Miksi miehet eivät enää lue kaunokirjallisuutta

Torstai 21.9.2023 klo 9:33

Kuva: Martti Linna, orava, Katri Saarikivi, uteliaisuus

Kulttuuritapahtumissa miehet ovat yleensä vähemmistönä kuulijoiden joukossa. Satunnaisotos kirjaston hyllyjen väleissä näyttää samanlaiselta. Netin kirjallisuuskeskusteluja käyvät – ainakin omassa kuplassani – lähinnä naiset. Pitääkö siitä olla huolissaan?

Lasten, ja varsinkin poikien lukuharrastuksesta on oltu jo pitkään huolissaan. Muiden asioiden sanotaan vetävän heitä puoleensa painettua sanaa enemmän. Sen perusteella mitä silmäni kertovat, asia ei ole ollenkaan uusi. Aikuisista miehistä hyvin harva tunnustautuu himolukijaksi. Kun joku valittelee joulumyyjäisten kirjamyyntipisteellä kiireitä joiden takia hän ei ehdi lukea kirjoja, on kyseessä lähtökohtaisesti mies.

Helpoin selitys on tietenkin katsoa syyttävästi kirjoja ja niiden kirjoittajia. Emmekö osaa enää sepittää sellaisia tarinoita, jotka vetoaisivat juuri mieslukijoihin? Olivatko asiat ennen paremmin? Kierrätyskeskusten kirjahyllythän pursuavat Alistair MacLeanin jännäreitä, joiden lukeminen kuului vielä minun nuoruudessani miehen kansalaisvelvollisuuksiin.

Mene vaikka katsomaan, siellä niitä varmasti jäköttää tänäänkin sen Väinö Linnan suuren sotaromaanin kyljellä, jonka avulla minua vanhemmat miehet oppivat vihdoinkin puhumaan nuoruudessaan kokemastaan helvetistä.

Kirjailijasukupolvet ja kirjojen aiheet ovat aina olleet muutoksessa lukijakunnan ohella. Meillä ei (onneksi) ole pitkään aikaan tapahtunut sodan kaltaista suurta traumaa, jota selittämään kirjallisuutta tarvittaisiin. 90-luvun lama oli, mutta valitettavasti sen jälkien käsittely ja korjaaminen on yhä kesken.

Termit mies ja miehuus ovat muuttuneet menneistä vuosikymmenistä. Machomies on poissa muodista, pehmomies on tullut tilalle. Olen huomannut, että amerikkalaisen Clive Cusslerin mammuttijännärit kovapintaisine mieshahmoineen päätyvät nekin nykyään nopeasti kierrätyskeskukseen.

Kirjoittikohan Kari Hotakainen hienossa Juoksuhaudantie -romaanissaan tuon muutoksen niin hyvin auki, ettemme me muut sananvääntäjät osaa enää jatkaa samalla tiellä?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, lukeminen, lukuharrastus, Väinö Linna, Clive Cussler, Juoksuhaudantie, Kari Hotakainen, mieslukija

Sunilan sellutehdas in memoriam

Torstai 7.9.2023 klo 13:38

Sunila, Sunilan sellutehdas, Kuva: Martti Linna

Storaa Enso vahvisti tällä viikolla sulkevansa Kotkassa sijaitsevan Sunilan sellutehtaan. Vuodesta 1938 lähtien toiminut merkittävä paikallinen työllistäjä ja puunjalostaja jää historiaan, eikä sen tilojen tulevasta käytöstä ole tietoa. Vihreä ja/tai puhdas siirtymä vaatii tulevaisuudessakin sitä, että meillä on teollisuutta ja sen tarjoamia raaka-aineita ja työpaikkoja.

Kävin ensimmäisen kerran Sunilassa vuonna 1987 RUK:n oppilaskunnan järjestämällä retkeilyllä. Vierailun isäntien motivaationa oli silloin kertoa meille, parikymppisille nuorille miehille metsäteollisuuden tarjoamista työmahdollisuuksista Meille nuorukaisille taisi olla tärkeintä päästä hetkeksi pois kasarmilta…

Tiedän, että itseni lisäksi moni muu siltäkin reserviupseerikurssilta lähti joko metsäalalle tai puunjalostuksen palvelukseen. Ehkä se Sunilan reissu toimi osaltaan motivaattorina. Vuoden 1987 jälkeen metsäalalla ja metsäteollisuudessa on nähty lukuisia nousuja ja laskuja – onpa välillä puhuttu täydellisestä auringonlaskun alastakin.

Sittemmin olen käynyt Sunilassa useita kertoja toimittajan roolissa, eli tekemässä juttua esimerkiksi teollisuuden puunhankinnasta ja Sunilassa aloitetusta ligniinin tuotannosta akkujen ja monien muiden tuotteiden raaka-aineeksi. Tähän tietoon ligniinin erottamisen koelaitos on edelleen jäämässä tehtaalle. Saa nähdä, kuinka pysyvä tuo päätös on.

Vihreänä tai puhtaana siirtymänä mainostettu irti pyristeleminen fossiilisista polttoaineista ei pelastanut Sunilaa, eikä tehtaan osaavan henkilöstön työpaikkoja. Ei, vaikka puupohjaisilla tuotteilla voidaankin korvata moninaisia öljypohjaisia raaka-aineita erilaisissa käyttökohteissa. Iso joukko osaavia kemiallisen ja prosessiteollisuuden taitajia jää työttömäksi. Se on iso menetys Kotkan-Haminan seudulle ja koko maalle.

Biopohjaisen hiilidioksidin talteenotto sellutehtaiden savupiipuista ja muokkaaminen metanoliksi on tällä hetkellä yksi mielenkiintoisimmista tuon siirtymän yhteydessä tutkituista asioista. Jos ja kun se toteutuu, suomalaisella metsäteollisuudella voi olla käsissään uusi menestystuote. Selluloosahan on ollut sitä jo pitkään – vaikka kaikki eivät siitä ole pitäneetkään.

Kevyet mullat 85-vuotiaalle hienolle, alun perin itsensä Alvar Aallon suunnittelemalle tehdasrakennukselle. Toivottavasti Sunilalle löydetään jatkossa arvoistaan käyttöä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sunila, Sunilan sellutehdas, Kotka, Martti Linna, vihreä siirtymä, puhdas siirtymä, fossiiliton talous

Ukrainan itsenäisyyspäivä herättää monenlaisia ajatuksia

Torstai 24.8.2023 klo 9:48

Ukrainan itsenäisyyspäivä 2023, Martti Linna, Martti Luther, auringonkukka

Helmikuun 24. päivästä vuonna 2022 lähtien minulla on ollut joka-aamuinen tapa, josta haluaisin päästä eroon. Päivän ensimmäinen toimi on katsoa netistä, mitä Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaa vastaan on yöllä tapahtunut. Toivon, että pääsen tavasta eroon ennen elokuuta 2024.

Tänään vietetään Ukrainan itsenäisyyspäivää. Viime vuoden keväällä, kun venäläiset tankit vyöryivät jo Kiovan esikaupungeissa, usko voimavaroiltaan hyökkääjään nähden paljon pienemmän  maan kykyyn puolustaa itseään oli koetuksella. Tilanne oli sama Suomen kohdalla vuodenvaihteessa 1939-1940. Silloin Suomi säästyi, vaikkakin pahasti runneltuna.

Jos ja kun Ukraina selviää nykyisestä kiirastulestaan, on sekin raunioina ja moni asia on aloitettava alusta. Vaikka me suomalaiset ja ukrainalaiset emme olekaan raja- tai edes kielinaapureita, yhdistää kansojamme moni asia.

Yksi niistä on ylitse muiden, itäinen rajanaapuri Venäjä. Viime vuosisadan alussa, ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa maat rimpuilivat yhtä aikaa pois venäläisen vallan alta. Suomelta se onnistui paremmin, Ukrainan itsenäisyys jäi silloin lyhytaikaiseksi.

Vaikka Ukrainan väestö on monin verroin Suomea suurempi ja sillä on sellaisia resursseja joita meillä ei ole, on kumpikin maa voimavaroiltaan paljon itäistä rajanaapuria heikompi. Se on tarkoittanut kummallekin maalle tuen ja avun hakemista isommilta ja vahvemmilta valtioilta rajan takaa nousevaa uhkaa vastaan. Kummankin maan kohdalla tuo avustaja on ollut jo useamman kerran Saksa, eikä sen antama apu ole yleensä ollut pyyteetöntä.

Tänä vuonna Suomi liittyi salamavauhdilla osaksi Natoa, läntistä puolustusliittoa. Sotaan joutuneena maana Ukrainalla ei ole tällä hetkellä samaa mahdollisuutta, mutta sen saama sotilaallinen, humanitaarinen ja taloudellinen tuki länneltä on varmasti yllättänyt kaikki. Mikä tärkeintä, kaikkein yllättyneimpiä tuon tuen laajuudesta on varmasti oltu Moskovan Kremlissä.

Kumpikin maa on joutunut kamppailemaan oman kielensä asemasta suhteessa maailman ja naapureiden valtakieliin. Se on tarkoittanut, ja tarkoittaa edelleen valtaväestön kulttuurin asemoimista muita kieliä puhuvien vähemmistöjen kieliin ja tapoihin. Kuten olemme Suomessakin havainneet se ei ole aivan tuskatonta. Myös Ukrainan yhtenäisyyden ja aseman tulevaisuuden Euroopassa ratkaisee paljolti se, millä tavoin se onnistuu pitämään maansa mittavan venäjänkielisen väestön osana yhtenäistä Ukrainan kansaa.

Onnittelut Ukrainalle tämänpäiväisestä itsenäisyyspäivästä!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukrainan itsenäisyyspäivä, Suomi ja Ukraina, Martti Linna, Ukraina, Ukrainan sota, Venäjän hyökkäyssota, kulttuuri

Lavatanssikulttuuri voi sittenkin hyvin

Torstai 17.8.2023 klo 15:26

Valssimylly, lavatanssit, Johanna Rantsi, Tunturitähti, Martti Linna

Juuri ennen koronapandemian puhkeamista ehdittiin julkaista suomalaisesta tanssilavakulttuurista kertova kirjani Tanssilavojen Suomi (Karisto, 2020). Pandemia näytti vievän lavoilta sekä järjestäjät, esiintyjät että tanssijat. Tämä kesä on kuitenkin osoittanut nuo pahimmat pelot turhiksi.

Kiersin kirjani pohjatöitä varten laajalti suomalaisia tanssilavoja. Haastattelin sekä tanssien järjestäjiä, tanssijoita että lavoilla esiintyviä muusikoita. Kukaan ei silloin aavistanut, että aivan lyhyen ajan päästä tanssipaikat joutuivat sulkemaan ovensa terveydelle liian vaarallisina paikkoina, ensimmäistä kertaa sitten sota-aikaisten tanssikieltojen.

Ennen pandemiaa tanssiväen suurin huoli tuntui olevan siinä, kuinka nuorempi väki löytää tietään tanssipaikkojen ilmapiiriin. Toinen suuri huoli oli se, mistä löydetään tarpeeksi uusia talkoolaisia erilaisten yhdistysten pyörittämille tanssilavoille.

Pandemia tuli ja meni. Koronasta tuskin pääsemme vähään aikaan eroon. Sama koskee – onneksi – myös lavatansseja. Kesän 2023 otokseni tanssipaikoista on paljon pienempi kuin se, minkä tein Tanssilavojen Suomea työstäessäni. Silti uskallan sanoa, että tanssikulttuurin elpyminen oli nopeampaa kuin ainakin itse osasin odottaa.

Omista tutuista lähi- ja lempilavoistani vain yksi vietti tänä kesänä täydellistä hiljaiseloa, ilman ainoatakaan tanssi-iltaa. Kysymyksessä on pienellä paikkakunnalla sijaitseva tanssipyhättö. Luulenkin, että sikäläiset aktiivit eivät saaneet enää tarpeeksi talkoolaisia liikkeelle. Eräällä toisella tutulla lavalla perjantai-illan tanssit loppuivat, mutta toiminta jatkuu sunnuntaisten päivätanssien merkeissä. Muutamaan kertaan olen niissä käynyt, ja väkeä on ollut lattialla kiitettävästi.

Joitakin tanssiorkestereita poistui esiintyjien listoilta. Nykyään tahtoo olla niin, että 10-15 suosituinta tanssiorkesteria ja -artistia rohmuaa valtaosan suosituimpien tanssipaikkojen keikoista. Moni meistä tanssijoista menee esiintyjän mukaan tanssipaikalle, koska tietää siellä olevan suurin joukoin kaltaisiaan. Syystä jota en ole ymmärtänyt, tämä tuntuu koskevan erityisesti naispuolisia tanssijoita: monina iltoina miehiä on lavan reunalla huomattavasti vähemmän kuin naisia. Heitä kun on viidessä rivissä ja kahdessa kerroksessa…

Moni tuttu tanssipari on myös häipynyt korona-aikana näköpiiristä. En tiedä, onko kysymyksessä koronan aiheuttama hengenmeno tai terveysongelmat, vaiko vain se että kotisohvalle on niin mahdottoman mukavaa jäädä. Häipyjät kuuluvat lähinnä lavojen vanhempaan ikäpolveen.

Vaikka huonoakin kehitystä on tapahtunut, olen pannut merkille monia hyviä asioita. Tänä kesänä lavoilla on riittänyt todella hyvin porukkaa. Myös sitä nuorta kaartia, jota niille on niin kovasti kaivattu. Monelle lavalle on saatu remmiin nuorempaa talkooporukkaa. Joillakin lavoilla on ryhdytty järjestämään konsertteja ja näytelmiä tanssien ohella. Luulen, että sekin alentaa tansseihin tulemisen kynnystä.

Moni tämän hetken suosituimmista tanssibändeistä etsii soitettavakseen tämän päivän hittejä, ja varioi niitä tanssijoiden jaloille sopivaksi tangoksi, rumbaksi, valssiksi tai muuksi tahtilajiksi. Tanssiseurat järjestävät kiitettävän paljon erilaisia tanssikursseja harrastajille. Luulen, että nekin ovat tuoneet uutta porukkaa lattialle: kun osaat yksinkertaiset vaihtoaskeleet, voit tanssia lähes minkä tahansa illan aikana soivan kappaleen tahtiin.

Lavatanssit tarjoavat musiikillisia elämyksiä, kohtaamisia ihmisten kesken ja kuntoa kohottavaa liikuntaa melko huokeaan hintaan. Harvassa ovat muut harrastukset, jotka pystyvät samaan!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tanssilavojen Suomi, tanssilavakirja, lavatanssit, tanssilavat, tanssiharrastus, Martti Linna, lavatanssikulttuuri

Kirjasto lisää parhaiten kirjan elinvuosia

Maanantai 22.5.2023 klo 18:21

Sudenmaa, Ahventen valtakunta, Impivaara, Martti Linna

Äänikirja on lyönyt muutamassa vuodessa läpi yhtenä tapana nauttia kirjallisuudesta. Tunnustan lukeutuvani vielä epäileviin Tuomaksiin: aika näyttää, ovatko äänikirjat enemmänkin hyvää bisnestä joillekin jakeluketjun osille, kuin oiva tapa pitää vuosia sitten julkaistut kirjat edelleen lukijoiden saatavilla. Se on kuitenkin tilastollisesti todistettavissa, että yleisten kirjastojen toiminta tekee sitä jo nyt.

Sanasto, meidän kirjallisuudesta elantoa saavien oma tekijänoikeusjärjestö pitää yllä teosrekisteriä, jonka tietojen perusteella saamme niin sanottua kirjastokorvausta yleisistä kirjastoista ja korkeakoulukirjastoista lainatuista teoksistamme. Tänä keväänä tämä OmaSanasto -verkkopalvelu uudistui. Uudistuksen ansiosta me kirjailijat näemme nyt vaivattomasti, kuinka paljon kutakin teosta on viime vuosina lainattu. Tällä hetkellä palvelu kattaa vuosien 2018-2021 tiedot.

Kävin juuri läpi omien teosteni lainaukset noilta neljältä vuodelta. Vuonna 2018 minulta oli kirjastoissa lainattavissa 21 teosta eri muodoissa, vuonna 2019 22 teosta ja seuraavina kahtena vuonna kumpanakin 24 teosta. Onhan noita kertynyt, joku voisi sanoa – mutta onhan tässä jo kilometrejä ja vuosia kirjoittajana takana… Tein muutamia havaintoja kirjoittamieni teosten lainaamisista.

Viiden eniten lainatun teoksen osuus koko tarjolla olleesta kirjojeni määrästä on vaihdellut vuosittain 52 ja 65 prosentin välillä. Keväällä 2019 julkaistu Impivaara, Sudenmaa -rikosromaanisarjani kahdeksas ja toistaiseksi viimeisin osa saavutti tuona vuonna niin suuren suosion lainaajien keskuudessa, että sen lainaukset muodostivat lähes kolmanneksen lainatuista kirjoistani. Samalla viiden suosituimman kirjani lainausosuus nousi tuona vuonna tuohon 65 prosenttiin.

Olen kirjoittanut sekä ”tavallisia” romaaneja, rikosromaaneja että tietokirjoja. Omalta osaltani voin todistaa sen, että Suomessa luetaan paljon rikosromaaneja. Vuonna 2018 lainatuin teokseni oli Kasvuaikaa, Sudenmaa-sarjan seitsemäs osa. Vuodet 2019-2021 menivätkin sitten Impivaaran piikkiin.

Sanaston tilastoista voi myös tehdä havainnon, että suomalaiset pitävät romaanisarjojen lukemisesta: uusimman Sudenmaan ilmestyminen on näkynyt aina myös niin, että aikaisempiakin sarjan teoksia on lainattu enemmän. Sarjan ihka ensimmäinen teos, ranskaksikin käännetty Ahventen valtakunta (Myllylahti 2007) näkyy olleen vielä vuonna 2021 kymmenenneksi lainatuin teokseni, ja ihan hyvällä lainausmäärällä.

Kirjojeni lainausmääristä voi myös päätellä sen trendin, että uusimmat kirjat löytävät herkimmin kirjaston hyllyltä lukijansa käsiin. Onhan se luonnollista: ne ovat yleensä kirjastossa esillä parhaimmilla paikoilla, ja saavat ainakin jonkin verran julkisuutta. Mutta ilahduttavaa on huomata, että joistakin kirjoistani on muodostunut kestosuosikkeja. Syksyllä 2017 ilmestynyt, tomerasta Katri-tytöstä ja ilmastonmuutoksesta kertova Isän luokse on ollut siitä lähtien kirjojeni lainausmäärissä mitalisijoilla. Mitenkähän käynee, kun vuoden 2022 lainaustilastot päivitetään syksyllä järjestelmään?

Tilastoista löytyy mukavia yllätyksiä. Keväällä 2012 Metsäkustannus julkaisi omasta ideastani lähteneen Metsänomistajan rahakirjan, helppolukuisen oppaan avuksi oman metsänsä taloudellisen arvon ja merkityksen pohtimiseen. Lieneekö ollut koronan tuoman ”kotoilun” ansiota, kun vuonna 2021 se pomppasi taas kärkikahinoihin kirjojeni lainausmäärissä? Vai olisiko joku vaikutusvaltainen ”metsäinfluensseri” vihjaissut jollakin minulle tuiki tuntemattomalla nettifoorumilla kirjan olemassaolosta?

Olen itsekin ahkera kirjastossa kävijä ja kirjojen lainaaja. Se surettaa, että niin monia hyviä kirjoja lepää siellä hyllyillä, pääsemättä kenties koskaan yhdenkään lainaajan silmien eteen. Aikaa myöten ne menevät poistoon. Sääli!

Pienestä, mutta kirjailijan taloudessa tuiki tarpeellisesta lainauskorvauksesta viis: olen omalta osaltani äärimmäisen kiitollinen jokaisesta kerrasta, jolloin jokin kirjoittamani teos tarttuu kirjaston hyllyltä lukijansa matkaan. Kirjat on tehty luettaviksi. Aika näyttää, milloin on totuttava sanomaan että kuunneltaviksi.

Huom: Kirjojen linkit johtavat Kymenlaakson kirjastojen yhteiseen Kyyti-tietokantaan.Tarkasta kirjojen saatavuus oman alueesi kirjastojen verkkokirjastosta.

Lainatuimmat kirjani vuosina 2018-2021, TOP 5

2018

1. Kasvuaikaa (Sudenmaa-sarjan 7. teos)

2. Isän luokse (nuortenromaani)

3. Rakkausarpia (Sudenmaa-sarjan 6. teos)

4. Kaksi hautaa saarella (romaani punapäällikkö Aleksei Osipovista)

5. Metsänomistajan rahakirja

2019

1. Impivaara (Sudenmaa-sarjan 8. teos)

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Rakkausarpia

5. Kaksi hautaa saarella

2020

1. Impivaara

2. Tanssilavojen Suomi (kuvaus suomalaisesta tanssilavakulttuurista 1800-luvulta nykypäivään)

3. Isän luokse

4. Kasvuaikaa

5. Rakkausarpia

2021

1. Impivaara

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Metsänomistajan rahakirja

5. Tanssilavojen Suomi

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Sanasto, kirjastokorvaus, kirjailijan työ, Sudenmaa-sarja, Impivaara, Kasvuaikaa, Ahventen valtakunta, Isän luokse, Metsänomistajan rahakirja, Kaksi hautaa saarella, Tanssilavojen Suomi

Historiaa ei voi tulkita oikein, ja siksi siitä kannattaa kirjoittaa

Tiistai 8.11.2022 klo 16:38

Masha Gessen, Venäjä vailla tulevaisuutta, Martti Linna

Hiljattain minulta kysyttiin, miksi ihmeessä halusin kirjoittaa sadan vuoden takaisista asioista romaanin. Tässä kirjoituksessa yritän vastata tuohon kysymykseen.

Kirjailija kun olen, etsin vastausta kirjasta. Se olkoon Masha Gessenin Venäjä vailla tulevaisuutta (Docendo 2018), jonka lukemista olen vähitellen saattamassa loppuun. Kirjailija on itse syntynyt ja asunut Venäjällä. Hän kertoo kirjassaan nyky-Venäjän synnystä ja sen todellisuudesta seitsemän venäläisen silmin.

Kirja sisältää mielenkiintoisia, eri ihmisten suihin pantuja väittämiä. Käytäköön siis polemiikkia historiasta kirjoittamisen tärkeydestä tai turhuudesta niiden kautta.

Zbigniew Brzezinski, amerikkalainen mutta puolalaissyntyinen valtiotieteilijä ja politiikantutkija kirjoitti aikanaan nyky-Venäjän edeltäjästä Neuvostoliitosta, että sen talouselämä oli ajautunut umpikujaan. Siitä selvitäkseen sen olisi uudistuttava poliittisesti, mikä väistämättä tuhoaisi sen valtiollisen järjestelmän. Mikäli maa haluaisi säilyttää tuon järjestelmän, se epäonnistuisi taloudellisesti.

Venäjän nykyhallinto on tehnyt juuri niin, eli se on yrittänyt rakentaa entistä Neuvostoliittoa keskitettyine johtorakenteineen uudelleen. Poliittista moniarvoisuutta, ja erilaisiin vaihtoehtoihin perustuvaa kansalaisyhteiskuntaa ei ole haluttu rakentaa entisen tilalle. Tulos näyttää olevan vääjäämättä, ennemmin tai myöhemmin se joksi Brzezinski sen kuvasi: taloudellinen eristyneisyys ja epäonnistuminen.

Neuvostoliitto ehti elinaikanaan (1917-1991) muovata täysin uudenlaisen ihmistyypin maan päälle. Hänestä on yleisesti käytetty nimitystä Homo sovieticus. Masha Gessen arvioi, ettei tämä ihmislaji hävinnyt luojavaltionsa mukana, vaan nykyinen Venäjä on edelleen tämän ihmislajin kansoittama. Sana vapaus tarkoittaa Homo sovieticusille lähtökohtaisesti hänen elämänsä vakautta uhkaavaa asiaa. On helpompaa tulla johdetuksi ylhäältä alas, kuin valita itse johtajansa vapailla vaaleilla monesta vaihtoehdosta. Niin asia on aina ollut. Mihin silloin tarvitaan demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota tai päättäjistä riippumatonta, heitä vapaasti kritisoivaa mediaa?

Jo saksalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Hannah Arendt (s.1906) arvioi aikanaan, että mikä tahansa ideologia voi kehittyä totalitaristiseksi (suom. kauttaaltaan valtionjohtoinen järjestelmä, jossa poliittiset vallanpitäjät valvovat kaikkea mahdollista). Riittää, kun ideologia pelkistetään mahdollisimman yksinkertaiseksi aatteeksi, jonka pohjalta kaikki mahdollinen ja mahdoton selitetään.

Totalitarismissa toteutuu kansan ja johtajien välinen hiljainen yhteiskuntasopimus: suurin osa kansasta tuntee olevansa turvassa väkivallalta, jos he pysyvät tiettyjen rajojen sisällä ja kantavat osaltaan vastuuta siitä, että muutkin kansalaiset tekevät niin. Rajoja ei ole kirjattu mihinkään ylös, joten niitä voidaan aina muokata ja tulkita.

Masha Gessen kertoo tämän kaiken taitavasti ja moniäänisesti, monen eri ihmisen kokemusten kautta Venäjästä. Gessenin kirja on tietokirja, mutta hyvin kirjoitettu sellainen. Hän uskalsi tehdä sen, koska asuu nykyään muualla kuin Venäjällä.

Saman voi tehdä myös proosan muodossa, jos taitoa vain riittää. Nyky-Ukrainan alueella aikoinaan syntynyt Mihail Bulgakov kuvasi mainiossa romaanissaan Saatana saapuu Moskovaan Stalinin ajan Neuvostoliittoa. Hänen oli pakko tehdä se rivien väleissä. Minäkään en tajunnut lukiessani tuota mainiota romaania nuorena poikana ensimmäistä kertaa, mitä kaikkea sen sisällä on.

Tuskin ymmärrän vieläkään, kun en elänyt koskaan Neuvostoliitossa. Mutta kiitos Bulgakovin, voin edes kuvitella millaista se oli. Voin siis nöyrästi toivoa, että jotkut lukijoista kiinnostuvat Tämä nuori maa -romaanini pohjalta kevään 1918 ja sitä edeltäneistä tapahtumista, ja ryhtyvät keräämään niistä tietoa ymmärtääkseen paremmin myös nykypäivää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Masha Gessen, Venäjä vailla tulevaisuutta, Martti Linna, Tämä nuori maa, Hannah Arendt, Homo sovieticus, Zbigniew Brzezinski, Mihail Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan, kirjailijan työ

Kirjailijan haaste: kannattaako tavoitella hittiä vaiko klassikkoa?

Maanantai 31.10.2022 klo 8:11

Helsingin kirjamessut 2022, Martti Linna, Juha Roiha, Tämä nuori maa, kirjailijan työ

Helsingin tämän syksyn kirjamessut ovat onnellisesti takana. Sain keskustella Hakaniemi-lavalla Tämä nuori maa -romaanistani haastattelija Juha Roihan kanssa. Tallenne siitä on nähtävissä netissä vielä kuukauden ajan. Olemme siis siirtyneet siinäkin sähköiseen aikaan.

Useamman tunnin vaeltelu suuren messuhallin käytävillä oli tänä vuonna pelkästään myönteinen kokemus. Kiitos siitä kuuluu osittain kahdelle kaikkea kuristaneelle koronavuodelle, mutta mitä suurimmassa määrin myös sille mitä näin. Kirjoja etsineet, löytäneet, myyneet ja esityksiä kuunnelleet ihmiset näyttivät hyväntuulisilta. He olivat siellä, missä halusivatkin olla. Kaikilla oli yhteinen, hyvää tekevä teema: kirjallisuus.

Pisimmät signeerausjonot ja parhaiten miehitetyt lavakatsomot näin siellä missä esiintyivät uutuuskirjojensa tiimoilta puhuvat, päätyökseen jotakin muuta tekevät kuin kirjoja kirjoittavat ihmiset. Tämän aamun lehtien perusteella nuo samat ajankohtaiset nimet myivät messuilla eniten kirjoja.

Muutaman vuoden kuluttua nuo kirjat löytyvät messujen alelaareista, eräänlaisina merkkeinä omasta ajastaan. Viereisestä laarista löytyy muutamalla eurolla se fiktiivinen romaani, jonka työstämiseen joku kirjailija on käyttänyt useita vuosia. Todennäköisesti siinä joukossa on myös minun tämänvuotinen uutuusromaanini.

Vaikka varmaan voisin, en osaa olla katkera tuosta päivän ajankohtaisilla asioilla ratsastavien kirjojen menestyksestä. Proosaa hitaasti luovan kirjailijan kannattaa tavoitella omalla työllään klassikkoa, ei päiväperhoa. Todennäköisyys että sen saavuttaa, on häviävän pieni.

Mutta yrittäminen on sen arvoista. Kuten esityksessäni sanoin, pysyviä (lue: kuvaamisen arvoisia) asioita ihmisen elämässä on loppujen lopuksi vähän. Sellaisia, kuin Isossa kirjassa luetellut usko, toivo ja rakkaus, viha, kauna ja kateus. Syineen ja seurauksineen.

Haastatteluni on nähtävissä kuukauden ajan kirjamessujen verkkotallenteissa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, Helsingin kirjamessut 2022, Tämä nuori maa, kirjallisuuden merkitys, kirjailijahaastattelu

Tavataan Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 30.10.

Perjantai 21.10.2022 klo 9:02

Kirjamessut_2022_pikkunetti.jpg

Olen tavattavissa kirjamessuilla sunnuntaina kello 15.30-15.45 Suomen Dekkariseuran osastolla. Kello 16.00-16.30 juttelen Hakaniemi-lavalla Juha Roihan kanssa Känästä, Reetistä, keväästä 1918, Haminasta, Kajaanista ja ehkä myös vähän historiasta kirjoittamisen merkityksestä.

Sen jälkeen olen vielä kello 17.00 saakka tavattavissa ja signeeraamassa kirjaa Otavan osastolla. Tervetuloa kuulolle ja juttusille, jos satut olemaan noihin aikoihin messuilla!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, Helsingin kirjamessut, Juha Roiha, Hakaniemi-lava

Me ihmiset olemme neroja pettämään itseämme

Keskiviikko 17.8.2022 klo 15:58

Haminalainen sananlasku, päärynä, Kuva: Martti Linna

Hiilivapaata energiaa. Nollapäästöisiä tuotteita. Täysin uusiutuvista raaka-aineista tehty. Tuttuja ja uskottavia mainoslauseita? On hyvä, jos et niele niitä kakistelematta.

Ihmiskunta (lue: ne kaikista kehittyneimmät valtiot) ovat rimpuilemassa irti fossiilisten raaka-aineiden käytöstä. Yleensä näillä fossiilisilla tarkoitetaan kolmea tunnettua pahista: öljyä, maakaasua ja kivihiiltä.

Korvaajiksi on juhlapuheissa julistettu energiasektorilla lähinnä biopohjaisia polttoaineita, tuuli- ja aurinkovoimaa sekä ydinvoimaa. Samalla polttomoottorin valtakauden on katsottu olevan kohta ohitse voimanlähteenä. Sen tilalle ajatellaan yleensä sähkömoottoria.

Geologian tutkimuslaitoksen (GTK) tuore tutkimus tarjoaa todella kylmän suihkun noille toiveille. Suuressa murroksessa tarvittavat mineraalit eivät riitä maaperässä. Ydinvoimaa ei ole mahdollista rakentaa lisää riittävän nopealla aikataululla. Tarvittavaan muutokseen liittyy valtavia logistisia haasteita.

Tutkimus on selväsanaista suomea, ja juuri siksi sen sanomaa on ehkä vaikea uskoa. Ainoa mahdollinen tapa selvitä tulevasta olisi kaikenlaisen kuluttamisen raju vähentäminen.

Mutta sitähän me emme halua tehdä. Siksi tarvitsemme kauniita korulauseita.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: fossiilivapaa, hiilivapaa, GTK, Geologinen tutkimuskeskus, biopohjainen, sähköenergia, ydinvoima, kuluttaminen, kulutuksen vähentäminen

Euroopan ja Suomen historia on täynnä ironiaa

Torstai 12.5.2022 klo 14:10

Voitonpaivakooste_pikkunetti.jpg

1920-luvun alussa vallankumouksen mylläämästä Venäjästä irrottautuneet Puola ja Latvia tekivät hartiavoimin töitä saadakseen muut niin sanotut ”reunavaltiot” eli Liettuan, Viron ja Suomen kanssaan puolustusliittoon. Silloin se ei onnistunut. Satakunta vuotta myöhemmin nuo valtiot näyttävät olevan kaikki kohta yhteisessä puolustusliitossa. Ironista kyllä, aloitteen asiassa teki Venäjä.

Suomen historiassa on itsenäistymistaistelun sankareiksi nostettu maan sisällä vaikuttaneet itsenäisyysaktivistit, ja Saksaan jääkärioppiin lähteneet nuoret miehet. Kun jääkärit palasivat pääosin keväällä 1918 Suomeen, lähes kaikista heistä leivottiin joko upseereita tai aliupseereita valkoiseen armeijaan. Siitä huolimatta, että suurin osa heistä oli palvellut Saksan itärintamalla tavallisina rivimiehinä.

Kevään kahdeksantoista valkoisen armeijan johtopaikoille tarvittiin kuitenkin Venäjän keisarillisessa armeijassa esikuntatyötä oppineita, ja käytännön johtamista ensimmäisen maailmansodan joukko-osastoissa harjoitelleita suomensukuisia, noita Venäjän vallankumoukselta tänne pelastuneita upseereita. He myös paljolti kehittivät sen armeijan ja ne taistelutavat, jotka laittoivat talvella 1939-1940 sulun puna-armeijan juhlamarssille Suomeen. Vuoden 1921 alussa kaikki kahdeksan puolustustusvoimien aktiivikenraalia kuuluivat tähän joukkoon. Tilanne oli lähestulkoon sama kaikissa Venäjän reunavaltioissa.

Vuonna 1900 syntynyt Urho Kaleva Kekkonen oli nuoruudessaan kova ryssänvihaaja. Venäjän kieli ei tarttunut Kajaanin yhteiskoulussa millään hänen päähänsä. Siitä huolimatta, toisen maailmansodan jälkeen aina 1970-luvun lopulle saakka häntä kutsuttiin pilkallisesti Siperian vinttikoiraksi, kun hän reissasi niin usein Neuvostoliitoksi muuttuneessa itänaapurissa vakuuttamassa sikäläistä johtoa piskuisen Suomen Ystävyydestä, Yhtenäisyydestä ja keskinäisestä Avunannosta.

Siitä, ohjaako ihmisten, kansojen ja kansakuntien elämää jokin korkeampi voima, ei maailmalla vallitse kattavaa yksimielisyyttä. Mutta jos sellainen voima on olemassa, niin ei siltä ainakaan ironian tajua puutu.

LUKUVINKKI: Mirko Harjula: ”Ryssänupseerit”. Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914-1956. BoD, painovuotta ei merkitty.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suomi 1918, sisällissota, vapaussota, Venäjä, Neuvosto-Venäjä, Urho Kekkonen, Martti Linna, Mirko Harjula

Putin lähtee, mutta Venäjä on silti naapurimme

Perjantai 18.3.2022 klo 10:51

Paulo Coelho, aforismi, Martti Linna, Kun kaikki päivät

Käsittämätön hyökkäys Ukrainaan on eristämässä itäistä naapuriamme henkisesti ja taloudellisesti muusta maailmasta. Mädän johdon sytyttämän sodan seuraukset tulevat näkymään Venäjällä pitkään. On silti hyvä muistaa, että se on naapurissamme myös tulevaisuudessa.

Kuten jo J.K. Paasikivi aikoinaan sanoi, emme voi valita naapureitamme. Suomen ja Venäjän kohtalot ovat historian saatossa sivunneet toisiaan monta kertaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että tuo kohtalonyhteys katkeaisi tulevaisuudessakaan.

Yli 140-miljoonainen kansa itärajamme takana on aina ollut luonnollinen kauppakumppani suomalaisille. Monella suomalaisella on tavalla tai toisella sukujuuria Venäjällä. Tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä Suomenlahden pohjukassa sijaitseva Pietari oli suomalaisperäiseltä asukasluvultaan yksi maailman suurimpia ”suomalaisia” kaupunkeja.

Kulttuuriimme Venäjä on antanut paljon, puhutaanpa sitten suomen kielestä, musiikista, kirjallisuudesta, teatterista tai mistä tahansa kulttuurin alasta. Ja vastaavasti, moni suomalainen kulttuurintekijä on menestynyt mainiosti ihan viime vuosiin asti venäläisillä kulttuurin markkinoilla.

En näe rajan tällä puolella mitään syytä hekumoinnille Venäjän nykyisestä ja tulevasta alennustilasta. Kelvottomalle valtionjohdolle on siellä ilmeisen kipeä asia myöntää, että suurvallan asemaa ei rakenneta nykymaailmassa enää pelon ja asemahdin varaan. Suurvalta-asema häviää tuotos/panos-laskennassa kirkkaasti hyville naapuruussuhteille. Niihin Venäjällä on pitkä matka Ukrainan tapahtumien jälkeen.

Niiden rakentamiseen on kuitenkin kaikki mahdollisuudet. Se ei tule ehkä toteutumaan minun elinaikanani, eikä ainakaan Vladimir Putinin valtakauden aikana. Resursseja parempaan kyllä on, jos niin halutaan.

Parempia aikoja odotellessa on syytä pitää mielessä, ettei nykyinen tilanne ole tavallisten venäläisten ihmisten vika. On syytä pitää se mielessään, ja tehdä omalta pieneltä osaltaan kaikkensa, että toivon pilkahdukset paremmasta pysyvät hengissä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Ukraina, Ukrainan sota, Suomen ja Venäjän suhteet, Martti Linna, J.K. Paasikivi, Vladimir Putin, naapuruussuhteet

Sotilaiden äidit itkevät taas Ukrainassa ja Venäjällä

Torstai 24.2.2022 klo 8:53

Russellin_demokratia_pikkunetti.jpg

Belgorod. Harkova. Odessa. Ja monet muut toisen maailmansodan taistelupaikat Ukrainassa.

Historian harrastajana on tuntunut pahalta lukea noiden kaupunkien nimiä sanomalehtien kartoista näinä päivinä. Tuskin ovat noilla seuduilla aivan turhaan kuolleiden venäläisten, ukrainalaisten, saksalaisten, unkarilaisten, romanialaisten, suomalaisten ja monien muiden maiden sotilaiden ja siviilien luut ehtineet murentua nimettömissä haudoissaan, kun samoilla seuduilla taistellaan taas.

En ole koskaan käynyt Ukrainassa. Näkemieni kuvien ja elokuvien perusteella se on kaunis, asukkailleen elämisen arvoinen ja rakas maa. Sellainen, jossa heillä on oikeus elää ja päättää omista asioistaan ilman ulkopuolelta tulevaa sotilaallista uhkaa.

Venäjällä olen käynyt useampaan kertaan, ja sekin on kaunis maa. Olen myös tavannut monia todella sydämellisiä ja hienoja venäläisiä ihmisiä. Venäläinen kulttuuri on antanut maailmalle paljon niin kirjallisuuden, musiikin kuin monen muunkin elämänalan saralla. Tavallista venäläistä tai ukrainalaista ihmistä ei ole mitään syytä vihata.

Sen sijaan voi ihmetellä, onko itseään suurvallan johtajana pitävällä ihmisellä kanttia kävellä jonakin päivänä sodassa poikansa tai tyttärensä menettäneen äidin eteen, esittää surunvalittelunsa ja esittää järkevästi perusteltavissa oleva syy hänen suurelle menetykselleen, ja aloitetulle hyökkäyssodalle.

Ei sellaista ole.



Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Ukraina, Ukrainan sota, rauha, demokratia, Martti Linna, Bertrand Russell

Postilaatikkorivi kertoo yhtenäiskulttuurin tuhosta

Keskiviikko 1.12.2021 klo 11:25

postilaatikko, postilaatikoita, kuvaaja Martti Linna

Aamulenkki talven ensimmäisten lumituiskujen jälkeen havahduttaa postilaatikkorivien luona. Posteljooni on tehnyt urheasti työnsä jakaen päivän lehdet, mutta koskematon lumi peittää yhä lähes kaikkia laatikoita.

Toki on niin, että moni naapurustosta lukee lehtensä digitaalisena tai työpaikallaan. Mutta kun yhdistää tiedon rikkumattomasta lumihangesta postilaatikoilla sanomalehtien kovaa vauhtia laskeviin tilausmääriin, on näkymä sellainen joka herättää ajatuksia.

Netti on tänä päivänä rajaton mahdollisuus hankkia itselleen tietoa ja ”tietoa”. Tämän olemme nähneet nyt koronapandemian aikana, kun salaliittoteoriat lentävät todella korkealla erilaisissa pilvipalveluissa. Niin korkealla, että niitä on välillä vaikea erottaa totuudesta ainakaan paljaalla silmällä.

Täydellistä yhtenäiskulttuuria – jossa kaikilla ihmisillä olisi ollut käytössään samanlainen tieto- ja kokemusmäärä samanaikaisesti – ei ole koskaan ollut olemassa. Silti välillä hätkähtää, kun huomaa jääneensä paitsi jostakin päivän tärkeästä puheenaiheesta. En todellakaan tiedä, kuka Tähtitanssija eilen putosi ja mistä, enkä sitä miten hänelle siinä onnettomuudessa kävi.

Ihmisten välinen kommunikaatio on kulttuurin pirstaloituessa muutoksessa. Välillä huomaan kaipaavani niitä lapsuuteni aikoja, jolloin töllössä oli vain yksi mustavalkoinen kanava. Kun aikuiset puhuivat jostakin televisio-ohjelmasta, niin lähes kaikki naapurit tiesivät heti, mistä oli kysymys.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kulttuuri, yhtenäiskulttuuri, postilaatikko, tähtitanssija, Martti Linna

Urho Kekkonen oli aforismien aihe, mutta myös niiden keräilijä

Maanantai 22.11.2021 klo 11:47

Jean-Paul Sartre, syysaamuinen metsä, Kuva: Martti Linna

Seuraava romaanini ilmestyy näillä näkymin syksyllä 2022. Olen käyttänyt sen työstämisessä taustana myös presidentti Urho Kaleva Kekkosen (1900-1986) elämänvaiheita ja laajaa kirjallista tuotantoa.

Vihattu, rakastettu, pelätty ja kiitetty Kekkonen oli paitsi innokas kirjoittaja, myös paljon lukenut mies. Vuonna 1981 hän julkaisi - aluksi salanimellä - kokoamansa ajatus- ja aforismikokoelman Sivalluksia (Otava). Ihmisestä saa ehkä jonkinlaisen kuvan ottamalla selvää, mitä hän lukee. Tässä suhteessa Sivalluksia on mitä mainioin mielikuvituksen herättäjä.

- Mikä valtiomuoto on paras?
- Kenelle ja milloin?
Solon (640-560 eKr)

Monet Kekkosen vihkoonsa poimimat aforismit liittyvät politiikkaan ja päättäjiin. Se ei liene mikään yllätys. Oscar Wilden, Karl Marxin ja Bertrand Russelin ajatukset ovat ohuessa kirjassa sulassa sovussa keskenään. Tuosta nimilistasta voi jo kuvitella, että niitä arvostaneella lukijalla oli itselläänkin taipumusta anarkiaan, ironiaan ja sanalliseen ilkeilyyn.

Kirjailijoita kannattaa aina palkita. Kansa luulee silloin, että ministerit ovat sivistyneitä.
Arnold Bennet

Ehkä yksi hyvän aforismin tunnusmerkeistä on se, ettei se helposti vanhene. Sellaisia osasi Kekkonen itsekin luoda. Vai mitä sanotte tästä:

Oppoturnismi (suom. vallitsevia olosuhteita myötäilevä asemoituminen ja niiden huomioiminen moraalista välittämättä) on taito purjehtia toisten nostattamalla tuulella.
Urho Kekkonen

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Urho Kekkonen, Martti Linna, aforismi, mietelmä, Solon, Oscar Wilde, Karl Marx, Bertrand Russel, Arnold Bennet, Jean-Paul Sartre

Seuraava romaanini ilmestyy ensi vuonna Karistolta

Perjantai 3.9.2021 klo 13:48

Perajakeula_Karisto_pikkunetti.jpg

Yksi kirjailijan tähtihetkistä on kustannusopimuksen allekirjoittaminen seuraavasta teoksesta. Tänään tein sen romaanista, jonka nykyisin Kustannusosakeyhtiö Otavaan kuuluva Karisto julkaisee ensi vuonna.

Romaanin kirjoittaminen on aina pitkä prosessi taustatöineen ja yhä uusine ja uusine kirjoituskertoineen. Jossakin siinä matkan varrella kirjoittajalle kirkastuu, mitä hän on oikein tekemässä ja miksi. Mikä on se syy, miksi juuri tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi ja (toivottavasti) myös luetuksi?

Mielessä joskus kauan sitten yhtyneet mielleyhtymät ovat muuttuneet tarinaksi. Asia, lause tai jokin muu alkuunpanija on saanut kirjailijan istumaan tunnin toisensa jälkeen koneella, takomassa näytölle tarinaa, jota mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei suurin osa lukevastakaan kansanosasta koskaan tavoita silmiensä eteen.

Romaania ei voi kirjoittaa suuren rahan tai maineen toivossa. Tai jos tiedätte sellaisen henkilön niin kiitos, jos voitte vinkata hänet minulle. Kävisin kernaasti ihmettelemässä sellaista luonnonoikkua.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, kustantaja, kustannussopimus, Karisto, Otava

Cancel-kulttuuri, Turku Center ja muut kauniin kielemme muotopuolet

Maanantai 10.5.2021 klo 16:46

Kangassinisiipi-perhonen, kuvaaja Martti Linna

Viime aikoina olen nukkunut huonosti. Osasyy voi olla kevään etenemisen myötä valoistuvissa öissä. Luulen kuitenkin, että isompi syy on tässä: en enää ymmärrä kaikkien kuulemieni äidinkielisten sanojen merkitystä.

Kielen kuuluu muuttua. Sen pitää muuttua. Me kaikki äidinkielen käyttäjät muutamme sitä omalta osaltamme. Sanoista tulee uusia, osa ilmaisuista katoaa ja uusia tulee tilalle.

Silti minua hirvittää se vauhti, jolla annamme englannin ylivallan rämettää puhumaamme kieltä. Sama näkyy koskevan yhä useammin myös kirjoitettua sanaa. Jonkin asian ilmaisemiseen voi olla olemassa useampiakin suomenkielisiä sanoja. Joko ei viitsitä, tai ei haluta käyttää niistä mitään. Otetaan englannista centerin kaltainen lainasana ja luullaan, että kaikki ymmärtävät mitä se tarkoittaa.

Ei, kaikki eivät ymmärrä. Äidinkieli on jotakin, josta sopii olla ylpeitä. Se on myös tapa erottua, olla suomalaisia. Olen tavannut monia ulkomaan eläviä, jotka ovat halunneet opetella edes muutaman sanan suomea vaikkapa ravintolan ruokalistasta. Lopputulos on saattanut kuulostaa kantasuomalaisesta hassulta, mutta itse sanoja on ollut ylpeä tekemisestään: kun tutustut siihen miten toinen puhuu, sinussa syttyy kenties halu tutustua paremmin koko hänen kulttuuriinsa.

Ei siihen canceliin. Vaan siihen känsään, jossa käytetään kosolti äätä ja öötä. Kieleen, jossa on ennenkin osattu kääntää maailmalta tänne lentäneet kauniit asiat suomeksi. Kuten vaikkapa kangassinisiiveksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kangassinisiipi, Martti Linna, cancel-kulttuuri, Turku center, suomen kieli

Tietokirjani tanssilavojen Suomesta ilmestyi vuosi sitten - ja mitä tapahtui?

Maanantai 26.4.2021 klo 8:21

Aino_Niemi_kotisivu.jpg


Tasan vuosi sitten ilmestyi tietokirjani Tanssilavojen Suomi Kariston kustantamana. Ilmestymistä edelsi runsas puolitoista vuotta tiivistä taustatyötä, lisää tietoa aiheesta entisen kerroksen päälle: kiertämistä tanssilavoilla, ihmisten haastatteluja, aikaisemmin aiheesta kirjoitetun etsimistä ja monta muuta asiaa. Kun lukija saa  valmiin kirjan käsiinsä, hän ei tiedäkään mitä kaikkea sen eteen on tehty. Kymen Sanomien Outi Palmu haastatteli minua viime keväänä kirjastani tähän tapaan.

Kirjailija ei koskaan tiedä, millaiseen aikarakoseen hänen tuore tuotoksensa sattuu. En tiennyt minäkään viime vuonna: tuli pandemia nimeltään korona, eikä tanssilattioita ole sen jälkeen liiemmälti kulutettu tässäkään maassa. Sitä älköön laskettako kirjani syyksi.

Ensimmäiset Suomen monista tanssilavoista ovat uskaltautuneet laittamaan tulevan kesän ohjelmistojaan nettiin. Toivokaamme kädet ja käet ristissä, että kesä- tai viimeistään heinäkuusta lähtien soitto taas raikaa, ja iloiset ihmiset tapaavat toisiaan tanssin merkeissä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tanssilavojen Suomi, tanssilavat, lavakulttuuri, lavatanssit

Kahden tietokirjan ja monen muutoksen kirjallisuusvuosi 2020

Torstai 24.12.2020 klo 8:24

Joulupojat_pikkunetti.jpg

Kirjallisuusvuosi 2020 tulee jäämään historiaan muutaman päivän päästä. Vain ajalla on riittävästi ammattitaitoa näyttää, millä tänä vuonna julkaistuista kirjoista on riittävästi siipiä elää tarinaansa myös tulevina vuosina lukijoiden mielissä.

Kahdesta asiasta koronavuosi tulee jäämään kirjaihmisten mieleen. Äänikirja näyttää lyöneen itsensä läpi yhtenä kirjallisuuden julkaisumuotona. Se, kuinka pysyvää muutos on, jää nähtäväksi. Useampikin kirjailija on julkisuudessa kiinnittänyt huomiota siihen, että tarina ei välttämättä toimi äänikirjana samalla tavalla kuin painettuna kirjana. Monikerroksinen juonenkulku vaatii usein paluuta jo luettuun. Syntyykö maahan erillinen, tarinoiltaan yksinkertaisia äänikirjoja kirjoittavien kirjailijoiden joukko? Jää nähtäväksi.

Toinen muutos on kustannustoiminnan keskittyminen yhä suurempiin konserneihin. Karisto, Docendo, Atena, Minerva... Hyviä pieniä kustantamoja siirtyy kiihtyvään tahtiin WSOY:n tai Otavan leiriin, osin varmasti äänikirjatuotantoon liittyvien pelkojen vuoksi. Toivotaan, ettei tämä keskittyminen vie suomalaiselta kirjalta yhtä sen suurimmista rikkauksista, moniäänisyyttä.

Kirjailijoille muutokset ovat toki aina sekä uhkia että mahdollisuuksia. Tällä hetkellä näyttää siltä, että kirjailija on jäämässä äänikirjamarkkinoilla tuottojen jaossa mopen osille, eikä saa hänelle työstään kuuluvaa korvausta. Toivottavasti tämä digitaaliseen alustatalouteen muillakin elämänaloilla kuuluva alkutuottajan päänvaiva saadaan korjattua.

Itselleni vuosi 2020 oli kahden mieluisan ja musiikkipitoisen tietokirjan julkaisuvuosi. Tanssilavojen Suomi (Karisto) kertoo rikkaasta suomalaisesta tanssilavahistoriasta yli sadan vuoden ajalta. Hamina Tattoo (Haminan kaupunki) taas yhden maailman suurimman sotilasmusiikkifestivaalin 30-vuotisesta taipaleesta. Kiitos lukuisille yhteistyökumppaneille molemmista!

Noille kahdelle kirjalle löytyy valitettavasti muutakin yhteistä kuin musiikki. Suomen tanssilavat pysyivät tänä vuonna suurelta osin kiinni. Hamina Tattoota ei tänä vuonna järjestetty. Älköön sitä laskettako näiden kirjojen syiksi...

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjallisuusvuosi 2020, Hamina Tattoo, Martti Linna, Tanssilavojen Suomi, äänikirja, kustantajat, kirjailijan työ

Signeeraan kirjojani Haminan Valojen Yössä perjantaina

Keskiviikko 9.9.2020 klo 13:27

Signeeraus_Valojen_Yo_pikkunetti.jpg

Vuosi 2020 on ollut minulle kirjailijana kahden julkaistun tietokirjan vuosi. Huhtikuulla ilmestyi Kariston kustantamana tanssilavakulttuuria yli sadan vuoden ajalta ruotiva kirjani Tanssilavojen Suomi. Elokuun alussa sain juhlistaa yhdessä kotikaupunkini Tattoo-sotilasmusiikkifestivaalin väen kanssa tapahtuman 30-vuotisjuhlateosta. Musiikkipitoinen vuosi siis tämä!

Pari vuotta sitten julkaisin omakustanteena kuva- ja tarinapitoisen kirjani Keisareita ja kalastajia: tarinoita itäiseltä Suomenlahdelta. Taisipa tulla tarpeeseen, sillä kirjaa myydään ja kysytään yhä edelleen. Se alkaa olla harvinaista tämän päivän nopeissa julkaisusykleissä.

Haminassa vietetään Valojen Yö-festivaalia ensi perjantaina. Olen Haminan Suomalasessa kirjakaupassa signeeraamassa näitä kolmea tuotostani kello 18-18.20, vaikkapa lahjakirjaksi isänpäivään tai jouluun. Viimeisten tietojen mukaan ne ovat sittenkin tulossa, tästä erikoisesta vuodesta huolimatta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Valojen Yö, Hamina Tattoo, Tanssilavojen Suomi, Keisareita ja kalastajia, signeeraus

Korona surmaa mahdollisesti, mutta yksinäisyys tappaa varmasti

Keskiviikko 26.8.2020 klo 9:08

Heinäkuun alusta saakka Suomen tanssilavat ovat taas saaneet palvella kävijöitään. Osa lavoista päätettiin pitää kiinni koko kesä koronapandemian jatkumisen vuoksi, mutta onneksi osa päätti avittaa tanssikansaa liikunnan nälän ja sosiaalisten kontaktien tarpeen täyttämiseksi.

Olen ehtinyt käydä muutaman kerran tanssimassa, toki suositusten mukaisesti vain oman parin kanssa, turvavälejä noudattaen ja äärimmäistä hygieniaa ylläpitäen. Niin on näkynyt tekevän suurin osa muustakin tanssikansasta, mistä kiitos kanssatanssijoille. En ole ainakaan kuullut, että vielä olisi löydetty lavatansseissa tapahtunutta massa-altistusta tuolle kirotulle k-alkuiselle virukselle.

Tanssiminen on iloinen asia, mutta eräs asia on täyttänyt tanssipaikoilla minut surulla. Niin moni - varsinkin iäkkäämpi - tuttu kanssatanssija on päättänyt jäädä tänä lopuillaan olevana kesänä kotiin. Ymmärrettävistä syistä, mutta harmittaa silti. Monet heistä ovat niitä, jotka tulevat aina tanssipaikalle yksin omalla autolla, ja lähtevät sieltä myös yksin kotimatkalle.

Katsoin joskus englantilaisen dokumentin puhelinhuijauksista. Eräältä englantilaiselta vanhemmalta herrasmieheltä nuo tunnottomat huijarit olivat onnistuneet saamaan suuria puntasummia, monilla eri maksukerroilla ja monenlaisilla valheilla.

Toimittaja kysyi virkeän oloiselta gentlemannilta, miksi tämä suostuu menemään yhä uudestaan samaan retkuun, vaikka jo tietää ettei siellä puhelinyhteyden päässä olekaan sitä hänen unelmiensa naista, joka tarvitsee aina vain lisää rahaa suureen hätäänsä.

Mies katsoi tyynesti toimittajaa silmiin, ja tokaisi:
"Jokin sairaus saattaa tappaa minut, mutta yksinäisyys tappaa varmasti."

Sama kysymys mietityttää tänä aikana, jolloin moni arkailee sosiaalisia kontakteja. Kuinka moni meistä kuolee seuran ja mielihyvän kokemusten puutteeseen, ennen kuin tämä kummallinen aika on ohitse?

Aro_Valijoki_pikkunetti.jpg

Tanssikansaa jo 1960-luvulta lähtien viihdyttänyt Markku Aro esiintyi Diesel-yhtyeensä kanssa Savitaipaleen Välijoen lavalla 23. elokuuta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tanssilavat, lavatanssit, korona, Martti Linna, Välijoen lava, Markku Aro, yksinäisyys

Vanhemmat kirjoitukset »