Taide auttaa hyväksymään historian - niin myös Virossa

Torstai 25.12.2014 klo 11:38

Joulun ajan ensimmäinen kirja on nyt luettu. Vaikuttava sellainen: Imbi Pajun lähinnä sukunsa kohtaloista miehitetyssä Virossa kirjoittama teos Torjutut muistot (Like 2006).

Olen lukenut paljon dokumentaarisia teoksia siitä, mitä Neuvostoliiton miehittämässä Virossa tapahtui vuosina 1939-1991. Väliin mahtui muutamia vuosia Saksan vallan alla sen jälkeen kun Molotovin-Ribbentroppin sopimus oli rauennut.

Tuhansia ja taas tuhansia virolaisia teloitettiin, pakkosiirrettiin Venäjälle tai tuomittiin pitkiin pakkotyörangaistuksiin neuvostovallan aikana. Kansa, joka oli ehtinyt luoda lyhyen itsenäisyytensä aikana vahvat siteet länteen ja demokraattiseen kehitykseen lannistettiin pelolla tottelemaan uusia isäntiä.

Neuvostoliitossa oltiin mestareita laatimaan dokumentteja tietyn näköisiksi. Komentoketjussa jokaisen lenkin hyvinvointi riippui siitä, miellyttäisivätkö raportit ja kuulustelupöytäkirjat niitä jotka olivat ylempänä hierarkiassa. Se pelko teki tavallisista perheenisistä ja -äideistä tuhottavia valkobandiitteja ja luokkavihollisia.

Viron - ja monen muun neuvostotasavallan - historiankirjoitus perustuu yhä suurelta osin näihin vääristyneisiin dokumentteihin. Totuus niissä on - mutta vain tietyltä kantilta katsottuna. Siksi Imbi Paju on useaan kertaan, muun muassa kirjansa sivulla 209 sitä mieltä, että historian tulkitseminen on liian vakava asia jätettäväksi vain historioitsijoiden ja poliitikkojen tulkittavaksi.

Olen samaa mieltä, sillä dokumenteista puuttuu tunne. Esimerkiksi juutalaisvainoja ovat työstäneet tunteen tasolla käsitettäviksi sellaiset suuret taiteilijat kuin kirjailija Primo Levi ja elokuvaohjaaja Steven Spielberg. Ne tehoavat lukijaansa ja katsojaansa enemmän kuin yksikään kuiva dokumentti. Se on yksi syy siihen, miksi vallanpitäjät usein vihaavat taiteilijoita.

Nikolai II:n jalanjäljillä Virolahdella

Maanantai 15.4.2013 klo 8:44

Otin tehtäväkseni kirjoittaa lyhyitä, kuunnelmallisia tarinoita Nikolai II:n ja hänen perheensä kesäisistä lomista Virolahden rannikolla. Venäjän viimeinen, heinäkuussa 1918 Jekaterinburgissa surmattu keisari vietti kesiään kaakkoisessa Suomessa vuosina 1908-1914.

Tehtävä on mielenkiintoinen: silloisen suurvallan johtaja halusi elää Virolahdella mahdollisimman yksinkertaista elämää. Siellä hän oli poissa Pietarin juonittelujen, vastuiden ja liehittelijöiden keskeltä. Toisaalta se oli vain silmänlumetta. Keisari ei koskaan voinut käyttäytyä niin kuin tavallinen ihminen. Ei edes silloin, kun hän näytti olevan yksin: Nikolain yksinäisiä kävelyretkiä Virolahden kyläteillä suojasivat metsän keskellä näkymättömissä seisovat sotilaat ja poliisit.

Kirjoittamiani tarinoita tullaan käyttämään alueen matkailun tarpeisiin. Keisarin kesänvietosta halutaan kertoa seudulla vieraileville ihmisille. Osalle heistä keisari ja hänen perheensä seisovat yhä jalustalla, jossakin muiden ihmisten yläpuolella. Kuinka he suhtautuvat kirjoittamiini dramatisointeihin keisariperheen ”tavallisesta” elämästä? Sallitaanko ihailluille hallitsijoille ja heidän perheilleen tavallinen elämä – edes näin kauan kuoleman jälkeen?

Hyvä tietopaketti keisarillisesta perheestä löytyy esimerkiksi täältä.