Navanaluspuheesta ja muusta mahdollisesta huumorista

Maanantai 1.11.2021 klo 11:43

Kävin pitkästä aikaa teatterissa. Esiintymislavalla näyteltiin sangen taitavasti ja hyvin lavastetusti komediaversiota eräästä takavuosien suositusta televisiosarjasta. Säätämisen tarvetta oli joko lähettimessä tai vastaanottimessa: en nauranut kummallakaan puoliajalla.

Tai ehkä aika oli kullannut muistoni. Minäkin katselin tuota brittiläistä komediasarjaa aikanaan televisiosta. Kuten heikäläisen sitcomin pitkään perinteeseen kuuluu, huumoria löytyi silloin henkilöhahmoista, eri kansojen oletetuista tai todellisista eroista, ihmisten välisistä väärinkäsityksistä kommunikoinnissa, nopeista tilanteista ja päähenkilöiden jatkuvasta joutumisesta erilaisiin kiipeleihin.

Teatterin lavalla – jostakin syystä – tuo kaikki oli supistunut lähinnä navan alle menevillä jutuilla kalasteluksi. Tai niin minä sen ainakin koin. Ja kun sitä lajia on nähnyt tähän ikään mennessä jo niin paljon, ei se riitä enää naurattajaksi. Tai sitten Me Toot ja muut kulttuurin muutokset ovat tehneet tehtävänsä. Se ei enää naurata, kun seksiä käytetään vallan välineenä tai miesten kaikkinaisten tavoitteiden huipentumana.

Kun en ole humoristi, en asiaa varmaksi tiedä. Mutta olisikohan niin, että kaikenlaisen yhtenäiskulttuurin sirpaloituessa yhä pienempiin ja pienempiin osiin, myös huumorin kirjoittajien on yhä vaikeampi löytää ajasta, elämästä ja kielestä sellaisia asioita, jotka naurattaisivat mahdollisimman monia?

Emme elä enää kahden mustavalkoisen töllökanavan aikaa, jolloin oli katsottava sitä mitä sieltä tuli. Jos komedian ensimmäinen vitsi ei naurata katsojaa kolmen ensimmäisen katselusekunnin aikana, sormi painaa nyt kapulaa, ja paremmin itselle sattuvaa huumoria etsitään seuraavalta kanavalta.

Silloin humoristien tekee ehkä mieli mennä varman päällä, ja sukeltaa vyötärön kuminauhan alle. Navanalushuumori kun on vielä meille kaikille yhteistä ja ymmärrettävää. Jos sekään.

Päätös kirjan kustantamisesta on luottamuskysymys

Maanantai 18.10.2021

Mieti kuinka vakavasti kirjoittaja suhtautuu työhönsä, kuinka realistisesti hän arvioi työn laajuutta ja kestoa. Kuinka itsenäinen hän on?
-Aleksi Siltala, Kustannustoimittajan kirja (Suomen Kustannusyhdistys Vastapaino, 2004)-

Kirjan kirjoittamisesta ja sen kustantamisesta on tehty erilaisia opuksia maailman sivu. Makuja ja mieltymyksiä, sekä neuvoja hyvän kirjan tekemiseen löytyy sekä sen kirjoittajalle että sen kustantajalle. Siitä huolimatta Se Täydellinen Kirja on vielä tekemättä.

Työstän ja pallottelen parhaillaan seuraavan romaanini nimiehdotuksia sen tulevan kustantajan kanssa. Luulisi, että hyvän ja iskevän nimen keksiminen olisi helppoa, kun olen jo parisenkymmentä kirjaa kirjoittanut. Ja kustantamon ihmisillä on takanaan tuhansien nimikkeiden kokemus.

Ei se ole. Samalla kun mietimme nimeä, mietimme myös kirjan - romaanin - teemoja. Mitä niistä voi, ja pitää kertoa mahdolliselle lukijalle muutamalla sanalla? Mikä nimi saisi erilaiset ihmiset kiinnostumaan kirjasta? Mikä olisi sellainen nimi, josta syntyisi kirjan kansikuvan suunnittelijalle hienoja mielleyhtymiä?

Olen kuullut kirjailijoiden haukkuvan omien kirjojensa kustantajan alimpaan maanrakoon. Luulen myös, ettei epätoivoinen parku, ynnä hampaiden kiristely kirjailijan yhteistyötaitojen suhteen ole ollenkaan tuntematon asia kustannustoimittajille.

Kirjan julkaisemiseen liittyy paljon tunteita, varsinkin kirjoittajalla. Sitä on työstetty kauan, ja sen kanssa on pystyttävä elämään lopun ikänsä. Mielestäni kustantaja Aleksi Siltala määrittelee hienosti tuossa ohjeessaan myönteistä kustannuspäätöstä harkitsevalle kustannustoimittajalle sen, mistä tässä yhteistyössä on perimmiltään kysymys.

On siedettävä puolin ja toisin sitä, että joku arvostelee työtäni ja ymmärtää sen eri tavalla, kuin olen sen itse ajatellut. Pöhköjäkin ideoita on uskallettava esittää. Ja jos on eri mieltä jostakin asiasta, se on syytä tehdä perustelemalla.

Tuollaista tapaa tehdä yhteistyötä kutsutaan kait arkikielessä luottamukseksi.

Sotakirjallisuus kiinnostaa suomalaisia sukupolvesta toiseen

Perjantai 17.9.2021 klo 15:09

Esa Anttala, Uula Aapa, Niilo Lauttamus, Reino Lehväslaiho ynnä monet muut Suomen viime sotiin osallistuneet kirjailijat loivat osin omien sotakokemuksien pohjalta kirjallisuutta, jota luetaan yhä. Sen jälkeen sotaa käymättömät sukupolvet ovat tarttuneet samoihin aiheisiin. Sitä viimeistä kaukopartiokeikkaa Muurmannin radalle ei nähtävästi kirjoiteta vielä pitkiin aikoihin.

Kirjastoväen mukaan suomalaiset sotakirjat kuuluvat edelleen kaikista lainatuimpaan aineistoon, ja niitä lukevat kaiken ikäiset. Sotakirjailija, itseään sotatrilleristiksi kutsuva Ville Kaarnakari (s. 1949) kävi tällä viikolla vieraanani Haminan pääkirjaston kirjailijahaastattelussa. Hän oli sitä mieltä, että sotakirjallisuus on nykylukijalle ennen kaikkea ajankulua ja viihdettä.

Se hyvä puoli hyvin kirjoitetussa sotakirjassa – kuten yleensäkin kirjoissa – on, että sellainen laittaa lukijansa etsimään lisää tietoa aiheestaan ja historiasta. Villen haastattelu on nähtävissä Haminan kaupungin YouTube-kanavalla 30. syyskuuta saakka.

Mitä jos viettäisimme Sano se toisin sanoin -viikkoa?

Perjantai 10.9.2021 klo 12:24

Viime viikkoina olen ihaillut poikkeuksellisen paljon äidinkielemme taipumista sen moniin käyttötarkoituksiin. Suuhun sopivia sanoja löytyy paitsi arki- ja kirjakielestä, myös eri murteista kaikkeen käyttöön. Vähän sanajärjestystä muuttamalla, tahi sitten vähän jotakin sanaa ihan omin luvin "kruusaamalla" saamme kirjoitettuun ja puhuttuun kieleen väriä ja ilmeikkyyttä.

Kieleemme kohdistuu näinä aikoina ankara paine joka paikkaan tunkevan englannin taholta. Kieli on samanlainen osa elämäämme kuin moni muukin asia. Jos emme sitä taiten käytä, tietoisesti sitä rikastaen, se kuihtuu.

Haastankin kaikki suomalaiset miettimään vaikka jo ensi viikolla enemmän sanomisiaan ja kirjoittamisiaan. Voisinko minä ilmaista tämän asian tällä kertaa jotenkin toisin, käyttäen oman kieleni valtavaa rikkautta ja luomisvoimaa ihan eri tavalla?

Kirjailija on töissä vain lukijallaan

Sunnuntai 15.8.2021 klo 9:09

Eilen minulla oli pitkästä aikaa tilaisuus vaihtaa naamatusten ajatuksia kirjailijan työstä toisten samaa työtä tekevien kanssa. Onnittelut vielä pitkän ja hienon uran suomalaisen rikoskirjallisuuden eteen tehneille Kouvolan Dekkaripäiville!

Kotimatkalla mietin vielä sitä työtä, jota kirjailija tekee. Kysymyksessä on mitä epätyypillisin työsuhde. Suuri osa meistä rahoittaa työtään ihan muista lähteistä kuin kirjamyynnistä saamillaan senteillä. Kysymyksssä täytyy siis olla se kutsumustyö, josta niin usein puhutaan kun tarkoitetaan työtä, josta saatava palkka ei välttämättä vastaa työn vaativuutta.

Kirjailija ei pysty takaamaan tuottamansa tuotteen laatua. Sen määrittelee sen loppukäyttäjä eli lukija. Valmiita piirustuksia ei tuotteen valmistamiseen saa mistään. Tekijänoikeuslaki suojaa kyllä valmista tuotetta eli kirjaa, mutta ei sen ideaa. Samasta ideasta voi joku toinen kirjailija tuottaa ihan toisenlaisen tuotoksen - ja sitä totta vie on tapahtunut maailman sivu.

Jos ja kun lukija havaitsee saamansa tuotteen vialliseksi, hän saattaa levittää tätä kokemustaan myös muille mahdollisille lukijoille. Toisin kuin juridista työnantajaa, lukijaa eivät sido työntekijää koskevien asioiden salassapitosäännökset. Lukijalla on aina oikeus antaa palveluksessaan olevalle kirjailijalle pitkän kaavan mukainen työtodistus, vaikka tämä ei sitä pyydä. Sellainen, jossa kuvataan kirjailijan työn jälkeä ja huolellisuutta muilla kuin kivoilla adjektiiveilla.

Kirjailija on aina lukijallaan töissä. Olipa hän kuka tahansa.

Ammattina kirjailija - mitä se on?

Maanantai 1.2.2021 klo 8:12

Aika ajoin jokaisen jotakin työkseen tekevän tai harrastavan on hyvä pysähtyä pohtimaan syitä tekemiselleen. Oivan avun sellaiseen pohdintaan tarjoaa jonkun muun tekemä kysymyspatteri. Minulle sellaisen tarjosi viimeksi haastattelu Ammattina kirjailija -juttusarjaan.

Suomen Kirjailijaliiton sivuilta löytyvässä juttusarjassa hyvinkin erilaiset, erilaisista lähtökohdista tekstejään paperille loihtivat kirjailijat saavat miettiä syitä sille miksi he kirjoittavat, mitä he kirjoittavat ja millä lailla he sen tekevät. Jos vastausten työstämisen ottaa tosissaan, voivat kysymykset tarjota hyvinkin suuria ahaa-elämyksiä niihin vastaavalle.

Haastattelujen hännille koostettu Lisätietoa kirjailijan ammatista -tietopaketti on peräti hyödyllinen luettava jokaisella kirjoittamista jo ammatikseen harjoittavalle, tai sille tielle lähtemistä suunnittelevalle. Ei liene sellaista työtä, joka ei jossakin välissä kyrsi harjoittajaansa.

Kyrsiminen on lähtökohtaisesti hyvä asia. Niissä kohdissa elämäänsä joutuu tietotekniikan termein ilmaistuna puhdistamaan tulostuspäänsä, ja printtaamaan ilmoille jonkin sortin testin sen varmistamiseksi, onko laitteisto edelleen kunnossa.

Pentti Linkolan 90-luvun ajatuksin uudelle vuosikymmenelle

Sunnuntai 3.1.2021 klo 13:53

”Tässä kirjassa lomittuvat kaksi rataa, yleinen ja yksityinen. Toisaalta se kuvaa havainnoitsijan silmin maailman menoa, todellisuuden kulkua, tarkastelee ihmistä ja luontoa. Toisaalta siinä on kirjoittajan omakohtaisia äänenpainoja ja omaelämänkerrallista ainesta. Muunlaista käsittelytapaa en ymmärrä mahdolliseksi, sillä maailman kauhu ja maailman menossa mukana pyristelevän yksilön kauhu kietoutuvat toisiinsa.”

Noin aloittaa kirjansa Johdatus 1990-luvun ajatteluun (WSOY 1989) alkusanat vuonna 1932 syntynyt, ja viime vuoden huhtikuussa kuollut kirjailija, ympäristöfilosofi ja yhteiskuntakriitikko Pentti Linkola.

Luin kirjan heti tuoreeltaan kolme vuosikymmentä sitten, silloisena nuorena miehenä. Linkolan suora retoriikka puraisi ja kovaa. Otin teoksen työn alle uudelleen tänä jouluna, nähdäkseni olisiko sen pääteeseistä enää eläjiksi alkavalle 2020-luvulle.

Valittaen on todettava, etteivät asiat ole mihinkään muuttuneet. Meitä ihmisiä on tällä pallolla liikaa, me kulutamme liikaa ja saastutamme liikaa. Linkola sanoo sen suoraan, mutta edes näennäisesti demokraattisin menetelmin valitulle vallanpitäjälle samojen asioiden toteaminen ääneen olisi poliittinen itsemurha.

Siksi me keskustelemme ja kiistelemme hiilinieluista, sähköautoista ja niin sanotusti päästövapaista uusista energiamuodoista. Totuus on liian ruma asia sanottavaksi ääneen.

Nuo Linkolan aikoinaan käyttämät avainsanat toimivat edelleen kirjailijaksi kutsutun Homo sapiensin ohjenuorana. Vain suodattamalla maailman isoja ja pieniä asioita omien äänenpainojensa ja kokemuksiensa kautta on mahdollista kirjoittaa jotakin, joka voi koskettaa muitakin ihmisiä.

Kahden tietokirjan ja monen muutoksen kirjallisuusvuosi 2020

Torstai 24.12.2020 klo 8:24

Alustatalous iskee suoraan suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuuteen

Perjantai 23.10.2020 klo 7:49

Sain tarjouksen erään jokin vuosi sitten painettuna kirjana ilmestyneen teokseni julkaisemisesta myös äänikirjana. Koronapandemian myötä äänikirjojen menekki on lähtenyt selvään kasvuun: ihmiset näkyvät "lukevan" niitä lenkkeillessään, tiskatessaan, jopa ajaessaan autoa.

Äänikirjan tuottaminen on kustantamolle kohtuullisen iso rahallinen satsaus. Silti pysähdyin lukiessani tarjouksesta riviä, jolla kerrottiin kustakin äänikirjan kuuntelemiskerrasta minulle kuuluva korvaus. Euroiksi muutettuna se olisi ollut noin kahdeksasosa painetusta kirjasta saamastani korvauksesta.

Me kirjailijat emme - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta - juuri kieriskele varoissamme painettujen kirjojen tuotoillakaan: Kirjailijaliiton muutama vuosi sitten tekemän tutkimuksen mukaan kirjailijan keskimääräinen vuotuinen tekijänoikeustuotto oli noin 2000 euroa vuodessa.

Digitalisaation myötä yleistyvä, mm. Uber-takseista ja ruokaläheteistä tuttu alustatalous rynnistää ääni- ja e-kirjojen myötä voimalla myös kirjallisuuteen. Yhteistä alustataloudelle on, että varsinaisen työn tekijän saamat korvaukset pienevät kaikista eniten. Kun näet seuraavan mainoksen kymmenestä ilmaiseksi luettavasta äänikirjasta, mieti mitä se tarkoittaa kirjallisuuden, lukutaidon, teatterin, elokuvien jne. tulevaisuudelle.

Tässä Lukukeskuksen Ilmi Villacísin selkeäsanainen kolumni aiheesta.

Viisitoista vuotta Syysmarkkinat -esikoisromaanini ilmestymisestä

Keskiviikko 7.10.2020 klo 14:36

Muistinpa juuri, että tässä vietetäänkin merkkipäiviä. Keväällä 2005 kävelin Otavan Uudenmaankadun kivilinnakkeeseen tietämättä mitään maailman pahuudesta, ja näihin aikoihin saman vuoden syksyllä tuli Syysmarkkinat-romaani sovitusti ulos. Lupaava ja selkeä metsäammattilaisen urani vaihtui moniongelmaisuuteen.

Voin olla kiitollinen siitä, mitä kirjaimet ja kaunis suomen kieli ovat minulle antaneet. Tähän mennessä olen julkaissut 13 omaa kaunokirjallista teosta ja kahdeksan tietokirjaa. Proosatöissä aiheet ovat - luonnollisesti - olleet sellaisia, jotka ovat itseäni askarruttaneet niin paljon, että niitä on pitänyt käsitellä fiktiivisen tarinan muodossa. Tietokirjoissa osa aiheista on lähtenyt omasta mielenkiinnosta, osa on ollut minulle tarjottuja hienoja tilaustöitä.

Parikin kertaa olen saanut vierailla Ranskassa eri kirjallisuustapahtumissa, puhumassa sinne käännetyistä romaaneistani. Matkan varrelle on osunut monia hyviä tapaamisia kirjoittamista ja kirjoja työkseen tai harrastuksekseen rakastavien ihmisten kanssa. Kiitos kaikista niistä kohtaamisista!

Mikä parasta, edelleen tuntuu että sammioni pohjalla on kauhottavaa tuleville vuosille. Ruutupaperivihkoissa on kirjattuina paljon aiheita, joita pitäisi käsitellä. Suomen kirjoitettu kieli käy aina vain rakkaammaksi, kun sitä työkseen yrittää palastella eri asentoihin. Koskaan siitä eivät tarinoihin tarvittavat sanat tunnu loppuvan.

Tästä on hyvä jatkaa.

Nuo kaikki kauniit maisemat, joihin liittyy tarina

Sunnuntai 4.10.2020 klo 8:20

Jokaisella on vastuu yhteisestä maapallosta - myös kirjailijalla

Perjantai 14.8.2020 klo 7:53

"Näennäisen aineettomatkin tuotteet, e- ja äänikirja, vaativat tuekseen sähköä ja älylaitteen: voimalaitoksia, kaivoksia, tuotantokoneiston. Painettu kirja on oma lukunsa. Olen laskenut, että kahden romaanini painamiseen on tarvittu 55 kuutiometriä puuta. Se tarkoittaa noin puolta hehtaaria nykypäivän suomalaismetsää tai noin 55 suurehkoa puuta."

Lainaus on peräisin kirjailija Anni Kytömäen kolumnista Sanaston nettisivuilla. Minulla on ollut kunnia lukea Annin tähänastinen tuotanto, ja haastatella häntä näiden hienojen romaanien tiimoilta.

Samoja asioita olen itsekin kirjailijana/pienen metsätilan omistajana/metsäammattilaiseksi koulutettuna/jonkin sortin luontoharrastajana miettinyt. Yhä monimutkaisemmaksi muuttuvassa maailmassa kokonaisuuksien, saati omien valintojen hallitseminen ja arvottaminen käy yhä vaikeammaksi.

Kun suuri tietokonepalvelinkeskus ilmoittaa käyttävänsä vain ekologisesti tuotettua vihreää sähköä, niin minkä ihmeen takia keskukseen johtaa uusi, korkea suurjännitelinja, jonka tieltä on kaadettu leveälti kasvavaa nuorta metsää?

Arvostan niitä kirjailijakollegoita, jotka ovat kieltäneet kirjojensa julkaisemisen puusta tehdyllä paperilla tai sähköä jokaisella latauskerralla kuluttavana e-kirjana. Niinhän heidän on täytynyt tehdä, jotta he voivat allekirjoittaa netissä hyvällä omallatunnolla avohakkuita vastustavan adressin?

Metsänomistajana voin sentään hyvittää jonkin verran pahoja, kirjailijana tekemiäni ympäristötuhoja istuttamalla puita takaisin kaadettujen tilalle. Tänäkin syksynä - jos korona suo - suuntaan taas kulkuni tallomaan heiniä lakoon pari vuotta sitten istuttamieni taimien juurelta. Toivon, että niiden latvat heiluvat tuulessa siellä kahden- kolmenkymmenen metrin korkeudessa vielä silloinkin, kun minua ei täällä enää ole.

Ehkä ihmisen ikuiselta tuntuvan synnin- ja syyllisyydentunnon keskellä on hyvä yrittää noudattaa Arto Paasilinna-vainaan hienoa "käskyä" romaanista Ukkosenjumalan poika: Älä ole pienille paha.

Jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja

Torstai 6.8.2020 klo 11:28

Tuorein teokseni, Hamina Tattoo-sotilasmusiikkifestivaalin 30-vuotisjuhlateos julkaistiin tällä viikolla. Mielenkiintoinen työ, mielenkiintoisia tarinoita ja peräti miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa sain tehdä yhteistyötä kirjaprojektissa. Kiitos kaikesta!

Eräs asia toistui myös tämän kirjani julkaisemisen jälkeen. Kaksi ihmistä otti yhteyttä, ja puhui aivan eri aihepiireistä. Kumpikin heistä tarjotteli minulle ideoitavaksi, ehkä kirjoihin ja kansiin pantavaksi aihetta, joka heidän mielestään ansaitsisi sen. Yhteinen lause kuului: jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja.

En laita tuollaista ollenkaan pahakseni. Itsellänikin on useampaan ruutuvihkoon raapustettuna pivo sellaisia asioita ja havaintoja, joita sietäisi tarkastella lähemmin. Sellaisia, jotka saattaisivat kiinnostaa auki kirjoitettuina ehkä joita kuita muitakin.

Se, että aiheita näin tarjotaan, tietenkin imartelee tarinoita kirjoittamalla suuren osan elannostaan hankkivaa ihmistä. Samalla se kertoo tärkeästä asiasta, jonka edessä sopii aika ajoin nöyrtyä: kaikesta sivistyksestämme huolimatta me ihmiset emme tiedä tästä maailmasta - emme edes siitä osasta, joka on kättemme jälkiä - läheskään kaikkea.

Ja se on hyvä.

Jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihin

Lauantai 25.7.2020 klo 9:36

Tutustun parhaillaan kirjailija Taija Tuomisen tuotantoon. Taija tulee haastateltavakseni Haminan pääkirjaston Kasper-salin kirjailijakahvilaan tiistai-iltana 15. syyskuuta.

Taija kirjoittaa useampaankin kertaan romaaneissaan ja kirjoittajaoppaassaan siitä, kuinka jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihimme. Ajan myötä ne haalistuvat, kenties muuttuvat mutta tuskin koskaan häviävät.

Jäin miettimään noiden muistojen merkitystä, syntymistä ja muuttumista. Tunnistan sen tosiasian, että minulla on päässäni sellaisia muistoja, joita ei voi olla kenelläkään muulla. Muistan ne itse, määrittelen niiden sisällön itse ja myös unohdan ne ihan itse, jos niikseen tulee. Ne ohjaavat omalta osaltaan sitä, kuinka toimin erilaisissa tilanteissa ja käyttäydyn toisia ihmisiä kohtaan.

Aika ajoin jokin ihminen, lausahdus, pieni tapahtuma palaa mieleen ja jää pohdituttamaan. Toisinaan muisto saa hymyn nousemaan kasvoille, toisinaan toivoo että juuri tämä asia olisi painunut unohduksiin. Muistot ovat kuitenkin yksi niistä asioista, jotka tekevät minusta minut: omalaatuisen persoonan, joita ei ole muita.

Meille on maailman sivu tehty myös yhteisiä muistoja. Niistä muistuttavat patsaat ja muut muistomerkit keskeisillä paikoilla, joiden kautta kuljemme. Yleisradion Elävä arkisto on erinomainen paikka etsiä elävien kuvien kautta yhteistä tuntumaa joskus elämiimme aikoihin. Yleisradio on tehnyt radioon täksi kesäksi kokonaisen kuunnelmasarjan Dingo-yhtyeen vaiheista. Monelle nekin ajat lienevät tärkeä osa elämän aikana kertyneiden muistojen ketjussa.

Kirjoihin – sekä tietokirjoihin että fiktiiviseen kirjallisuuteen – on säilytetty ja tallennettu satojen vuosien ajalta ihmiskunnan yhteisiä muistoja. Erona yksittäisen ihmisen päästä löytyviin muistoihin on, että joku tai jotkut ovat ensin tulkinneet nuo muistot ja ajankuvat omalla tavallaan ja katsoneet ne säilyttämisen arvoisiksi. Monessa maassa yhteiset muistot ovat tänäkin päivänä valtaapitävien omia tarkoitusperiään varten muokkaamia.

Jäin miettimään sitäkin, millaisia muistoja tämä aika meille synnyttää, ja miten niitä säilytetään tuleville sukupolville? Tuottaako jonkun omaa elämäänsä kuvaavan YouTube -tähden nettiin laittama nopeiden kuvien jono samanlaisia omakohtaisia muistoja, kuin hyvin taustoitettu romaani? Muuttuvatko muistojen mielleyhtymätkin tulevaisuudessa enemmän eläviksi kuviksi?

Entä muuttuuko yhteisten ja omien muistojen suhde jotenkin, tästä minää ja minuutta korostavasta ajasta mieleemme jäävissä muistoissa?

Tanssilavojen Suomen saama palaute lämmittää

Perjantai 12.6.2020 klo 16:17

Jos et ole vielä koskaan kirjoittanut tietokirjaa ja harkitset sen ensimmäisen aloittamista, pyydän sinua harkitsemaan vielä kerran. Olen niitä kirjoittanut, useammankin. Ja joka kerta urakka on osoittautunut suuremmaksi kuin olen etukäteen miettinyt.

Kirjan sisällön laatimiseen kuuluu monia työvaiheita. On mietittävä, miksi juuri tämä aihe on kertomisen ja kajoamisen arvoinen. Mitä siinä on sellaista, joka voisi kiinnostaa mahdollista lukijaa? Ja millaisia lukijoita kirja voisi saada?

Kirjan pohjatöihin kuuluu mahdollisimman laajan lähdeaineiston kerustelu. Ja kun yhden hyvän lähteen löydät, se johdattaa sinut todennäköisesti vähintään kahden vielä kiinnostavamman lähteen jäljille. Kuinka ollakaan, juuri nuo mahdolliset lähdeteokset on myyty jo loppuun, tai ne on lainattu kirjastoista suurin piirtein ikiajoiksi alan harrastajille.

Kerätyt tiedot on kirjattava ylös. Tarkasti, monesta syystä. Lukijoissa on aina joku, joka muistaa asiat päivämäärän tarkkuudella viimeisten sadan vuoden ajalta. On ikävää narahtaa asiavirheiden tekemisestä. Käytetyt tiedot on pystyttävä tarvittaessa todentamaan, mieluummin useasta eri lähteestä. Lähdetiedot on kirjattava ylös kirjan loppuun. On mietittävä, mahtuuko kirjaasi haluamasi tekstinpätkä sitaattioikeuden piiriin.

Sen jälkeen on kirjan rakenteen suunnittelun aika. Kronologinen etenemisjärjestys, vaiko jotakin muuta? Miten saat alusta mahdollisimman iskevän? Mistä hyviä kuvia, ja mihin hintaan? Mitä mahdollinen kustantaja haluaa?

Ja sitten ei kun kirjoittamaan. Iskevää tekstiä, jota on mukava lukea. Ei kielioppivirheitä. Paljon tietoa. Tietolaatikoita ja graafeja. Palastelua, mielellään eri tavalla kuin kukaan muu on aiheesta kirjoittanut. Tekstistä ei saa näkyä sen eteen tehty valtava työmäärä. Keskimääräiselle lukijalle kirjasi lukeminen ei saa olla työtä, vaan huvia.

Siihen nähden on ollut mukava lukea, mitä tänä keväänä ilmestyneestä Tanssilavojen Suomi -tietokirjastani on kirjoitettu. Tällä, viikolla olen saanut käsiini kaksikin kritiikkiä, Kinin Kirjavinkkeihin tekemän ja Risto Kormilaisen kulttuurilehti Kaltioon laatiman.

Olen niistä iloinen ja kiitollinen. Ovat ainakin jaksaneet lukea kirjani loppuun.

Tanssilavojen Suomi -kirjani sai jo kansikuvan

Maanantai 25.11.2019 klo 9:05

Yksi olennainen osa jokaista kirjoitettua ja painettua kirjaa on sen kansikuva. Kaupallisten kustantamoiden tuottaessa kirjan, tuosta kuvasta päättää yleensä kustantaja. Toki kirjailijalta kysytään, sopiiko kuva hänen mielestään kirjan sisältöön.

Tanssilavojen Suomi -kirjani ilmestyy huhtikuussa 2020. Sen kustantaja Karisto päätti luottaa kannessa vanhaan ja hyvään, Lappeenrannan maakuntamuseosta löytyneeseen kuvaan lavatansseista.

Ja hyvä että päätti! Tuo Risulahden lava Luumäellä, josta kuva on peräisin, on minullekin tuttu paikka monilta kesäilloilta. Tosin, ensimmäistä kertaa muistan käyneeni lavalla ollessani vielä metsäkeskuksen palveluksessa. Pidimme siellä silloin metsäiltamat paikallisen metsänhoitoyhdistyksen kanssa.

Kirjan esittely löytyy Kariston nettisivuilta täältä.

Haastattelija ratkaisee, mitä kuulija saa irti esiintymisestä

Maanantai 28.10.2019 klo 8:16

Kirja-alakin tarvitsee oman ilmasto-ohjelmansa

Lauantai 26.10.2019 klo 18:52

Leena Niemi näyttää herättäneen runsaasti tyrskyjä vesilaseissa, kun hän kirjoitti Helsingin Sanomien yleisönosastoon kirjojen aiheuttamista ympäristöhaitoista 26. lokakuuta.

Kiitos omasta puolestani Leena Niemelle virkistävistä ajatuksista. Mikäli otamme ilmastonmuutoksen torjumisen tosissamme, se tarkoittaa radikaaleja muutoksia toimintatapoihin kaikkialla elinkeinoelämässä. Myös kirja-alalla.

On totta, että alalla harrastetaan tuhlaamista. Kutakin painettua kirjaa luetaan aivan liian harvoja kertoja - on jopa tapauksia, ettei kirja tavoita lukijaansa ollenkaan. Paljon puhutaan e-kirjojen ja äänikirjojen mahdollisuuksista. Mutta energiaa ja muita resursseja kuluu niidenkin tekemiseen.

Ehkä turhien kirjojen tekemistä voitaisiin hillitä luomalla aiherekisteri. Vain yhdellä kirjailijalla olisi lupa kirjoittaa kustakin mielenkiintoisesta teemasta oma näkemyksensä. Tällöin se olisi automaattisesti paras ja kiinnostavin kyseisestä asiasta kirjoitettu kirja, ja löytäisi paremmin lukijansa.

Meidän kirjailijoiden määrää voitaisiin vähentää tehokkaasti esimerkiksi sillä, että vuosittain vain sata esikoiskirjailijaa saisi julkaista oman ensimmäisen tuotoksensa. Vastaavasti, sata edellisen vuoden vähiten myytyä kirjailijaa menettäisi julkaisuoikeutensa. Tuotosten taso nousisi väkisinkin vuosi vuodelta, koska yhä  harvempi haluaisi kirjoittaa jotakin.

Kirjat luonnollisesti painettaisiin tarvepainatuksena. Ei enää tonneittain kirjakauppoihin ja sieltä silppureihin kärrättyjä kirjarovioita - kirja tehtäisiin vain, jos sille olisi tiedossa sen etukäteen tilannut ostaja ja lukija.

Kuulostaako kehittämisen arvoiselta ajatukselta?

Syksyn kirjasatoa, eli kuinka paljon ymmärrämme elämäämme Loirin ja Selinin kautta

Torstai 26.9.2019 klo 9:44

Tämän syksyn kirjasato alkaa olla parhaimmillaan poimittavaksi. Nimikkeitä, kirjoittajia ja aiheita riittää. Jokaiselle lukijalle löytyy varmasti jotakin.

Jäin miettimään niin sanottujen julkkisten muistelmien ja elämäkertojen suurta määrää ja merkitystä kustannusohjelmissa. Ilmiöhän ei ole uusi: esimerkiksi viime vuonna Kimi Räikkös-kirja taisi lyödä kaikki myyntiennätykset.

Kalle Päätalo kirjoitti omasta elämänkaarestaan monikymmenosaisen romaanisarjan. Väinö Linna kirjoitti omiin lapsuus- ja sotakokemuksiinsa suurelta osin pohjautuvia merkkiteoksia. Niissä, ja monissa muissa samanlaisissa teoksissa löytyi kohtaamispintaa samanlaisissa olosuhteissa kasvaneille ja eläneille ihmisille. Aikalaislukija saattoi – ja saattaa yhä – löytää kirjoista jotakin tuttua. Hän pystyi ja pystyy ymmärtämään omaa elämänkaartaan lukemaansa peilaten.

Sitä mietin, mitä lukija saa ja kokee lukiessaan kirjaa viihteen monitoimimies Vesa-Matti Loirin naisseikkailuista, tai filmimoguli Markus Selinin onnistumisista ja epäonnistumisista filmimaailmassa.

Samaistumista, omien kokemusten ymmärtämistä luetun kautta se tuskin on. Tirkistelyn halua toisenlaiseen elämään, ehkä? Vai haluaako hän tuntea vahingoniloa, tai saada empatian kokemuksia?

Kriitikkoa käy sääliksi hänen työssään tuollaisen kirjan äärellä.

Palautetta Impivaarasta - sellainen lämmittää aina mieltä

Tiistai 7.5.2019 klo 7:51

Sain meiliini palautetta tämän kevään Reijo Sudenmaa -rikosromaanistani. Lukija kertoi pitäneensä kirjasta ja varsinkin sen eräästä kohtauksesta. Hänen mielestään olin kuvannut tuon hänellekin tutun miljöön juuri sellaisena kuin se oikeasti on.

Lukijan palaute on aina hyvää, vaikka kiitoksia ja kehuja ei tulisikaan. Hienointa on, jos lukija on löytänyt tekstistäni jotakin sellaista, johon hän itse pystyy samaistumaan, tai jota hän on itsekin miettinyt ehkä eri näkökulmasta.

Moni himolukija - kuten tämänkin palautteen antaja - lukee paljon. Silloin syntyy parhaimmillaan niin kutsuttu helikopteri-ilmiö: laajasta tarinoiden massasta alkaa erottua sellaisia juohtumia ja aiheita, joilla on oikeasti merkitystä pelkän viihteen tai ajankulun sijaan. Siksi yritän kuunnella tällaisia lukijoita aina herkällä korvalla.

Impivaara on minulle jo kolmastoista romaani. Kovaakin kritiikkiä on matkalle mahtunut, kaikkea en ole edes ymmärtänyt, vaikka olen yrittänyt. Se taitaa olla jokaisen yksinään eteenpäin puskevan ihmisen osa ihan yrittämisen alasta riippumatta. Silti pitää - ja on syytä - jatkaa. Jos itsestä siltä tuntuu.

Joskus vaatimattoman kirjoittajan urani alkuaikoina saksin jostakin lehdestä irti Kari Hotakaisen kaksitoista ohjetta aloittelevalle kirjailijalle. Muistinvaraisesti lainaten yksi niistä taisi kuulua jotenkin näin: Älä luovuta, ennen kuin kustantamosta sanotaan sinulle suoraan että sinusta ei ole mihinkään. Hyvästi.

Ihan hyvä ohje edelleen.