Elämänkokemuksesta on hyötyä poliitikollekin

Tiistai 5.3.2024 klo 8.58

J.K. Paasikivi, orava, KOP, Kuva: Martti Linna

Juho Kusti Paasikivi (1870-1956), tuleva valtionpäämies, tuli pankinjohtajana ollessaan kirjoittaneeksi ylös viisaita ja aikaa kestäviä sanoja maamme idänsuhteista. Politiikkaan tullaan nykyisin jo nuorella iällä, monesti vähällä muulla työkokemuksella. Se taitaa näkyä eräissä julkisuuteen tulleissa möläytyksissä, jotka olisi ollut parempi pitää sisällään.

Syvennyn parhaillaan erään kirjoitustyön johdosta itselleni jo entuudestaan tuttuun aiheeseen, eli suomalaisen metsäteollisuuden historiaan 1800-luvun puolivälin vesisahoista tämän päivän ”biotuotetehtaisiin”. Se matka on ollut pitkä, mielenkiintoinen ja monesti kuoppainen. Kaikkein vähiten matkan monia mäkiä ja monttuja ei ole aiheuttanut maamme pitkäaikainen itäinen naapurimaa.

Suomi-nimisen autonomisen kenraalikuvernementin ja tasavallan menestys on kytkeytynyt monin eri tavoin sen metsävarojen hyödyntämiseen. 1800-luvulla siirryttiin kaskiviljelytaloudesta ja tervanpoltosta sahatavaran vientiin ja karjankasvatukseen. 1900-luvun lähestyessä keksittiin, että ennen ”rimahelvetteinä” sahojen rannoilla palaneista sahausjätteistä voisi tehdä sellua ja paperia. Nykyisin syömme selluloosaa jäätelöissäkin, ja se jopa on hammastahnamme tärkeä ainesosa.

Ei siis ihme, että poliittinen päätöksenteko ja metsäteollisuuden johtaminen ovat tällä pitkällä matkalla kytkeytyneet kiinteästi toisiinsa. Moni politiikan rappusilla ylös kiivennyt on tehnyt hienon uran myös metsäteollisuuden palveluksessa. ”Paperikenraali” ja puolustusministeri Rudolf Walden oli vain yksi heistä. On julkinen salaisuus, että ennen EU-Suomea metsäteollisuuden isot nimet olivat tärkeitä herroja silloin, kun päätettiin markan devalvoinnista.

Yllä mainittu J.K. Paasikiven ylös kirjaama ajatus toi mieleeni eräitä suhteellisen nuorten kärkipoliitikkojemme viime aikoina julkisuudessa suustaan päästämiä sammakoita. Sikäli kuin tiedän, heidän poliittinen nousukiitonsa on alkanut jo yliopistopolitikoinnista. Siitä he ovat siirtyneet melko pian kunnallispolitiikan kautta valtakunnanpolitiikan johtaville paikoille.

Puhdas idealismi ja talousteorioiden hallinta eivät välttämättä korvaa kovan koulun kautta hankittua elämänkokemusta. Sitä, että on joutunut miettimään, mitä sanoo ja missä, ja mihin kaikkeen se voi vaikuttaa. Etenkin, kun se sanomisen tahti on nykyään jotakin toista kuin J.K. Paasikiven poliittisen uran alkuaikoina.

Hänellä oli vielä aikaa kirjoittaa tuo mietelmänsä paperille. Nykyisin samanlainen ajatus on ilmastava tässä, nyt ja heti nenän alle työnnettyyn mikrofoniin, välittömästi kaikelle kansalle jaettavaksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: J.K. Paasikivi, Juho Kusti Paasikivi, Suomen idänsuhteet, Rudolf Walden, politiikka, poliittinen puhe, Martti Linna

Tulos 51-49 kertoo joko toimivasta demokratiasta tai kansan kahtiajaosta

Torstai 15.2.2024 klo 9.07

orava, korpraali, suurvalta, kuva: Martti Linna

Numeroita ja mittauksia voi tulkita monin eri tavoin. Internetin ihmeellisenä aikakautena omalle totuudelleen on äärettömän helppoa löytää perusteita, vaikka enemmistö muuta väittäisi.

Viime sunnuntaina julistettiin Suomessa presidentinvaalien toisen kierroksen tulokset. Kisa meni äärimmäisen tiukaksi: vain noin 100 000 ääntä erotti kaksi monesta asiasta samaa mieltä ollutta ehdokasta toisistaan.

Vaalitulosten tulkinnassa on kiitelty demokratian hyvää toteutumista, hyvähenkisiä vaaleja ja kansalaisten aktiivisuutta vaaliuurnilla. Sitä on pidetty hyvänä, että häviäjä tunnusti heti tappionsa, ja voittaja antoi rehdin tunnustuksen voitetulle.

Vain vähän värittämällä tuollaisesta tuloksesta saa reviteltyä toisenlaisenkin tulkinnan. Eikö tulos (51 prosenttia voittajan puolesta, 49 vastaan) kerro kansakunnan syvästä eripurasta ja kahtiajaosta? Ja siitä, ettei valituksi tulleella uudella presidentillä suinkaan ole kansalta saatua mandaattia työhönsä, varsinkin kun lähes 30 prosenttia äänioikeutetuista ei edes äänestänyt toisella kierroksella?

Medianlukutaidosta puhutaan paljon, ja syystä. Erilaisia tulkintoja samoista asioista, jopa samoista lähtökohdista näkee somen keskustelupalstoilla pilvin pimein. Meillä salaliittoteoriat eivät onneksi ole (ainakaan julkisesti) saaneet vielä samanlaista jalansijaa, kuin jossakin muualla.

Pelkään kuitenkin että tilanne on muuttumassa. Seuraamamme mediakanavat erkanevat yhä enemmän toisistaan. Omaan uutistuuttinsa valinnat suorittaviin algoritmeihin on helppoa tottua. Yhä paremmiksi kehittyvät tekoälysovellukset osaavat tuoda jokaiselle meistä juuri sellaista nähtävää ja luettavaa, joka vahvistaa itse kunkin tietoa, uskoa, mielipiteitä ja ennakkoluuloja.

Varuillaan pitää siis olla, mutta hyvällä medianlukutaidolla on valitettavasti myös hintansa. Vanha kansa kutsui sitä epäluuloksi kaikkea uutta ja erilaista kohtaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: demokratia, presidentinvaalit, vaalitulos, medianlukutaito, ennakkoluulo, Martti Linna

Luento sisällissodasta ja kirjallisuudesta Kotkassa

Perjantai 12.1.2024 klo 8.00

Martti Linna, Kotkan pääkirjasto, Kuva: Jonne Räsänen

Sodan ja sen vaikutusten kuvaaminen on ollut kirjailijoille aihepiiri, josta on aina löytynyt uusia kirjoittamisen aiheita.

Keväällä 1918 käyty Suomen sisällissota ei tehnyt tältä osin poikkeusta. Torstaina 18. tammikuuta kello 17.00 – 19.00 kerron Kotkan pääkirjastolla omista lukukokemuksistani Kymenlaakson sukututkimusseuran järjestämässä tilaisuudessa.

Omien teosteni, etenkin romaanien Kaksi hautaa saarella ja Tämä nuori maa tiimoilta, olen tehnyt paljon taustatöitä lukemalla tuohon kansakuntamme surulliseen aikaan liittyviä kirjoja. Parhaillaan työstän mielessäni aiheita, joita aion Kotkassa käsitellä.

Keväästä 1918 on kirjoitettu sekä tietokirjoja että fiktiivisiä teoksia. Sotaa, sen tapahtumia ja sen seurauksia voi miettiä sekä yksilön, yhteisöjen että yhteiskunnan, sekä syiden ja seurausten näkökulmasta. Julkaisuilla voi olla jokin tavoite, tai sitten niissä pyritään antamaan autenttinen kuva asioista, mitään värisävyä lisäämättä tai mitään pois ottamatta.

Mitä otan mukaan, mitä jätän pois? Siinäpä haastetta luennoitsijalle! Odotan mielenkiintoista iltaa, ja mielenkiintoisia keskusteluja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sisällissota 1918, Sisällissota ja kirjallisuus, Martti Linna, Kotkan pääkirjasto, Kymenlaakson sukututkimusseura, luento sisällissodasta

Sosiaalinen media jakaa meitä eri heimoihin

Tiistai 2.1.2024 klo 8.57

Uusi vuosi 2024, paukuttelu, kuva: Martti Linna

Minulta tilattiin erästä yritystä koskevan lehtiartikkelin kirjoittaminen. Otin yhteyttä yrityksen toimitusjohtajaan ja kysyin, mitä hän haluaa yrityksestään viestiä. Hän sanoi että heidän tuleva suuri uutisensa on kohta LinkedInissä, katso sieltä. Ikävä kyllä, en käytä kyseistä verkkopalvelua.

LinkedIn, Facebook, Snapcat, X, Instagram, Youtube, TikTok, WhattsApp, Messenger, Spotify. Nämä ovat jo kohtuullisen vakiintuneita verkkoyhteisöjä ja -palveluja. Niistä jokaisella on laaja käyttäjäkunta. Niiden lisäksi on lukuisia muita, joista en ole kuullut kuin nimen: Discord, Twitch, Jodel, Tumblr, Steam ja monta muuta.

Verkosta löytyy Ebrand Group Oy:n ja Oulun kaupungin muutaman vuoden takainen kiinnostava tutkimus nuorten käyttämistä sosiaalisen median palveluista. Tutkimuksen tulokset kertovat paitsi siitä, mitä palvelualustoja nuoret ovat itselleen valinneet myös siitä, mihin he kertovat niitä käyttävänsä.

Kolme neljästä vastaajasta ilmoitti haluavansa keskustella palvelun kautta ystäviensä kanssa. Sama osuus nuorista sanoi, että niiden käytöstä oli tullut tapa, tai että he etsivät palveluista tietoa. Erityisen mielenkiintoinen on tutkimustulos, jonka mukaan noin viidesosa kaikenikäisistä nuorista viettää sosiaalisessa mediassa 20 – 50 tuntia viikossa.

Onpa ihminen minkä ikäinen tahansa, hänen viikossaan on tasan 168 tuntia. Jokainen niistä on ainutkertainen ja liian arvokas hukattavaksi. Millä perusteilla valitsemme käyttämiämme sosiaalisen median palvelualustoja. Vain silläkö, että ”kaikki muutkin” ovat jo siellä?

Tieto ja sellaisena pidetty, sekä näiden kahden saantimahdollisuudet ovat kautta aikojen jakaneet ihmisiä monen muun asian ohella erilaisiin heimoihin. Sosiaalinen media kaikkine hyvine ja huonoine puolineen voimistaa edelleen tätä kehitystä. Jos et ole samassa joukossa kuin muut, voit jäädä jostakin paitsi.

En ryhdy käyttämään tämän yhden juttutilauksen takia itselleni uutta sosiaalista mediaa. Sen sijaan kysyn kalkkiksena tuolta toimitusjohtajalta haastattelun aikana, mikä se heidän suuri uutisensa on. Sellaisen myönnytyksen teen, että käytän siihen puhelimen sijaan Teamsia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sosiaalinen media, sosiaalisen median käyttö, toimittajan työ, tiedon lähteet, sosiaalisen median kanavat, Martti Linna, informaatio

Moni kirjailija miettii nyt työnsä jatkoa, minäkin

Maanantai 30.10.2023 klo 9.27

Täydellinen ihminen, Haminalainen sananlasku, Martti Linna

Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n syyskuun lopulla julkaisemat tulokset kirjailijoiden tulokyselystä ovat kylmäävää luettavaa. Kirjailija näyttää joutuneen sellaisten markkinavoimien armoille, joihin hän ei juurikaan voi vaikuttaa.

On selvää, ettei Suomen kokoinen kielialue elätä monta päätoimista kirjailijaa. Näin asia on ollut aina. Suurin osa sekä kauno- että tietokirjallisuutta ”kirjailevista” henkilöistä tekee sitä muiden töiden ohella. Menestystarinat syntyvät (lue: myyvät), jos ovat syntyäkseen.

Vaikka eilen päättyneillä Helsingin kirjamessuilla saavutettiin taas huimia kävijämääriä ja uskottiin kirjan tulevaisuuteen, on tuon hienon henkisen työn tuotteen yllä suuria ja mustia pilviä. Seuraavassa muutamia hajahuomioita noista kirjallisen taivaan varjostajista.

Nykyisessä Minäminä -maailmassa kirja personoituu kirjoittajaansa. Jokainen satoja tunteja housujensa takapuolta kirjahankkeen parissa kuluttanut on totisesti ansainnut kaiken saamansa julkisuuden ja arvostuksen. Mutta onko se pidemmän päälle tervettä, että kirjailijan oma persoona saa enemmän julkisuutta kuin ne teemat, joista hän yrittää kirjassaan kertoa? Rajoittaako niin sanottu autofiktio mahdollisuuksiamme kirjoittaa suurempia ihmisryhmiä koskevista asioista ja samaistua muihin?

Suoratoistopalvelujen taistelu markkinaosuuksista kurjistaa kirjallisuutta. Yhä suurempi osuus kirjallisuudesta nautitaan silmien sijaan korvilla. Tuoreimpien näkemieni lukujen valossa kirjojen lukuaikapalveluja tarjoavat yritykset tekevät bisnestään tappiolla, enkä ollenkaan ihmettele: kun lupaa sata kirjaa ilmaiseksi uudelle kuuntelijalle, niin eihän siitä kenellekään jää mitään. Ei varsinkaan jakolinjan loppupäässä seisovalle kirjailijalle, jonka työhön kaikki perustuu. Ei auta, vaikka kävisi kuinka hyvät kustannussopimusneuvottelut kustantajansa kanssa: nollasta on paha jakaa mitään.

Mikä on tekijänoikeuskorvausten tulevaisuus? Tekijänoikeuslaissa sanotaan selvästi ja suomen kielellä, että tekijänoikeus kuuluu sille, joka luo kirjallisen tai taiteellisen teoksen. Oikeus on ollut peruste ja elinehto sille, että tekijä on saanut korvausta työstään, ja on uskaltanut ryhtyä sen seuraavan työnsä suunnittelemiseen. Suoratoistopalvelut ja materiaalin digitaalinen jakaminen haastavat vahvasti tuota kaiken perustana olevaa oikeutta. Kuinka kirjaa äänikirjaksi lukevalle henkilölle voi syntyä tekijänoikeus sellaiseen teokseen, jota hän on silmiensä eteen kirjoitettuna lukemassa?

Omakustannekirjallisuus elää kustannuspaineissa. Toki kirjailija voi kieltäytyä kustantamolta saamastaan huonosta äänikirjatarjouksesta, ja painattaa kirjansa itse paperille. Jututin erästä toistakymmentä kiitettyä omakustannekirjaa julkaissutta kirjailijaa. Hän oli pyytänyt hyvältä suomalaiselta painotalolta tarjouksen seuraavan kirjansa suhteellisen pienestä painoksesta.

Hinta oli lähes tuplaantunut edellisestä kirjasta tasolle, jota kirjan lukija tuskin siitä maksaa kaupungin joulumarkkinoilla. Painopaperin hinta on Ukrainan sodan, ja paperitehtaiden sulkemisen myötä tappanut monia sanomalehtiä. Pahoin pelkään, että se lopettaa myös monen paikallisesti merkittävän omakustannekirjailijan työn.

On toki muitakin pilviä: tekoälyn avulla ”kirjoitettava” tulevaisuuden kirjallisuus, kansalaisten rapautuva lukutaito… Kullakin ajalla on ollut omat pilvensä. Aina niistä on selvitty seuraavaan aurinkoiseen päivään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjailijan työ, kirjailijan toimeentulo, tekijänoikeus, äänikirja, tekoälykirjallisuus, autofiktio, täydellinen ihminen, Martti Linna

Jokainen viikko on puunhalausviikko

Maanantai 21.8.2023 klo 13.23

puunhalausviikko, energiapuukasa, puukasa, puunkorjuu, Martti Linna

Alkaneella viikolla vietetään puunhalausviikkoa. Kun luin siitä lehdestä, muistin samalla että minulla tulee tänä vuonna täyteen pyöreitä vuosikymmeniä metsänomistajana. En juhli merkkipäivääni: kuten monella muullakin suomalaisella metsänomistajalla, omistajuuteni syntyi ihan ensin kuolintapauksen johdosta.

Suomessa on laskutavasta riippuen 600 000 – 700 000 yksityismetsänomistajaa. Tähän mennessä tilojen omistajuus on yleensä vaihtunut samassa suvussa, siirtyen sukupolvelta toiselle. Joskus muutos tapahtuu suunnitellusti niin, että nuorempi sukupolvi saa tilan lahjaksi tai ostaa sen rahalla. Monesti asiat on kuitenkin selvitettävä kuolinpesän kautta.

Metsään liittyy omistajallaan useimmiten muitakin arvoja kuin raha. Itse muistan olleeni istuttamassa ensimmäisiä taimiani reilusti alle kymmenvuotiaana. Silloiset uudistusalat ovat sen jälkeen tulleet tutuiksi sekä vesurinvarressa että raivaussahan kahvoissa. Niiltä on jo ehditty korjata ainespuutakin. Voi olla, etten ehdi näkemään niillä mahdollisesti joskus tehtävää uudistushakkuuta. Siitä päättää joku muu.

Sana puunhalausviikko herättänee osassa ihmisiä mielikuvan puista voimaa ja turvaa hakevista risuparroista, jotka eivät halua niiden koskaan kuolevan. Tai ainakin he toivovat, ettei ihmisen käsi ja kirves koskaan niihin koskisi.

Minulle ajatus puun halaamisesta on luonteva asia. Liikun metsässä muutenkin kuin sahan kanssa, kerään sieltä itselleni marjat ja sienet, usein myös hyvän mielen ja sopivan rasituksen lihaksiin. Kuvaan kasveja, eläimiä sekä maisemia. Tunnen olevani osa jotakin, pysyväni mukana vuoden- ja elämänkierrossa kun seuraan luonnon tapahtumia.

Minulle – kuten suurimmalle osalle muistakin metsänomistajista, luulen - puun halaaminen on monella tapaa sekä henkistä että fyysistä hyvinvointia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, puunhalausviikko, puunhalaus, metsänomistaja, metsänomistajuus, metsän eri käyttömuodot

Kirjasto lisää parhaiten kirjan elinvuosia

Maanantai 22.5.2023 klo 18.21

Sudenmaa, Ahventen valtakunta, Impivaara, Martti Linna

Äänikirja on lyönyt muutamassa vuodessa läpi yhtenä tapana nauttia kirjallisuudesta. Tunnustan lukeutuvani vielä epäileviin Tuomaksiin: aika näyttää, ovatko äänikirjat enemmänkin hyvää bisnestä joillekin jakeluketjun osille, kuin oiva tapa pitää vuosia sitten julkaistut kirjat edelleen lukijoiden saatavilla. Se on kuitenkin tilastollisesti todistettavissa, että yleisten kirjastojen toiminta tekee sitä jo nyt.

Sanasto, meidän kirjallisuudesta elantoa saavien oma tekijänoikeusjärjestö pitää yllä teosrekisteriä, jonka tietojen perusteella saamme niin sanottua kirjastokorvausta yleisistä kirjastoista ja korkeakoulukirjastoista lainatuista teoksistamme. Tänä keväänä tämä OmaSanasto -verkkopalvelu uudistui. Uudistuksen ansiosta me kirjailijat näemme nyt vaivattomasti, kuinka paljon kutakin teosta on viime vuosina lainattu. Tällä hetkellä palvelu kattaa vuosien 2018-2021 tiedot.

Kävin juuri läpi omien teosteni lainaukset noilta neljältä vuodelta. Vuonna 2018 minulta oli kirjastoissa lainattavissa 21 teosta eri muodoissa, vuonna 2019 22 teosta ja seuraavina kahtena vuonna kumpanakin 24 teosta. Onhan noita kertynyt, joku voisi sanoa – mutta onhan tässä jo kilometrejä ja vuosia kirjoittajana takana… Tein muutamia havaintoja kirjoittamieni teosten lainaamisista.

Viiden eniten lainatun teoksen osuus koko tarjolla olleesta kirjojeni määrästä on vaihdellut vuosittain 52 ja 65 prosentin välillä. Keväällä 2019 julkaistu Impivaara, Sudenmaa -rikosromaanisarjani kahdeksas ja toistaiseksi viimeisin osa saavutti tuona vuonna niin suuren suosion lainaajien keskuudessa, että sen lainaukset muodostivat lähes kolmanneksen lainatuista kirjoistani. Samalla viiden suosituimman kirjani lainausosuus nousi tuona vuonna tuohon 65 prosenttiin.

Olen kirjoittanut sekä ”tavallisia” romaaneja, rikosromaaneja että tietokirjoja. Omalta osaltani voin todistaa sen, että Suomessa luetaan paljon rikosromaaneja. Vuonna 2018 lainatuin teokseni oli Kasvuaikaa, Sudenmaa-sarjan seitsemäs osa. Vuodet 2019-2021 menivätkin sitten Impivaaran piikkiin.

Sanaston tilastoista voi myös tehdä havainnon, että suomalaiset pitävät romaanisarjojen lukemisesta: uusimman Sudenmaan ilmestyminen on näkynyt aina myös niin, että aikaisempiakin sarjan teoksia on lainattu enemmän. Sarjan ihka ensimmäinen teos, ranskaksikin käännetty Ahventen valtakunta (Myllylahti 2007) näkyy olleen vielä vuonna 2021 kymmenenneksi lainatuin teokseni, ja ihan hyvällä lainausmäärällä.

Kirjojeni lainausmääristä voi myös päätellä sen trendin, että uusimmat kirjat löytävät herkimmin kirjaston hyllyltä lukijansa käsiin. Onhan se luonnollista: ne ovat yleensä kirjastossa esillä parhaimmilla paikoilla, ja saavat ainakin jonkin verran julkisuutta. Mutta ilahduttavaa on huomata, että joistakin kirjoistani on muodostunut kestosuosikkeja. Syksyllä 2017 ilmestynyt, tomerasta Katri-tytöstä ja ilmastonmuutoksesta kertova Isän luokse on ollut siitä lähtien kirjojeni lainausmäärissä mitalisijoilla. Mitenkähän käynee, kun vuoden 2022 lainaustilastot päivitetään syksyllä järjestelmään?

Tilastoista löytyy mukavia yllätyksiä. Keväällä 2012 Metsäkustannus julkaisi omasta ideastani lähteneen Metsänomistajan rahakirjan, helppolukuisen oppaan avuksi oman metsänsä taloudellisen arvon ja merkityksen pohtimiseen. Lieneekö ollut koronan tuoman ”kotoilun” ansiota, kun vuonna 2021 se pomppasi taas kärkikahinoihin kirjojeni lainausmäärissä? Vai olisiko joku vaikutusvaltainen ”metsäinfluensseri” vihjaissut jollakin minulle tuiki tuntemattomalla nettifoorumilla kirjan olemassaolosta?

Olen itsekin ahkera kirjastossa kävijä ja kirjojen lainaaja. Se surettaa, että niin monia hyviä kirjoja lepää siellä hyllyillä, pääsemättä kenties koskaan yhdenkään lainaajan silmien eteen. Aikaa myöten ne menevät poistoon. Sääli!

Pienestä, mutta kirjailijan taloudessa tuiki tarpeellisesta lainauskorvauksesta viis: olen omalta osaltani äärimmäisen kiitollinen jokaisesta kerrasta, jolloin jokin kirjoittamani teos tarttuu kirjaston hyllyltä lukijansa matkaan. Kirjat on tehty luettaviksi. Aika näyttää, milloin on totuttava sanomaan että kuunneltaviksi.

Huom: Kirjojen linkit johtavat Kymenlaakson kirjastojen yhteiseen Kyyti-tietokantaan.Tarkasta kirjojen saatavuus oman alueesi kirjastojen verkkokirjastosta.

Lainatuimmat kirjani vuosina 2018-2021, TOP 5

2018

1. Kasvuaikaa (Sudenmaa-sarjan 7. teos)

2. Isän luokse (nuortenromaani)

3. Rakkausarpia (Sudenmaa-sarjan 6. teos)

4. Kaksi hautaa saarella (romaani punapäällikkö Aleksei Osipovista)

5. Metsänomistajan rahakirja

2019

1. Impivaara (Sudenmaa-sarjan 8. teos)

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Rakkausarpia

5. Kaksi hautaa saarella

2020

1. Impivaara

2. Tanssilavojen Suomi (kuvaus suomalaisesta tanssilavakulttuurista 1800-luvulta nykypäivään)

3. Isän luokse

4. Kasvuaikaa

5. Rakkausarpia

2021

1. Impivaara

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Metsänomistajan rahakirja

5. Tanssilavojen Suomi

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Sanasto, kirjastokorvaus, kirjailijan työ, Sudenmaa-sarja, Impivaara, Kasvuaikaa, Ahventen valtakunta, Isän luokse, Metsänomistajan rahakirja, Kaksi hautaa saarella, Tanssilavojen Suomi

Muutos on mediassakin pysyvä olotila

Tiistai 9.5.2023 klo 13.39

Katleena Kortesuo, Journalismin kuolema, Martti Linna

Media ja sen valta, rahoitus, välineet ja tekijät puhuttavat Suomessa tällä hetkellä enemmän kuin pitkään aikaan. Katleena Kortesuon teos Journalismin kuolema: Mitä medialle oikein tapahtui, on mielenkiintoinen yritys ymmärtää niitä monia tekijöitä, joiden vuoksi lehdistö ja muu tiedonvälitys näyttää nyt sellaiselta kuin se näyttää.

Työkseen kirjoittavan, eli kaltaiseni ihmisen on aika ajoin hyvä laskea kynä kauniista kädestään ja miettiä, mitä on tekemässä. Kohta kahdeksantoista vuotta olen suoltanut päätoimisena kirjailija/freelancertoimittajana juttuja ja kuvia hyvin monenlaisiin julkaisuihin. Toiselta puolen olen ollut kirjailijana haastateltavana ja juttujen kohteena, ja muuna aikana käytän hyvin monenlaisia medioita. Tiedonvälityksessä jo tänä varsin lyhyenä aikana tapahtunut muutos on ollut järisyttävä.

Kortesuon teos ilmestyi viime vuonna. Hänelle täytyy antaa kiitokset sangen monipuolisesta kattauksesta: ääneen ovat päässeet niin median tekijät, tutkijat kuin sen kohteet ja käyttäjätkin. Tässä kolumnissa pystyn ajatuksillani hipaisemaan vain muutamaa raapaisupintaa niillä tulitikuilla, joita se sytytti mieleeni.

Journalistin ohjeet ovat hyvä kultainen sääntö sekä kokeneelle että kokemattomammalle toimittajalle. Ne koskettavat muun muassa jutun asiasisällön tarkastamista, haastatellun oikeuksia sekä sitä, miten uutiseksi tarkoitettu lehtijuttu pitää erottaa esimerkiksi maksetusta mainoksesta.

Aina nuo rajaukset eivät ole tekijälle helppoja. Lehdistössä on yleistynyt tapa myydä yrityksille mainoksia, jotka näyttävät aivan uutisjutuilta. Yläkulmassa lukee ehkä sana ”mainos” merkkinä siitä, että tämä juttu on tehty sen kohteena olevan henkilön, yrityksen tai muun asian toimeksiannosta ja hyväksymänä. Minäkin olen tehnyt tällaisia natiivimainoksia eräisiin julkaisuihin. Toimittajan on syytä huolehtia siitä, että hänen tekemänsä juttu eroaa myös taitettuna ulkoasultaan lehden normaaleista uutisjutuista.

Monesti kuulee sanottavan ja somesta saa lukea, kuinka huonoa suomen kieltä lehtijutuissa näkee ja kuinka paljon asia- ja kielivirheitä niistä löytyy. Valitettavasti väite pitää paikkansa: luen päivittäin kahta eri sanomalehteä, ja molemmista löytyy joka kerta virhe, joka kiukuttaa lehden tilaajaa. Jossakin on vika, jos saan lukea maan suurimmasta sanomalehdestä Václav Havelin johtaneen 1980-luvulla Puolan Solidaarisuusliikettä. Jokainen toimittaja tekee virheitä – mutta uskottavuuden kannalta on tärkeää, että jutut ehtii lukea ajatuksella läpi joku muukin ennen niiden julkaisemista.

Kortesuo kirjoittaa hyvin eräästä mediaa vaivaavasta ongelmasta. Se on nimeltään henkilökultti. Jos toimittajan päällimmäinen tunne haastattelemaansa poliitikkoa, jääkiekkoilijaa tai muuta henkilöä kohtaan on syvä ihailu, se valitettavasti tuppaa näkymään lopputuloksessa.

Klikkijournalismista on puhuttu median yhteydessä kyllästymiseen asti. Jos sanomalehden, radio-ohjelman tai televisio-ohjelman kaltainen tuote lähtee hakemaan olemassaolon oikeutustaan sosiaalisen median kielenkäytöllä ja keveydellä, sillä käy äkkiä huonosti. Painettuun sanaan on tavattu tässä maassa luottaa – yksittäisen ihmisen somepäivitys kumpuaa yleensä hänen omasta päästään ja tunnetilastaan, vailla sen suurempaa yhteiskunnallista pohdintaa.

Lähdekritiikin merkitystä ei koskaan voi korostaa liikaa. Kuka puhuu tässä maassa kenenkin äänellä, ja millaisia intressejä puhuja edustaa? Niin sanottua tietoa on toimittajallekin tarjolla enemmän kuin tarpeeksi aiheesta kuin aiheesta. Vanha hyvä sanonta kaiva tekijät esiin paljastaa monesti mielenkiintoisia asioita niin sanottujen faktojen takaa. Ei ihme, että kokeneiden toimittajien sanotaan olevan kyynikoita, ihan jokaisen…

Hyvä havainto Kortesuon kirjassa on toimittajakunnassa tapahtunut muutos. Me 50+ -ihmiset olemme oman aikakautemme tuotteita, ja meitä on vielä paljon työelämässä. Meille itse esillä oleminen ei välttämättä ole ollut juttukeikalla se ykkösjuttu. Tämän päivän parikymppiset ovat siinä suhteessa aivan erilaisia ihmisiä.

Jääkiekko-ottelun erätauolla näytetään joskus yhtä paljon hikisen pelaajan jututtajaa kuin itse pelaajaa. Viime viikolla ärsyynnyin, kun löysin netistä kiinnostavan oloisen videoklipin Venäjän Ukrainassa tekemistä linnoitustöistä. Into laimeni nopeasti, kun suurin osa jutun kuvituksesta muodostui karttamerkkejä esittelevän nuoren toimittajan naamasta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Katleena Kortesuo, Vaclav Havel, Journalismin kuolema, journalismi, sanomalehtityö, toimittaja, media, joukkoviestintä

Tiedolla johtamisesta ja liian pikaisesta puheesta

Keskiviikko 12.4.2023 klo 9.24

tamperelainen sananlasku, Martti Linna, Tappara, pytty

Antiikin Kreikkaa on ollut tapana pitää suurien puhujien kulta-aikana. Historiankirjojen mukaan suuret filosofit osasivat silloin argumentoida, eli perustella omat kantansa retorisesti, eli korkealentoisesti ja kaunokielisesti. Luulen, että nuo suuret puhujat jäisivät nykyisessä somemaailmassa takamatkalle verrattuna aivan toisenlaisiin esiintyjiin.

Olisi ollut mielenkiintoista levätä kärpäsenä jollakin Akropoliin pylväistä silloin, kun nuo ateenalaiset filosofit, tiedemiehet ja poliittiset päättäjät väittelivät yhteisistä asioista ja silloisesta maailmankuvasta. Kuinka usein, ja millä tavoin he tarttuivat vastaväittäjien lauseisiin? Mistä he hakivat perustelut omille näkemyksilleen? Kuinka kuulijat yrittivät todentaa noita perusteluja? Kännykkää, saati nettiä heillä ei ollut käytössään.

Tämän kevään eduskuntavaaleissa useampikin puolue puhui vaaliohjelmassaan tavalla tai toisella tutkitun tiedon tärkeydestä, ja sen käyttämisestä päätöstenteon apuna. Yhteistä noille puolueille oli, että ne pärjäsivät vaaleissa huonosti. Se herättää kysymyksiä.

Uskoivatko äänestäjät enemmän tunteisiin kuin tietoon? Pettikö noilta puolueilta argumentaatio, retoriikka vaiko kumpikin? Oliko poliittista itsemurhaa maalailla parin tuhannen euron kotterolla kallistuvista kauppareissuistaan jotenkuten selviäville kansalaisille ruusuista tulevaisuutta 50 000 euron saastuttamattomien sähköautojen omistajina?

Hiljattain eräs naamakirjakaverini kehotti äänestämään annetuista vaihtoehdoista viime vuoden suurinta julkista huijausta. Noiden huijausten finalisteiksi oli selviytynyt – luulen, ei omasta tahdostaan – lähinnä erilaisten yritysten ja muiden toimijoiden vihertäviä julkisuuskuvakampanjoita. Syyksi finaaliin pääsemiselle oli eräälle kampanjalle kirjattu, että sen totena esittämät asiat on kaikkien tiedemiesten toimesta esitetty valheellisiksi.

Onkohan maailman kaikilta tiedemiehiltä edes kysytty? Onko kaikilla tieteenaloilla varmasti jonkinlainen näkökulma ja tutkimusote noihin valheellisiksi leimattuihin asioihin? Eikös yksi elävän ja jotakin tuottavan tieteellisen työn perusasioita ole kaiken jo tutkitun asettaminen kyseenalaiseksi – mitä se siis kertoo tiedeyhteisöstä, jos kaikki sen jäsenet ovat samaa mieltä jostakin asiasta?

Sosiaalisen median käytännöt näkyvät levinneen laajasti erilaiseen sanankäyttöön yhteiskunnassa. Siellä on ollut jo pitkään tapana, että jonkun toisen jotakin sanomasta erotetaan osia asiayhteydestään, ja sen jälkeen niitä käytetään täysin toisessa yhteydessä joko mustamaalaamaan alkuperäistä sanojaa, tai korostamaan jonkun toisen nokkeluutta ja sanavalmiutta. Usein tällaisia irtiottoja kutsutaan meemeiksi. Jotkut päättäjätkin – myös kansanedustajat – ovat oikein profiloituneet tällaisten lohkaisujen metsästäjiksi ja käyttäjiksi.

Tieto on perinteisesti ollut jotakin joka pitää pureskella, pohdiskella ja kirjoittaa auki, ennen kuin sitä voi nimittää tiedoksi. Kaikkea tuota tehdään harvoin yhdellä, tai edes muutamalla lauseella. Pelkään pahoin, että yhä pinnallisemmaksi ja nopeammaksi käyvässä viestinnässä meidän ihmisten välillä sekä perustelujen, että muita puhujia kunnioittavan kaunopuheisuuden merkitys on vähenemään päin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tiedolla johtaminen, retoriikka, argumentointi, todentaminen, kaunopuheisuus, filosofia, Antiikin Kreikka, Martti Linna, tieto, sosiaalinen media, meemi

En iloitse Suomen Nato-jäsenyydestä

Torstai 6.4.2023 klo 9.50

Martti Linna, pasha, pääsiäinen, keltasirkku

Suomesta tuli eilen sotilasliitto Naton 31. jäsenvaltio. Sitä on juhlittu kotimaassa ja Brysselissä moninaisin menoin, sekä valtiollisesti että yksityisesti. Oman mieleni tuo liittyminen tekee surulliseksi

Tunnen surua, vaikka olenkin nyky-Venäjän aggressiivisen hyökkäyspolitiikan takia kannattanut jo jonkin aikaa Suomen liittymistä Natoon. Viimeistään Ukrainassa viime vuonna puhjennut täysimittainen sota on osoittanut, että nykyaikainenkin sota on täysimittaista tuhoamis- ja materiaalitaistelua, kohdistuen sekä siviileihin että sotilaisiin.

Sellaisen kohteeksi mahdollisesti yksin jäävänä Suomella olisivat vitsit vähissä. Ukraina haalii nyt epätoivoisesti aseistusta ja muuta materiaalia itselleen sieltä, mistä sitä vain irti saa. Samoin teki Suomi talvisodan puhjettua marraskuussa 1939. Paljon tuli hyvääkin aseapua, mutta myös paljon täydellistä museotavaraa. Jopa sellaisia tykkejä ja lentokoneita, jotka olivat vaarallisempia käyttäjilleen kuin maahantunkeutujille. Itsekin reserviläisenä, ja muutaman reserviläisen isänä en halua nähdä sitä tilannetta, että tosipaikan tullen maamme puolustajien varustus olisi jälleen mallia Cajander.

Sotiminen ja siihen valmistautuminen – joka on myös puolustusliitto Naton ydintehtävä – on kuitenkin pohjimmiltaan sellaista resurssien tuhlausta, johon ihmiskunnalla ei olisi enää varaa. Nälän, kulkutautien ja saastumisen kaltaisia ongelmia ei ole vielä ratkaistu. Niillä voimavaroilla, jotka maailmassa käytetään tällä hetkellä asevarusteluun, noille kaikille asioille voitaisiin hyvinkin tehdä jotakin. Syyttävä sormi harjoitetusta politiikasta, ja tehdyistä päätöksistä osoittaa näinä päivinä suuntaan jos toiseenkin.

Hiljan muistin erään arvostetun, jo edesmenneen teatterinjohtajan kertomuksen siitä, miltä hänestä tuntui seuraavan näytäntökauden esitettävien näytelmien valinta. Hän sanoi istuvansa joka ikinen kerta lukemassa käsikirjoituksia toinen kätensä sangollisessa jäitä, toinen sangossa jossa paloi polttava tuli.

Luulen – ja oikeastaan toivonkin – että jäsenyydestämme päättäneet ihmiset ovat tunteneet olevansa suurin piirtein samanlaisessa tilanteessa. Sellaisen pakon edessä tulee ehkä harkittua asian kaikkia puolia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Malli Cajander, Ukrainan sota, Suomen liittyminen Natoon, Nato, maanpuolustus

Kielikato uhkaa luontokadon lailla Suomea

Maanantai 20.3.2023 klo 9.49

Käpytikka, aforismi, Hamina, Martti Linna

Woke-kulttuuri, queer. Remake. Aamun sanomalehteä ei tarvitse paljon selata löytääkseen uusia sanoja, joiden sisältöä ei ymmärrä. Suomi on puhuttuna ja kirjoitettuna kielenä valtavassa murroksessa. Olisiko siitäkin syytä keskustella siellä vaaliteltoilla?

Käyttämämme kieli on jatkuvasti muuttuva asia. Vielä sata vuotta sitten sen lainasanat olivat peräisin lähinnä venäjästä, ruotsista ja saksasta. Nykyisin suurin ”puhtaaseen” suomen kieleen kohdistuva uudissanojen paine tulee englannista. Lukutaidon, ja yhä moninaisempien viestintävälineiden myötä uudet sanat leviävät yhä nopeammin, jos kohta ne luullakseni myös kuolevat helpommin. Lisäksi me kaksijalkaiset olemme eto epeleitä keksimään uusia sanoja ihan itse, kukin tykönämme.

Monet arjen kieleen otettavat asiat muuttuvat. Sata vuotta sitten suurin osa suomalaisista lienee ymmärtänyt luonnosta, maataloudesta ja metsästä otettuja vertauksia. Kainuun takamailla oli helppoa ymmärtää että kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan. Mistä nykyiset sanaleikit ja vertauskuvat poimitaan? Televisiosta ja netistä, uskoisin.

Voi toki kysyä, mitä väliä sillä on miten ja millaista suomea me puhumme ja kirjoitamme. On sillä, oikeasti: me sekä ymmärrämme, että väärin ymmärrämme toisiamme edelleen kielen avulla. Juuri puhumaan oppineen natiaisen pitäisi ymmärtää, mitä hänen isovanhempansa puhuvat saadakseen tietää, miten täällä on ennen oltu ja eletty ja miksi. Maahanmuuttajataustaisen hoitoalan työntekijän ”Miten täällä voidaan” -vakiokysymykseen saa iäkkäältä potilaalta paljon hedelmällisemmän vastauksen, jos hän ymmärtää mitä potilas oikeasti tarkoittaa, ja tämä voi luottaa siihen.

Tulevalla hallituskaudella tehdään isoja päätöksiä liittyen esimerkiksi koulujen opetusohjelmiin ja rahoitukseen, maahanmuuttajien koulutukseen, osaamisvaatimuksiin ja kotouttamiseen, sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön määriin sekä tiedotusvälineiden toimintamahdollisuuksiin.

Toivoa sopii, että hyvän suomen vaaliminen on edes jollakin tavalla mukana noissa päätöksissä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lainasanat, suomi, suomen kieli, kielikato, luontokato, Martti Linna

Piru lukee Raamattua, mutta kirjailija kritiikkejä

Perjantai 6.1.2023 klo 12.12

Närhi, mietelause, haminalainen sananlasku, Martti Linna

Yhdenkin kritiikin eli analyyttisesti laaditun arvion saaminen omasta kirjastaan lienee jo suurelle osalle meistä kirjailijoista harvinainen tapaus. Jokaisesta sellaisesta on syytä olla kiitollinen. Tärkeintä on silti se tunne, joka kirjasta jää sen lukijalle.

Viime viikolla eräs mieshenkilö pysäytti minut kaupunkimme kirjaston hyllyjen välissä kysyen, olenko ”se” kirjailija Linna. Myönsin olevani meistä samalla sukunimellä siunatuista se vähiten tunnettu. Kyseinen herrasmies sanoi lukeneensa juuri tuoreen romaanini Tämä nuori maa, ja jatkoi sanoilla jotka olin tunnistavinani kiitoksiksi. Tuntui hyvältä!

Päätoimisia kulttuurikriitikoita ei taida olla enää kuin joissakin YouTuben pilailuvideoissa. Kaupallisen median kentällä heitä ei ainakaan tapaa. Mediat ja niiden omistus on keskittynyt. Se tarkoittaa usein sitä että sama kritiikki ilmestyy – jos ilmestyy – useassa saman kustantajan maakunta- ja muussa lehdessä. Useimmista maakuntalehdistä näkyvät kritiikit jääneen kokonaan pois.

Muissa lehdissä maininta uuden kirjan ilmestymisestä on useimmiten lyhyt kuvaus siitä, mitä romaani ehkä pitää sisällään. Usein sen tarpeet on otettu suoraan romaanin takakannesta. Niiden vähienkin kritiikkien lukijakuntaa verottaa se, että ne ovat usein maksumuurin takana.

Netti ja kirjabloggarit paikkaavat jonkin verran muiden kritiikkien vähenemistä. Monesti blogikirjoitukset ovatkin hyvin laadittuja, ajan kanssa mietittyjä arvioita kirjoista, sellaisten ihmisten tekemiä jotka lukevat paljon ja osaavat arvottaa lukemaansa. Haittapuolena on, että kirjabloggarienkin anti näyttää asettuvan jonkinlaiselle ”Gaussin käyrälle”. Tietyistä ja samoista kirjoista ilmestyy useampiakin kirjoituksia, valtaosasta hiljattain julkaistuista ei juuri mitään. Kaikki kirjoittajat eivät välttämättä kerro mahdollisista kaupallisista suhteistaan esimerkiksi kirjakustantamoihin.

Omasta, viime syyskuussa ilmestyneestä romaanistani Tämä nuori maa on silmiini sattunut oikeastaan vasta kaksi perusteellisempaa arviota. Uuden Suomen blogissaan Jorma Melleri ruoti ansiokkaasti romaanini teemoja juuri joulun alla. Tommi Tapiainen teki oman jännän koosteensa romaanista Jämsän kirjaston Facebook -joulukalenteriin juuri itsenäisyyspäiväksi.

Kummastakin kirjoituksesta – ja kaikista niistä, jotka eivät ole tulleet tietooni – olen kiitollinen. Kriitikon, onpa hän kuka tahansa, tehtävä ei ole rapsuttaa mukavasti kirjailijan itsetuntoa. Ainakin minulle tärkeintä on, että hän on löytänyt teoksesta niitä teemoja, joita olen yrittänyt siihen leipoa. Ehkä se silloin tarkoittaa, että joku muukin tuon kritiikin lukeva löytää itseään kiinnostavaa luettavaa.

Kirjaston hyllyjen välissä käyty keskustelu oli ainakin minulle kaikista hedelmällisintä palautetta. Keskustelimme herrasmiehen kanssa paristakin oikeasti eläneestä ihmisestä, joita romaanini aihe sivuaa, mutta joita ei siinä juurikaan käsitellä. Jäi vähän sellainen kutina, että haluan tietää heistä lisää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, kritiikki, kirjallisuuskritiikki, kirjailijan työ, Jorma Melleri, Tommi Tapiainen

Kirjailijan haaste: kannattaako tavoitella hittiä vaiko klassikkoa?

Maanantai 31.10.2022 klo 8.11

Helsingin kirjamessut 2022, Martti Linna, Juha Roiha, Tämä nuori maa, kirjailijan työ

Helsingin tämän syksyn kirjamessut ovat onnellisesti takana. Sain keskustella Hakaniemi-lavalla Tämä nuori maa -romaanistani haastattelija Juha Roihan kanssa. Tallenne siitä on nähtävissä netissä vielä kuukauden ajan. Olemme siis siirtyneet siinäkin sähköiseen aikaan.

Useamman tunnin vaeltelu suuren messuhallin käytävillä oli tänä vuonna pelkästään myönteinen kokemus. Kiitos siitä kuuluu osittain kahdelle kaikkea kuristaneelle koronavuodelle, mutta mitä suurimmassa määrin myös sille mitä näin. Kirjoja etsineet, löytäneet, myyneet ja esityksiä kuunnelleet ihmiset näyttivät hyväntuulisilta. He olivat siellä, missä halusivatkin olla. Kaikilla oli yhteinen, hyvää tekevä teema: kirjallisuus.

Pisimmät signeerausjonot ja parhaiten miehitetyt lavakatsomot näin siellä missä esiintyivät uutuuskirjojensa tiimoilta puhuvat, päätyökseen jotakin muuta tekevät kuin kirjoja kirjoittavat ihmiset. Tämän aamun lehtien perusteella nuo samat ajankohtaiset nimet myivät messuilla eniten kirjoja.

Muutaman vuoden kuluttua nuo kirjat löytyvät messujen alelaareista, eräänlaisina merkkeinä omasta ajastaan. Viereisestä laarista löytyy muutamalla eurolla se fiktiivinen romaani, jonka työstämiseen joku kirjailija on käyttänyt useita vuosia. Todennäköisesti siinä joukossa on myös minun tämänvuotinen uutuusromaanini.

Vaikka varmaan voisin, en osaa olla katkera tuosta päivän ajankohtaisilla asioilla ratsastavien kirjojen menestyksestä. Proosaa hitaasti luovan kirjailijan kannattaa tavoitella omalla työllään klassikkoa, ei päiväperhoa. Todennäköisyys että sen saavuttaa, on häviävän pieni.

Mutta yrittäminen on sen arvoista. Kuten esityksessäni sanoin, pysyviä (lue: kuvaamisen arvoisia) asioita ihmisen elämässä on loppujen lopuksi vähän. Sellaisia, kuin Isossa kirjassa luetellut usko, toivo ja rakkaus, viha, kauna ja kateus. Syineen ja seurauksineen.

Haastatteluni on nähtävissä kuukauden ajan kirjamessujen verkkotallenteissa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, Helsingin kirjamessut 2022, Tämä nuori maa, kirjallisuuden merkitys, kirjailijahaastattelu

Tavataan Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 30.10.

Perjantai 21.10.2022 klo 9.02

Kirjamessut_2022_pikkunetti.jpg

Olen tavattavissa kirjamessuilla sunnuntaina kello 15.30-15.45 Suomen Dekkariseuran osastolla. Kello 16.00-16.30 juttelen Hakaniemi-lavalla Juha Roihan kanssa Känästä, Reetistä, keväästä 1918, Haminasta, Kajaanista ja ehkä myös vähän historiasta kirjoittamisen merkityksestä.

Sen jälkeen olen vielä kello 17.00 saakka tavattavissa ja signeeraamassa kirjaa Otavan osastolla. Tervetuloa kuulolle ja juttusille, jos satut olemaan noihin aikoihin messuilla!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, Helsingin kirjamessut, Juha Roiha, Hakaniemi-lava

Alkaako väkivalta jo riittää kirjallisuudessa?

Lauantai 8.10.2022 klo 10.54

Käpytikka, aforismi, ajattelu, Kuva: Martti Linna

True Crime, eli todellisiin tapahtumiin pohjautuva rikoskirjallisuus on ollut jo jonkin aikaa suosittua. Tällä hetkellä ”saamme” seurata reaaliajassa ja monilta kanavilta raakaa väkivaltaa Ukrainasta. Saa nähdä, miten se näkyy kirjojen kustantamisessa ja menekissä.

Rikos – ja varsinkin väkivaltarikos – on fiktiivisessä kirjallisuudessa vahva tarinaa ja sen teemaa eteenpäin vievä ajuri. Yleensä sitä edeltää jonkinlainen ristiriita tai konflikti ihmisten välillä, tai ihmisten ja yhteiskunnan välillä. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa rikos edellyttää sen ratkaisemista ja rankaisemista, ja siksi sen syitä ja seurauksia on tutkittava. Siksi olen itsekin käyttänyt rikosta työvälineenä useissa romaaneissani, ja ne on sen vuoksi luokiteltu rikoskirjallisuudeksi.

Silmiini sattui tuore tilasto Suomessa syyskuussa myydyistä kirjoista. Se kertoo, mitkä kirjat ovat olleet myydyimpiä juuri tuon kuukauden aikana. Joskus ostan itsekin jonkin kirjan kuin sian säkissä: en juuri tunne sen kirjoittajaa, mutta aihe tuntuu takakannen ja median tietojen mukaan mielenkiintoiselta. Toisinaan tunnen kirjailijan, ja tiedän että hänen kynänsä jälkeen voi luottaa. Uskoisin, että suomalainen kirjanostaja tekee harvoin huteja: jos kirjailijan jokin teos tuottaa pettymyksen, en ainakaan itse hevin tartu siihen seuraavaan tuotokseen.

Takavuosilta on mieleeni jäänyt luku, jonka mukaan noin 60 prosenttia Suomessa vuosittain julkaistuista kaunokirjallisista teoksista on ollut rikosromaaneja ja dekkareita. Lukema on kova, mutta se kertoo lukijoiden mieltymyksistä ja siitä, miksi ja mihin tarkoitukseen kirjoja luetaan. Huvikseen eivät kustantajat kustannuspäätöksiä tee – ala on paitsi rakkautta kirjoihin ja niiden tarinoihin, myös raakaa bisnestä.

Ainakin syyskuun myyntitilastossa ovat – kaikki kirjallisuuden lajit huomioiden – muut kuin dekkarit, sotakirjat ja muu väkivaltaa kuvaava kirjallisuus tuota prosenttilukua pienemmällä painoarvolla myydyimpien teosten kärjessä. Mieleen nousee ajatus, mitä 24. helmikuuta alkanut Ukrainan sota vaikuttaa siihen, mitä haluamme lukea?

Sodan kauheudet tunkevat päälle uutisissa, lehdissä ja netissä. Olemmeko saavuttamassa niiden suhteen sellaisen kyllästysasteen, ettemme halua lukea ja kokea sitä samaa fiktiivisen tarinan muodossa? Vai eikö alkusyksyyn vain ole sattunut sellaisia True Crimen julkaisuajankohtia, että ne näkyisivät enemmän tuossa tilastossa?

Voihan siinä käydä toisinkin. Historiasta on luettavissa, että esimerkiksi muutama vuosikymmen sitten käydyt Persianlahden sodat näkyivät pitkään amerikkalaisina sotamuistelmina kirjakauppojen hyllyillä. Terrori-isku New Yorkissa 9. syyskuuta vuonna 2001 on ikuistettu monin eri tavoin sekä fiktiiviseen että tosipohjaiseen tarinankerrontaan.

Ehkä tarjolle tulee jo muutaman vuoden sisällä paljon ukrainalaisista (ja ehkä myös venäläisistä) sankariteoista sotakentillä kertovia rikos- ja sotaromaaneja, muistelmia ja muuta materiaalia. En tiedä, olenko siitä välttämättä iloinen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, dekkari, rikoskirjallisuus, kirjamyynti, Ukraina, True Crime

Viisitoista vuotta ensimmäisen Sudenmaa -rikosromaanini ilmestymisestä

Keskiviikko 14.9.2022 klo 9.21

Quais du polar, Lyon, Martti Linna, Le Royaume des perches

Ihminen tunnistaa oman ikääntymisensä siitä, että ennen koetut asiat pulpahtelevat mieleen. Muistin juuri, että 15 vuotta sitten eräs itselleni tärkeä rikosylikonstaapeli lähti kalastamaan.

Joskus vuonna 2005 lopetin – ainakin hetkellisesti – ruotsalaisten rikosromaanien lukemisen. Siinä(kin) joka jäi silloin kesken, oli pääosassa eronnut, alkoholisoitunut ja muutenkin reppana poliisimies. Eräänä päivänä tapahtui raaka murha ja kas! Tämä poliisi osti jäätelötötterön, istahti puiston penkille ja murehti sitä, mikä oikein on vikana ruotsalaisen yhteiskunnan lintukodossa.

Ryhdyin miettimään, millainen olisi hyvin suomalainen rikosromaani, ja millainen olisi se hyvin suomalainen rikos jota hän ryhtyisi tutkimaan. Ja niin Reijo Sudenmaa astui eräänä päivänä kesäisen leirintäalueen pihamaalla ulos autostaan, venytteli ja ryhtyi tutkimaan himokalastajan vaimon outoa katoamista teoksessa Ahventen valtakunta.

Vailla kummempia odotuksia lähetin seuraavana vuonna oudon tekeleeni Kouvolan Dekkaripäivien rikosromaanien kirjoituskilpailuun. Sen vuoden tuotoksia perannut raati tykästyi käsikirjoitukseeni, ja se tuli palkituksi. Oli tullut aika etsiä teokselle kustantaja.

Olin jo saanut edellisenä vuonna esikoisromaanini Syysmarkkinat ulos Otavan kautta. Päätin kuitenkin tarjota Ahventen valtakuntaa pienelle, silloin vielä Suomussalmella toimineelle Myllylahdelle. Muistan, miten Myllylahden Mauno Moilanen vähän nikotteli käsikirjoituksen huumoripitoisuudelle. Hän arveli, ettei raakoja veritekoja vaativa dekkarikansa järin arvostaisi tuotostani.

Kirja siitä kuitenkin tuli. Kuten asiaan kuuluu, jotkut suomalaisista lukijoista tykkäsivät, osa ei. Muutamaa vuotta myöhemmin eräs herrasmies soitti Lahdesta, esittäytyi aloittelevaksi kirja-agentiksi ja sanoi olevansa kiinnostunut myymään hänestä hyvin erikoisen rikosromaanin julkaisuoikeuksia ranskalaisille kustantamoille. Hän kysyi, kiinnostaako? Vastasin Oui, monsieur!

Vuonna 2013 se sitten ilmestyi Ranskassa, tämä Le Royaume des perches. Kas kummaa, se päätyi siellä jopa kilpailemaan sen vuoden parhaan käännetyn rikosromaanin tittelistä arvostetussa Grand Prix de Littérature policière -kisassa. Tulevina hoivakotiaikoinani voin kiikkustuolista käsin ylpeillä ainakin sillä, että olen kerran elämässäni ollut samalla listalla Stephen Kingin kanssa…

Toisinaan kirjat vievät tekijänsä jänniin paikkoihin sekä itse kirjoittamisvaiheessa että silloin, kun yrittää kertoa niistä lukijoille. Olen käynyt kertomassa kirjoistani (ja kummallisesta maasta nimeltä Suomi) Ranskassa kolme kertaa eri festivaaleilla. Sekä Die’n, Caenin että Lyonin matkoilta jäi hyvät muistot.

Suomessa Reijo Sudenmaa on tähän mennessä elänyt omanlaistansa elämää kahdeksassa rikosromaanissa. Iän karttuessa olen oppinut, että koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Jonakin päivänä tuota kookasta, ihmissuhteissaan vähän kulmikasta rikosylikonstaapelia taas ehkä tarvitaan.

Luulen, että sitä odotellessa hän istuu jossakin jollakin puistonpenkillä. Miettii maailman pahuutta. Ja syö jäätelöä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Reijo Sudenmaa, Ahventen valtakunta, Le Royaume des perches, rikoskirjallisuus, kirjallisuusvienti, kirjailijan työ

Antologia on kurkistus ihmisten mieleen ja kieleen

Sunnuntai 31.7.2022 klo 8.29

Pullopostia mereltä antologia. Kuva: Martti Linna

Kotkan Meripäivät ja Aviador Kustannus järjestivät tämänvuotisiin meripäiviin liittyen Pullopostia Mereltä -nimisen kirjoituskilpailun. Kirjoittajalle – olipa hän ammattilainen tai ei – tällainen kilpailu on aina mahdollisuus kokeilla omia rajojaan, tai aivan jotakin uutta.

Kilpailuun otti osaa yli 340 kirjoittajaa, joten väitteet suomalaisten huonosta luku- ja kirjoitusharrastuksesta voi ainakin hetkeksi unohtaa. Kilpailussa kaksitoista parhaaksi valittua tekstiä julkaistiin Pullopostia mereltä -nimisessä antologiassa viime perjantaina. Oma Kadotetut -niminen novellini on yksi noista teksteistä, sijoituin kilpailussa sillä toiseksi.

Sekä perjantaisessa palkintojenjakotilaisuudessa että nyt antologiaa lukiessani huomioni on kiinnittynyt siihen moninaiseen kirjoon elämänkokemuksia, joka näkyy sekä teksteissä että niiden kirjoittajissa. Lopputuloksena ei voi olla mitään muuta kuin monimuotoinen kudelma erilaisia kuvauksia, käsityksiä ja ajatuksia merestä, yhdestä tämän yhteisen Telluksemme merkittävimmästä elementistä.

Olen osallistunut kirjoituskilpailuihin useita kertoja sekä kirjoittajana, tekstien arvioijana että päätuomarina. Juuri mikään muu asia ei anna tarinoita rakastavalle ja niitä itsekin kirjoittavalle ihmiselle sitä kokemusta, mitä erilaisten tekstien lähtökohtien ja niiden toteutuksen miettiminen antaa.

Sana kilpailu unohtuu hyvin nopeasti sekä itse kirjoittaessa että muiden tekstejä lukiessa. Jokainen omaäänisyydessään onnistunut tuotos on jo saavutus itsessään. Viis mitalisijoista – tämä kirjoittajan työ on jatkuvaa etsimistä, ja joskus myös jonkin löytämistä. Kun sitä tekee nimettömänä ja nimimerkin suojissa, on myös vapaa niistä ennakkokäsityksistä, joita joillakin aikaisempia tekstejäni lukeneella antologiaan tarttujilla saattaisi olla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Pullopostia mereltä, Aviador Kustannus, antologia, Kadotetut, novelli, kirjailijan työ, Martti Linna

Kamera on verraton kaveri aamulenkillä

Tiistai 24.5.2022 klo 12.31

ruotsinlituruoho, Arabirobsis suecica, kuva: Martti Linna

Ellei ole niin sanottu hikikuntoilija, antaa luonnon havainnoiminen eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina mielihyvää vaikka ihan tavallisella koirankusetuslenkillä. Kohtuullisia kuvia ottava digikamera, pari luontokirjaa ja netti viimeistelevät harrastuksen, joka ei maksa maltaita.

Metsäalan koulutuksen saaneena olen opiskellut paljonkin luontoon liittyviä asioita. Eli tunnen yleisimmät maassamme tavattavat lintu-, kasvi- ja nisäkäslajit, sienet, hyönteiset ja niiden elinpaikat. Mutta vasta aivan viime vuosina, kun olen alkanut kantaa kameraa mukanani, olen oppinut enemmän siitä, miten se ihan oikea reaalimaailma – eli luonto ympärillämme - toimii.

Tunnustetaan suoraan: nuorempana oli olevinaan kiire. Lenkit piti tehdä juosten, että kunto nousee. Päässä pyörivät työhön, tai muihin murheisiin liittyvät asiat. ”Onneksi” iän mukanaan tuomat vaivat ovat hillinneet osaltaan tuota valitettavan yleistä kansantautia.

Kamera on matkakaveri, joka opettaa ihmistä pysähtymään ja liikkumaan hitaammin. Muuten ei välttämättä pääse elävän kohteen lähelle, ennen kuin se karkaa pois. Katse oppii hakemaan läheltä ja kaukaa sellaisia asioita, jotka ovat kuvaamisen väärtejä. Vähitellen oppii tietämään, milloin kannattaa painaa laukaisinta, ja miten kuvaa kannattaa rajata.

Olen oppinut tunnistamaan sellaisia lajeja, joita en ennen tuntenut. Viime viikolla kuvasin sinisuohaukan saalistamassa myyriä. Yllä oleva kauniskukkainen kalliokasvi olisi jäänyt ilman kameraa huomaamatta ja nimeämättä.

Kameran kanssa liikkumisesta ei kannata ottaa suorituspaineita. Kaikkia eliölajeja ei tarvitse oppia ulkoa. Divareista saa tosi hyviä tunnistusoppaita muutamalla eurolla. Kun kuvan – sen suttuisenkin – avaa kotona tietokoneen näytölle, voi kaikessa rauhassa tutkia linnun tai kasvin ulkoasua. Netistä löytyvä luontoportti.com on verraton apu kotimaisten lajien tunnistamisessa.

Vähitellen kameran kantamisesta ulkona tulee tapa. Eikä se ole pois kuntoilusta eikä asioiden työstämisestä mielessään. Voi olla, että askeleet vievät sellaisille poluille, joilla en ole ennen käynyt. Ja ihmisen pää on sellaiseksi tehty, että mielensä irrottaminen arjen ongelmista luonnon seuraamiseen voi tuoda alitajunnasta pintaan ratkaisut kinkkisiinkin ongelmiin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, luontokuvaus, kamera, kasvien tunnistaminen, ruotsinlituruoho, luontoretki

Putin lähtee, mutta Venäjä on silti naapurimme

Perjantai 18.3.2022 klo 10.51

Paulo Coelho, aforismi, Martti Linna, Kun kaikki päivät

Käsittämätön hyökkäys Ukrainaan on eristämässä itäistä naapuriamme henkisesti ja taloudellisesti muusta maailmasta. Mädän johdon sytyttämän sodan seuraukset tulevat näkymään Venäjällä pitkään. On silti hyvä muistaa, että se on naapurissamme myös tulevaisuudessa.

Kuten jo J.K. Paasikivi aikoinaan sanoi, emme voi valita naapureitamme. Suomen ja Venäjän kohtalot ovat historian saatossa sivunneet toisiaan monta kertaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että tuo kohtalonyhteys katkeaisi tulevaisuudessakaan.

Yli 140-miljoonainen kansa itärajamme takana on aina ollut luonnollinen kauppakumppani suomalaisille. Monella suomalaisella on tavalla tai toisella sukujuuria Venäjällä. Tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä Suomenlahden pohjukassa sijaitseva Pietari oli suomalaisperäiseltä asukasluvultaan yksi maailman suurimpia ”suomalaisia” kaupunkeja.

Kulttuuriimme Venäjä on antanut paljon, puhutaanpa sitten suomen kielestä, musiikista, kirjallisuudesta, teatterista tai mistä tahansa kulttuurin alasta. Ja vastaavasti, moni suomalainen kulttuurintekijä on menestynyt mainiosti ihan viime vuosiin asti venäläisillä kulttuurin markkinoilla.

En näe rajan tällä puolella mitään syytä hekumoinnille Venäjän nykyisestä ja tulevasta alennustilasta. Kelvottomalle valtionjohdolle on siellä ilmeisen kipeä asia myöntää, että suurvallan asemaa ei rakenneta nykymaailmassa enää pelon ja asemahdin varaan. Suurvalta-asema häviää tuotos/panos-laskennassa kirkkaasti hyville naapuruussuhteille. Niihin Venäjällä on pitkä matka Ukrainan tapahtumien jälkeen.

Niiden rakentamiseen on kuitenkin kaikki mahdollisuudet. Se ei tule ehkä toteutumaan minun elinaikanani, eikä ainakaan Vladimir Putinin valtakauden aikana. Resursseja parempaan kyllä on, jos niin halutaan.

Parempia aikoja odotellessa on syytä pitää mielessä, ettei nykyinen tilanne ole tavallisten venäläisten ihmisten vika. On syytä pitää se mielessään, ja tehdä omalta pieneltä osaltaan kaikkensa, että toivon pilkahdukset paremmasta pysyvät hengissä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Ukraina, Ukrainan sota, Suomen ja Venäjän suhteet, Martti Linna, J.K. Paasikivi, Vladimir Putin, naapuruussuhteet

Viisitoista vuotta Reijo Sudenmaa -rikosromaanisarjan esikoisesta

Lauantai 29.1.2022 klo 12.05

Sudenmaakooste_pikkunetti.jpg

Joskus talvella 2005-2006 olin lukenut mittaani asti täyteen ruotsalaisia rikosromaaneja. Tiedättehän nämä teokset, joissa tapahtuu ensin äärettömän raaka murha. Sen jälkeen keski-ikäinen rikoskomisario istuu puiston penkille syömään jäätelöä ja pohtimaan, mitä kaikkea mätää yhteiskunnassa on.

Mielessäni alkoi muhia ajatus suomalaisesta rikosromaanista. Myönnetään: alun perin ajatus oli tehdä kotikutoista parodiaa noista ruotsalaisista esikuvista. Ja mikäs sellaiselle sopii paremmin miljööksi, kuin suomalainen lomakylä järven rannalla? Tarinan moottoriksi löytyi himokalastus. Ahvenen lailla rakastavan kalastaja-Ilpon vaimo katoaa, ja poliisin on käynnistettävä etsinnät.

Testasin ajatusta parodiallisesta rikosromaanista Kouvolan Dekkaripäivillä. Tuo kesäinen tapahtuma on vuosikymmenten kuluessa ollut merkittävä asia monille suomalaisille dekkaristeille. Sitä se oli myös minulle: käsikirjoitukseni Ahventen valtakunta palkittiin kesän 2006 Dekkaripäivillä käsikirjoituskilpailussa kunniamaininnalla.

Siitä rohkaistuin lähettämään tekstini pieneen, varsinkin rikosromaaneja julkaisseeseen ja vielä silloin suomussalmelaiseen Myllylahti -kustantamoon. Jotenkin minusta maalaispoikana tuntui, että Ahventen valtakunta sopisi juuri sen kustannusohjelmaan.

Muistan, että kustantaja Mauno Moilanen ensin nikotteli käsikirjoitusta liian humoristiseksi. Hänen mielestään dekkareita lukevat ihmiset olivat (ainakin silloin) enemmän vakavamielistä kansaa. Käsikirjoitukseni oli kuitenkin Moilasten pariskunnan mielestä niin hyvä, että se kannatti julkaista.

Ensimmäinen Reijo Sudenmaa -rikosromaanini ilmestyi vuonna 2007, eli tänä vuonna vietetään sarjan 15-vuotistaiteilijajuhlaa. Olen jotenkin mieltynyt tuohon Sudenmaahan, sarjassa rikoksia ratkovaan isoon ja sosiaalisesti melko kömpelöön ylikonstaapeliin. Mutta ennen kaikkea olen havainnut rikosromaanin erinomaiseksi työkaluksi erilaisten ihmisten välisten ristiriitojen kuvaamisessa.

Sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan teosta, viimeisenä Impivaara (2019). Ahventen valtakunta käännettiin myös Ranskaan (2013), ja pääsi siellä kilvoittelemaan parhaan sinä vuonna käännetyn rikosromaanin tittelistä.

Mitä tästä opimme? Kenties sen, että aina kannattaa lukea. Myöskin sellaisia kirjoja, jotka ärsyttävät.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ahventen valtakunta, Le Royaume des perches, Martti Linna, Kouvolan Dekkaripäivät, Myllylahti, kirjailijan työ, Impivaara

Vanhemmat kirjoitukset »