Historiallisen romaanin alku voi olla yhdessä lauseessa

Torstai 24.3.2022 klo 10:09

”Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni.”
-Urho Kekkonen, 1981: Vuosisatani 1.-

Me elolliset olennot elämme aina tässä ja nyt-hetkeä. Käytämme aikaamme ja tarmoamme niiden luonnollisten ja kuviteltujen tarpeiden tyydyttämiseen, joita meillä on. Ajoittain suunnittelemme tulevaisuutta. Toivomme ja pelkäämme sen tuovan erilaisia asioita tullessaan. Ajoittain päähämme pälkähtää muistumia menneistä tapahtumista. Niitä tulee, halusimmepa niitä tai emme.

Monta, monta vuotta sitten luin edellä lainatun lauseen presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) vuonna 1981 julkaistuista muistelmista. Lause ei jättänyt minua rauhaan. Tuli tarve ottaa selville, millaisia tapahtumia tuon lausahduksen taakse kätkeytyi.

Vasta 17-vuotias Kajaanin Sissi-Rykmentin sotilas Urho Kekkonen sai toukokuussa 1918 johdettavakseen ryhmän, joka teloitti täällä Haminassa, nykyisessä kotikaupungissani punaisiksi luokiteltuja ihmisiä. Noiden tapahtumien muisto ei ilmeisesti jättänyt Kekkosta koskaan rauhaan.

Eräässä toisessa kirjoituksessaan Kekkonen totesi, että aina kun hänelle tuli elämässään oikein tiukka paikka vastaan, hänelle palautuivat mieleen Haminan tapahtumat. Toukokuun 1918 tapahtumat eivät jättäneet minuakaan rauhaan. Syyskuussa 2022 ilmestyy niiden pohjalta kirjoittamani romaani Tämä nuori maa Kariston kustantamana. Kekkonen, ”Känä” tarvitsi yhden elämänsä kipeimmän asian selittämiseen yhden lauseen. Minä kirjoitin aiheesta 500-sivuisen romaanin yrittäessäni ymmärtää, mitä hän sanoillaan tarkoitti.

Romaanin kirjoittaminen on pitkä prosessi. Kun sitä aloitin, maailmassa vallitsi vielä pääosin rauhan tila, toisin kuin kevään 1918 Suomessa. En työhön ryhtyessäni arvannut, että romaanini ilmestyessä maailmassa vallitsee taas vakava poikkeustila.

Moni nuori mies ja nainen saa näistä päivistä Ukrainassa itselleen samanlaisen, ehkä elinikäisen trauman, jollaisen Känä sai itselleen Haminasta. Ei historia toista itseään: me ihmiset teemme sen ihan itse.

Romaanini esitellään juuri julkaistussa Kariston kesän ja syksyn 2022 uutuuskirjaluettelossa.

On se harmi, että me ihmiset emme kuki keväällä

Torstai 20.5.2021 klo 7:28

Otetaan vaikka aivan tavallinen metsäkuusi. Jurona ja tummana, joidenkin mielestä jopa uhkaavana se seisoo suurimman osan vuodestaan metsässä. Usein kaltaistensa joukossa niin, ettei kuusta toisesta erota. Ei, ellei vasiten ala niitä katsella.

Vaan annas olla kun tulee toukokuu! Kirkkaan punaiset emikukat nousevat terhakasti pystyyn kuusen oksien kärjistä. Niitä säestävät hennommat, väreiltään paljon haaleammat hedekukinnot.

On se harmi, että me ihmiset emme kuki samalla tavalla. Tiettynä aikana vuodesta kurottaisimme terälehtemme kohti aurinkoa. Kaikki muut tietäisivät, että hänellä on nyt lisääntymisaika.

Ja saisi ihan luvan kanssa sanoa toiselle ihmiselle, että oletpas sinä kaunis. Ilman, että sitä tulkittaisiin seksuaaliseksi ahdisteluksi.

Punarinnan bongaaminen opettaa elämistä

Maanantai 20.4.2020 klo 12:33

Kevään muuttolintujen seuraaminen on harrastus, jonka soisin jokaisen löytävän. Isot ja pienet linnut ovat lentäneet käsittämättömän pitkiä matkoja, päästäkseen pesimään täällä kaukana pohjolassa lyhyen kesämme aikana.

Lintujen seuraaminen opettaa - uskoakseni - nöyryyttä ja suhteellisuudentajua ihmisellekin. Emme ole täällä ainoita. Kenties emme ole edes niitä kaikista tärkeimpiä. Olemmepahan vaan yksi laji tänne luoduista ja syntyneistä.

Ja jos niikseen tulee, niin punarintakin laulaa nyt kauniimmin kuin suurin osa meistä kahdella jalalla kävelevistä.

Milloin kuulit ensimmäisen peipon laulavan?

Tiistai 7.4.2020 klo 17:24

Peippo on linnuistamme se, jonka laulusta monella ihmisellä alkaa Suomessa kevät. Minä kuulin peipon laulavan ensimmäistä kertaa tänään. Ikuistin tapahtuman videolle You Tubeen. Käy toki kuuntelemassa tuota mestarilaulajaa.

Joutsenet ovat olleet maisemissa jo jonkin aikaa, samoin hanhet. Kurkiakin näkyy kaartelemassa korkealla taivaalla. Västäräkkiä vielä odotan - ehkä ei ole vielä aika.

Pandemioista viis: luonto on heräämässä kasvukauteensa.

Klapintekoa ja muita pieniä nautintoja

Sunnuntai 1.3.2020 klo 9:44

Aleksei Osipovin tarina vs. kirjani päähenkilön tarina: monien sattumien summa

Sunnuntai 4.8.2019 klo 18:57

Etelä-Savossa näkyy ilmestyneen viime vuoden tammikuussa Anna-Mari Haimin taitavasti kirjoittama artikkeli Aleksei Osipovista, punaisten Savon rintaman viimeisestä ylipäälliköstä keväällä 1918. Osipovin tarinaan pohjautuu myös vuonna 2015 ilmestynyt romanini Kaksi hautaa saarella (Karisto).

Joskus kirjoittaja osuu sellaiseen historialliseen tarinaan tai henkilöön, josta on vain pakko kirjoittaa jotakin. Minulle Aleksei oli sellainen, ristiriitainen mutta kiehtova ihminen. Venäläisen sotamiehen poika Voikkaalta, joka ei puhunut juuri lainkaan venäjää joutuessaan keisarikunnan armeijaan rekryytiksi. Mies jolla oli ilmeisiä sotilaallisia kykyjä - mutta myös tulinen luonne, joka ei sietänyt auktoriteetteja.

Aleksei Osipov on ilmeisesti haudattuna Haminan edustalla sijaitsevaan pieneen saareen yhdessä morsiamensa Maijan kanssa. Elin hänen kanssaan parisen vuotta kirjailijan yhteiselämää.

Rauha hänen tomulleen. Ainakin minä sain hänen monessa kohtaa raskaasta elämäntaipaleesta jotakin itselleni. Toivottavasti myös romaanini lukijat.

Peipot, ja muut oikean kestävän kehityksen lähettiläät ovat täällä

Keskiviikko 11.4.2018 klo 7:04

Suomellakin on oma pakolaisvenehistoriansa

Sunnuntai 15.11.2015 klo 7:44

Juha Salmisen kirjoittama näytelmä Aleksei Osipovista ja Maija Rasilaisesta saa ensi-iltansa Kuusankosken Teatterissa ensi torstaina. Kouvolan Sanomat kertoo tänään Alekseista ja Maijasta, sekä minua että Juhaa kiehtoneista henkilöistä Suomen sisällissodan ajalta.

Keväällä 1918 Suomesta lähdettiin merta pitkin pakoon moneen suuntaan. Punaiset, ja sellaiset jotka epäilivät muusta syystä voitokkaiden valkoisten hyviä aikomuksia yrittivät päästä Suomenlahtea pitkin Pietariin.

Samaan aikaan, saman meren saarilla piileskeli valkoisiksi itseään tuntevia miehiä ja muita ihmisiä, joilla oli syytä pelätä punaisten hallintoa ja pakko-ottoja punakaartiin.

Osa turvapaikanhakijoista hukkui. Osa ammuttiin. Osa vangittiin, ja vietiin vankileireille näkemään nälkää. Osa sai palata kotiinsa, koska "oikea" puoli oli voittanut.

Lähes sadan vuoden takaisissa päivissä on jotakin kammottavan tuttua.

Kevät 1918 kansakunnan muistijäljessä

Tiistai 27.10.2015 klo 6:40

Keskustelin viime perjantaina Helsingin Kirjamessujen paneelikeskustelussa neljän kirjailijakollegani kanssa historiallisen romaanin kirjoittamisesta. Useimmat meistä viidestä olimme ottaneet aiheen viimeisimpään romaaniin jostakin olemassa olleesta henkilöstä tai tapahtunesta tapahtumasta. Niinhän minäkin tein Kahdessa haudassa saarella, kun löysin Aleksei Osipovin ja Maija Rasilaisen haudan Majasaarelta kesällä 2010.

Äskettäin etsin sotasurma-arkistosta erään tuntemani ihmisen isoäidin isää. Miestä, joka vietiin keväällä 1918 jonnekin, eikä hän koskaan palannut. Siitä jäi avoin haava suvun historiaan.

Löysinkin tuon 48-vuotiaana kuolleen työmiehen ja kahdeksan lapsen isän listoilta. Pidätyksen syy: osallistuminen kapinaan punakaartissa. Rangaistus: teloitus toukokuussa 1918.

Julma aika, julma kohtalo niin monelle. Toisesta tuli syyllinen, toisesta syytetty. Sen, mihin joukkoon kukakin kuului määritteli silloinkin voittaja.

Radiojuttua keväästä 1918, Aleksei Osipovista ja haudoista saarella

Keskiviikko 20.5.2015 klo 10:55

Eilen toimittaja Kirsi Partanen haastatteli minua uuden kirjani tiimoilta Kymenlaakson Radiossa. Juttu on nyt kuunneltavissa Yle Areenassa.

Kiitos taitavalle haastattelijalle. 300-sivuisessa teoksessa - toivottavasti - on monta särmää joihin tarttua. Seitsemän minuutin tuotosta kuunnellessani vasta oikeastaan tajusin, kuinka isoa aihetta mieleni lähti viitisen vuotta sitten työstämään.

Vajaaksihan se työstö jäi. Niin se aina jää, onneksi. Jää tarinan lukijoillekin jotakin tekemistä.

Kaksi hautaa saarella - punaisten Savon rintaman viimeisen ylipäällikön tarina

Maanantai 13.4.2015 klo 10:28

Toukokuussa 1918 itäisen Suomenlahden saaristossa piilotteli kahdenlaisia ihmisiä. Saarilla lymysi valkoisia, jotka olivat paenneet mantereelta punakaartin suorittamia kutsuntoja. Saarille hakeutui henkensä hädässä punaisia, joilla ei ollut voitokkailta valkoisilta muuta odotettavaa kuin teloitus tai vankileirin kurjuus.

Haminan edustalla sijaitsevalle Majasaarelle rantautui Aleksei Osipov, Sippolassa vuonna 1888 syntynyt punaisten Savon rintaman viimeinen ylipäällikkö. Aleksei oli Suomeen asumaan jääneen Venäjän armeijan sotamiehen, ja suomenruotsalaisen torpparintyttären poika. Mukanaan saarella hänellä oli morsiamensa Maija Rasilainen.

Aleksei ja Maija odottivat saarella turhaan laivaa, joka veisi heidät turvaan Pietariin. Heillä oli täysi syy pelätä voittajien saapumista: Alekseilla oli venäläinen nimi ja hän oli huonossa huudossa Kymenlaakson mahtiyhtiön - Kymiyhtiön - herrojen silmissä. Punaisten sotapäällikkönä Aleksei oli yksi niistä harvoista, jonka taitoja myös viholliset kunnioittivat. Maija oli puolestaan toiminut mantereella punaisten riveissä sairaanhoitajana.

Pelastavaa laivaa ei koskaan tullut. Aleksei ja Maija on haudattu tuolle saarelle Suomenlahdella. Tarina kertoo, että he surmasivat itsensä kun valkoisten etsintäpartio lähestyi saarta. Kävikö näin – kukaan ei ole enää kertomassa.

Kävin Majasaaressa ensimmäisen kerran kesällä 2010. Aleksein ja Maijan tarina ei jättänyt tarinankertojaa rauhaan, se oli kirjoitettava romaaniksi. Teos ilmestyy toukokuussa.

Totta se on: tarina valitsee aina kertojansa.

Hyväkin ihminen pystyy tekemään pahaa

Tiistai 3.7.2012 klo 7:14

Erään kansainvälisen yhtiön entinen henkilöstöpäällikkö tervehti uusia työntekijöitä muistuttamalla heitä siitä, ettei yhtiö rakasta heitä. Se vuokraa heidät niin pitkäksi aikaa, että he tuottavat sille voittoa, ja lopettaa vuokrasuhteen heti kun heidän tuottavuutensa lakkaa.

Henkilöstöpäällikkö kehotti työntekijöitä etsimään työstään sitä, mikä ravitsi heidän tunne-elämäänsä, sillä sellaista ravintoa ei palkkakuitti antaisi. Hän kehotti työntekijöitä hoitamaan ihmissuhteita sekä kotona että työpaikalla, sillä vain ne täyttäisivät sielun tarpeet.

Viisas päällikkö osasi samastua ihmisiin, ei kollektiiviseen käsitteeseen nimeltään yhtiö. Yhtiöllä voi olla arvot, mutta sillä ei ole sielua eikä tunteita. Ihmisen psyyke ei ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan se on moninaisiin suuntiin jakautunut kokoelma pirstaleita.

Osan niistä voi vuokrata työnantajalle. Jos yrittää vuokrata/luovuttaa ne kaikki, tai painaa osan niistä taka-alalle on tuloksena yleensä ongelmia.

Voi olla, että sama periaate toimii myös ihmisten välisissä suhteissa.

Lukuvinkki: James Hollis: Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa (Rasalas2008)

50 vuotta Äänettömän kevään ilmestymisestä

Sunnuntai 13.5.2012 klo 11:55

Mustarastas lauloi viime yönä pensaikossa taloni lähellä. Oli pakko seisahtua hetkeksi ulos ja kuunnella mestarilaulajaa.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta amerikkalaisen Rachel Carsonin (1907-1964) kirjoittaman kirjan Silent spring - eli Äänetön kevät - ilmestymisestä. Kirjan on sanottu olleen yksi niistä tekijöistä, jotka synnyttivät kansainvälisen ympäristöliikkeen.

Rachel Carson kritisoi kirjassaan ympäristömyrkkyjen, erityisesti DDT:n käyttöä ja niiden aiheuttamia vaurioita luonnossa. Varmasti osin Carsonin kirjan ansiosta tuon supermyrkyn käyttö kiellettiin. Kielto on yksi niistä tekijöistä, jonka vuoksi saamme edelleen ihastella Suomessakin merikotkan ja muuttohaukan kaltaisia uljaita lintuja.

Yksin kesäyössä on lohdullista ajatella, että kirjallisuudella oli silloin, ja voi yhä olla  valtavia vaikutuksia yhteiskunnassa.