Tiedolla johtamisesta ja liian pikaisesta puheesta

Keskiviikko 12.4.2023 klo 9.24

Antiikin Kreikkaa on ollut tapana pitää suurien puhujien kulta-aikana. Historiankirjojen mukaan suuret filosofit osasivat silloin argumentoida, eli perustella omat kantansa retorisesti, eli korkealentoisesti ja kaunokielisesti. Luulen, että nuo suuret puhujat jäisivät nykyisessä somemaailmassa takamatkalle verrattuna aivan toisenlaisiin esiintyjiin.

Olisi ollut mielenkiintoista levätä kärpäsenä jollakin Akropoliin pylväistä silloin, kun nuo ateenalaiset filosofit, tiedemiehet ja poliittiset päättäjät väittelivät yhteisistä asioista ja silloisesta maailmankuvasta. Kuinka usein, ja millä tavoin he tarttuivat vastaväittäjien lauseisiin? Mistä he hakivat perustelut omille näkemyksilleen? Kuinka kuulijat yrittivät todentaa noita perusteluja? Kännykkää, saati nettiä heillä ei ollut käytössään.

Tämän kevään eduskuntavaaleissa useampikin puolue puhui vaaliohjelmassaan tavalla tai toisella tutkitun tiedon tärkeydestä, ja sen käyttämisestä päätöstenteon apuna. Yhteistä noille puolueille oli, että ne pärjäsivät vaaleissa huonosti. Se herättää kysymyksiä.

Uskoivatko äänestäjät enemmän tunteisiin kuin tietoon? Pettikö noilta puolueilta argumentaatio, retoriikka vaiko kumpikin? Oliko poliittista itsemurhaa maalailla parin tuhannen euron kotterolla kallistuvista kauppareissuistaan jotenkuten selviäville kansalaisille ruusuista tulevaisuutta 50 000 euron saastuttamattomien sähköautojen omistajina?

Hiljattain eräs naamakirjakaverini kehotti äänestämään annetuista vaihtoehdoista viime vuoden suurinta julkista huijausta. Noiden huijausten finalisteiksi oli selviytynyt – luulen, ei omasta tahdostaan – lähinnä erilaisten yritysten ja muiden toimijoiden vihertäviä julkisuuskuvakampanjoita. Syyksi finaaliin pääsemiselle oli eräälle kampanjalle kirjattu, että sen totena esittämät asiat on kaikkien tiedemiesten toimesta esitetty valheellisiksi.

Onkohan maailman kaikilta tiedemiehiltä edes kysytty? Onko kaikilla tieteenaloilla varmasti jonkinlainen näkökulma ja tutkimusote noihin valheellisiksi leimattuihin asioihin? Eikös yksi elävän ja jotakin tuottavan tieteellisen työn perusasioita ole kaiken jo tutkitun asettaminen kyseenalaiseksi – mitä se siis kertoo tiedeyhteisöstä, jos kaikki sen jäsenet ovat samaa mieltä jostakin asiasta?

Sosiaalisen median käytännöt näkyvät levinneen laajasti erilaiseen sanankäyttöön yhteiskunnassa. Siellä on ollut jo pitkään tapana, että jonkun toisen jotakin sanomasta erotetaan osia asiayhteydestään, ja sen jälkeen niitä käytetään täysin toisessa yhteydessä joko mustamaalaamaan alkuperäistä sanojaa, tai korostamaan jonkun toisen nokkeluutta ja sanavalmiutta. Usein tällaisia irtiottoja kutsutaan meemeiksi. Jotkut päättäjätkin – myös kansanedustajat – ovat oikein profiloituneet tällaisten lohkaisujen metsästäjiksi ja käyttäjiksi.

Tieto on perinteisesti ollut jotakin joka pitää pureskella, pohdiskella ja kirjoittaa auki, ennen kuin sitä voi nimittää tiedoksi. Kaikkea tuota tehdään harvoin yhdellä, tai edes muutamalla lauseella. Pelkään pahoin, että yhä pinnallisemmaksi ja nopeammaksi käyvässä viestinnässä meidän ihmisten välillä sekä perustelujen, että muita puhujia kunnioittavan kaunopuheisuuden merkitys on vähenemään päin.

Viherpeippo ja John Miltonin ajatus luonnon kauneudesta

Maanantai 4.2.2019 klo 7.26

Runoilija ja filosofi John Milton (1608-1674) näkyy erään sitaattikokoelman mukaan sanoneen noin luonnon kauneudesta. 1600-luvulla niin sanottu länsimainen ajattelu ja sivistys alkoi jo levitä valloitusretkien myötä ympäri maapallon.

Siksi houkuttaakin ajatus, että tuo Miltonin suuhun pantu tokaisu kertoo paljon enemmän meistä ihmisistä, kuin muista luomakuntamme elävistä olioista. Ilman kaikinpuolista ulkoista koristelua me ihmiset olemme rodustamme riippumatta aika väritöntä porukkaa monien muiden eliölajien rinnalla.

Olisikohan peräti niin, että kateellisuus ja tuon kerskailun huono kestäminen on yksi selittäjä sille, miksi me ihmispolot olemme niin hyviä turmelemaan muuta elollista luontoa ympärillämme?

Mikä on kirjailijan tehtävä?

Sunnuntai 8.7.2012 klo 15.07

Kymenlaakson radion uutispäällikkö Petri Niemi haastatteli minua kuluneella viikolla radioon. Ammattitaitoisen toimittajan kanssa oli ilo asioida. Kiitos!

Petri kysyi minulta sen kysymyksen, joka kirjailijalle tehdään usein. Että millaisena näen kirjailijan ja kirjallisuuden tehtävän nykymaailmassa. Jotakin siihen taisin vastata.

Kotimatkalla mietin asiaa tarkemmin. Minua paljon viisaampi ihminen on sanonut filosofian olevan sitä, että ihminen menee pimeään huoneeseen joka on täynnä kissoja löytääkseen sieltä mustan kissan. Uskonto on sitä, että ihminen menee samaan huoneeseen, nappaa yhden kissoista kiinni ja uskoo että se on se musta kissa.

Tuota ajatuskulkua voisi jatkaa. Kirjallisuuden - ja kaikkien muidenkin taiteen lajien - tärkein tehtävä on olla kiinnostunut kaiken värisistä kissoista.