Navanaluspuheesta ja muusta mahdollisesta huumorista

Maanantai 1.11.2021 klo 11.43

Kävin pitkästä aikaa teatterissa. Esiintymislavalla näyteltiin sangen taitavasti ja hyvin lavastetusti komediaversiota eräästä takavuosien suositusta televisiosarjasta. Säätämisen tarvetta oli joko lähettimessä tai vastaanottimessa: en nauranut kummallakaan puoliajalla.

Tai ehkä aika oli kullannut muistoni. Minäkin katselin tuota brittiläistä komediasarjaa aikanaan televisiosta. Kuten heikäläisen sitcomin pitkään perinteeseen kuuluu, huumoria löytyi silloin henkilöhahmoista, eri kansojen oletetuista tai todellisista eroista, ihmisten välisistä väärinkäsityksistä kommunikoinnissa, nopeista tilanteista ja päähenkilöiden jatkuvasta joutumisesta erilaisiin kiipeleihin.

Teatterin lavalla – jostakin syystä – tuo kaikki oli supistunut lähinnä navan alle menevillä jutuilla kalasteluksi. Tai niin minä sen ainakin koin. Ja kun sitä lajia on nähnyt tähän ikään mennessä jo niin paljon, ei se riitä enää naurattajaksi. Tai sitten Me Toot ja muut kulttuurin muutokset ovat tehneet tehtävänsä. Se ei enää naurata, kun seksiä käytetään vallan välineenä tai miesten kaikkinaisten tavoitteiden huipentumana.

Kun en ole humoristi, en asiaa varmaksi tiedä. Mutta olisikohan niin, että kaikenlaisen yhtenäiskulttuurin sirpaloituessa yhä pienempiin ja pienempiin osiin, myös huumorin kirjoittajien on yhä vaikeampi löytää ajasta, elämästä ja kielestä sellaisia asioita, jotka naurattaisivat mahdollisimman monia?

Emme elä enää kahden mustavalkoisen töllökanavan aikaa, jolloin oli katsottava sitä mitä sieltä tuli. Jos komedian ensimmäinen vitsi ei naurata katsojaa kolmen ensimmäisen katselusekunnin aikana, sormi painaa nyt kapulaa, ja paremmin itselle sattuvaa huumoria etsitään seuraavalta kanavalta.

Silloin humoristien tekee ehkä mieli mennä varman päällä, ja sukeltaa vyötärön kuminauhan alle. Navanalushuumori kun on vielä meille kaikille yhteistä ja ymmärrettävää. Jos sekään.

Suomi 101 -juhlavuotta odotellessa - mistä tämä vuosi muistetaan?

Lauantai 9.12.2017 klo 7.16

Suomi 100 -juhlavuosi alkaa vähitellen olla lopussa. Kait jonkinlaisena huipentumana koko vuodelle voidaan pitää itsenäisyyspäivän tavallistakin näyttävämmin toteutettuja ja kansalle televisioituja juhlia. Mitä on jäänyt käteen?

Tuskin koskaan aikaisemmin on maamme itsenäisyyden juhlavuotta vietetty näin kaupallisissa merkeissä. Suomi 100-brändi on ollut käytössä - ja on sitä käytettykin! Sinivalkoisia tuotteita lienee kauppapaikkojen alelaareissa vuodenvaihteen jälkeen isoina kekoina.

Se, että itsenäisyyskin on kaupallistettu, lienee ajan henki. Itsenäisyyspäivänä havahduin siihen, että lähes kaikki isot ja pienet kauppaliikkeet olivat auki. Niin ne tulevat olemaan myös joulunpyhinä. Kysymys kuuluu, osaammeko me enää erottaa hiljentymistä ja juhlaa arjesta, jos emme tee mitään sen eteen?

Taiteessa tapahtui kaikenlaista vuoden mittaan. Ehkä jotkut meistä tulevat muistamaan, että se kolmas Tuntematon tuli ensi-iltaan samana vuonna, kun Suomi juhli. Ehkä tästä vuodesta muistetaan myös Me Too -kampanja, joka lähti liikkeelle amerikkalaisen elokuvateollisuuden piiristä. Hyvä että lähti.

Paljon siis tehtiin Suomi 100-hengessä. Luulen kuitenkin, että tämän vuoden muistavat parhaiten ne, joiden omassa elämässä tapahtui vuoden aikana oikeasti suuria asioita: lapsen syntymä, sen tärkeän ihmisen tapaaminen tai omat häät, kenties läheisen omaisen kuolema.

Ainakin kovasti toivon niin.