Alkaako väkivalta jo riittää kirjallisuudessa?

Lauantai 8.10.2022 klo 10.54

True Crime, eli todellisiin tapahtumiin pohjautuva rikoskirjallisuus on ollut jo jonkin aikaa suosittua. Tällä hetkellä ”saamme” seurata reaaliajassa ja monilta kanavilta raakaa väkivaltaa Ukrainasta. Saa nähdä, miten se näkyy kirjojen kustantamisessa ja menekissä.

Rikos – ja varsinkin väkivaltarikos – on fiktiivisessä kirjallisuudessa vahva tarinaa ja sen teemaa eteenpäin vievä ajuri. Yleensä sitä edeltää jonkinlainen ristiriita tai konflikti ihmisten välillä, tai ihmisten ja yhteiskunnan välillä. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa rikos edellyttää sen ratkaisemista ja rankaisemista, ja siksi sen syitä ja seurauksia on tutkittava. Siksi olen itsekin käyttänyt rikosta työvälineenä useissa romaaneissani, ja ne on sen vuoksi luokiteltu rikoskirjallisuudeksi.

Silmiini sattui tuore tilasto Suomessa syyskuussa myydyistä kirjoista. Se kertoo, mitkä kirjat ovat olleet myydyimpiä juuri tuon kuukauden aikana. Joskus ostan itsekin jonkin kirjan kuin sian säkissä: en juuri tunne sen kirjoittajaa, mutta aihe tuntuu takakannen ja median tietojen mukaan mielenkiintoiselta. Toisinaan tunnen kirjailijan, ja tiedän että hänen kynänsä jälkeen voi luottaa. Uskoisin, että suomalainen kirjanostaja tekee harvoin huteja: jos kirjailijan jokin teos tuottaa pettymyksen, en ainakaan itse hevin tartu siihen seuraavaan tuotokseen.

Takavuosilta on mieleeni jäänyt luku, jonka mukaan noin 60 prosenttia Suomessa vuosittain julkaistuista kaunokirjallisista teoksista on ollut rikosromaaneja ja dekkareita. Lukema on kova, mutta se kertoo lukijoiden mieltymyksistä ja siitä, miksi ja mihin tarkoitukseen kirjoja luetaan. Huvikseen eivät kustantajat kustannuspäätöksiä tee – ala on paitsi rakkautta kirjoihin ja niiden tarinoihin, myös raakaa bisnestä.

Ainakin syyskuun myyntitilastossa ovat – kaikki kirjallisuuden lajit huomioiden – muut kuin dekkarit, sotakirjat ja muu väkivaltaa kuvaava kirjallisuus tuota prosenttilukua pienemmällä painoarvolla myydyimpien teosten kärjessä. Mieleen nousee ajatus, mitä 24. helmikuuta alkanut Ukrainan sota vaikuttaa siihen, mitä haluamme lukea?

Sodan kauheudet tunkevat päälle uutisissa, lehdissä ja netissä. Olemmeko saavuttamassa niiden suhteen sellaisen kyllästysasteen, ettemme halua lukea ja kokea sitä samaa fiktiivisen tarinan muodossa? Vai eikö alkusyksyyn vain ole sattunut sellaisia True Crimen julkaisuajankohtia, että ne näkyisivät enemmän tuossa tilastossa?

Voihan siinä käydä toisinkin. Historiasta on luettavissa, että esimerkiksi muutama vuosikymmen sitten käydyt Persianlahden sodat näkyivät pitkään amerikkalaisina sotamuistelmina kirjakauppojen hyllyillä. Terrori-isku New Yorkissa 9. syyskuuta vuonna 2001 on ikuistettu monin eri tavoin sekä fiktiiviseen että tosipohjaiseen tarinankerrontaan.

Ehkä tarjolle tulee jo muutaman vuoden sisällä paljon ukrainalaisista (ja ehkä myös venäläisistä) sankariteoista sotakentillä kertovia rikos- ja sotaromaaneja, muistelmia ja muuta materiaalia. En tiedä, olenko siitä välttämättä iloinen.

Viisitoista vuotta Reijo Sudenmaa -rikosromaanisarjan esikoisesta

Lauantai 29.1.2022 klo 12.05

Joskus talvella 2005-2006 olin lukenut mittaani asti täyteen ruotsalaisia rikosromaaneja. Tiedättehän nämä teokset, joissa tapahtuu ensin äärettömän raaka murha. Sen jälkeen keski-ikäinen rikoskomisario istuu puiston penkille syömään jäätelöä ja pohtimaan, mitä kaikkea mätää yhteiskunnassa on.

Mielessäni alkoi muhia ajatus suomalaisesta rikosromaanista. Myönnetään: alun perin ajatus oli tehdä kotikutoista parodiaa noista ruotsalaisista esikuvista. Ja mikäs sellaiselle sopii paremmin miljööksi, kuin suomalainen lomakylä järven rannalla? Tarinan moottoriksi löytyi himokalastus. Ahvenen lailla rakastavan kalastaja-Ilpon vaimo katoaa, ja poliisin on käynnistettävä etsinnät.

Testasin ajatusta parodiallisesta rikosromaanista Kouvolan Dekkaripäivillä. Tuo kesäinen tapahtuma on vuosikymmenten kuluessa ollut merkittävä asia monille suomalaisille dekkaristeille. Sitä se oli myös minulle: käsikirjoitukseni Ahventen valtakunta palkittiin kesän 2006 Dekkaripäivillä käsikirjoituskilpailussa kunniamaininnalla.

Siitä rohkaistuin lähettämään tekstini pieneen, varsinkin rikosromaaneja julkaisseeseen ja vielä silloin suomussalmelaiseen Myllylahti -kustantamoon. Jotenkin minusta maalaispoikana tuntui, että Ahventen valtakunta sopisi juuri sen kustannusohjelmaan.

Muistan, että kustantaja Mauno Moilanen ensin nikotteli käsikirjoitusta liian humoristiseksi. Hänen mielestään dekkareita lukevat ihmiset olivat (ainakin silloin) enemmän vakavamielistä kansaa. Käsikirjoitukseni oli kuitenkin Moilasten pariskunnan mielestä niin hyvä, että se kannatti julkaista.

Ensimmäinen Reijo Sudenmaa -rikosromaanini ilmestyi vuonna 2007, eli tänä vuonna vietetään sarjan 15-vuotistaiteilijajuhlaa. Olen jotenkin mieltynyt tuohon Sudenmaahan, sarjassa rikoksia ratkovaan isoon ja sosiaalisesti melko kömpelöön ylikonstaapeliin. Mutta ennen kaikkea olen havainnut rikosromaanin erinomaiseksi työkaluksi erilaisten ihmisten välisten ristiriitojen kuvaamisessa.

Sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan teosta, viimeisenä Impivaara (2019). Ahventen valtakunta käännettiin myös Ranskaan (2013), ja pääsi siellä kilvoittelemaan parhaan sinä vuonna käännetyn rikosromaanin tittelistä.

Mitä tästä opimme? Kenties sen, että aina kannattaa lukea. Myöskin sellaisia kirjoja, jotka ärsyttävät.

Kirjailija on töissä vain lukijallaan

Sunnuntai 15.8.2021 klo 9.09

Eilen minulla oli pitkästä aikaa tilaisuus vaihtaa naamatusten ajatuksia kirjailijan työstä toisten samaa työtä tekevien kanssa. Onnittelut vielä pitkän ja hienon uran suomalaisen rikoskirjallisuuden eteen tehneille Kouvolan Dekkaripäiville!

Kotimatkalla mietin vielä sitä työtä, jota kirjailija tekee. Kysymyksessä on mitä epätyypillisin työsuhde. Suuri osa meistä rahoittaa työtään ihan muista lähteistä kuin kirjamyynnistä saamillaan senteillä. Kysymyksssä täytyy siis olla se kutsumustyö, josta niin usein puhutaan kun tarkoitetaan työtä, josta saatava palkka ei välttämättä vastaa työn vaativuutta.

Kirjailija ei pysty takaamaan tuottamansa tuotteen laatua. Sen määrittelee sen loppukäyttäjä eli lukija. Valmiita piirustuksia ei tuotteen valmistamiseen saa mistään. Tekijänoikeuslaki suojaa kyllä valmista tuotetta eli kirjaa, mutta ei sen ideaa. Samasta ideasta voi joku toinen kirjailija tuottaa ihan toisenlaisen tuotoksen - ja sitä totta vie on tapahtunut maailman sivu.

Jos ja kun lukija havaitsee saamansa tuotteen vialliseksi, hän saattaa levittää tätä kokemustaan myös muille mahdollisille lukijoille. Toisin kuin juridista työnantajaa, lukijaa eivät sido työntekijää koskevien asioiden salassapitosäännökset. Lukijalla on aina oikeus antaa palveluksessaan olevalle kirjailijalle pitkän kaavan mukainen työtodistus, vaikka tämä ei sitä pyydä. Sellainen, jossa kuvataan kirjailijan työn jälkeä ja huolellisuutta muilla kuin kivoilla adjektiiveilla.

Kirjailija on aina lukijallaan töissä. Olipa hän kuka tahansa.

Tavataan viikonloppuna Kouvolan Dekkaripäivillä

Tiistai 10.8.2021

Näinä aikoina on peräti tervetullut uutinen se, jos jokin kulttuuritilaisuus voidaan järjestää sille suunniteltuna ajankohtana. Perjantaina 13. ja lauantaina 14. elokuuta vietetään Kouvolassa pitkät perinteet omaavia Dekkaripäiviä turvallisuudesta huolehtien, elävien esiintyjien ja elävän yleisön kesken. Mahtava juttu!

Lauantaina pääsen keskustelemaan kello 15 arvostamieni kirjailijakollegojen JP Koskisen, Jaana Lehtiön, Leena Lehtolaisen ja Timo Sandbergin kanssa siitä, onko rikoskirjallisuus ajan hermolla. Meistä kullekin on annettu etukäteen valmistautumistehtävä tuon teeman käsittelemiseen.

Sen verran voin paljastaa, että tehtävä herätti hyvin monenlaisia ajatuksia. Toivottavasti tavataan Kouvolassa!

Päivien ohjelma löytyy täältä.

Oli suuri kunnia toimia Dekkaripäivien kirjoituskilpailun päätuomarina

Maanantai 12.10.2020 klo 8.45

Viime lauantaina julkaistiin Kouvolan perinteikkäiden Dekkaripäivien kirjoituskilpailun tulokset. Valitsin päätuomarina voittajat yleisessä ja nuorten sarjassa. Sain luettavaksi 35 erilaista novellia - eikä valinta ollut helppo!

Vallitsevan koronapandemian takia tulokset julkaistiin tänä vuonna nettiin striimattuina. Linkin siihen löydät täältä.

Lämmin kiitos mielenkiintoisesta ja opettavasta kokemuksesta Dekkaripäiville ja kaikille kirjoittajille!

Minun suosituksiani Dekkariviikon lukulistalle

Torstai 13.6.2019 klo 6.44

Tällä viikolla vietetään Suomessa Dekkariviikkoa. Erilaisia teemaviikkoja ja -päiviä riittää nykyään yltäkyllin, mutta kyllä tälläkin nostolla on sijansa. Dekkarit, jännitysromaanit - hyvällä lapsella monta nimeä - ovat kirjastoista sitä kaikkein lainatuinta aineistoa.

Moni näkyy kirjaavan lehtiin ja nettiin omia suosikkejaan dekkareista. Ajattelin laittaa tähän pienen listauksen sellaisista teoksista jotka olen lukenut joskus nuoruudessani, ja joihin taas palattuani olen huomannut niiden pitäneen ryhtinsä kansilleen kertyneistä ikälustoista huolimatta.

Victor Canning: Murhaaja etsii murhaajaa. Tiivistunnelmainen trilleri syyttömänä tuomitusta miehestä etsimässä sitä oikeaa tekijää. Englantilaista laatua!

Brian Callison: Maltan kaappari. Yhtä paljon veijari- kuin jännitys- ja sotaromaanikin toisen maailmansodan Välimereltä. Kapteeni Trapp miehistöineen on kyllä jotakin, mitä en haluaisi kohdata oikeassa elämässä.

Donald Westlake: Ottakaa pankki kiinni. Herrat Dortmunder ja Kelp ovat humoristisessa tarinassa tosi kovan haasteen edessä: kuinka ryöstää pankki, joka liikkuu? Voisi olla hyvä johdanto Westlaken "kevyempään" tuotantoon.

Robert Bloch: Huivi. Psykon kirjoittajan esikoisromaanissa kirjailijasta, jolla on pakkomielteinen halu murhata rakastajattariaan, ei ole mitään hauskaa. Päähenkilön aivokopan sisälmysten liikkeitä on kuitenkin kuvattu niin hyvin, että pelottaa ajatella millaisia pohjatöitä Bloch aikoinaan teki romaaninsa eteen...

Mitä minä vastaan Raymond Chandlerin teeseihin rikoskirjallisuudesta?

Perjantai 9.2.2018 klo 15.19

Kaikki se minkä kirjailija oppii romaanin kirjoittamisen taidosta tai ammatista nakertaa hänen tarvettaan tai haluaan kirjoittaa ylipäätään mitään. Lopulta hän hallitsee kaikki temput eikä hänellä ole mitään sanottavaa.

Raymond Chandler, Helmistä on vain harmia. WSOY 1971.

Luin pitkästä aikaa taas tämän rikoskirjallisuuden suuren nimen novellikokoelman. Siihen kuuluu myös hänen kuuluisa rikoskirjojen kirjoittamista ja kirjoittajia ruotiva esseensä Se murhaa joka osaa.

Vuonna 1950 ensimmäisen kerran ilmestyneessä esseessään mestari ruotii terävällä kynällä alaa, jonka hän tunsi. Listaan seuraavassa muutamia hänen ajatuksiaan ja pohdin, mitä itse niistä ajattelen.

Salapoliisiromaanin perustyypin tunnepohjana on aina ollut ja on edelleen se, että murha huutaa selvittämistään ja oikeus tapahtuu.

Tuo pitänee suurelta osin paikkansa tänäkin päivänä. Ainakin kritiikkejä lukiessa huomaa monesti lukijan pettymyksen, jos murhaa ja sen oikeudenmukaista kiinnijäämistä ei tarinassa tapahdu. Minusta se on kirjailijalle sekä selkänoja että kiviriippa: on hienoa jos tietää, mitä lukijakunnan valtaosa tarinalta odottaa. Toisaalta se on rasite, jos ja kun haluaa käsitellä rikostarinan kautta muutakin kuin rumaa rikosta klassisessa Whodunnit-hengessä.

Olisi naurettavaa, ellen omia tarinoitani tarkastellessani toivoisi niiden olevan parempia. Mutta jos ne olisivat olleet paljon parempia, niitä ei olisi julkaistu.

Raymond Chandler loi oman tyylinsä ja Philip Marlowe -päähenkilönsä kirjoittamalla henkensä pitimiksi kovapintaisia rikostarinoita 1920- ja 30-luvuilla ilmestyneisiin aikakauslehtiin. Oli selvää, että hän tiesi millaisia tarinoita häneltä haluttiin ostaa. Nyt lehtiin kirjoittamisen tuotot taitavat olla häviävän pieni osa rikoskirjailijoiden leivänhankintaa. Tähän hänen tokaisuunsa törmää kuitenkin edelleen kirjamaailmassa: olen saanut muutamankin kielteisen julkaisupäätöksen tarjokkaastani sen vuoksi että kustantamoon haluttiin trilleriä, kun minä halusin tehdä jotakin muuta. Toistaiseksi en ole antanut asiassa periksi.

Murhajutulla on myös masentava taipumus itseriittoisuuteen: se ratkoo omat ongelmansa ja vastaa omiin kysymyksiinsä. Keskusteltavaksi ei jää mitään – paitsi se, onko se kirjoitettu niin hyvin että sitä voidaan pitää kunnon romaanina, ja sitähän eivät puolimiljoonaisen menekin takana olevat ihmiset pysty kuitenkaan sanomaan.

Kirjailijan tehtävänä on luoda paperille oma pieni maailmansa, johon hän saa luvan kanssa huijata lukijansa mukaan. Kumpikin osapuoli tietää, ettei kaikki pidä siinä maailmassa paikkaansa. Kuitenkin siellä on oltava joitakin turvallisia ja arkipäiväisiä kiinnekohtia, joista lukijalla on omakohtaisia havaintoja. Esimerkiksi henkilöhahmojen tunnetilat ja tavat reagoida tarinan tapahtumiin ovat tällaisia asioita. Ellei niitä löydy, jää lukijalla hyvin vähän tarpeita oman lukukokemuksensa rakentamiseen. Tällaisiakin romaaneita on tullut luettua.

Keskitason salapoliisitarina ei luultavastikaan ole yhtään sen kehnompi kuin keskitason romaani, mutta keskitason romaaniapa ei koskaan saa nähdäkseen. Sitä ei julkaista. Keskitason – tai himpun verran sitä parempi – salapoliisitarina julkaistaan. Ja paitsi että se julkaistaan sitä myydään pieniä eriä kirjastoille ja sitä luetaan.

Tästä olisi haastavaa keskustella joskus julkaisupäätöksiä kustantamoissa tekevien ihmisten kanssa. Onko tosiaan niin, että rikosromaanien käsikirjoituksia luetaan eri sihdin kera kuin niin sanottuja kaunokirjallisia käsikirjoituksia? Jos näin on, niin miksi? Olen koko vaatimattoman kirjailijanurani ajan ajatellut, ettei rikosromaani saa erota kieleltään, rakenteeltaan eikä muiltakaan laadullisilta tasoiltaan muista romaaneista. Suurimman osan muistakin romaaneista voi jollain kriteerillä luokitella rikostarinoiksi – niissäkin tapetaan ihmisiä ja ratkotaan ihmisten välisiä ristiriitoja.

Jokainen salapoliisiromaanin kirjoittaja tekee virheitä eikä kukaan koskaan tiedä niin paljon kuin pitäisi.

Tässä kohti Chandler käyttää esimerkkinä toista suuruutta, Arthur Conan Doylea. Totta, hänenkin Holmes-tarinoistaan löytää asiavirheitä jos niitä haluaa etsiä. Itselleni taustamateriaalin ja fakta-aineiston kerääminen ennen varsinaista kirjoitustyötä on monesti silkkaa nautintoa: saan upota sellaisiin asioihin ja maailmoihin, mistä minulla ei ole ennestään hajuakaan. Mikä parasta, saan luvan kanssa huijata tulevaa lukijaa muka-osaamisellani! Silti hirvittää joka kerta kun uusi romaani julkaistaan, mitä kaikkia faktapuutteita sieltä löytyykään.

Englantilaiset eivät ehkä aina ole maailman parhaita kirjailijoita, mutta he ovat ehdottomasti parhaita ikävystyttäviä kirjailijoita.

Tässä – vaikkakin vinosti hymyillen – olen mestarin kanssa samaa mieltä. Briteillä on myös rikoskirjallisuudessa taakkanaan valtavan pitkä ja kunniakas perinne. Sen huomaa monesti kun aloittaa uuden, ehkä herraskartanoon tai yliopistomaailmaan sijoittuvan brittidekkarin katsomisen tai lukemisen. Historia paistaa kerronnassa läpi. Milloinkahan Suomessa päästään samalle tasolle? Toivottavasti ei ihan heti.

Huono kirjailija on epärehellinen tietämättä sitä itse, ja laatuunkäypä kirjailija voi taas olla epärehellinen, koska hän ei tiedä mistä voisi olla rehellinenkään. Hän kehittelee mutkikkaan murhasuunnitelman ja lyö ällikällä laiskan lukijan, joka ei viitsi ryhtyä erittelemään yksityiskohtia, ja hän lyö ällikällä poliisinkin, jonka tehtävänä noiden yksityiskohtien selvittäminen on.

Pahin kannustus, jonka lukija voi kirjailijalle mielestäni suoda on lausahdus: ”Kirjasi oli tosi hyvä!” Se tuntuu samalta kuin selkään taputus maaliin neljäntenä tulleelle kestävyysjuoksijalle. Mieluummin kuulisin jonkin yksityiskohdan tai kysymyksen kirjastani, jota lukija jäi miettimään. Näin on, vaikka tiedänkin että rikosromaani saattaa pahimmillaan olla toiselle meistä viihdettä, toiselle työtä.

Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä.

Olen kokenut sekä lukijana että kirjoittajana joskus flow-tilan: kaikki ympärillä oleva häviää, jäljellä olen vain minä ja käsillä oleva tarina. Se on tunne, jonka haluaa kokea aina uudelleen, ja suoda mahdollisimman monelle. Kirja on hitsin hieno pakopaikka kaikelle arjelle: siitä ei tule krapulaa. Tosin, riippuvuutta saattaa esiintyä…

Kieli alkaa aina puheesta ja sitä paitsi tavallisten ihmisten puheesta, mutta kun se kehittyy niin pitkälle, että siitä tulee kirjallisen ilmaisun väline, se vain näyttää puheelta.

Taidatkos tuon paremmin sanoa? Suurin osa meistä kirjainten tuhertelijoista ei koskaan pääse tuolle tasolle. Aleksis Kivi pääsi, samoin Donald Westake ja Raymond Chandler parhaimmillaan. Samoin moni muu. Hyvä kirja ei puhu mitä sylki suuhun tuo, sanaa vittu ei tarvitse toistaa neljäätoista kertaa yhdellä sivulla kertoakseen, että nyt päähenkilöä vituttaa. Bussissa kuulemani mukaan arkielämässä tarvitsee.

Kaikessa mitä voidaan nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus. Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä, jos on kysymys varsinaisesta tragediasta, se saattaa olla sääliä tai ironiaa, ja se voi olla pääpukarin raaka nauru.

Tuolla kriteerillä rikosromaanit – tai ainakin parhaat niistä – ovat ehdottomasti taidetta. Kiitos, Mr. Chandler!

Miksi murhan viihdekäyttöä ei kriminalisoida?

Sunnuntai 16.4.2017 klo 13.11

Läheisen ihmisen väkivaltainen kuolema ei ole hauska asia silloin, kun se sattuu omalle kohdalle. Silti me katsomme, luemme ja kuuntelemme pelkästään yhden vuoden aikana vähintäänkin satoja murhia, surmia ja tappoja televisiosta, elokuvista, Internetistä ja kirjoista. Jotkut sanovat sitä viihteeksi. Sanovat jopa pitävänsä siitä.

Miksi ihmeessä? Jännityksen vuoksiko? Vai siksi, että fiktiivisiin murhiin liittyy usein arvoitus, joka kiehtoo? Vai tyydyttävätkö nuo väkivallan teot omaa väkivallan tarvettamme, jota emme voi järjestäytyneessä yhteiskunnassa purkaa luonnollisesti?

Toisen ihmisen kohteleminen kaltoin toimii ajurina monessa hienosti tehdyssä tarinassa. Myönnän, syyllistyn itsekin kirjoittajana tuohon samaan asiaan.

Silti sitä on joskus syytä ihmetellä.

Matkalla ideasta hyväksi romaaniksi on monta mutkaa

Perjantai 20.1.2017 klo 9.05

Kirjoitusvirheitä. Persoonattomia henkilöhahmoja. Ylimääräisiä adjektiiveja. Kesken matkan uupuvia juonenkuljetuksia. Turhia lauseita. Hyvä idea, joka ei toimikaan niin kuin sen piti. Päälle syystä tai toisesta painava kirjoittamisen deadline. Turtumus ja kyllästyminen oman romaanin päähenkilöön.

Kirjailijan työssä on monia vaaranpaikkoja. Edellä ei ole lueteltu niistä läheskään kaikkia. Kirsinkirjanurkka-blogin pitäjä käsitteli kirjoituksessaan 17.1.2017 syitä, miksi dekkareita julkaistaan niin paljon Suomessa. Hänen havaintonsa koskivat dekkareita, mutta mielestäni ne ovat yleistettävissä mihin tahansa kirjallisuuden lajiin.

Tuo blogiteksti kannattaa lukea ajatuksella. Jokainen kirjan lukija lukee sitä omien arvostustensa ja mieltymystensä mukaan. Myös kustannustoimittaja, joka suosittelee edustamaansa kustantajaa joko julkaisemaan tai hylkäämään käsikirjoituksen.

Toivottavasti tässä maassa ei ole yhtään sellaista jo julkaissutta kirjailijaa, jolla ei ole mapissaan jonkin kokoista pinoa kohteliaita hylkäyskirjeitä. Ne tekevät kipeää, mutta pakottavat myös ajattelemaan. Kenties kokeilemaan jotakin uutta tapaa kertoa tarinaa. Kenties ne auttavat löytämään jotakin.

Minäkin linkitin tuon blogitekstin naamakirjaani. On totta, että hyvän kirjan voi kirjoittaa myös yhdeltä istumalta. Minä en ole siihen koskaan pystynyt - monen lukijan mielestä en varmaan ole edes kirjoittanut yhtään hyvää kirjaa. Hyväksyn tuomion, en valita siitä mihinkään.

Väitän kuitenkin, että jokainen uusi kirjoittamis- ja editointikierros kirkastaa jokaisessa käsikirjoituksessa sen ydintä. Sitä, joka kirjasta pitäisi jäädä mieleen sen jälkeen, kun sen takakansi on suljettu.

Kotimainen dekkari keskusteluttaa netissä

Maanantai 12.9.2016 klo 7.37

Aina välillä joku laittaa netin keskustelupalstoilla liikkeelle keskustelun suomalaisesta kirjallisuudesta. Ihan hyvä niin. Paljon turhemmistakin asioista bittikohtaamisissa keskustellaan.

Törmäsin Suomi 24:ssä tähän nimimerkki poirotvallanderin liikkeelle laskemaan keskusteluun suomalaisen dekkarin tasosta ja laadusta verrattuna ulkomailla julkaistaviin dekkareihin. Mielenkiintoista mielipiteenvaihtoa, näin kirjailijan kannalta. Niin on monta mieltä kuin on miestä ja naistakin. Niin kuin pitää ollakin, kun kirjoista puhutaan.

Oma uskoni on, että Suomessa julkaistaan vuosittain montakin sellaista teosta, jotka laadultaan kuuluisivat käännöskirjojen joukkoon isoillakin kielialueilla. On niin monesta esteen ylityksestä kiinni se, pääsevätkö ne sinne vai ei. Useimmiten eivät pääse, eikä niitä noteerata kunnolla edes Suomessa.

Mauri Sariola nostetaan ansaitusti aina esiin, kun puhutaan suomalaisen dekkarin jatkumosta. Nimimerkki Dekkaritutkija kyselee ketjussa, mitä samanlaista minun Sudenmaa-kirjoissani on verrattuna Sariolan Susikoskiin. Hän nostaa esille suomalaisen elämänmuodon ja maaseudun kuvaukset.

Vertaus tuntui tuolta osin hyvältä lukea. Juuri noita asioita ajattelin, kun lähdin kirjoittamaan Ahventen valtakunnan myötä suomalaisen näköistä dekkaria. Jossain alitajunnassa Sariola kenties kummitteli, kun arvoisa rikosylikonstaapelini muuttui kirjoittamisen aikana alkuperäisestä Reijo Hurtanmaasta Sudenmaaksi.

Suomalaisuudessa on yhä paljon mistä ammentaa maailmalle. Toivottavasti saan jatkaa sitä työtä.

Kirjallisuus kertoo menneestä ja tulevasta - mutta entäs tämä aika?

Tiistai 10.3.2015 klo 18.04

Kirjoittajana minua tietenkin kiinnostaa, mitä muut kirjoittajat parhaillaan luovat. Otin asiakseni tutkailla tämän kevään romaanitarjontaa eri kustantajilta.

Pitkään jatkunut historiallisten aiheiden trendi näkyy jatkuvan. Kuka muistelee lapsuuttaan, kuka kertoo vuodesta 1918. Talvisotakin näkyy vilahtavan monessa teoksessa - lieneeköhän tämän "juhlavuoden" peruja.

Toisaalta fantasia ja tulevaisuuteen sijoittuva tarina on laji, jolla on oma ja vahva kannattajakuntansa. Osa kirjoittajista vie lukijansa avaruuteen, osa tyytyy tuleviin ekokatastrofeihin maan päällä.

Hyvä näin. Jos historiallinen teos yrittää ymmärtää mistä olemme tulossa, yrittää tulevaisuuteen kurottava teos arvailla minne ja millaisina olemme menossa. Kummallakin lajilla on oma paikkansa kirjallisuudessa. Aika näyttää, mitkä tämän kevään romaaneista jäävät merkkiteoksina elämään ja keskustelemaan tulevien sukupolvienkin kanssa. Välttämättä ei yksikään niistä.

En tiedä, pitäisikö olla huolestunut siitä että tämä nykyinen aika näyttää jäävän mopen osille kirjallisuuden kaanonissa. Eräs kirjailijakollegani sanoi, ettei hän edes halua kirjoittaa tästä ajasta - mehän elämme tätä koko ajan. Mutta ymmärrämmekö me tätä aikaa? Epäilen.

Nykyisen ajan kuvaus näyttää jäävän paljolti dekkaristien harteille. Hyvä, että edes heidän.

Kritiikki Niobesta ja politiikan tärkeydestä

Maanantai 7.7.2014 klo 8.19

Hyvän kirjakritiikin tekeminen on laji, johon minusta ei ole. Lukijan – kriitikon – on arvotettava lukemaansa vertaamalla sitä johonkin aikaisemmin lukemaansa. Hänen on kyettävä kertomaan kirjan teemoista ja jännitteistä paljastamatta niistä liikaa.

Kriitikon on muistettava, että se mitä hän kirjoittaa on hänen henkilökohtainen mielipiteensä – ei kaiken tyhjentävä totuus kyseisestä teoksesta.

Ritva Sorvali on kirjoittanut Kouvolan Dekkaripäivien nettisivuille kritiikin tammikuussa ilmestyneestä romaanistani Niobe. Kritiikissä hän kuorii auki teokseni keskeiset teemat, ajankuvan ja päähenkilöt. Nioben keskeiseksi sanomaksi hän näkee politiikan – eli yhteisen päätöksenteon – tärkeyden natsismin kaltaisten hirmuhallintojen syntymisen ehkäisemisessä.

Hyvä niin, kirjailija kiittää ja pokkaa. Joku muu kriitikko olisi voinut painottaa aivan toisenlaisia asioita teoksessa. Hän olisi ollut valinnoissaan aivan yhtä oikeassa kuin Ritva omissaan.

Tavataan Helsingin kirjamessuilla

Keskiviikko 23.10.2013 klo 14.39

Esiinnyn Helsingin kirjamessuilla lauantaina 26.10. 13.30 - 14.00 Dekkariseuran esiintymislavalla, sen jälkeen notkun vielä jonkin aikaa  Myllylahden osastolla 6g89.

Tulkaa juttusille, jos olette maisemissa :)

Sarjakirjailija on ajan trendi

Keskiviikko 4.9.2013 klo 7.18

Arvostamani kirjailijakollega, kouvolalainen Jukka Behm kertoo tämän aamun (4.9.) Kymen Sanomissa uuden Lahjoja norsujumalalle-romaaninsa taustoista. Jutussa kerrotaan, että sarjat ovat jännityskirjallisuudessa vahva trendi. Niin myös fantasiassa, ja nykynaisten elämää kevyesti kuvaavassa chick lit -kirjallisuudessa. Jukan kertoman mukaan idea jännärisarjasta tuli kustantamolta.

Mikäpä siinä. Itsekin kirjoitan ”irtokappaleiden” lisäksi Sudenmaa-romaanisarjaa. Lukijana olen nautiskellut Henning Mankellin, Donald Westlaken, Rex Stoutin ja monen muun ”sarjakirjailijan” tuotannosta.

Usean saman päähenkilön ympärille, kenties samaan ympäristöön sijoittuvan romaanin kirjoittaminen aiheuttaa myös kysymyksiä. Kuinka paljon jo aikaisemmin kerrottujen asioiden tuttuus lukijoiden keskuudessa aiheuttaa rajoituksia kirjoittajalle? Entä aiheuttaako se joskus sitä, ettei kirjailija voikaan käsitellä jotakin häntä kiinnostavaa aihetta, koska se rikkoisi sarjan tyylin ja hengen?

Pieniä, mutta isoja kysymyksiä kirjoittajalle. Sarjakirjoittaminen on ookoo, mutta kirjoittajalla täytyy säilyä vapaus hypätä pois sarjasta, jos jokin käsittelyä kaipaava teema sitä vaatii. Muutoin kysymys on – niin luulen – omien näkemystensä huoraamisesta.

Vain tarinan kertoja tietää, mitä hänen päässään liikkuu. Joskus - onneksi aika usein - kirjailija ei sitä itsekään tiedä.

Mustaa kahvia oli Agatha Christien ensimmäinen

Lauantai 16.3.2013 klo 8.11

Kävin eilen katsomassa Haminan Teatterissa Agatha Christien kirjoittaman murhamysteerin Mustaa kahvia. Ensi-ilta oli samalla näytelmän kantaesitys Suomessa. Komea suoritus harrastajateatterilta!

30-luvulle sijoittuva näytelmä oli tiettävästi ensimmäinen jonka Christie koskaan kirjoitti. Myöhemmin syntyikin sitten klassikko Hiirenloukku. Dekkareiden kuningattareksikin tituleerattu Christie otti Hercule Poirot-näytelmällä itselleen haltuun aivan uuden alueen.

Olen kirjoittanut tähän mennessä yhden näytelmän. Näytelmän työstäminen on aivan erilainen projekti kuin romaanin kirjoittaminen: on koko ajan muistettava, että näyttelijät tuovat oman tulkintansa näyttämölle, ja tila antaa omat rajansa sille mitä katsojat näkevät. Romaanissa näyttämönä toimii lukijan mielikuvitus - seiniä ei ole.

Ilmankos Christie kuulemma kirjoittikin Mustan kahvin käsikirjoitukseen tarkat askelmerkit kullekin näyttelijälle.

Kuvassa Hercule Poirot (Raimo Kaistala, takana) ja tohtori Carelli (Petri Salonen)

Kultaisen säännön oikoluku tehty

Maanantai 3.12.2012 klo 7.14

Kultainen sääntö, viides Sudenmaa-sarjan romaanini ilmestyy tammi-helmikuun vaihteessa. Viikonloppuna sain tehtyä loppuun kirjan oikovedoksen tarkistamisen.

Hyvältä näytti - melkein-valmiina-kirjana tarina tuntui sen kirjoittajasta hyvältä. Ainakaan en enää voi siihen millään lailla vaikuttaa.

Romaanin kannesta päättää kaupallisten kustantajien kautta julkaistaessa aina kustantaja. Olen ollut tyytyväinen Myllylahden esityksiin Sudenmaa-romaanien kansiksi, niin myös tällä kertaa.

Yksinkertaisuus on monesti parasta. Sekä kannessa että sisällössä...

Mauri Sariola yllätti positiivisesti

Torstai 7.7.2011 klo 7.24

Kesällä 2010 luin lävitse Seppo Jokisen Koskiset. Kun jonkun kirjailijan tuotannon lukee putkeen, näkee aika hyvin miten hän kehittää henkilöhahmojaan, miljöötä ja tarinankerronnan tapojaan kirjasta toiseen. Tänä kesänä ajattelin lukea Mauri Sariolaa (1924-1985) ja hänen Olavi Susikoski-kirjojaan. En lue ehkä kerralla niitä kaikkia - Sariolahan oli todella tuottelias kirjoittaja.

Aloitin Susikosket tarinasta nimeltä Leivätön pöytä on katettu. Viimeksi olen lukenut näitä kirjoja joskus 80-luvulla, eli hyvin nuorena. Silloin ne eivät tehneet erityistä vaikutusta, tarinaa Koltan uni lukuunottamatta jonka muistan jääneen pyörimään yöuniin.

Yllätyin positiivisesti. Ainakin Leivättömässä pöydässä Mauri Sariolan kerrontatapa on tiivis. Yhtään turhaa lukua ei kirjassa ole. Henkilöhahmot tehdään yksinkertaisin keinoin eläviksi. 1950-luvun maaseutupitäjä piirtyi eteeni sellaisena, kuin se ehkä on ollutkin. Kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin.

Ja se teemakin löytyy. Tällaiselle dekkarinlukijalle, jolle arvoituksen - eli sen murhan - ratkaisu ei ole se ykkösasia, se on aina plussaa. Luen siis seuraavankin Susikosken.

Neljän romaanin seuralaiseni Reijo Sudenmaa ei muuten ole karikatyyri Susikoskesta, vaikka sitä on joskus minulta kysytty. Ajoin joskus Lappeenrannan lähellä Hurtanmaa-tiekyltin ohitse ja ajattelin, että siinä olisi sopiva romaanihenkilön sukunimi.

Siinä vaiheessa kun aloin kirjoittaa ensimmäistä Sudenmaata, nimi oli kääntynyt mielessäni toiseksi. Kas niin toimii ihmismieli.

Miksi dekkari on juuri kesälukemista

Perjantai 24.6.2011

Kurkkaus verkkokirjastojen aineistohakuun eri puolilla Suomea tuottaa mielenkiintoisia tuloksia. Kymenlaakson kirjastoissa on 26 kappaletta uutuuskirjaani Liian iso juttu. Paikalla hyllyssä on yksi, muut ovat lainassa.

Pääkaupunkiseudun 28:sta kirjasta viisi on paikalla. Turun seudun 14:sta kirjasta hyllyssä ei ole yhtään. Satakunnan 24:stä kirjasta lainattavissa on näemmä kolme.

Dekkarit - joksi uutuutenikin luokiteltaneen - näyttävät olevan maineensa mukaisesti varsinkin kesälukemista. Tuskin ihmiset erityisesti murhista haluavat helteillä lukea. Mutta ehkä jollakin tavoin kevyemmistä asioista, kuin mitä talvella on työn puolesta ja muuten joutunut kahlaamaan lävitse. Tämä lause on sitä kuuluisaa mutua.

Mielenkiintoista olisi selvittää, kuinka suuressa osuudessa suomalaisia dekkareita tapahtumien ajankohta sijoittuu kesäaikaan. Uskoisin, että yli puolessa.

Talvella Suomi horrostaa henkisesti, herätäkseen eloon kesäksi. Ja eläviähän dekkareissa tapetaan - ei jo valmiiksi auringon puutteeseen nuutuneita.

Onnea ja menestystä, CrimeTime

Keskiviikko 2.2.2011 klo 13.21

CrimeTime, osuuskunta jonka osakkaina on joukko eturivin suomalaisia dekkarinikkareita julkaisi tänään kustannuspolitiikkansa ja osanottajalistansa.

Harri Nykäselle, Tapani Baggelle ja kumppaneille on syytä nostaa hattua, osuuskunnan perustaminen on uusi raikas tuulahdus maamme kirjallisuuden kustannuskentässä. Tavallaan uusi, vaikka esimerkiksi kulttuuriosuuskunta Lilith on tehnyt kulttuurin - myös kirjallisuuden - parissa töitä jo 90-luvulta lähtien.

Osuuskuntatoimintaan on perinteisesti liittynyt jonkinlaista idealismia ja aatteen paloa. On jännittävää nähdä, millainen kantava voima yhteinen rakkaus dekkareihin ja niiden kirjoittamiseen tulee CrimeTimessä olemaan. Idealismia tai ei - osuuskunta toimii kuitenkin yhtenä pelaajana kivikovilla kirjabisneksen markkinoilla.

Osuuskunnassa kustannus- ja muiden päätösten pitää syntyä yhdessä, ei kenenkään kustannuspäällikön tekemänä. Ilkeämielinen voisi ajatella, että CrimeTime kasaa nyt turhan monta kultaista munaa samaan koriin.

En usko että näin on. Julkistamistilaisuudesta otetussa lehtikuvassa seisoo vakavia ja keski-ikäisiä, monenlaista jo elämänsä aikana nähneitä ihmisiä. Menestystä!

Kirjagenren reuna-alueilla on liukasta

Keskiviikko 10.11.2010 klo 7.06

Vilkaisu Pirkanmaan kirjastojen yhteiseen PIKI-verkkokirjastoon kertoo, että viime keväänä ilmestynyttä Kuolleita unelmia-romaaniani on kirjastoissa yhteensä 25 kappaletta. Niistä 23 oli vilkaisuhetkellä lainassa ja 2 oli hyllyssä.

Vastaavasti, keväällä 2009 ilmestynyttä Tammikoti-romaania on kirjastoissa 14 kappaletta. Puolet oli lainassa ja puolet hyllyssä.

Kuolleita unelmia on luokiteltu jännitysromaaniksi, Tammikoti avioliitto- ja rikosromaaniksi. Kirjoittajalle, eli minulle kysymyksessä on saman kirjasarjan kaksi itsenäistä osaa.

Kuinkahan paljon kirjallisuuden jakaminen eri tyyppeihin - eli genreihin - ohjaa kirjoja ostavia ihmisiä? Entä kuinkahan paljon se ohjaa niitä lainaavia ja lukevia ihmisiä heidän valintapäätöksissään?

Asia tuli taas mieleen, kun eilen julkistettiin tämänvuotiset lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat. Monenlaisia hyviä tarinoita on valittu kisaamaan samasta palkinnosta.

Toivottavasti sangen lipoisa genre-ajattelu ei estä ketään lukijaa löytämästä itselleen merkittävää tarinaa.