Kirkonkirjat kertovat elämästä monenlaisessa Suomessa

Keskiviikko 6.12.2023 klo 7.46

25. toukokuuta kastettiin Kivijärvellä Antti Matiaksenpoika ja Maija (os. Kotilainen) Linnan poika Matiksi. Olen Keski-Pohjanmaalta lähtöisin olevassa suvussani Matin jälkeläinen neljännessä polvessa. Hänelle, minulle ja välissämme oleville sukupolville on matkalle mahtunut elämää monenlaisen vallan alla.

Kun Matti syntyi, koko nykyinen Suomi oli hiljattain siirtynyt Haminan rauhan myötä Venäjän vallan alle. Ilmassa oli varmasti kaikenlaisia pelkoja siitä, millaisia uudet vallanpitäjät olisivat verrattuna entisiin. Muistissa olivat edellisellä vuosisadalla kärsityn Ison Vihan aikaiset tarinat valloittajan harjoittamista julmuuksista.

Vaikka maallinen valta oli vaihtunut, vieläkin korkeampia voimia edustavat papit puhuivat maassamme yhä ruotsia. Siksi Mattikin on kirjattu Kivijärven seurakunnan syntyneiden luetteloon Matsina, isä-Antti Andersina ja äiti-Maija Majana.

Matti kuoli verrattain varhain, eli vuonna 1860. Seuraavalla vuosikymmenellä maatamme koettelivat suuret nälkävuodet. Hänen poikansa näki myös vuosisadan vaihtuvan, ja Matin pojanpoika selvisi hengissä sisällissodan ajoista. Hän lienee nähnyt sinivalkoisen lipun liehumassa ensimmäisen kerran itsenäisen Suomen lippusaloissa. Voi vain miettiä, mitä maaton ja köyhä maaseudun asuja siitä ajatteli ja tunsi.

Matin pojanpojanpoika koki nuorella iällä jatkosodan taistelujen kauhut. Niissä Suomen itsenäisyys sentään säästyi, mutta henkisten ja ruumiillisten arpien ja menetysten kokonaismäärää ei kukaan tule koskaan tietämään.

Minä, Matin jälkeläinen neljännessä sukupolvessa, sain syntyä 1960-luvulla hiljalleen vaurastumisensa aloittavassa maassa. Olen ensimmäisiä täyden peruskoulun oppimäärän suorittaneita vuosiluokkia. Sain hankkia itselleni edullisesti hyvän koulutuksen. Kaikki nämä elämäni vuosikymmenet olen saanut ilmaista itseäni suomeksi, omalla äidinkielellä.

Maailman muuttuminen ei pysähdy minuun. Jos ikää ja terveyttä riittää, voi hyvin olla että ehdin vielä nähdä senkin, kuinka tässä maassa kirjoitetaan taas syntymätodistuksia vieraalla kielellä, todennäköisesti englanniksi. En osaa olla siitä iloinen.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Suhteemme Venäjään on taas kerran tienhaarassa

Sunnuntai 16.10.2022 klo 10.35

Päästyään Puolan sodassa voittopuolelle ja murrettuaan kokonaan Puolan armeijan vastustamiskyvyn, on bolshevikien Venäjä vaihtanut sävyään keskusteluissaan ulkovaltojen kera.

Nuo sanat kirjoitti nuori, pian 20 vuottaan täyttävä Urho Kekkonen kolumniinsa Kajaanin Lehdessä 2. elokuuta 1920. Tekstissään hän analysoi menossa olleen Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisen sodan vaikutuksia samaan aikaan käytyihin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisiin rauhanneuvotteluihin.

Tuo kolumni tuli mieleeni, kun luin tämän päivän Helsingin Sanomia. Arvostamani kirjailija, historiantutkija ja Venäjän tuntija Anne Applebaum oli lehden haastattelussa sitä mieltä, että ainoa keino rauhan saavuttamiseen Ukrainassa, sekä aidon kansalaisyhteiskunnan syntymiseen Venäjällä on putinilaisen nyky-Venäjän sotilaallinen tappio menossa olevassa sodassa.

Toinen arvostamani kirjailija, sotkamolainen Veikko Huovinen laittoi Pylkkäs-Konstansa suuhun tämän lauseen keskustelussa, jossa Konsta määritteli erilaisia viisauden lajeja: ”Kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan. Siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi paras käyttäytyä.”

Jälkiviisasteluun on helppoa ryhtyä sekä yksityisenä kansalaisena että kansainvälisen politiikan kiemuroita hahmotettaessa. Naapurimaamme itsevaltainen presidentti Vladimir Putinkin sortui sellaiseen lausuessaan, että Neuvostoliiton hajoaminen oli yksi ihmiskunnan suurimmista tragedioista. Ainakin hän olisi voinut määritellä tarkemmin, että kenen kannalta.

Ei jälkiviisastelu ole ollut outoa Suomenkaan lähihistoriaa auki kirjoitettaessa. Sen avulla on pystytty muokkaamaan historiasta omaan aatemaailmaan sopivaa, sitä tukevaa materiaalia. Esimerkiksi sitä, miten V.I. Leninin johtama Neuvosto-Venäjän työläis- ja sotilasneuvostojen toimeenpaneva keskuskomitea tunnusti 4. tammikuuta 1918 Suomen itsenäisyyden, on toisaalla pidetty merkkinä siitä että Pietarissa oikeasti haluttiin ihan naapuriin itsenäinen Suomi-niminen pikkuvaltio. Toisaalla taas on selitetty, että Lenin joukkoineen uskoi Suomen putoavan kuitenkin kypsänä hedelmänä takaisin emo-Venäjän syliin, kunhan maailmanvallankumous pääsisi kunnolla käyntiin.

Sama koskee Suomen roolia toisessa maailmansodassa, ja varsinkin jatkosodan syttymisessä kesällä 1941. Neuvostoliiton aikana oli varsin suosittua selittää Suomen kohtaloa uuteen sotaan joutumisineen niin sanotulla ajopuuteorialla. Siinä Suomi poliittisine johtoineen ajautui enemmän tai vähemmän tahdottomasti mukana historiallisten tapahtumien vyöryssä. Vähemmälle huomiolle tuossa selityskulussa jäi se, että Suomen ja Saksan poliittinen ja sotilaallinen johto olivat jo varsin aikaisessa vaiheessa tiiviissä yhteistyössä keskenään katkerasti päättyneen talvisodan jälkeen. Menetettyjen alueiden takaisin saaminen kaihersi monen suomalaisen mielessä – joidenkin mielestä vieläpä korkojen kanssa.

Varsin suosittua on myös ollut selittää historiamme murroskohtia onnellisilla sattumilla. Leninin oli pakko tunnustaa Suomen itsenäisyys. Kun nuorta Neuvosto-Venäjää uhkasivat niin monet vaarat muualtakin, ison maan luoteisrajalla oli saavutettava jonkinlainen rauhan tila. Venäläisten suurhyökkäys Karjalan kannaksella oli pakko lopettaa kesällä 1944, kun he tarvitsivat parhaita joukkojaan kilpajuoksussa Berliiniin. Suomelle livahti kuin salaa 1990-luvulla osaksi EU:ta ja läntistä Eurooppaa, kun Neuvostoliitto hajosi.

Nykyaikaakin tultaneen käsittelemään jälkiviisauden imelin keinoin tulevassa historiankirjoituksessa. Voi hyvin olla, että ajan kulussa nähdään – itsekkäästi ajatellen – Suomen kannalta onnellinen sattumus siinä, kuinka Venäjän mahtava armeija on sortunut kurjuuteen Ukrainan laajoilla aroilla. Oliko se juuri se tekijä, joka antoi meille viimeinkin mahdollisuuden hakeutua Naton suuren ydinasesateenvarjon alle?

Anne Applebaumin ansioksi on luettava, että hän oli Venäjän kehityksestä samaa mieltä kuin nyt jo monia vuosia sitten, ja uskalsi kirjata sen ylös. Urho Kekkosen valtiomiestaidoista ollaan nykyisin montaa mieltä. Hänen valtakaudellaan niitä arvosteltiin – jos arvosteltiin – mieluummin hiljaisella äänellä. Siksi lainaankin lopuksi toisen, eli Vienan Karjalaa koskevan kohdan tuosta hänen yli satavuotiaasta kolumnistaan. Jokainen arvioikoon omista lähtökohdistaan, oman maailmankuvansa mukaisesti sitä, osuiko hän tuossa oikeaan ja onko mikään oikeastaan muuttunut auringon alla.

Heistä itsensä eroon julistaneen kansakunnan niskaan lähettää Neuvosto-Venäjä sotilasjoukkojaan, jotka ryöstäen ja hävittäen pakottavat ensiksi kansan itsensä valitseman hallituksen poistumaan maan rajojen sisältä ja sen mukana hallituksen sotaväen sekä toiseksi väkipakolla alistuttavat kansan neuvostojärjestelmään.

Historiallisen romaanin alku voi olla yhdessä lauseessa

Torstai 24.3.2022 klo 10.09

”Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni.”
-Urho Kekkonen, 1981: Vuosisatani 1.-

Me elolliset olennot elämme aina tässä ja nyt-hetkeä. Käytämme aikaamme ja tarmoamme niiden luonnollisten ja kuviteltujen tarpeiden tyydyttämiseen, joita meillä on. Ajoittain suunnittelemme tulevaisuutta. Toivomme ja pelkäämme sen tuovan erilaisia asioita tullessaan. Ajoittain päähämme pälkähtää muistumia menneistä tapahtumista. Niitä tulee, halusimmepa niitä tai emme.

Monta, monta vuotta sitten luin edellä lainatun lauseen presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) vuonna 1981 julkaistuista muistelmista. Lause ei jättänyt minua rauhaan. Tuli tarve ottaa selville, millaisia tapahtumia tuon lausahduksen taakse kätkeytyi.

Vasta 17-vuotias Kajaanin Sissi-Rykmentin sotilas Urho Kekkonen sai toukokuussa 1918 johdettavakseen ryhmän, joka teloitti täällä Haminassa, nykyisessä kotikaupungissani punaisiksi luokiteltuja ihmisiä. Noiden tapahtumien muisto ei ilmeisesti jättänyt Kekkosta koskaan rauhaan.

Eräässä toisessa kirjoituksessaan Kekkonen totesi, että aina kun hänelle tuli elämässään oikein tiukka paikka vastaan, hänelle palautuivat mieleen Haminan tapahtumat. Toukokuun 1918 tapahtumat eivät jättäneet minuakaan rauhaan. Syyskuussa 2022 ilmestyy niiden pohjalta kirjoittamani romaani Tämä nuori maa Kariston kustantamana. Kekkonen, ”Känä” tarvitsi yhden elämänsä kipeimmän asian selittämiseen yhden lauseen. Minä kirjoitin aiheesta 500-sivuisen romaanin yrittäessäni ymmärtää, mitä hän sanoillaan tarkoitti.

Romaanin kirjoittaminen on pitkä prosessi. Kun sitä aloitin, maailmassa vallitsi vielä pääosin rauhan tila, toisin kuin kevään 1918 Suomessa. En työhön ryhtyessäni arvannut, että romaanini ilmestyessä maailmassa vallitsee taas vakava poikkeustila.

Moni nuori mies ja nainen saa näistä päivistä Ukrainassa itselleen samanlaisen, ehkä elinikäisen trauman, jollaisen Känä sai itselleen Haminasta. Ei historia toista itseään: me ihmiset teemme sen ihan itse.

Romaanini esitellään juuri julkaistussa Kariston kesän ja syksyn 2022 uutuuskirjaluettelossa.

Nykyhetki muodostuu historiasta ja tulevaisuudesta, ja se on sen pahin ongelma

Torstai 10.3.2022 klo 8.49

Historiaa on kutsuttu muun muassa ihmisten menneisyyttä tutkivaksi tieteeksi, tai tarinoiksi menneistä ajoista. Tulevaisuuden tutkiminen taas yrittää ymmärtää ja ennustaa sitä aikaa, jota kohti olemme menossa.

Ensin kaksi vuotta maailmanlaajuista pandemiaa, ja nyttemmin Ukrainan sota ovat järkyttäneet pahasti kuvaamme ajasta jota tällä hetkellä, tässä ja nyt ihmiskunnan nykyisenä sukupolvena elämme. On asiassa hyviäkin puolia: kaikki-tänne-heti-mulle-nyt -tyyppiset ilmaisut ovat (ainakin julkisuudessa) merkittävästi vähentyneet. Ehkä on huomattu, että asiat ovat silloin hyvin, kun saan käydä illalla nukkumaan pelotta, vatsa täynnä ja edes jollakin lailla terveenä.

Nykyhetki rakentuu aina menneen ajan, menneiden sukupolvien työn varaan. Silloin tehtiin suurin osa niistä keksinnöistä, joiden varaan rakentuu ihmiskunnan hyvinvointi. Keksittiin hyviä asioita, kuten erilaisten maanviljelytapojen kehittäminen. Tehtiin huonoja asioita, kuten laajojen maa-alueiden pilaaminen elämiskelvottomiksi erilaisilla myrkyillä. Meillä on ainakin hämärä käsitys siitä miten elämä maapallolla, ihmiskunta ja oma kansakunta ovat ehkä saaneet alkunsa.

Kun katsomme tulevaisuuteen, yritämme toiminnan eri tasoilla miettiä, millainen se tulee olemaan. Teemme suunnitelmia, varaudumme, ennakoimme. Niin yksittäisten ihmisten, kansakuntien kuin koko maailman tasolla. Se kuva on osin kuvitelmaa, osin se rakentuu nykyhetken ja osin historian tuntemuksemme varaan.

Nykyhetki on historian ja tulevaisuuden välissä pirullinen ajanjakso. Ei se ihme ole, että siinä eläminen ahdistaa niin monia. Historiaa kun voi tulkita niin monin eri tavoin. Sieltä voi haikailla menneitä, monesti kuviteltuja ”hyviä” tai suuruuden aikoja. Sieltä voi kaivaa tehtyjä, tai ainakin kuviteltuja vääryyksiä oman toimintansa polttoaineeksi nykyhetkessä tai tulevaisuudessa. Ja tulevaisuudenkin voi ajatella niin monella eri tavalla.

Pahimmillaan tuloksena on katastrofi. Niin kuin tällä hetkellä Ukrainassa.

Sotakirjallisuus kiinnostaa suomalaisia sukupolvesta toiseen

Perjantai 17.9.2021 klo 15.09

Esa Anttala, Uula Aapa, Niilo Lauttamus, Reino Lehväslaiho ynnä monet muut Suomen viime sotiin osallistuneet kirjailijat loivat osin omien sotakokemuksien pohjalta kirjallisuutta, jota luetaan yhä. Sen jälkeen sotaa käymättömät sukupolvet ovat tarttuneet samoihin aiheisiin. Sitä viimeistä kaukopartiokeikkaa Muurmannin radalle ei nähtävästi kirjoiteta vielä pitkiin aikoihin.

Kirjastoväen mukaan suomalaiset sotakirjat kuuluvat edelleen kaikista lainatuimpaan aineistoon, ja niitä lukevat kaiken ikäiset. Sotakirjailija, itseään sotatrilleristiksi kutsuva Ville Kaarnakari (s. 1949) kävi tällä viikolla vieraanani Haminan pääkirjaston kirjailijahaastattelussa. Hän oli sitä mieltä, että sotakirjallisuus on nykylukijalle ennen kaikkea ajankulua ja viihdettä.

Se hyvä puoli hyvin kirjoitetussa sotakirjassa – kuten yleensäkin kirjoissa – on, että sellainen laittaa lukijansa etsimään lisää tietoa aiheestaan ja historiasta. Villen haastattelu on nähtävissä Haminan kaupungin YouTube-kanavalla 30. syyskuuta saakka.

Perjantaina historiallisesta romaanista Helsingin kirjamessuilla

Keskiviikko 21.10.2015 klo 13.53

Kirjallisuus kertoo menneestä ja tulevasta - mutta entäs tämä aika?

Tiistai 10.3.2015 klo 18.04

Kirjoittajana minua tietenkin kiinnostaa, mitä muut kirjoittajat parhaillaan luovat. Otin asiakseni tutkailla tämän kevään romaanitarjontaa eri kustantajilta.

Pitkään jatkunut historiallisten aiheiden trendi näkyy jatkuvan. Kuka muistelee lapsuuttaan, kuka kertoo vuodesta 1918. Talvisotakin näkyy vilahtavan monessa teoksessa - lieneeköhän tämän "juhlavuoden" peruja.

Toisaalta fantasia ja tulevaisuuteen sijoittuva tarina on laji, jolla on oma ja vahva kannattajakuntansa. Osa kirjoittajista vie lukijansa avaruuteen, osa tyytyy tuleviin ekokatastrofeihin maan päällä.

Hyvä näin. Jos historiallinen teos yrittää ymmärtää mistä olemme tulossa, yrittää tulevaisuuteen kurottava teos arvailla minne ja millaisina olemme menossa. Kummallakin lajilla on oma paikkansa kirjallisuudessa. Aika näyttää, mitkä tämän kevään romaaneista jäävät merkkiteoksina elämään ja keskustelemaan tulevien sukupolvienkin kanssa. Välttämättä ei yksikään niistä.

En tiedä, pitäisikö olla huolestunut siitä että tämä nykyinen aika näyttää jäävän mopen osille kirjallisuuden kaanonissa. Eräs kirjailijakollegani sanoi, ettei hän edes halua kirjoittaa tästä ajasta - mehän elämme tätä koko ajan. Mutta ymmärrämmekö me tätä aikaa? Epäilen.

Nykyisen ajan kuvaus näyttää jäävän paljolti dekkaristien harteille. Hyvä, että edes heidän.

Kirjailija ei ennusta, mutta joskus kirjoitettu käy toteen

Perjantai 21.2.2014 klo 8.43

Kyösti Salovaara pohtii blogissaan (20.2.14) ansiokkaasti sitä, kuinka vaihtoehtoishistoria on kautta aikain ollut kirjailijoille yksi tapa hahmottaa maailmaa ympärillään, ja sitä mihin olemme menossa.

Vaihtoehtoisen historian kirjoittaminen on yksi keino ottaa etäisyyttä siihen, mitä on jo tapahtunut. Se ehkä auttaa meitä havaitsemaan - vaikkakin jälkikäteen - missä vaiheessa tapahtumien kulku muutti suuntaansa tavalla, jota kukaan ei voinut ennustaa. Entäpä, jos asiat olisivat menneet toisin?

Parhaimmillaan vaihtoehtoishistoria on kutkuttavan hyvää fiktiota. Luen parhaillaan John Boynen romaania Tarkoin vartioitu talo (Bazar 2011). Kirja kertoo Venäjän viimeisen tsaarin lähipiiriin päässeestä, ja hovista tarkkoja havaintoja tekevästä tavallisesta musikasta. Kirjan puolessa välissä ounastelen, mitä tarinan lopussa tapahtuu, ja kuka henkilöhahmoista paljastuu miksikin.

Pystyn vain ounastelemaan. Niinhän me teemme myös tässä tavallisessa elämässä, kun uusi ihminen astuu elämäämme. Emme tiedä, kuka hän on ja millaiseksi suhteemme muodostuu. Onko lopussa odotettavissa iloa ja riemua, vaiko surua ja tuskaa?

Lienee parempi miettiä sitä vasta jälkikäteen kuin ennakoida liikaa. Jälkikäteen on ehkä mahdollista nähdä selvemmin, missä onnistuimme, ja missä jokin meni vikaan.

Niobe, tarina rotupuhtaasta Suomesta ilmestyy 2. tammikuuta

Keskiviikko 18.12.2013 klo 14.38

”Kapitalistit ovat saavuttaneet asemansa kyvykkyydellään. Tämän valinnan perusteella, joka osoittaa että he ovat ylempää rotua, heillä on oikeus johtaa.”

Saksan tuleva diktaattori Adolf Hitler sanoi näin Otto Strasserille, toiselle tärkeälle kansallissosialistille vuonna 1930. Hitler ampui itsensä Berliinin raunioiden keskellä vuonna 1945. Nyt, seitsemän vuosikymmentä myöhemmin hänen tokaisunsa on käynyt globalisaation myötä toteen: kansallisvaltioiden johtajien valta päättää tärkeistä asioista on pienempi kuin talouselämän mahti.

Rotuopilla ja antisemitismillä oli keskeinen rooli kansallissosialismin opinkappaleissa. Epäluuloa väärän näköisiä ihmisiä kohtaan esiintyi 1930-luvulla myös Suomessa. On hämmästyttävää todeta, että sodan jälkeiset vuosikymmenet eivät ole muuttaneet tilannetta miksikään. Keskustelulle monikulttuurisuudesta, sen vastustamisesta ja tulevaisuudesta on yhä vaikeaa löytää asiallista foorumia.

Vaihtoehtoishistoria, entäs jos -ajattelu on kirjailijalle herkullinen tapa hahmottaa ympäröivää maailmaa ja sitä, minne kenties olemme menossa. Neljä vuotta sitten ryhdyin luomaan paperille kuvaa Suur-Saksaan kuuluvasta Finnmarkista: entä jos kansallissosialistinen Saksa olisikin voittanut sodan, ja asuisimme nyt rotupuhtaassa Suomessa? Millainen olisi osin markkinatalouden ehdoilla toimiva, mutta rotuideologiaan pohjauvan valtion tiukassa otteessa elävä pieni suomalainen kaupunki?

Tulos, 244-sivuinen romaani nimeltään Niobe julkistetaan 2. tammikuuta. Päätin kustantaa romaanini tällä kertaa itse, vaikka muitakin mahdollisuuksia oli tarjolla. En halunnut kirjoittaa vakavasta asiasta viihdyttävää trilleriä, vaan ainakin yrittää jotakin muuta.

Mikä on lopputulos, millaisia ajatuksia tarina Niobesta herättää – sen jokainen romaanini lukeva päättäköön itse.