Mir taitaa olla liian kaunis sana käytettäväksi

Perjantai 24.2.2023

Minäkin katsoin keskiviikkona televisiosta presidentti Putinin odotetun puheen oman kansakuntansa tilasta. Tänään vietämme, vaan emme juhli erään inhimillisen katastrofin yksivuotispäivää. Yhtä sanaa olen jo pitkään etsinyt näiden aikojen valtavasta uutistulvasta, toistaiseksi turhaan.

Moni lukija tuntuu kommenttiensa perusteella tulkinneen viime syksynä ilmestynyttä romaaniani Tämä nuori maa (Karisto/Otava) jonkinlaisena vertauskuvana nykyhetkelle Ukrainan sotineen ja jäätyneine kansojenvälisine suhteineen. Tottahan se on: ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheiden sekasortoinen aika vuosina 1917 ja 1918 muistuttaa monessa mielessä nykyaikaa, ja moni nykyhetkeen asti vaikuttava asia ja ajatus on sieltä lähtöisin.

Noina aikoina Venäjällä vaihtui johto ja koko poliittinen valtiojärjestelmä. Jo pitkään henkitoreissaan eteenpäin raahautuneen keisarikunnan hajotessa siitä irtautui iso joukko niin sanottuja reunavaltioita itsenäisyyden tielle. Tuohon joukkoon kuuluivat sekä Suomi, Baltian maat että Ukraina.

Itäiseksi naapuriksemme syntyi se Neuvostoliitto jonka mahtia, sotilaallista voimaa ja tiukkaan säänneltyä järjestystä tunnutaan jossakin – ainakin Kremlissä – kovasti haluttavan takaisin. Ukrainan silloinen itsenäisyys ei kestänyt kauan. Tuo luonnonvaroiltaan rikas ja sijainniltaan tärkeä alue kiinnosti liian monia valtioita. Mustan mullan maan ylitse kulki silloinkin monenlaisia sotajoukkoja ryöstäen, tappaen ja tuhoten.

Suomikin sai oman osansa sen ajan sekasorrosta. Ei ollut ollenkaan selvää, millaista tietä itsenäisyytemme taipuisi kulkemaan. Venäjällä, Saksassa ja jopa läntisessä naapurimaa Ruotsissa oli erilaisia ajatuksia siitä, mikä olisi Suomen suhde niihin, ja mistä maantieteellisistä osista Suomen pitäisi koostua. Itse suomalaisillakin oli erilaisia käsityksiä siitä, mikä olisi maalle paras valtiomuoto ja miten poliittinen päätöksenteko pitäisi järjestää.

Tammikuussa 1918 syttyi maassamme sisällissota, kapina, vapaussota ja veljessota – tuolla rumalla lapsella on syystäkin monta kutsumanimeä. Sen kevään ja loppuvuoden aikana maassamme kuoli terrorin uhreina, taisteluissa ja vankileireillä kymmeniä tuhansia suomalaisia, valtaosa oman maan kansalaisten surmaamina. Monen silloin surmansa saaneen viimeistä hautapaikkaa ei tiedetä tänäkään päivänä.

Tänään elämme aikaa, jolloin Neuvostoliiton ”hyviä” aikoja haikaileva Venäjän johto yrittää saada Ukrainan takaisin valtansa alle. Raakaa valloitussotaa on käyty tasan vuosi, ilman että sitä edes halutaan kutsua sodaksi. Ei varsinkaan Ukrainaa kohtaan, vaan pikemminkin koko länsimaista elämäntapaa vastaan.

Ukrainaa auttavat sen puolustustaistelussa nuo muut keisarillisesta Venäjästä irtautuneet Euroopan maat: Puola, Liettua, Latvia, Viro ja Suomi. Sen asia koetaan yhteiseksi: jos Ukraina sortuu ylivoimaisen vihollisen alle, mikä maa mahtaa olla seuraavana vuorossa?

мир (mir) on venäjää. Se tarkoittaa rauhaa. мир (myr) tarkoittaa samaa ukrainan kielellä. Eihän siinä ole kuin vivahde-ero! On suuri sääli, ettei noin lyhyttä ja kaunista sanaa osata tai haluta käyttää.

Ukrainan ja Venäjän välinen sota on asia, jossa emme oikeasti tule näkemään voittajia.

Seuraamme sitä suurvallan hajoamista, joka jäi 30 vuotta sitten kesken

Maanantai 30.1.2023 klo 8:32

Luen parhaillaan valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin teosta Neuvostoihmisen loppu (Tammi 2018). Aleksijevitš sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 – ja ansaitusti. Haastatteluihin perustuva teos piirtää tarkoin vedoin kuvaa Neuvostoliitto -nimisen valtion hajoamisesta. Sen hajoamisen jatko-osaa seuraamme nyt Ukrainasta.

Olen lukenut aikaisemmin Aleksijevitšilta hänen neuvostoliittolaisten naisten sotakokemuksista kertovan kirjansa Sodalla ei ole naisen kasvoja (SN-kirjat 1988/ Tammi 2017). Sekin on hieno ja lukemisen arvoinen teos, tehty samalla haastattelutekniikalla. Se, että kirjailija yrittää säilyttää sanat siinä muodossa kuin ne haastateltaviltaan kuulee, tekee teoksen lukemisesta raskaampaa. Mutta samalla se tekee siitä antoisaa: erilaiset ajatukset ja mielipiteet melkeinpä kuulee omassa päässään.

”Se oli sosialismia, ja se oli yksinkertaisesti meidän elämäämme”

Teos ilmestyi Venäjällä vuonna 2013. Kirjailija aloitti haastattelujen tekemisen sitä varten jo 90-luvulla. Tuon vuosikymmenen alussa Neuvostoliitto hajosi Venäjäksi ja lukuisiksi muiksi, enemmän tai vähemmän itsenäisiksi valtioiksi. Niiden henkinen ja taloudellinen taival on ollut vaihteleva. Osa on edelleen diktatuurimaisen vallankäytön alla. Osa – kuten rakas naapurimaamme Viro – säilytti Neuvostoliiton aikana sen verran länsimaista perintöään, että se on pystynyt takaamaan nykykansalaisilleen kohtuullisen elintason ja mielipiteen ilmaisemisen vapauden.

Itse Venäjä – jonka ympärille Neuvostoliitto aikanaan syntyi – on voinut luottaa olemassaolossaan valtaviin luonnonvaroihinsa ja pinta-alaansa. Niitä on ollut jopa tuhlattavaksi asti. Neuvostoliitolta Venäjä peri myös mittavat asevoimat ja vahvan turvallisuuskoneiston. Ei ollut yllätys, että uusi hallitseva luokka nousi entisen kommunistisen puolueen tilalle juuri noista organisaatioista.

”Ennen me joko sodimme tai valmistauduimme sotaan”

Aleksijevitšin teoksesta käy hyvin ilmi se, kuinka Neuvostoliiton viime vuosisadan suurin saavutus oli natsi-Saksasta saavutettu sotilaallinen voitto. Tuskinpa moni nykyhistorioitsija sitä kiistää, että natsismin tuhoamisessa juuri puna-armeija teki suurimman työn. Sen hinta oli karmaiseva: kymmeniä miljoonia kuolleita, haavoittuneita, kodittomia ja henkisesti vammautuneita.

Etsiessään omaa paikkaansa maailmassa, nyky-Venäjä on jälleen kaivanut tuon suuren voiton naftaliinista. Venäjän johdon mielestä se oikeuttaa maan – joka heidän mielestään on edelleen kaikissa mahdollisissa suhteissa suurvalta – käyttäytymään muita, Neuvostoliiton hajoamisen myötä syntyneitä valtioita kohtaan isännän ottein, vetämään punaisia viivoja ja piirtämään turvallisuusvyöhykkeitä niiden alueille. Ja jos ei Neuvostoliiton mahdin muisteleminen riitä, löytyy kaapeista suurien valloittajatsaarien luurankoja sitä edeltäneiltä ajoilta.

”Vain neuvostoihminen voi ymmärtää toista neuvostoihmistä”

Neuvostoihmisen lopussa järkyttävän suuri osa kirjailijan haastattelemista ihmisistä haikailee entisiä neuvostoaikoja takaisin. Silloin oli kaupassa tosin vain sinistyneitä kananpoikia ja Siperiassa vankileirejä, mutta silloin sentään vallitsi yhteiskunnassa jonkinasteinen tasapaino ja jokainen tiesi, ettei mitään hyvää ollut muillakaan odotettavissa. Nyky-Venäjän aikana joutuu kaupassa tekemään valintoja monien eri tuotemerkkien kesken, ja oligarkilla on kaikkea enemmän kuin minulla. Sillä ei ole merkitystä, kuinka hyvin työsi teet. Sillä on, millaisia kavereita sinulla on ja paljonko sinulla on rahaa.

Hienoa teosta eteenpäin lukiessa valtaa mielen väistämättä ajatus, että nyt käytävä raaka sota Ukrainassa on jatkoa sille suurvallan hajoamiselle, joka jäi 30 vuotta sitten kesken. Venäjällä ovat vieläkin vallassa ja sen alla pääosin Homo sovietocukset, suuren ihmiskokeen tulokset. Heillä on edelleen menneen suurvallan hallitsijoiden kieli ja maaorjien mieli.

Ehkä tulemme tämän sodan seurauksena näkemään tuon Neuvostoliiton lopullisen hajoamisen, ja Venäjän syntymisen uudelleen jossakin paremmassa muodossa. Pessimismi tosin huokaa olkapään takaa, että siihen vaaditaan ainakin vielä toiset 30 vuotta ja kokonainen ihmissukupolvi. Pahin mahdollisuus että Neuvostoliitto syntyy uudelleen, ei ole ollenkaan mahdoton vaihtoehto.

Juuri siksi Ukraina tarvitsee nyt kaiken mahdollisen tuen.

Jokainen vuosi on ihmiselle poikkeuksellinen

Maanantai 19.12.2022 klo 14:17

Vuosi 2022 tulee jäämään historiaan ja muistiimme Ukrainan sodan syttymisen, energiakriisin sekä taloudellisen ja poliittisen epävarmuuden vuotena. Mutta on vaikeita ja erikoisia vuosia ollut ennenkin.

On jo nyt varmaa, että suuren maailmanpyörän hammasrattaat ovat pysyvästi kääntyneet erilaiseen asentoon itäisen naapurimaamme aloittaman valloitussodan seurauksena. Kansakuntien vanhat liittolaissuhteet natisevat. Venäjä – samoin kuin Ukraina – selviää sodasta ulos täysin erilaisena valtiona, millaisena se siihen johdettiin.

Osin sodan, osin muiden syiden vuoksi niin sanottu vihreä siirtymä ottaa jättimäisiä askeleita varsinkin energiantuotannossa. Luottamus jatkuvan taloudellisen kasvun ideologiaan on saanut vähintäänkin pahan lommon kylkeensä. 60-luvulla syntyneenä suomalaisena olen saanut elää rauhan vallitessa valtakunnassa. Sotaveteraanin lapsena minulla on ehkä ollut itseäni nuorempia ikäluokkia enemmän tilaisuuksia tehdä havaintoja siitä, mitä sota tekee ihmisen mielelle.

Kun katsoo historiaa, on syytä olla kiitollinen näin pitkästä rauhan jaksosta. Toivokaamme että tilanne säilyy tällaisena, vaikka todellisuudessa länsimaiset demokratiat ovatkin jo sotatilassa aggressiivista itänaapuriamme kohtaan, toimittaessaan aseita itsenäisyytensä puolesta taistelevalle Ukrainalle ja kärvistellessään pahan energiapulan kourissa.

Kun kääntää katseensa valtioiden tasolta yksittäisten ihmisten tasolle, kuva taannoin vallinneesta syvästä ja tasaisesta rauhantilasta ja kehityksestä järkkyy. Joinakin vuosina menetämme läheisiämme kuoleman kautta, ja se kohtaa lopulta meistä jokaista. Joudumme onnettomuuksiin, sairastumme, menetämme rakkaitamme eri syistä. Koemme sydänsuruja, menetyksiä, työttömyyttä ja monia muita ikäviä asioita – jos ei nyt joka vuosi, niin kuitenkin varsin usein. Jokainen noista tapahtumista on tavalla tai toiselle liitettävä renkaaksi oman elämänsä jatkumoon ja tarinaan.

Onneksi koemme myös niitä toisenlaisia ”epäjärjestystä” aiheuttavia asioita. Saamme sukuihimme uusia jäseniä, koemme rakastumisia ja ihastumisia, onnistumme työssämme ja saamme kiitosta. Pääsemme opiskelemaan, valmistumme tai onni potkaisee rahallisesti. Aina ei henkilökohtaisen maanjäristyksen aihe tarvitse kummoinen olla: se riittää, jos tajuaa kävellessään aurinkoisessa ja talvisessa metsässä olevansa edes pienen hetken ajan onnellinen.

Elämä on lopultakin – tekisi mieli sanoa: parhaimmillaan - silkkaa kaaosta, epäjärjestystä, yllätyksiä, odottamattomia tapahtumia ja kaikkia niitä sekaisin. Jos ei niin olisi, se tuskin olisi elämisen arvoista.

Historiaa ei voi tulkita oikein, ja siksi siitä kannattaa kirjoittaa

Tiistai 8.11.2022 klo 16:38

Hiljattain minulta kysyttiin, miksi ihmeessä halusin kirjoittaa sadan vuoden takaisista asioista romaanin. Tässä kirjoituksessa yritän vastata tuohon kysymykseen.

Kirjailija kun olen, etsin vastausta kirjasta. Se olkoon Masha Gessenin Venäjä vailla tulevaisuutta (Docendo 2018), jonka lukemista olen vähitellen saattamassa loppuun. Kirjailija on itse syntynyt ja asunut Venäjällä. Hän kertoo kirjassaan nyky-Venäjän synnystä ja sen todellisuudesta seitsemän venäläisen silmin.

Kirja sisältää mielenkiintoisia, eri ihmisten suihin pantuja väittämiä. Käytäköön siis polemiikkia historiasta kirjoittamisen tärkeydestä tai turhuudesta niiden kautta.

Zbigniew Brzezinski, amerikkalainen mutta puolalaissyntyinen valtiotieteilijä ja politiikantutkija kirjoitti aikanaan nyky-Venäjän edeltäjästä Neuvostoliitosta, että sen talouselämä oli ajautunut umpikujaan. Siitä selvitäkseen sen olisi uudistuttava poliittisesti, mikä väistämättä tuhoaisi sen valtiollisen järjestelmän. Mikäli maa haluaisi säilyttää tuon järjestelmän, se epäonnistuisi taloudellisesti.

Venäjän nykyhallinto on tehnyt juuri niin, eli se on yrittänyt rakentaa entistä Neuvostoliittoa keskitettyine johtorakenteineen uudelleen. Poliittista moniarvoisuutta, ja erilaisiin vaihtoehtoihin perustuvaa kansalaisyhteiskuntaa ei ole haluttu rakentaa entisen tilalle. Tulos näyttää olevan vääjäämättä, ennemmin tai myöhemmin se joksi Brzezinski sen kuvasi: taloudellinen eristyneisyys ja epäonnistuminen.

Neuvostoliitto ehti elinaikanaan (1917-1991) muovata täysin uudenlaisen ihmistyypin maan päälle. Hänestä on yleisesti käytetty nimitystä Homo sovieticus. Masha Gessen arvioi, ettei tämä ihmislaji hävinnyt luojavaltionsa mukana, vaan nykyinen Venäjä on edelleen tämän ihmislajin kansoittama. Sana vapaus tarkoittaa Homo sovieticusille lähtökohtaisesti hänen elämänsä vakautta uhkaavaa asiaa. On helpompaa tulla johdetuksi ylhäältä alas, kuin valita itse johtajansa vapailla vaaleilla monesta vaihtoehdosta. Niin asia on aina ollut. Mihin silloin tarvitaan demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota tai päättäjistä riippumatonta, heitä vapaasti kritisoivaa mediaa?

Jo saksalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Hannah Arendt (s.1906) arvioi aikanaan, että mikä tahansa ideologia voi kehittyä totalitaristiseksi (suom. kauttaaltaan valtionjohtoinen järjestelmä, jossa poliittiset vallanpitäjät valvovat kaikkea mahdollista). Riittää, kun ideologia pelkistetään mahdollisimman yksinkertaiseksi aatteeksi, jonka pohjalta kaikki mahdollinen ja mahdoton selitetään.

Totalitarismissa toteutuu kansan ja johtajien välinen hiljainen yhteiskuntasopimus: suurin osa kansasta tuntee olevansa turvassa väkivallalta, jos he pysyvät tiettyjen rajojen sisällä ja kantavat osaltaan vastuuta siitä, että muutkin kansalaiset tekevät niin. Rajoja ei ole kirjattu mihinkään ylös, joten niitä voidaan aina muokata ja tulkita.

Masha Gessen kertoo tämän kaiken taitavasti ja moniäänisesti, monen eri ihmisen kokemusten kautta Venäjästä. Gessenin kirja on tietokirja, mutta hyvin kirjoitettu sellainen. Hän uskalsi tehdä sen, koska asuu nykyään muualla kuin Venäjällä.

Saman voi tehdä myös proosan muodossa, jos taitoa vain riittää. Nyky-Ukrainan alueella aikoinaan syntynyt Mihail Bulgakov kuvasi mainiossa romaanissaan Saatana saapuu Moskovaan Stalinin ajan Neuvostoliittoa. Hänen oli pakko tehdä se rivien väleissä. Minäkään en tajunnut lukiessani tuota mainiota romaania nuorena poikana ensimmäistä kertaa, mitä kaikkea sen sisällä on.

Tuskin ymmärrän vieläkään, kun en elänyt koskaan Neuvostoliitossa. Mutta kiitos Bulgakovin, voin edes kuvitella millaista se oli. Voin siis nöyrästi toivoa, että jotkut lukijoista kiinnostuvat Tämä nuori maa -romaanini pohjalta kevään 1918 ja sitä edeltäneistä tapahtumista, ja ryhtyvät keräämään niistä tietoa ymmärtääkseen paremmin myös nykypäivää.

Euroopan ja Suomen historia on täynnä ironiaa

Torstai 12.5.2022 klo 14:10

1920-luvun alussa vallankumouksen mylläämästä Venäjästä irrottautuneet Puola ja Latvia tekivät hartiavoimin töitä saadakseen muut niin sanotut ”reunavaltiot” eli Liettuan, Viron ja Suomen kanssaan puolustusliittoon. Silloin se ei onnistunut. Satakunta vuotta myöhemmin nuo valtiot näyttävät olevan kaikki kohta yhteisessä puolustusliitossa. Ironista kyllä, aloitteen asiassa teki Venäjä.

Suomen historiassa on itsenäistymistaistelun sankareiksi nostettu maan sisällä vaikuttaneet itsenäisyysaktivistit, ja Saksaan jääkärioppiin lähteneet nuoret miehet. Kun jääkärit palasivat pääosin keväällä 1918 Suomeen, lähes kaikista heistä leivottiin joko upseereita tai aliupseereita valkoiseen armeijaan. Siitä huolimatta, että suurin osa heistä oli palvellut Saksan itärintamalla tavallisina rivimiehinä.

Kevään kahdeksantoista valkoisen armeijan johtopaikoille tarvittiin kuitenkin Venäjän keisarillisessa armeijassa esikuntatyötä oppineita, ja käytännön johtamista ensimmäisen maailmansodan joukko-osastoissa harjoitelleita suomensukuisia, noita Venäjän vallankumoukselta tänne pelastuneita upseereita. He myös paljolti kehittivät sen armeijan ja ne taistelutavat, jotka laittoivat talvella 1939-1940 sulun puna-armeijan juhlamarssille Suomeen. Vuoden 1921 alussa kaikki kahdeksan puolustustusvoimien aktiivikenraalia kuuluivat tähän joukkoon. Tilanne oli lähestulkoon sama kaikissa Venäjän reunavaltioissa.

Vuonna 1900 syntynyt Urho Kaleva Kekkonen oli nuoruudessaan kova ryssänvihaaja. Venäjän kieli ei tarttunut Kajaanin yhteiskoulussa millään hänen päähänsä. Siitä huolimatta, toisen maailmansodan jälkeen aina 1970-luvun lopulle saakka häntä kutsuttiin pilkallisesti Siperian vinttikoiraksi, kun hän reissasi niin usein Neuvostoliitoksi muuttuneessa itänaapurissa vakuuttamassa sikäläistä johtoa piskuisen Suomen Ystävyydestä, Yhtenäisyydestä ja keskinäisestä Avunannosta.

Siitä, ohjaako ihmisten, kansojen ja kansakuntien elämää jokin korkeampi voima, ei maailmalla vallitse kattavaa yksimielisyyttä. Mutta jos sellainen voima on olemassa, niin ei siltä ainakaan ironian tajua puutu.

LUKUVINKKI: Mirko Harjula: ”Ryssänupseerit”. Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914-1956. BoD, painovuotta ei merkitty.

Putin lähtee, mutta Venäjä on silti naapurimme

Perjantai 18.3.2022 klo 10:51

Käsittämätön hyökkäys Ukrainaan on eristämässä itäistä naapuriamme henkisesti ja taloudellisesti muusta maailmasta. Mädän johdon sytyttämän sodan seuraukset tulevat näkymään Venäjällä pitkään. On silti hyvä muistaa, että se on naapurissamme myös tulevaisuudessa.

Kuten jo J.K. Paasikivi aikoinaan sanoi, emme voi valita naapureitamme. Suomen ja Venäjän kohtalot ovat historian saatossa sivunneet toisiaan monta kertaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että tuo kohtalonyhteys katkeaisi tulevaisuudessakaan.

Yli 140-miljoonainen kansa itärajamme takana on aina ollut luonnollinen kauppakumppani suomalaisille. Monella suomalaisella on tavalla tai toisella sukujuuria Venäjällä. Tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä Suomenlahden pohjukassa sijaitseva Pietari oli suomalaisperäiseltä asukasluvultaan yksi maailman suurimpia ”suomalaisia” kaupunkeja.

Kulttuuriimme Venäjä on antanut paljon, puhutaanpa sitten suomen kielestä, musiikista, kirjallisuudesta, teatterista tai mistä tahansa kulttuurin alasta. Ja vastaavasti, moni suomalainen kulttuurintekijä on menestynyt mainiosti ihan viime vuosiin asti venäläisillä kulttuurin markkinoilla.

En näe rajan tällä puolella mitään syytä hekumoinnille Venäjän nykyisestä ja tulevasta alennustilasta. Kelvottomalle valtionjohdolle on siellä ilmeisen kipeä asia myöntää, että suurvallan asemaa ei rakenneta nykymaailmassa enää pelon ja asemahdin varaan. Suurvalta-asema häviää tuotos/panos-laskennassa kirkkaasti hyville naapuruussuhteille. Niihin Venäjällä on pitkä matka Ukrainan tapahtumien jälkeen.

Niiden rakentamiseen on kuitenkin kaikki mahdollisuudet. Se ei tule ehkä toteutumaan minun elinaikanani, eikä ainakaan Vladimir Putinin valtakauden aikana. Resursseja parempaan kyllä on, jos niin halutaan.

Parempia aikoja odotellessa on syytä pitää mielessä, ettei nykyinen tilanne ole tavallisten venäläisten ihmisten vika. On syytä pitää se mielessään, ja tehdä omalta pieneltä osaltaan kaikkensa, että toivon pilkahdukset paremmasta pysyvät hengissä.

Sotilaiden äidit itkevät taas Ukrainassa ja Venäjällä

Torstai 24.2.2022 klo 8:53

Vuosi 2015 päättyy mustavalkoisiin kuviin

Maanantai 21.12.2015 klo 8:32

Toimittajan työssä otan paljon kuvia. Yritän keksiä erilaisia kuvakulmia saadakseni juttuni tulevan  lukijan katsovan kuvaa. Todella hyvä kuva onnistuu harvoin, ehkä kerran kahdestakymmenestä napatusta ruudusta. Joskus kokeilen kuvankäsittelyllä, toimisiko kuva paremmin mustavalkoisena. Näyttää siltä, että musta ja valkoinen ovat muidenkin suosiossa.

- takaisin suurvallaksi haluava Venäjä syyttää länttä talous- ja muista vaikeuksistaan. Kun Turkki ampuu alas rajallaan seikkailevan rynnäkkökoneen, siitä tulee pimeyden valtakunta. Putin hyvä, Yhdysvallat paha. Tai toisin päin.

- Isis ja Al Qaida-verkosto ovat yhteinen pahan ilmentymä, jota sopii epäillä aina kun jotakin hirveää tapahtuu. Siviilien pommittaminen ilmasta ja ihmisten tappaminen miehittämättömistä lennokeista ilman oikeudenkäyntiä on sallittua, jos kohteiden voi olettaa liittyvän Isisiin tai Al Qaidaan.

- turvapaikanhakijat ovat sylkykuppi, johon sopii sylkäistä jos itsellä on paha olla. He vievät meiltä työt, rahat, leivän ja lopulta naisetkin.

- ilmastonmuutos muuttaa lumiset talvipäivät mustaksi mullokseksi ja tappaa meidät kaikki.

- Suomen kilpailukykyä on parannettava viidellätoista prosentilla. Olemme sen verran jäljessä kilpailijamaista. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

- jos minulla menee huonosti, on se aina jonkun toisen/toisien syy. Hän/he ovat pimeitä, minä olen valon puolella.

Elokuvassa Schindlerin lista hätkäyttää mustavalkoisena filmattu kohtaus juutalaisten keräämisestä tapettaviksi. Äkkiä kohtauksessa näkyy pieni tyttö, päällään kirkkaanpunainen takki. Takki ei pelasta häntä, mutta Oskar Schindler näkee sen. Takin ansiosta monia muita pelastuu.

Toivon vuoden 2016 tuovan meille kaikille muitakin värejä kuin mustan ja valkoisen. Ainoastaan verenpunaista en osaa kaivata.

Sodan (menetetty) sukupolvi on TV 1:ltä hyvä kesäuusinta

Tiistai 7.7.2015 klo 14:46

TV 1 esitti viime vuonna laadukkaan kolmiosaisen saksalaisen draamasarjan Sodan sukupolvi (Unsere Mütter, unsere Väter). Se kertoo viiden saksalaisnuoren kautta toisen maailmansodan kurimuksesta vuoden 1941 kesästä kevääseen 1945. Sarja uusitaan tänä kesänä. Ensimmäinen osa tulee tänään. Kiitos!

Noina vuosina miljoonat saksalaiset saivat surmansa itärintamalla, monet heistä Ukrainassa. Nyt noilla samoilla alueilla taistellaan taas. Saksa on - kuten oli myös vuonna 1941 - Euroopan kiistatta vaikutusvaltaisin valtio. Siinä roolissa vain Venäjä pystyy sen ehkä haastamaan. Jos ei muuten, niin yllättävällä käytöksellään.

Laadukasta saksalaissarjaa kannattaa katsoa. Toinen maailmansota on saksalaisille edelleen suuri trauma. Jossakin muualla siitä on tehty suuri isänmaallinen koitos, jolla perustellaan ison maan nykyisiäkin vaatimuksia.

Venäjä voittaa lännen argumenteissa

Lauantai 22.3.2014 klo 8:34

Sivistyssanat ovat kirjoittajalle veikeitä kavereita. Niillä voi briljeerata, yrittää olla viisaampi kuin onkaan. Niillä voi myös kätkeä sen tosiasian, ettei ole mitään sanottavaa.

Mutta politiikassa argumentit – suomeksi sanottuna todisteet ja väitteet – ovat tappavan vaarallisia työkaluja. Tämä näkyy hyvin Krimin tapahtumiin liittyvässä uutisoinnissa, ja ihmisiin vaikuttamisessa.

Venäjä perustelee Krimin liittämistä itseensä alueen venäläiseen väestöön kohdistuvalla uhkalla. Puheissaan presidentti Putin sanoo suoraan, että Venäjän haluaa takaisin edeltäjälleen Neuvostoliitolle kuuluneet alueet. Tavalla tai toisella Venäjä haluaa olla jälleen suurvalta.

Lännen vastatoimet kansainvälisiä sääntöjä rikkonutta Venäjää vastaan ovat toistaiseksi olleet lähinnä säälittäviä. Pehmeyttä perustellaan sillä, että kovemmat toimet uhkaisivat Euroopan ja muun maailman orastavaa talouskasvua.

Olisi mielenkiintoista tietää, oliko pelko hiipuvasta talouskasvusta aikoinaan yksi syy siihen, miksi Ranska ja Englanti antoivat Saksalle vapaat kädet Sudeettimaan suhteen vuonna 1938. Vai onko talousargumenttien korostuminen tässä tilanteessa osoitus siitä, että globaali talous on ottanut lopullisen niskalenkin politiikasta, eli työstä joka usein suomennetaan yhteisten asioiden hoitamiseksi?

Ikävä sanoa näin, mutta tällä hetkellä Venäjän argumentaatio tuntuu paljon lännen vastaavaa vahvemmalta.

Venäjältä kantautuu vinkeitä vaaliprosentteja

Lauantai 25.2.2012 klo 15:03

Hesari uutisoi 25.helmikuuta venäläisen tutkimustoimisto Levadan tuoreimpia mittaustuloksia naapurimaassa ensi viikolla pidettävistä presidentinvaaleista.

Muutamia otteita:
- Mittauksen mukaan Putin saa ensi viikon vaaleissa 66 % äänistä. Se tarkoittaa hänen valintaansa presidentiksi jo ensimmäisellä kierroksella.
- Nyt Putinia kannattaa 42 prosenttia venäläisistä, kun kun vielä tammikuussa suosio oli Levadan mukaan 37 prosenttia.
- 44 % venäläisistä odottaa tutkimuksen mukaan vaaleista rehellisiä.

Meilläkin pidettiin äskettäin presidentinvaalit. Täytyy sanoa, että itänaapurissa ollaan huomattavasti pidemmällä vaalimatematiikan soveltamisessa.

Tai ainakin siellä osataan käyttää sitä huomattavasti hauskemmin.

Suomi ei ole suuri, mutta Venäjä on

Sunnuntai 22.8.2010 klo 7:40

Kokoomuksen varhaiskeski-ikäinen johtoketju (Katainen-Stubb-Häkämies) on näköjään saanut aikaan pienehkön mediakalabaliikin puheillaan siitä, onko Venäjä suuri vai ei.

Jyrki Katainen on lehtitietojen mukaan verrannut Venäjän taloutta Hollantiin, ja sillä perusteella maa ei olisi suurvalta.

Sillä ei liene väliä, onko Venäjä globaalisti numero ykkönen vai kakkonen. Sillä on, että se on edelleen tuossa naapurissa.

Ja historia osoittaa, että Suomelle tämä isojen toleranssien suuri maa tulee aina olemaan suurvalta.