Kaupungistuminen muuttaa mielemme kuvatkin

Perjantai 14.2.2020 klo 8:26

Viikonloppuvarpunen_netti_pieni.jpg

Kävin jututtamassa erästä kangaskauppiasta. Hän kertoi jotakin, jota en ole ennen tullut ajatelleeksi enkä huomanneeksi: sisustuskankaissa, eli esimerkiksi verhoissa ja koristetyynyjen kankaissa näkee yhä useammin ihmisen rakentamaa ympäristöä kuten rakennuksia, laivoja, majakoita ja katunäkymiä. Perinteisiä luontoaiheita kuten puita, kukkia ja eläimiä on kankaissa yhä vähemmän.

Veikko Huovinen Kainuusta (1927-2009) on ollut minulle aina läheinen ja tärkeä kirjailija. Hänen henkilöhahmoissaan ja luontokuvauksessaan on Pylkkäs-Konstasta lähtien sellaisia aineksia ja juurevuutta, jonka tunnistan. Huovinen ja minä olemme monen muun suomalaisen tavoin syntyjämme metsäläisiä.

Yhä useammalle nykyajan nuorelle ja keski-ikäiselle suomalaiselle se tutuin ja turvallisin kasvu- ja elinympäristö on ollut kaupunki. Se tarkoittaa myös sitä, että myös mielen kuvat ja mieleiset kuvat muuttuvat joksikin muuksi kuin meillä metsäluonnon keskellä kasvaneilla.

Sama hiljainen muutos koskenee myös puhuttua ja kirjoitettua kieltä. Vertauskuvissa puron solina muuttuu liikenteen turvalliseksi taustahuminaksi. Lakan kukinnon kaunis valkoisuus korvautuu jollakin muulla mielen kuvalla silloin, kun puhuja tai kirjoittaja etsii vertauskuvan puhtaalle valkoisuudelle.

Minun on helppoa kuvitella silmieni eteen se näkymä, kun Huovinen kirjoittaa kauniisti kilpikaarnaisesta hongikosta, tai metsänrajan takaa nousevasta auringosta. Kaupunkilaislapselle se saattaa olla vaikeaa.

Kuvat muuttuvat, sekä kielessä että käytännössä. Luonnollista, mutta myös surullista toistemme ymmärtämisen kannalta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Veikko Huovinen, Pylkkäs-Konsta, kaupungistuminen, luontokuvaus, mielikuvat, Martti Linna

Veikko Huovisen kieli elää yhä

Torstai 20.9.2012 klo 6:56

"Yhtä kylmä kuin yö oli ollut, yhtä kuumaksi muodostui päivä. Sinisen taivaan aavikolla ujelsi taivaanvuohen siipi ja männyn niljakas kuorikaistale liehui unettavasti joen pohjalla kirkkaan säilykepurkin vierellä. Vesi tuoksui pihkalle ja tuulella oli pehmeät sormet. Virran kimaltava vilinä vei tajuni mennessään unen suvannolle saakka...."

Näin päättyy Veikko Huovisen novelli Eräs keltainen juttu Siltalan tänä vuonna julkaisemassa, vuonna 2009 kuolleen kirjailijan kirjoittamia tarinoita sisältävässä kokoelmassa Luonnonkierto.

Huovisen kieli on kaunista ja elävää myös tuossa hänen tuotantonsa alkupään tekstissä. Kokoelman tarinat ovat vuosilta 1950-2001. Olen vasta aloittamassa lukemista. On jännittävää seurata, miten mestarismiehen tapa kertoa muuttui hänen uransa aikana. Kirjailijakin voi, ja hänen pitää kehittyä omassa työssään.

Veikko Huovinen ei tunnetusti viihtynyt Helsingin kulttuurisalongeissa vaan loi tuotantonsa Sotkamon hiljaisessa elämänmenossa. Tuotannon, jossa riittää ammennettavaa ja suuria teemoja.

Siinä on oppia meille nuoremmillekin kynäilijöille: Ei se elämä ole aina muualla, kuten joskus väitetään. Se on tässä ja nyt.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Veikko Huovinen, Luonnonkierto, Eräs keltainen juttu, kirjailijan työ

Huovinen jätti ison hakkuuaukon

Tiistai 6.10.2009 klo 13:24

Eilinen suru-uutinen kertoi, että kirjailija Veikko Huovinen on kuollut.

Hän oli kirjailijana monen lajin taitaja. Erinomainen esimerkki hänen taidoistaan on teos Puukansan tarina. Se kertoo paitsi metsän elämästä ja kuolemasta, myös kirjoittajansa rakkaudesta luontoa kohtaan.

Hiljaisen huumorin taitaja on poissa. Ei mahda ihan heti löytyä samanlaista tilalle.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Puukansan tarina, Veikko Huovinen