Torstai 7.2.2013 klo 8.43
Tämän aamun lehdessä oli kuva tunnetusta suomalaisesta kirjailijasta sängyssään, sylissään pieni lapsi. Hellyttävä ja onnistunut kuva. Haastattelussa kirjailija kertoi suhteestaan nukkumiseen ja uniin.
Haastattelu, ja eritoten tuo kuva jäi mietityttämään kirjallisuuden tehtävää ja sen mahdollista muuttumista yhteiskunnan mukana. Mikä on kirjailijan tehtävä nyt ja tulevaisuudessa? Onko se enemmän kertominen itsestään, vaiko kertominen ihmisestä ja siitä ympäristöstä jossa me itse kukin yksin ja yhdessä elämme?
Kun kirjailija kertoo itsestään, hän supistaa samalla kokemusmaailmansa ja tarinansa omaan itseensä, historiaansa ja siihen, kuinka hän on tämänhetkisen minuutensa rakentanut. Se voi tapahtua vaikka niin, että kirjailija kertoo lehden sivuilla alastonkuvan kera suhteestaan alastomuuteen.
Tuo voi toimia. Itse kuitenkin arvostan enemmän tarinoita, joista näkee että kirjailija on yrittänyt päästä ulos omista nahkoistaan ja asettua jonkun muun asemaan, katsomaan maailmaa jonkun toisen silmin.
Kukaan meistä ei elä täällä yksin. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin me menetämme halun yrittää ymmärtää toista ihmistä.
