine ja huonoine puolineen voimistaa edelleen tätä kehitystä. Jos et ole samassa joukossa kuin muut, voit jäädä jostakin paitsi.

En ryhdy käyttämään tämän yhden juttutilauksen takia itselleni uutta sosiaalista mediaa. Sen sijaan kysyn kalkkiksena tuolta toimitusjohtajalta haastattelun aikana, mikä se heidän suuri uutisensa on. Sellaisen myönnytyksen teen, että käytän siihen puhelimen sijaan Teamsia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sosiaalinen media, sosiaalisen median käyttö, toimittajan työ, tiedon lähteet, sosiaalisen median kanavat, Martti Linna, informaatio

Tilinpäätös vyönkiristysten ja huonon johtamisen vuodelta 2023

Maanantai 25.12.2023 klo 10.31

joulukynttilä, maailmanrauha, Kuva: Martti Linna

Kuluvaa vuotta on enää jokunen päivä jäljellä. Meidän yksittäisten ihmisten elämässä on tapahtunut hyviä ja huonoja asioita, toisille enemmän kuin toisille. Muutaman sanan korostunut merkitys kuvaa mielestäni hyvin päättyvää vuotta.

Talous. Pitkän nollakorkojen kauden jälkeen olemme palanneet normaalimpaan tilanteeseen. Lainarahasta joutuu taas maksamaan korkoa, eli suomeksi sanottuna investoinneille on laskettava tarkemmin niiden tulevat tuotot ja riskit. Kaikkitietävän somen puolella keskustelu valtion suurien investointien maksamisesta ”ilmaisella” velkarahalla on vaimentunut. On jälleen huomattu, ettei ilmaista lounasta olekaan olemassa.

Monella suomalaisella vientiyrityksellä on mennyt viime vuosina kohtuullisen hyvin. Kotimaahan on investoitu, ja kansankapitalismi on tarkoittanut omistavalle luokalle hyviä tuottoja. Tilastokeskuksen tietojen mukaan noin 1,9 miljoonaa suomalaista omisti vuoden 2022 lopussa pörssiosakkeita tai sijoitusrahastoja. Saadut osingot, ja niistä maksetut verot näkyvät monin tavoin yhteiskunnan hyvinvoinnissa.

Ensi vuonna tilitettävä, vuoden 2023 tuloksesta maksettavien osinkojen määrä tullee olemaan pienempi. Moni vienti- ja kotimaan markkinoilla toimiva yritys on joutunut lomauttamaan, osa jopa irtisanomaan henkilöstöä. Suomeksi se tarkoittaa, että yhteiskunnan palvelujen rahoittamiseen on käytettävissä entistä vähemmän tuloja. Jotta yhteiskuntaa voidaan pyörittää, tarvitaan myös paljon ihmisiä, joilla menee taloudellisesti hyvin.

Onko kuuluisa pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta vaarassa? Mielestäni valtion tuloista, menoista ja palvelujen ylläpidosta on hyvä käydä nyt asiallista keskustelua. Kesällä työnsä aloittanut maamme uusi hallitus on kohdistamassa isoja leikkauksia sinne, missä liikkuvat suurimmat julkisin varoin rahoitettavat rahasummat. Valitettavasti se tarkoittaa monesti leikkausten kohdistumista kaikkein pienituloisimpiin ja heikoimmassa asemassa oleviin. 90-luvun laman karmaiseva hintalappu pitäisi silti olla vielä hyvässä muistissa.

Johtaminen. Jos ja kun ”lihavat vuodet” ovat toistaiseksi takana, ei liene järin mukavaa olla johtavassa asemassa. Lisää jaettavaa ei juuri kenelläkään ole, ja leikkaaminen on ikävää puuhaa. Hyvä ja antelias jakaja on harvoin hyvä leikkaaja silloin, kun sen aika tulee. Valitettavasti asia toimii myös toisin päin.

Nousevien ja laskevien taloussyklien ennakoimisen, ja niihin varautumisen vaikeus on asia, joka on ihmetyttänyt minua jo pitkään: kuinka yrityksellä, joka takoi vielä hiljattain ennätystuloksia perättäisinä vuosina, ei ole resursseja mennä yli muutamasta huonosta vuodesta kajoamatta ammattitaitoisen henkilöstönsä työsuhteisiin? Eikös ihmisten pitänyt olla jokaisen yrityksen tärkein voimavara?

Preussilainen kenraali von Clausewitz (1780-1831) kuuluu sanoneen, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Maailman nykymenoa katsellessa tuntuu, että hän jätti lausahduksestaan pois yhden tärkeän sanan. Pitäisiköhän sen kuulua, että sota on huonon politiikan jatkamista toisin keinoin?

Siltä se ainakin näyttää. Liian moni vallanhimoinen valtiojohtaja hakee nyt itselleen ja omilleen lisää kannatusta hyökkäämällä armeijallaan toisen suvereenin valtion alueelle. Tehtyjä virheitä ja huonoja päätöksiä yritetään paikata pommittamalla naisia, lapsia ja vanhuksia hengiltä. Erityisen huolestuttavaa on, että YK:n, EU:n, ETYJ:in ja monien muiden kansojen välisten päätöksentekomekanismien toiminta on vakavasti häiriintynyt.

Jos vihan määrää pidetään yhtenä hyvän elämän mittarina, niin se ei ole ainakaan vähentynyt tämän vuoden aikana maailmassa. Se jos mikä on todella huono asia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vuosi 2023, vuoden 2023 tilinpäätös, talous, johtaminen, von Clausewitz, vyönkiristys, Martti Linna

On monta hyvää syytä olla lukematta yhtään kirjaa

Maanantai 11.12.2023 klo 15.01

Woody Allen, viikonalku, Kuva: Martti Linna

Kirjailijan kannattaa ehdottomasti osallistua tuotteineen erilaisiin myyjäisiin. Kun oma kirja on myyntiartikkelina rinta rinnan muilla pöydillä olevien villasukkien, joulukoristeiden ja tuoksusaippuoiden kanssa, ymmärtää omien tarinoidensa erinomaisuuden rajat. Kaikkia ne eivät vain kiinnosta.

Charles Dickens kuvaa erinomaisessa Saiturin joulu -teoksessaan kitupiikkiä, joka säästää rahan ja mammonan takia aivan kaikessa, myös ihmissuhteissa. Suomalaisille joulumarkkinoille eksyneenä Ebenezer Scrooge, Dickensin päähenkilö, joutuisi koville. Tarjolla on sekä itselle että läheisille kaikenlaista tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Niitä tarjoavat – joskus jopa tyrkyttävät – monet ammattimyyjät, sekä vähemmän markkinointitaitoja hallitsevat käsityöläiset.

Muutamille myyjäisille näinä kiireisinä joulunalusviikkoina kirjoineni osallistuneena olen hahmottanut erilaisia profiileja henkilöistä, jotka eivät osta kirjoja itselleen tai lahjaksi. Hahmot ovat ehkä hieman karrikoituja, mutta myyntipöydän takaa katsottuina ehdottoman tosia.

Ei minulla ole aikaa lukea kirjoja.” Tällainen henkilö on suhteellisen yleinen joulumarkkinoilla, mutta häneen on vaikeaa saada kontaktia. Hän paahtaa melkoisella vauhdilla ohi toivorikkaan kirjailijan myyntipöydästä, usein kännykkä kädessään. Jos hän jostakin syystä pysähtyy, ovat kieltävät sanat yleensä juuri nuo kuusi. Tällaista kirjankieltäjää on helppoa uskoa jo hänen käytöksensä tähden.

Kuka enää lukee kirjoja?” Tällaisen henkilön kanssa ei synny kauppoja, mutta monesti syntyy antoisia keskusteluja. Hän on usein innokas penkkiurheilija tai englantilaisten poliisisarjojen ystävä. Tosin luulen, että jos hän sattuisi vastaajaksi televisionkatsojille suunnattuun kyselyyn, hän vastaisi katsovansa luonto- ja muita dokumentteja.

Kirjailijalle tuollaiset urheilua ja dekkarisarjoja käsittelevät keskustelut ovat hedelmällisiä. Ne kannattaa ottaa oppimistapahtumina. Tuotteissani täytyy olla jotakin vikaa, kun ne häviävät suosiossa pesäpallolle tai lontoolaiselle sarjamurhaajalle. Voisikohan niistä, ja niitä kuvaavista kuvavirroista oppia jotakin?

Meille ei sovi kirjahylly.” Tämä on paha vasta-argumentti kirjaansa tuputtavalle kirjailijalle. Ei auta, vaikka kuinka selitän että osa minunkin sangen suuresta kirjamäärästä viihtyy hyvin varaston entisissä banaani- ja appelsiinilaatikoissa. Siellä ne ovat aina haettavissa. Jos ei ole hyllyä, ei voi olla kirjojakaan. Yksinkertainen torppaus!

”Käykö pankkikortti?” Auts! Tämä moderni tapa kieltäytyä ostamasta laatimaani tarinaa on sangen yleinen. Sitä ennen olen usein nähnyt potentiaalisen ostajaehdokkaan katseen vaeltavan myyntipöydälläni, todeten ettei sillä ole tarvittavaa maksupäätettä. Tällaiselle henkilölle on turha kertoa , että MobilePay käy kyllä. Pahus, kun hänellä ei sitä tietenkään ole kännykässään.

Kiertelen vähän, ja tulen takaisin.” Koskaan ei tällainen ostajakandidaatti ole vielä palannut. Sana vähän tarkoittanee hyvin erilaisia askel- ja matkamääriä erilaisille ihmisille. Kiertoilmaus voi tietenkin tarkoittaa juuri minun pöytäni kiertämistä – mahdollisimman kaukaa.

En osaa lukea.” Tämän vastauksen kuulin ensimmäisen kerran viime sunnuntain myyjäisissä. Myönnetään: jäin sanattomaksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lukeminen, kirjallisuus, joulumarkkinat, kirjailijan työ, Ebenezer Scrooge, Saiturin joulu, Charles Dickens, Martti Linna

Kirkonkirjat kertovat elämästä monenlaisessa Suomessa

Keskiviikko 6.12.2023 klo 7.46

Kuva: Martti Linna. Lähde: Digihakemisto.net: Kivijärven srk:n arkisto

25. toukokuuta kastettiin Kivijärvellä Antti Matiaksenpoika ja Maija (os. Kotilainen) Linnan poika Matiksi. Olen Keski-Pohjanmaalta lähtöisin olevassa suvussani Matin jälkeläinen neljännessä polvessa. Hänelle, minulle ja välissämme oleville sukupolville on matkalle mahtunut elämää monenlaisen vallan alla.

Kun Matti syntyi, koko nykyinen Suomi oli hiljattain siirtynyt Haminan rauhan myötä Venäjän vallan alle. Ilmassa oli varmasti kaikenlaisia pelkoja siitä, millaisia uudet vallanpitäjät olisivat verrattuna entisiin. Muistissa olivat edellisellä vuosisadalla kärsityn Ison Vihan aikaiset tarinat valloittajan harjoittamista julmuuksista.

Vaikka maallinen valta oli vaihtunut, vieläkin korkeampia voimia edustavat papit puhuivat maassamme yhä ruotsia. Siksi Mattikin on kirjattu Kivijärven seurakunnan syntyneiden luetteloon Matsina, isä-Antti Andersina ja äiti-Maija Majana.

Matti kuoli verrattain varhain, eli vuonna 1860. Seuraavalla vuosikymmenellä maatamme koettelivat suuret nälkävuodet. Hänen poikansa näki myös vuosisadan vaihtuvan, ja Matin pojanpoika selvisi hengissä sisällissodan ajoista. Hän lienee nähnyt sinivalkoisen lipun liehumassa ensimmäisen kerran itsenäisen Suomen lippusaloissa. Voi vain miettiä, mitä maaton ja köyhä maaseudun asuja siitä ajatteli ja tunsi.

Matin pojanpojanpoika koki nuorella iällä jatkosodan taistelujen kauhut. Niissä Suomen itsenäisyys sentään säästyi, mutta henkisten ja ruumiillisten arpien ja menetysten kokonaismäärää ei kukaan tule koskaan tietämään.

Minä, Matin jälkeläinen neljännessä sukupolvessa, sain syntyä 1960-luvulla hiljalleen vaurastumisensa aloittavassa maassa. Olen ensimmäisiä täyden peruskoulun oppimäärän suorittaneita vuosiluokkia. Sain hankkia itselleni edullisesti hyvän koulutuksen. Kaikki nämä elämäni vuosikymmenet olen saanut ilmaista itseäni suomeksi, omalla äidinkielellä.

Maailman muuttuminen ei pysähdy minuun. Jos ikää ja terveyttä riittää, voi hyvin olla että ehdin vielä nähdä senkin, kuinka tässä maassa kirjoitetaan taas syntymätodistuksia vieraalla kielellä, todennäköisesti englanniksi. En osaa olla siitä iloinen.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sukututkimus, sukuhistoria, Kivijärvi, sukujuuret, itsenäisyys, itsenäisyyspäivä, Martti Linna

Tavataan kirjojen merkeissä Kolmikulman ja Bastionin joulumarkkinoilla

Torstai 16.11.2023 klo 9.28

Kolmikulman Joulumarkkinat, Martti Linna, Tämä nuori maa

Mustanaamio poistuu toisinaan kotiviidakostaan, ja liikkuu kaupungilla kuin kuka tahansa meistä. Samoin kirjailija lähtee toisinaan työkammiostaan ihmisten ilmoille tuotostensa kanssa.

Kirjoja, saati niiden tarinoita ei ole olemassa ilman kirjailijaa. Aivan yhtä tärkeää on, että kirja löytää siitä kiinnostuneen, siitä jotakin itselleen saavan lukijan. ”Se jokin” voi olla oma lukukokemus, tai lahjaksi ostettavan kirjan kohdalla hyvä mieli.

Jossakin noiden tarpeiden on kohdattava: kirjamessuilla, kirjakaupassa tai jossakin muussa paikassa. Kirjailijalle tarjoutuu tosi harvoin tilaisuuksia esitellä tuotoksiaan messujen kaltaisissa isoissa tapahtumissa. Silloinkin kun niin tapahtuu, ei tapaaminen kirjoittajan ja lukijan välillä muodostu isossa, hälinää täynnä olevassa hallissa kovinkaan henkilökohtaiseksi.

Ennen joulua järjestettävät lukuisat myyjäistapahtumat ovat osoittautuneet mainioiksi paikoiksi jutella kirjoista, lukemisesta ja tarinoista. Yleensä tapahtumiin tullaan uteliaina, valmiiksi hyvällä tuulella. Kirjojen äärellä olen käynyt monet hyvät keskustelut sekä kirjojen teemoista että niiden vierestä.

Läheskään aina ei tapaaminen ole johtanut kirjan myymiseen ja ostamiseen. Kumpikin osapuoli on kuitenkin saanut keskustelusta itselleen jotakin. Ehkä sitä paljon puhuttua joulumieltä?

Tänä vuonna olen tuotoksineni mukana Karhulan Kolmikulman Joulumarkkinoilla sunnuntaina 19. marraskuuta (kello 10-15), ja Hamina Bastionin Wanhan Holviston Joulussa sunnuntaina 10. joulukuuta (kello 10-16).

Tervetuloa juttusille!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, joulumarkkinat, Kolmikulman Joulumarkkinat, Wanhan Holviston Joulu, Tämä nuori maa, kirjallisuus

Moni kirjailija miettii nyt työnsä jatkoa, minäkin

Maanantai 30.10.2023 klo 9.27

Täydellinen ihminen, Haminalainen sananlasku, Martti Linna

Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n syyskuun lopulla julkaisemat tulokset kirjailijoiden tulokyselystä ovat kylmäävää luettavaa. Kirjailija näyttää joutuneen sellaisten markkinavoimien armoille, joihin hän ei juurikaan voi vaikuttaa.

On selvää, ettei Suomen kokoinen kielialue elätä monta päätoimista kirjailijaa. Näin asia on ollut aina. Suurin osa sekä kauno- että tietokirjallisuutta ”kirjailevista” henkilöistä tekee sitä muiden töiden ohella. Menestystarinat syntyvät (lue: myyvät), jos ovat syntyäkseen.

Vaikka eilen päättyneillä Helsingin kirjamessuilla saavutettiin taas huimia kävijämääriä ja uskottiin kirjan tulevaisuuteen, on tuon hienon henkisen työn tuotteen yllä suuria ja mustia pilviä. Seuraavassa muutamia hajahuomioita noista kirjallisen taivaan varjostajista.

Nykyisessä Minäminä -maailmassa kirja personoituu kirjoittajaansa. Jokainen satoja tunteja housujensa takapuolta kirjahankkeen parissa kuluttanut on totisesti ansainnut kaiken saamansa julkisuuden ja arvostuksen. Mutta onko se pidemmän päälle tervettä, että kirjailijan oma persoona saa enemmän julkisuutta kuin ne teemat, joista hän yrittää kirjassaan kertoa? Rajoittaako niin sanottu autofiktio mahdollisuuksiamme kirjoittaa suurempia ihmisryhmiä koskevista asioista ja samaistua muihin?

Suoratoistopalvelujen taistelu markkinaosuuksista kurjistaa kirjallisuutta. Yhä suurempi osuus kirjallisuudesta nautitaan silmien sijaan korvilla. Tuoreimpien näkemieni lukujen valossa kirjojen lukuaikapalveluja tarjoavat yritykset tekevät bisnestään tappiolla, enkä ollenkaan ihmettele: kun lupaa sata kirjaa ilmaiseksi uudelle kuuntelijalle, niin eihän siitä kenellekään jää mitään. Ei varsinkaan jakolinjan loppupäässä seisovalle kirjailijalle, jonka työhön kaikki perustuu. Ei auta, vaikka kävisi kuinka hyvät kustannussopimusneuvottelut kustantajansa kanssa: nollasta on paha jakaa mitään.

Mikä on tekijänoikeuskorvausten tulevaisuus? Tekijänoikeuslaissa sanotaan selvästi ja suomen kielellä, että tekijänoikeus kuuluu sille, joka luo kirjallisen tai taiteellisen teoksen. Oikeus on ollut peruste ja elinehto sille, että tekijä on saanut korvausta työstään, ja on uskaltanut ryhtyä sen seuraavan työnsä suunnittelemiseen. Suoratoistopalvelut ja materiaalin digitaalinen jakaminen haastavat vahvasti tuota kaiken perustana olevaa oikeutta. Kuinka kirjaa äänikirjaksi lukevalle henkilölle voi syntyä tekijänoikeus sellaiseen teokseen, jota hän on silmiensä eteen kirjoitettuna lukemassa?

Omakustannekirjallisuus elää kustannuspaineissa. Toki kirjailija voi kieltäytyä kustantamolta saamastaan huonosta äänikirjatarjouksesta, ja painattaa kirjansa itse paperille. Jututin erästä toistakymmentä kiitettyä omakustannekirjaa julkaissutta kirjailijaa. Hän oli pyytänyt hyvältä suomalaiselta painotalolta tarjouksen seuraavan kirjansa suhteellisen pienestä painoksesta.

Hinta oli lähes tuplaantunut edellisestä kirjasta tasolle, jota kirjan lukija tuskin siitä maksaa kaupungin joulumarkkinoilla. Painopaperin hinta on Ukrainan sodan, ja paperitehtaiden sulkemisen myötä tappanut monia sanomalehtiä. Pahoin pelkään, että se lopettaa myös monen paikallisesti merkittävän omakustannekirjailijan työn.

On toki muitakin pilviä: tekoälyn avulla ”kirjoitettava” tulevaisuuden kirjallisuus, kansalaisten rapautuva lukutaito… Kullakin ajalla on ollut omat pilvensä. Aina niistä on selvitty seuraavaan aurinkoiseen päivään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjailijan työ, kirjailijan toimeentulo, tekijänoikeus, äänikirja, tekoälykirjallisuus, autofiktio, täydellinen ihminen, Martti Linna

Moni rauhansopimus sisältää seuraavan sodan siemenen

Keskiviikko 18.10.2023 klo 18.36

Kuva: Martti Linna. Sitaatti: Mark Twain

Tätä kirjoittaessani Hamas-järjestön ja Israelin välisistä taisteluista kärsivät eniten alueella asuvat siviilit. Jollakin aikataululla siellä neuvotellaan taas kerran rauhasta. Toivoa sopii, että silloin muistetaan historian opetukset.

Rauhasta sopiminen on pirullinen juttu. Ei kannata olettaa, että kaikilla sopijoilla olisi yhtäläinen tarve sodan lopettamiselle. Historia opettaa että yleensä jokin osapuoli sanelee sopimukseen pykälät, joihin heikompien osallistujien on pakko alistua.

Ajatellaan vaikka oman, marraskuusta 1939 maaliskuulle 1940 soditun talvisotamme päättymistä. Generalissimus Stalin totesi, että kovasti kampoihin pistäneen Suomen valloittaminen veisi turhan paljon aikaa. Hän varmasti mietti sitä mahdollisuutta, että länsivallat tulisivat jollakin tavalla Suomen avuksi. Jos ei muuten, niin ottaakseen matkalla haltuunsa Pohjois-Ruotsin Saksan sotateollisuudelle tärkeän rautamalmin.

Voisin kuvitella, että suomalaiset rauhanneuvottelijat purivat poskessaan hammasta. Tuhannet suomalaiset olivat menettäneet henkensä, ja vielä suurempi määrä oli joutunut jättämään kotinsa. Rauhan”sopimus” leikkasi pois aimo siivun pinta-alaa tasavallan itäiseltä kyljeltä.

Ei ihme, että suomalaiset lähtivät heti kohta hyökkäämään kohti itää saksalaisten aseveljiensä rinnalla. Luultavasti valtiojohtomme oli jo kuullut ulkoministeri Molotovin käyneen Berliinissä vasiten kinuamassa, josko puna-armeija saisi lopullisesti selvittää välinsä talvisodan rikki raastaman Suomen kanssa.

Ensimmäisen maailmansodan päättänyt sopimus oli sekin ympärysvaltojen sanelema. Väitetään erään silloisen rauhanneuvottelijan painaneen tuolloin sormensa Euroopan kartalle Danzigin vapaakaupungin kohdalle, sanoen että seuraava maailmansota alkaa tuolta. Sieltä se alkoikin, natsi-Saksan hyökkäyksellä Puolaan.

Balfourin julistus, jolla brittiläinen imperiumi lupasi juutalaisille sionisteille oikeuden omaan valtioon Välimeren itäiseen pohjukkaan, annettiin jo vuonna 1917. Britit halusivat pitää nuo historialliset seudut rauhallisina, voidakseen itse keskittyä sotimaan ottomaanien suurta valtakuntaa vastaan.

Tuohon julistukseen saivat oman sanansa sanoa juutalaiset, mutta eivät silloiset palestiinalaiset. Näiden päivien uutiskuvavirtaa katsoessa tulee mieleen, että ehkä olisi kannattanut kysyä heidänkin mielipidettään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rauhansopimus, Balfourin julistus, Stalin, Molotov, Israel, Hamas, Martti Linna, konflikti

Nykyhallitus ei ymmärrä pätkätyöläisyyttä

Keskiviikko 4.10.2023 klo 8.48

Kuva: Martti Linna

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 18 vuotta siitä, kun perustin vaatimattoman yhden miehen toiminimiyritykseni. Noiden vuosien aikana olen ollut halpa eläjä valtiolle: sosiaali- tai muuta turvaa en ole juurikaan tarvinnut, mutta veroja olen maksanut koko ajan moninaisista töistäni. Meitä leipänsä erilaisesta työnsilpusta ansaitsevia on koko ajan enemmän.

Eilen sain mukavan soiton ihmiseltä, jonka kanssa eksyin reilut 20 vuotta sitten samoille työmaille. Olimme silloin vielä molemmat vakinaisessa palkkatyössä. Kaveri muisteli sitä, kuinka ne päivät täyttyivät moninaisista kokouksista. Usein niiden tärkein tulos oli se, että sovittiin seuraavasta kokoontumisesta.

Hän siirtyi yrittäjäksi muutamia vuosia minua myöhemmin. Kun hän luetteli listaa lähteistä, joista hän on leipänsä hankkinut, se kuulosti tutulta: kirjoja, lehtijuttuja, metsään liittyviä projekteja, opettamista, viestintää ja paljon muuta. Kuulosti melkeinpä siltä, että voisimme vaihtaa toiminimiämme päittäin, eikä kumpikaan huomaisi eroa.

Tunnistin itsekin tuon turhien kokousten pois jäämisen aikaansaaman helpotuksen elämässäni. Siinä jutellessamme muistin toisenkin asian, joka on nykyisin paremmin kuin palkkatöissä: kukaan ei tule maanantaiaamuna valittamaan työhuoneeni ovelle että ”Voi kun on tylsää olla täällä töissä. Viihdyttäkää minua!

Sellaisiin turhuuksiin ei ole aikaa, eikä niin tarvettakaan. Yrittäjä ei voi laskea työtuntejaan – mutta onneksi se pätee kumpaankin suuntaan.

Tosiasia on, että niitä vakinaisia palkkatöitä on tarjolla yhä harvemmalle. Suolarahat on ansaittava sieltä sun täältä, ja ansaintajaksojen väleihin voi hyvinkin tulla katkoksia. Niiden varalta yhteiskunnalla olisi hyvä olla käytössään toimivia pelimerkkejä siihen, kuinka ihminen palaa taas jouhevasti ja hyvässä kunnossa tekemään osaamaansa työtä sitten, kun sitä taas on tarjolla.

Siihen nähden on esimerkiksi kummallista, että ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen työssäoloehtoa ollaan nostamassa nykyisestä 26 viikosta 12 kuukauteen. Tänäisessä Hesarissa metsuri ihmettelee miten hän voi saada sen täyteen, kun vähintään kolme kuukautta vuodesta meillä on paksut hanget, eikä töitä voi tehdä.

Sesonkiluonteisuus pätee monella muullakin alalla. Valtion erilaisia järjestelmiä olisikin kiireesti rakennettava sellaisiksi, että ne tukevat ihmisten sujuvia ansaintamahdollisuuksia. Se on yksi keinoista pitää mahdollisimman monet meistä mahdollisimman pitkään tuottavina yhteiskunnan jäseninä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: pätkätyöläinen, pätkätyöläisyys, yrittäminen, toiminimi, työssäoloehto, kirjoittaminen, Martti Linna

Miksi miehet eivät enää lue kaunokirjallisuutta

Torstai 21.9.2023 klo 9.33

Kuva: Martti Linna, orava, Katri Saarikivi, uteliaisuus

Kulttuuritapahtumissa miehet ovat yleensä vähemmistönä kuulijoiden joukossa. Satunnaisotos kirjaston hyllyjen väleissä näyttää samanlaiselta. Netin kirjallisuuskeskusteluja käyvät – ainakin omassa kuplassani – lähinnä naiset. Pitääkö siitä olla huolissaan?

Lasten, ja varsinkin poikien lukuharrastuksesta on oltu jo pitkään huolissaan. Muiden asioiden sanotaan vetävän heitä puoleensa painettua sanaa enemmän. Sen perusteella mitä silmäni kertovat, asia ei ole ollenkaan uusi. Aikuisista miehistä hyvin harva tunnustautuu himolukijaksi. Kun joku valittelee joulumyyjäisten kirjamyyntipisteellä kiireitä joiden takia hän ei ehdi lukea kirjoja, on kyseessä lähtökohtaisesti mies.

Helpoin selitys on tietenkin katsoa syyttävästi kirjoja ja niiden kirjoittajia. Emmekö osaa enää sepittää sellaisia tarinoita, jotka vetoaisivat juuri mieslukijoihin? Olivatko asiat ennen paremmin? Kierrätyskeskusten kirjahyllythän pursuavat Alistair MacLeanin jännäreitä, joiden lukeminen kuului vielä minun nuoruudessani miehen kansalaisvelvollisuuksiin.

Mene vaikka katsomaan, siellä niitä varmasti jäköttää tänäänkin sen Väinö Linnan suuren sotaromaanin kyljellä, jonka avulla minua vanhemmat miehet oppivat vihdoinkin puhumaan nuoruudessaan kokemastaan helvetistä.

Kirjailijasukupolvet ja kirjojen aiheet ovat aina olleet muutoksessa lukijakunnan ohella. Meillä ei (onneksi) ole pitkään aikaan tapahtunut sodan kaltaista suurta traumaa, jota selittämään kirjallisuutta tarvittaisiin. 90-luvun lama oli, mutta valitettavasti sen jälkien käsittely ja korjaaminen on yhä kesken.

Termit mies ja miehuus ovat muuttuneet menneistä vuosikymmenistä. Machomies on poissa muodista, pehmomies on tullut tilalle. Olen huomannut, että amerikkalaisen Clive Cusslerin mammuttijännärit kovapintaisine mieshahmoineen päätyvät nekin nykyään nopeasti kierrätyskeskukseen.

Kirjoittikohan Kari Hotakainen hienossa Juoksuhaudantie -romaanissaan tuon muutoksen niin hyvin auki, ettemme me muut sananvääntäjät osaa enää jatkaa samalla tiellä?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, lukeminen, lukuharrastus, Väinö Linna, Clive Cussler, Juoksuhaudantie, Kari Hotakainen, mieslukija

Sunilan sellutehdas in memoriam

Torstai 7.9.2023 klo 13.38

Sunila, Sunilan sellutehdas, Kuva: Martti Linna

Storaa Enso vahvisti tällä viikolla sulkevansa Kotkassa sijaitsevan Sunilan sellutehtaan. Vuodesta 1938 lähtien toiminut merkittävä paikallinen työllistäjä ja puunjalostaja jää historiaan, eikä sen tilojen tulevasta käytöstä ole tietoa. Vihreä ja/tai puhdas siirtymä vaatii tulevaisuudessakin sitä, että meillä on teollisuutta ja sen tarjoamia raaka-aineita ja työpaikkoja.

Kävin ensimmäisen kerran Sunilassa vuonna 1987 RUK:n oppilaskunnan järjestämällä retkeilyllä. Vierailun isäntien motivaationa oli silloin kertoa meille, parikymppisille nuorille miehille metsäteollisuuden tarjoamista työmahdollisuuksista Meille nuorukaisille taisi olla tärkeintä päästä hetkeksi pois kasarmilta…

Tiedän, että itseni lisäksi moni muu siltäkin reserviupseerikurssilta lähti joko metsäalalle tai puunjalostuksen palvelukseen. Ehkä se Sunilan reissu toimi osaltaan motivaattorina. Vuoden 1987 jälkeen metsäalalla ja metsäteollisuudessa on nähty lukuisia nousuja ja laskuja – onpa välillä puhuttu täydellisestä auringonlaskun alastakin.

Sittemmin olen käynyt Sunilassa useita kertoja toimittajan roolissa, eli tekemässä juttua esimerkiksi teollisuuden puunhankinnasta ja Sunilassa aloitetusta ligniinin tuotannosta akkujen ja monien muiden tuotteiden raaka-aineeksi. Tähän tietoon ligniinin erottamisen koelaitos on edelleen jäämässä tehtaalle. Saa nähdä, kuinka pysyvä tuo päätös on.

Vihreänä tai puhtaana siirtymänä mainostettu irti pyristeleminen fossiilisista polttoaineista ei pelastanut Sunilaa, eikä tehtaan osaavan henkilöstön työpaikkoja. Ei, vaikka puupohjaisilla tuotteilla voidaankin korvata moninaisia öljypohjaisia raaka-aineita erilaisissa käyttökohteissa. Iso joukko osaavia kemiallisen ja prosessiteollisuuden taitajia jää työttömäksi. Se on iso menetys Kotkan-Haminan seudulle ja koko maalle.

Biopohjaisen hiilidioksidin talteenotto sellutehtaiden savupiipuista ja muokkaaminen metanoliksi on tällä hetkellä yksi mielenkiintoisimmista tuon siirtymän yhteydessä tutkituista asioista. Jos ja kun se toteutuu, suomalaisella metsäteollisuudella voi olla käsissään uusi menestystuote. Selluloosahan on ollut sitä jo pitkään – vaikka kaikki eivät siitä ole pitäneetkään.

Kevyet mullat 85-vuotiaalle hienolle, alun perin itsensä Alvar Aallon suunnittelemalle tehdasrakennukselle. Toivottavasti Sunilalle löydetään jatkossa arvoistaan käyttöä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sunila, Sunilan sellutehdas, Kotka, Martti Linna, vihreä siirtymä, puhdas siirtymä, fossiiliton talous

Ukrainan itsenäisyyspäivä herättää monenlaisia ajatuksia

Torstai 24.8.2023 klo 9.48

Ukrainan itsenäisyyspäivä 2023, Martti Linna, Martti Luther, auringonkukka

Helmikuun 24. päivästä vuonna 2022 lähtien minulla on ollut joka-aamuinen tapa, josta haluaisin päästä eroon. Päivän ensimmäinen toimi on katsoa netistä, mitä Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaa vastaan on yöllä tapahtunut. Toivon, että pääsen tavasta eroon ennen elokuuta 2024.

Tänään vietetään Ukrainan itsenäisyyspäivää. Viime vuoden keväällä, kun venäläiset tankit vyöryivät jo Kiovan esikaupungeissa, usko voimavaroiltaan hyökkääjään nähden paljon pienemmän  maan kykyyn puolustaa itseään oli koetuksella. Tilanne oli sama Suomen kohdalla vuodenvaihteessa 1939-1940. Silloin Suomi säästyi, vaikkakin pahasti runneltuna.

Jos ja kun Ukraina selviää nykyisestä kiirastulestaan, on sekin raunioina ja moni asia on aloitettava alusta. Vaikka me suomalaiset ja ukrainalaiset emme olekaan raja- tai edes kielinaapureita, yhdistää kansojamme moni asia.

Yksi niistä on ylitse muiden, itäinen rajanaapuri Venäjä. Viime vuosisadan alussa, ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa maat rimpuilivat yhtä aikaa pois venäläisen vallan alta. Suomelta se onnistui paremmin, Ukrainan itsenäisyys jäi silloin lyhytaikaiseksi.

Vaikka Ukrainan väestö on monin verroin Suomea suurempi ja sillä on sellaisia resursseja joita meillä ei ole, on kumpikin maa voimavaroiltaan paljon itäistä rajanaapuria heikompi. Se on tarkoittanut kummallekin maalle tuen ja avun hakemista isommilta ja vahvemmilta valtioilta rajan takaa nousevaa uhkaa vastaan. Kummankin maan kohdalla tuo avustaja on ollut jo useamman kerran Saksa, eikä sen antama apu ole yleensä ollut pyyteetöntä.

Tänä vuonna Suomi liittyi salamavauhdilla osaksi Natoa, läntistä puolustusliittoa. Sotaan joutuneena maana Ukrainalla ei ole tällä hetkellä samaa mahdollisuutta, mutta sen saama sotilaallinen, humanitaarinen ja taloudellinen tuki länneltä on varmasti yllättänyt kaikki. Mikä tärkeintä, kaikkein yllättyneimpiä tuon tuen laajuudesta on varmasti oltu Moskovan Kremlissä.

Kumpikin maa on joutunut kamppailemaan oman kielensä asemasta suhteessa maailman ja naapureiden valtakieliin. Se on tarkoittanut, ja tarkoittaa edelleen valtaväestön kulttuurin asemoimista muita kieliä puhuvien vähemmistöjen kieliin ja tapoihin. Kuten olemme Suomessakin havainneet se ei ole aivan tuskatonta. Myös Ukrainan yhtenäisyyden ja aseman tulevaisuuden Euroopassa ratkaisee paljolti se, millä tavoin se onnistuu pitämään maansa mittavan venäjänkielisen väestön osana yhtenäistä Ukrainan kansaa.

Onnittelut Ukrainalle tämänpäiväisestä itsenäisyyspäivästä!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukrainan itsenäisyyspäivä, Suomi ja Ukraina, Martti Linna, Ukraina, Ukrainan sota, Venäjän hyökkäyssota, kulttuuri

Jokainen viikko on puunhalausviikko

Maanantai 21.8.2023 klo 13.23

puunhalausviikko, energiapuukasa, puukasa, puunkorjuu, Martti Linna

Alkaneella viikolla vietetään puunhalausviikkoa. Kun luin siitä lehdestä, muistin samalla että minulla tulee tänä vuonna täyteen pyöreitä vuosikymmeniä metsänomistajana. En juhli merkkipäivääni: kuten monella muullakin suomalaisella metsänomistajalla, omistajuuteni syntyi ihan ensin kuolintapauksen johdosta.

Suomessa on laskutavasta riippuen 600 000 – 700 000 yksityismetsänomistajaa. Tähän mennessä tilojen omistajuus on yleensä vaihtunut samassa suvussa, siirtyen sukupolvelta toiselle. Joskus muutos tapahtuu suunnitellusti niin, että nuorempi sukupolvi saa tilan lahjaksi tai ostaa sen rahalla. Monesti asiat on kuitenkin selvitettävä kuolinpesän kautta.

Metsään liittyy omistajallaan useimmiten muitakin arvoja kuin raha. Itse muistan olleeni istuttamassa ensimmäisiä taimiani reilusti alle kymmenvuotiaana. Silloiset uudistusalat ovat sen jälkeen tulleet tutuiksi sekä vesurinvarressa että raivaussahan kahvoissa. Niiltä on jo ehditty korjata ainespuutakin. Voi olla, etten ehdi näkemään niillä mahdollisesti joskus tehtävää uudistushakkuuta. Siitä päättää joku muu.

Sana puunhalausviikko herättänee osassa ihmisiä mielikuvan puista voimaa ja turvaa hakevista risuparroista, jotka eivät halua niiden koskaan kuolevan. Tai ainakin he toivovat, ettei ihmisen käsi ja kirves koskaan niihin koskisi.

Minulle ajatus puun halaamisesta on luonteva asia. Liikun metsässä muutenkin kuin sahan kanssa, kerään sieltä itselleni marjat ja sienet, usein myös hyvän mielen ja sopivan rasituksen lihaksiin. Kuvaan kasveja, eläimiä sekä maisemia. Tunnen olevani osa jotakin, pysyväni mukana vuoden- ja elämänkierrossa kun seuraan luonnon tapahtumia.

Minulle – kuten suurimmalle osalle muistakin metsänomistajista, luulen - puun halaaminen on monella tapaa sekä henkistä että fyysistä hyvinvointia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, puunhalausviikko, puunhalaus, metsänomistaja, metsänomistajuus, metsän eri käyttömuodot

Lavatanssikulttuuri voi sittenkin hyvin

Torstai 17.8.2023 klo 15.26

Valssimylly, lavatanssit, Johanna Rantsi, Tunturitähti, Martti Linna

Juuri ennen koronapandemian puhkeamista ehdittiin julkaista suomalaisesta tanssilavakulttuurista kertova kirjani Tanssilavojen Suomi (Karisto, 2020). Pandemia näytti vievän lavoilta sekä järjestäjät, esiintyjät että tanssijat. Tämä kesä on kuitenkin osoittanut nuo pahimmat pelot turhiksi.

Kiersin kirjani pohjatöitä varten laajalti suomalaisia tanssilavoja. Haastattelin sekä tanssien järjestäjiä, tanssijoita että lavoilla esiintyviä muusikoita. Kukaan ei silloin aavistanut, että aivan lyhyen ajan päästä tanssipaikat joutuivat sulkemaan ovensa terveydelle liian vaarallisina paikkoina, ensimmäistä kertaa sitten sota-aikaisten tanssikieltojen.

Ennen pandemiaa tanssiväen suurin huoli tuntui olevan siinä, kuinka nuorempi väki löytää tietään tanssipaikkojen ilmapiiriin. Toinen suuri huoli oli se, mistä löydetään tarpeeksi uusia talkoolaisia erilaisten yhdistysten pyörittämille tanssilavoille.

Pandemia tuli ja meni. Koronasta tuskin pääsemme vähään aikaan eroon. Sama koskee – onneksi – myös lavatansseja. Kesän 2023 otokseni tanssipaikoista on paljon pienempi kuin se, minkä tein Tanssilavojen Suomea työstäessäni. Silti uskallan sanoa, että tanssikulttuurin elpyminen oli nopeampaa kuin ainakin itse osasin odottaa.

Omista tutuista lähi- ja lempilavoistani vain yksi vietti tänä kesänä täydellistä hiljaiseloa, ilman ainoatakaan tanssi-iltaa. Kysymyksessä on pienellä paikkakunnalla sijaitseva tanssipyhättö. Luulenkin, että sikäläiset aktiivit eivät saaneet enää tarpeeksi talkoolaisia liikkeelle. Eräällä toisella tutulla lavalla perjantai-illan tanssit loppuivat, mutta toiminta jatkuu sunnuntaisten päivätanssien merkeissä. Muutamaan kertaan olen niissä käynyt, ja väkeä on ollut lattialla kiitettävästi.

Joitakin tanssiorkestereita poistui esiintyjien listoilta. Nykyään tahtoo olla niin, että 10-15 suosituinta tanssiorkesteria ja -artistia rohmuaa valtaosan suosituimpien tanssipaikkojen keikoista. Moni meistä tanssijoista menee esiintyjän mukaan tanssipaikalle, koska tietää siellä olevan suurin joukoin kaltaisiaan. Syystä jota en ole ymmärtänyt, tämä tuntuu koskevan erityisesti naispuolisia tanssijoita: monina iltoina miehiä on lavan reunalla huomattavasti vähemmän kuin naisia. Heitä kun on viidessä rivissä ja kahdessa kerroksessa…

Moni tuttu tanssipari on myös häipynyt korona-aikana näköpiiristä. En tiedä, onko kysymyksessä koronan aiheuttama hengenmeno tai terveysongelmat, vaiko vain se että kotisohvalle on niin mahdottoman mukavaa jäädä. Häipyjät kuuluvat lähinnä lavojen vanhempaan ikäpolveen.

Vaikka huonoakin kehitystä on tapahtunut, olen pannut merkille monia hyviä asioita. Tänä kesänä lavoilla on riittänyt todella hyvin porukkaa. Myös sitä nuorta kaartia, jota niille on niin kovasti kaivattu. Monelle lavalle on saatu remmiin nuorempaa talkooporukkaa. Joillakin lavoilla on ryhdytty järjestämään konsertteja ja näytelmiä tanssien ohella. Luulen, että sekin alentaa tansseihin tulemisen kynnystä.

Moni tämän hetken suosituimmista tanssibändeistä etsii soitettavakseen tämän päivän hittejä, ja varioi niitä tanssijoiden jaloille sopivaksi tangoksi, rumbaksi, valssiksi tai muuksi tahtilajiksi. Tanssiseurat järjestävät kiitettävän paljon erilaisia tanssikursseja harrastajille. Luulen, että nekin ovat tuoneet uutta porukkaa lattialle: kun osaat yksinkertaiset vaihtoaskeleet, voit tanssia lähes minkä tahansa illan aikana soivan kappaleen tahtiin.

Lavatanssit tarjoavat musiikillisia elämyksiä, kohtaamisia ihmisten kesken ja kuntoa kohottavaa liikuntaa melko huokeaan hintaan. Harvassa ovat muut harrastukset, jotka pystyvät samaan!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tanssilavojen Suomi, tanssilavakirja, lavatanssit, tanssilavat, tanssiharrastus, Martti Linna, lavatanssikulttuuri

Kirjallisuudesta voi nauttia yksin tai yhdessä

Maanantai 24.7.2023 klo 16.52

Ketosinisiipi. Kuva: Martti Linna

Kirjallisuuteen liittyvät tapahtumat ovat tänäkin kesänä suosittuja, eivätkä kaikki netissä kokoontuvat lukijaryhmät vietä kesätaukoa. Monen tarinoista pitävän ihmisen kesään kuuluu olennaisesti kirjarovio yöpöydällä. Lukeminen on siitä mukava laji, että sitä voi harrastaa sekä yksin että yhdessä.

Osa kirjallisuuteen liittyvistä kesätapahtumista on jo perinteisiä, vuosien ajan toistuneita. Mukaan mahtuu silti tänäkin suvena aivan uusia tapahtumia ja järjestäjiä. Eri kirjallisuuden lajit näkyvät olevan kattavasti edustettuina: vanha kirjallisuus, tietokirjallisuus, dekkarit, paikallishistoriat ja monet muut.

Netti on ottanut paikkansa kirjoista pitävien ihmisten kohtaamisten foorumina. Siinä missä ennen kokoonnuttiin yhteisen pöydän ääreen, nykyään hyödynnetään sähköistä kokoontumisalustaa. Voi kysyä, ovatko tällaiset kohtaamiset aina yhtä aitoja, kuin nokatusten tapahtuvat keskustelut. Meillä on viisi – joidenkin tietojen mukaan kuusi – aistia. Kaikki niistä eivät ole hyödynnettävissä sähköisessä maailmassa. Tekniset ongelmat ovat aina mahdollisia. Toisaalta, eipä tarvitse ajaa matkojen päähän omasta kodostaan ”tavatakseen” toisen ihmisen, ja vaihtaakseen ajatuksensa.

Kuulun itse niihin lukijoihin, jotka eivät kierrä kirjallisuustapahtumia. En myöskään osallistu netin keskusteluryhmiin. Minulle kirja on kaikesta teknisestä ja muusta kehityksestä huolimatta intiimi kokemus. Pallottelen omia ajatuksiani ja arvojani sen tarjoamaan seinään. Joskus kirjan takaisin sinkoamat pallot tarjoavat hyviä oivalluksia tai tekevät kipeää. Toisinaan ne menevät yli, ali tai ohi. Se on aina riski, kun tarttuu uuteen kirjaan.

Viime vuosina on tapanani ollut, etten tartu juuri nyt pinnalla olevaan kirjallisuuteen. Luen tälläkin hetkellä erään brittikirjailijan tuotantoa hänen esikoisestaan aina siihen viimeisimpään teokseen asti. On jännä seurata kirjailijan ammattitaidon kehittymistä matkan varrella.

Joskus nuo yhteiset matkat jäävät kesken: huomaan kirjailijan ryhtyneen toistamaan itseään. Toisinaan – kuten tämänkin brittikirjailijan kohdalla – olen tullut toistuvasti yllätetyksi siinä, kuinka hän uudistaa jatkuvasti tapaansa kertoa tarinoita.

Onko kirjallisuus parasta yksin vaiko seurassa nautittuna? Siihen ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Sen saa jokainen päättää itse.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjallisuus, kirjallisuustapahtumat, kirjallisuuspiirit, lukeminen, lukuharrastus, kesä ja kirjat, kesäkirjat, Martti Linna

Mitä vihreä siirtymä mahtaa tarkoittaa

Maanantai 19.6.2023 klo 12.05

vihreä talous, vihreä käpy, ruskeapaita, Kuva: Martti Linna

Sanapari ”vihreä siirtymä” on jo juurtunut osaksi yleistä kielenkäyttöä ja uutisointia tavalla, joka olettaa että jokaisella suomalaisella on tarkka ja yhteinen käsitys siitä, mitä se tarkoittaa. En usko että on.

Muotisanoilla on tapana tulla ja mennä. Toisinaan ne kuolevat nopeasti, toisinaan jäävät elämään. Toisinaan – usein poliittisten intohimojen tähden – niitä pyritään korvaamaan toisilla sanoilla. Näin on käynyt myös vihreälle siirtymälle. Sen tilalla käytetään myös sanapareja ”puhdas siirtymä” tai ”puhdas talous”.

Uskoisin, että useimmille meistä nousee noista sanoista ensimmäisenä mieleen kuva ilmassa roottoriaan viuhuttavasta tuulivoimalasta, tai kirkkaassa auringonpaisteessa kauniisti kiiltävistä aurinkopaneeleista. Uskottelemme itsellemme, että kun käytämme niiden tuottamalla sähköllä tehtyjä tuotteita, olemme itsekin vihreitä/puhtaita/ympäristöystävällisiä ja maailma pelastuu.

Elämä maapallolla perustuu pitkälti kasvien sisältämään lehtivihreään, tuohon kaiken yhteyttämistuotannon välttämättömään välineeseen. Viisas mies syö vain sen verran minkä tienaa. Sama pätee koko ihmiskuntaan: jos olisimme oikein viisaita, sääntelisimme lukumääräämme niin, että luonnon meille vuosittain tuottamat raaka-aineet riittäisivät kaikille ja kaikkialla maapallolla. Niinhän me emme tee.

Kävin oman peruskouluni kaukaisella 70-luvulla. 80-luvun taitteessa ei yläasteella ollut vielä yrittäjyyskasvatusta. Oletus oli, että suurin osa meistä pääsisi vielä ”oikeisiin” palkkatöihin. Jonkin sortin yhteiskuntakasvatusta me kuitenkin saimme. Muistan, kuinka Viitasaaren yläasteen lehtori Unto Hirvonen näytti meille piirtoheittimeltä karttaa joen halkomasta maapalasta meren rannalla. Hän kysyi, mihin kohti me perustaisimme sahan ja miksi.

Taisin olla yksi niitä harvoja, joka meistä murkkuikäisistä viittasi. Sanoin, että perustaisin sen joen suistoon. Arvelin, että jokea pitkin voisi uittaa tukkeja sisämaasta sahalle halkaistaviksi. Siihen voisi ehkä perustaa vesivoimalaitoksen. Merta pitkin parrut ja laudat voisi kuljettaa maailman markkinoille. Lisäksi rannikolla näkyi olevan jonkin kokoinen kaupunki. Sieltä sahalle saisi työvoimaa.

Raaka-aineen läheisyys, toimivat kuljetusreitit, energiaa sahan pyörittämiseen, työvoimaa. Lehtori Hirvonen piti vastaustani hyvänä. En tullut myöhemmin elämässäni perustaneeksi sitä sahaa, vaikka teoria oli hallussa. Yrittäjä olen sentään ollut jo pitkään.

Tavoiteltu luopuminen fossiilisista polttoaineista kääntää monet vanhoista lainalaisuuksista nurin niskoin. Ainakin yleisesti kuvitellaan, että niin sanotusti päästötön energia on muiden tuotannontekijöiden ylitse sellainen valttikortti, joka houkuttelee investointeja Suomeen. Auringon säteily ja tuulen voima muunnetaan ”vihreäksi” vedyksi. Sillä tuotetaan jotakin maailmanmarkkinoille. Toisena vaihtoehtona vetyä viedään merenalaista putkea pitkin muualle Eurooppaan.

Ilmassa on paljon kysymyksiä. Eikö muualla maailmalla muka tuule tai paista aurinko? Miten sellainen vety voi olla päästötöntä, jonka tuottamista ja siirtämistä varten pitää kaataa tuhansia hehtaareita kasvavaa metsää? Me asumme edelleen pienenä kansana syrjäisellä ”saarellamme”. Miksi muualta tuodut raaka-aineet kannattaisi muka jalostaa täällä halvalla energialla tuotteiksi, ja viedä ne sitten etelän miljoonakaupunkeihin?

Yhteistä vanhoja lainalaisuuksia haastavan puhtaan talouden yrityksille näkyy olevan, ettei niillä juurikaan ole vanhan talouden tuotannontekijöistä omasta takaa: ei omaa pääomaa investointeihin, ei patentteja tuotannon prosessien vaatimiin laitteistoihin, ei ennestään omaa henkilökuntaa Suomessa, eikä jalostettavaksi aiottua raaka-ainetta omistuksessaan.

Vihreä ja puhdas talous on suuri mahdollisuus hankkia kansallemme hyvinvointia. Mutta samalla se on suuri mahdollisuus epäonnistua.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, vihreä siirtymä, vihreä talous, puhdas talous, vihreä vety, vety, tuotannontekijät, talous, Unto Hirvonen

Vanhemmat kirjoitukset »