Kaikille avoimen tietoverkon, ihmeellisen Internetin piti syntyessään poistaa kaikki raja-aidat ihmisten välillä. Kun jokaisella meistä on käytössään sama tieto ja informaatio elämässään 24/7, tuntuisi luonnolliselta että ajatuskulkumme lähenevät toisiaan. Meidän pitäisi ymmärtää toistemme päätösten ja motiivien taustoja paremmin.

Toisin näkyy käyneen. Tutkimustietoa minulla ei väitteeni tueksi ole, mutta mutu-tuntumalla sanoisin kuppikuntaisuutta löytyvän vähintään yhtä paljon kuin niin sanottuina vanhoina hyvinä aikoina. Nörttimaailmassa ei vain puhuta kupeista, vaan kunkin omista kuplista.

Seuratessani eilen televisiosta Auschwitzin keskitysleirin henkilökunnan jäseniä vastaan 60-luvulla käydystä oikeudenkäynnistä kertovaa dokumenttia, muistin muutama vuosi sitten pitämälläni kirjoittajakurssilla jakamani tehtävän.

Annoin ensin kurssilaisten valita omasta elämästään sellaisen ihmisen tai asian, jota he inhosivat yli kaiken. Jokainen osanottaja löysi sellaisen inhokin - ja nopeasti. Sen jälkeen annoin heille tehtäväksi kirjoittaa kyseisestä inhokista realistisen (lue: negatiivisen) tarinan seuraavaksi kokoontumiskerraksi. Sain lukea mielenkiintoisia kuvauksia erinäisistä ihmisistä.

Sen jälkeen käänsin kirjoittajien mielet kohti vastavaloa: seuraavaksi kerraksi annoin heille tehtäväksi kirjoittaa kyseisestä inhokista positiivisen kuvauksen, lähtien inhokin omista lähtökohdista. Sanotaanhan, ettei kukaan meistä ole täällä mustavalkoinen persoona. Kaikista meistä löytyy jotakin hyvää.

Vaan kun ei löytynyt. Joillakin ryhmäni lahjakkaista kirjoittajista oli selviä vaikeuksia asettua inhokkinsa nahkoihin. Tarina kyllä syntyi, mutta siinä voi aistia ironiaa, tai jotakin muuta kirjoittajasta itsestään lähtöisin olevaa tunnetta. Sitä kohtaan jota inhoaa, on vaikeaa tuntea empatiaa. Ehkä kysymyksessä on yksi ihmiskunnan ikiaikainen tapa selvitä hengissä.

Vastavärit ovat asia, jota jokaisen kannattaisi elämässään kokeilla. Lopputulema saattaa yllättää.