Syksyn kirjasatoa, eli kuinka paljon ymmärrämme elämäämme Loirin ja Selinin kautta

Torstai 26.9.2019 klo 9.44

Tämän syksyn kirjasato alkaa olla parhaimmillaan poimittavaksi. Nimikkeitä, kirjoittajia ja aiheita riittää. Jokaiselle lukijalle löytyy varmasti jotakin.

Jäin miettimään niin sanottujen julkkisten muistelmien ja elämäkertojen suurta määrää ja merkitystä kustannusohjelmissa. Ilmiöhän ei ole uusi: esimerkiksi viime vuonna Kimi Räikkös-kirja taisi lyödä kaikki myyntiennätykset.

Kalle Päätalo kirjoitti omasta elämänkaarestaan monikymmenosaisen romaanisarjan. Väinö Linna kirjoitti omiin lapsuus- ja sotakokemuksiinsa suurelta osin pohjautuvia merkkiteoksia. Niissä, ja monissa muissa samanlaisissa teoksissa löytyi kohtaamispintaa samanlaisissa olosuhteissa kasvaneille ja eläneille ihmisille. Aikalaislukija saattoi – ja saattaa yhä – löytää kirjoista jotakin tuttua. Hän pystyi ja pystyy ymmärtämään omaa elämänkaartaan lukemaansa peilaten.

Sitä mietin, mitä lukija saa ja kokee lukiessaan kirjaa viihteen monitoimimies Vesa-Matti Loirin naisseikkailuista, tai filmimoguli Markus Selinin onnistumisista ja epäonnistumisista filmimaailmassa.

Samaistumista, omien kokemusten ymmärtämistä luetun kautta se tuskin on. Tirkistelyn halua toisenlaiseen elämään, ehkä? Vai haluaako hän tuntea vahingoniloa, tai saada empatian kokemuksia?

Kriitikkoa käy sääliksi hänen työssään tuollaisen kirjan äärellä.

Palautetta Impivaarasta - sellainen lämmittää aina mieltä

Tiistai 7.5.2019 klo 7.51

Sain meiliini palautetta tämän kevään Reijo Sudenmaa -rikosromaanistani. Lukija kertoi pitäneensä kirjasta ja varsinkin sen eräästä kohtauksesta. Hänen mielestään olin kuvannut tuon hänellekin tutun miljöön juuri sellaisena kuin se oikeasti on.

Lukijan palaute on aina hyvää, vaikka kiitoksia ja kehuja ei tulisikaan. Hienointa on, jos lukija on löytänyt tekstistäni jotakin sellaista, johon hän itse pystyy samaistumaan, tai jota hän on itsekin miettinyt ehkä eri näkökulmasta.

Moni himolukija - kuten tämänkin palautteen antaja - lukee paljon. Silloin syntyy parhaimmillaan niin kutsuttu helikopteri-ilmiö: laajasta tarinoiden massasta alkaa erottua sellaisia juohtumia ja aiheita, joilla on oikeasti merkitystä pelkän viihteen tai ajankulun sijaan. Siksi yritän kuunnella tällaisia lukijoita aina herkällä korvalla.

Impivaara on minulle jo kolmastoista romaani. Kovaakin kritiikkiä on matkalle mahtunut, kaikkea en ole edes ymmärtänyt, vaikka olen yrittänyt. Se taitaa olla jokaisen yksinään eteenpäin puskevan ihmisen osa ihan yrittämisen alasta riippumatta. Silti pitää - ja on syytä - jatkaa. Jos itsestä siltä tuntuu.

Joskus vaatimattoman kirjoittajan urani alkuaikoina saksin jostakin lehdestä irti Kari Hotakaisen kaksitoista ohjetta aloittelevalle kirjailijalle. Muistinvaraisesti lainaten yksi niistä taisi kuulua jotenkin näin: Älä luovuta, ennen kuin kustantamosta sanotaan sinulle suoraan että sinusta ei ole mihinkään. Hyvästi.

Ihan hyvä ohje edelleen.

Lyonin Quais du Polar -festivaali on aika iso juttu kirjailijalle

Maanantai 1.4.2019 klo 13.10

Näin se alkaa: lukunäyte Impivaara -romaanistani on luettavissa

Perjantai 1.3.2019 klo 12.16

Ne jotka kirjoista jotakin tietävät sanovat, että kansikuva ja takakannen esittelyteksti ovat tärkeitä lukijan mielenkiinnon herättämisessä. Kirjan tarinan aloituksen pitäisi olla vetävä, sen keskikohdan odotuksia lisäävä ja lopun kaikki mahdolliset langat yhteen sitova. Kun lukija painaa kirjan takakannen kiinni, hänellä pitäisi olla jonkinlainen mielikuva kirjasta, toivottavasti myös sen synnyttämiä omia ajatuksia.

Tuoreen Impivaara -rikosromaanini kustantaja on laittanut nettiin kaikelle kansalle luettavaksi teoksen ensimmäiset muutamat kappaleet. Lukunäyte löytyy täältä.

Se, että luettavaksi tarjotaan tarinan aloitus, ei liene mikään yllätys. Alussahan nuo (toivottavasti) tarinan myötä kehittyvät odotukset ja langoista syntyvät solmut pannaan alulle.

Ei lukunäytettä voi keskeltä eikä varsinkaan lopusta ottaa. Ei olisi enää mitään, mitä odottaa, ja ihan itse päässään kehittää.

Impivaara kaupoissa ja kirjastoissa 28. helmikuuta

Torstai 14.2.2019 klo 16.47

Kuin pyrstötiaisen lentoa - miten kirjallisuus ottaa vastaan uuden vuoden?

Lauantai 29.12.2018 klo 9.35

Kuvaan mielelläni luontoaiheita sekä kirjoittamalla että ottamalla valokuvia. Vähän ennen vuoden vaihtumista onnistuin nappaamaan kuvia pyrstötiaisesta, mielestäni yhdestä kauneimmista Suomen luonnosta löytyvistä pikkulinnuista.



Pyrstötiainen ei ole helpoimmasta päästä kuvattavia: nopealiikkeinen, hyvin suojatuva tiaislaji elää yleensä nuorissa koivikoissa ja tiheiköissä, joissa aikaa valokuvan ottamiseen on todella vähän. Onnistuin kuvaamisessa vasta, kun oheinen lintupari tuli vieraiksi ruokintapaikalleni.

Kirjan kirjoittaminen on vähän samanlaista työtä kuin hyvän valokuvan yrittäminen tai liian tiheänä kasvavan taimikon harventaminen. Siinä vaiheessa kun uuteen aiheeseen perehtyy, edessä tuntuu olevan läpipääsemätöntä faktojen ja aihelmien tiheikköä. Siinä ei auta muu, kuin ryhtyä harventamaan reunasta ja katsoa, mitkä ajatusten puut jäävät jäljelle käsikirjoitukseen.

Kuten harvennettavassa taimikossa, myös kirjan kirjoittamisessa osa jääviksi aikomistani aiheista ja juonenkuluista osoittautuu tarkemmalla katsannolla jo valmiiksi sisältä lahoiksi tai muuten vikaisiksi.

Uusi vuosi herättää monenlaisia ajatuksia ammatikseen tarinoita kertovalle. Ilmassa on - jälleen kerran - paljon pelkoja ja epävarmuuksia yksittäisillä ihmisillä, kansoilla ja koko maapallon mittakaavassa.

Kysyä sopii, miten me erilaiset tarinankertojat osaamme erottaa noista peloista ja epävarmuuksista tärkeimmät, ja purkaa ne osiin keskusteluun sopiviksi palasiksi joko valokuvin, romaanein, elokuvin tai kenties keinotodellisuutta käyttävin pelein ja muin vempelein?

Vuosi 2018 jää taakse. Tämän vuoden aikana kirjallisuus on mielestäni katsonut enemmän taaksepäin kuin eteenpäin. Tai ainakin ne kirjat, jotka ovat saaneet runsaasti julkisuutta, ovat tehneet niin.

Onkohan arkuus hahmotella tulevaa enemmän meissä tarinaniskijöissä, vai tarinoita lukevissa ja katselevissa ihmisissä?

Lainauskorvaus on kirjailijalle paitsi leipää, myös motivaattori

Keskiviikko 5.12.2018 klo 9.11

Kirjailijoiden tekijänoikeusjärjestö Sanasto tilitti tänään meille kirjailijoille vuonna 2017 yleisistä kirjastoista lainattujen kirjojen määrään perustuvaa korvausta. Jokainen lainauskerta tuotti kirjailijalle 25 senttiä.

Minäkin sain oman osuuteni noista tilityksistä. Vaikka rahasumma ei ole suuri, se merkitsee hyvää lisää freelancerin monista eri lähteistä tihkuvaan toimeentuloon. Toki jaoin taskulaskimella saamani summan ennen ennakonpidätystä tuolla 25 sentillä, ja totesin mielissäni että kirjani – nimikkeitä taitaa olla Sanaston listalla jo parisenkymmentä – ovat liikkuneet aika hyvin kirjastojen hyllyiltä suomalaiskotien lukuisiin lukupisteisiin. Kiitos ja kumarrus lukijoille!

Paitsi toimeentulon lisää, kirjastokorvaus merkitsee ainakin minulle myös henkistä mielihyvää ja lisää motivaatiota. Kirja on tehty luettavaksi, vain paperilla se jää puolikkaaksi. Jossakin päin Suomea on pähkitty niitä samoja teemoja, joita olen yrittänyt kirjassani käsitellä. Joku on nähnyt vaivaa sukeltaakseen luomaani maailmaan.

Pienen kielialueen kirous on, että harva meistä kirjailijoista elää pelkästään tällä työllä. Onneksi meillä on erinomaisen toimiva kirjastolaitos. Pienen kielen elämä on edelleen paljolti kiinni siitä, että kirjasto elää ja voi hyvin.

Lisätietoa lainauskorvauksesta Sanaston sivuilla.

Luonto antaa erilaisia näkökulmia, eli kun kirjailija kävi metsätöissä

Tiistai 27.11.2018 klo 8.02

Vietin pidennetyn viikonlopun pienellä metsäpalstallani. Aikoinaan olisin kirjoittanut, että tein taimikonhoitoa raivaussahalla. Nykyisin kai kuuluu sanoa, että hoidin yhteyttäviä latvuksia hiilivarastonhoitajana. Kumma juttu – edes mieli ei tullut yhtään mustaksi!

Raivaussahatyö on aina ollut minulle herkkua. Jopa näillä syksyisillä keleillä, kun muutaman tankillisen sahattuaan huomaa kosteuden tulevan läpi housujen polvista, ja kevyttä valkoista lunta pölisee puiden oksilta olkapäille sulamaan. Lyhyen päivänvalon aikana ehtii miettiä sahatessaan monta asiaa.

… kuten sitä, miten vaikeaa suomalaisen metsänomistajan on saada taimikostaan yhtenäistä puupeltoa. Suhteellisen pieneltä taimikkokuviolta löytyy monenlaista. Osa siitä on niin kivistä ja vaikeakulkuista, että se jää suosiolla pihlajien ja muiden sitkeiden luonnontaimien valtakunnaksi. Osalta kuviota hirvet ja myyrät söivät heti kärkeen sinne istutetut taimet kesällä/talvella 2003. Kerran istutin uudet, ja nekin syötiin.

Osalla kuviota kosteus on tappanut männyt, ja luonto on tuottanut siihen kohti hieskoivutureikon. Harvensin sen kasvukuntoon. Toisin paikoin männyt ovat kasvaneet hyvin – mutta mitenkähän käy hirvien kanssa ensi talvena? Aikanaan aukolle jättämistäni pienistä harmaalepistä on tullut komeita ja järeitä jättöpuita.

… kuten sitä, että saamme olla paljosta kiitollisia sille isäni sodan käyneelle sukupolvelle, joka ryskäsi metsissä huonoissa kamppeissa nälkäpalkoilla pohjia tämän päivän yhteiskunnalle. Minä en edes uskalla lähteä metsään ilman mukavia turvakenkiä ja -asusteita. Se ikäluokka teki työnsä missä sattuu paikatuissa sarka- ja villavaatteissa ja kumisaappaissa.

… ja sitä, miten luonto antaa aina osakseen saapuvalle uusia ideoita ja rauhoittaa. Yksi – ainakin tässä vaiheessa vielä hyvä – kolumni-idea ja novellin poikanen jäivät päähän pyörimään. Eivät ne sinne olisi hakeutuneet kirjoituspöydän äärellä.

Romaanin takakansi kertoo kaiken, tai sitten ei

Keskiviikko 21.11.2018 klo 14.10

Impivaaran, ensi keväänä ilmestyvän romaanini esittely näkyy olevan nyt teoksen kustantajan, eli Myllylahti Oy:n nettisivuilla. Sain vaikuttaa sekä kirjan kansikuvan että takakansitekstin suunnitteluun. Minun pitäisi olla siis tyytyväinen – mutta onkohan minulla oikeutta olla?

Sitä, millä perusteilla ihmiset valitsevat kirjansa ostettavaksi myyntihyllyltä (netistä tai kivijalkakaupasta) tai lainattavaksi kirjastosta on tutkittu paljonkin. Niissä tutkimuksissa, joita olen itse saanut käsiini ja luettavaksi, on painotettu sellaisia asioita kuin kirjoittajan tuttuus, lukukokemukset hänen aiemmasta tuotannostaan, kirjan nimi ja kansikuva sekä takakansitekstin puhuttelevuus.

Takakansiteksti on noista kiinnostuksen herättäjistä yleensä sijaluvulla kolme tai neljä. Itse uuvun helposti valintatilanteessa, jos näen kirjan takakannen olevan täynnä tiheään kirjoitettua ja pientä pränttiä. Se on se yli viisikymmentävuotiaan ikänäkö, joka tuntuu unohtuvan muutenkin monelta mainonnan suunnittelijalta…

Kirjoittajana toivon, että takakansitekstiin pystytään lataamaan pienoiskoossa koko se maailma, joka teoksen kansien väliin on ladattu. Tavan aktiivilukijana taas toivon, että teksti kertoo lyhyesti siitä, mistä kirja kertoo: eihän se kirja ole itsessään tärkeä, vaan se tarina joka siihen on luotu.

Eikä ole ollenkaan pahaksi, jos teksti on nautittavaa, iskevää, ehkä yllättävää ja joskus jopa humorististakin.

Syvän huokauksen paikka. Taidan tyytyä olemaan tyytyväinen Impivaaraani, ja jätän tulevat arvioinnit muille, helmikuun 2019 jälkeiseen aikaan.

Se jokin Iso Asia Arto Paasilinnan huumorin takana

Torstai 18.10.2018 klo 7.54

Pari päivää sitten saimme suru-uutisen kirjailija Arto Paasilinnan kuolemasta. Armoitettu tarinaniskijä on poissa. Tarinat elävät.

Olen lukenut mielenkiinnolla tiedotusvälineistä erilaisia muisteluksia mestarikertojasta, ja kommentteja hänen tuotannostaan. Monessa kommentissa on korostettu hänen rooliaan suomalaisen kirjallisuuden suurena humoristina.

Huumori on kirjoittajalle, ja monelle muullekin jotakin julki tuovalle vaikea laji. Jokin aika sitten olin istumassa tilaisuudessa, johon oli kutsuttu humoristi pitämään meitä hyvällä tuulella. Odotin koko ajan, milloin naurattaa. Ei naurattanut. Esitys jäi niin sanotusti navan alle. Joitakin kyllä nauratti.

Arto Paasilinnan teosten erilaiset kohtaukset ja erilaiset ihmiset ovat kyllä naurattaneet, useinkin. Useimmiten se ei ole ollut naurua ihmiselle, vaan jollekin isolle asialle. Syntymälle, kuolemalle, jollekin meistä jokaisessa olevalle vajavuudelle. Hyväntahtoista naurua, joka lopulta kääntyy katseeksi oman itseni sisälle. Matkalla nauru saattaa muuttua jopa oivallukseksi: minussahan on juuri jotakin tuollaista.

Humoristi tai ei, minun oli kaivettava suru-uutisen kuultuani esille Arto Paasilinnan teos Ukkosenjumalan poika (1994). Se sisältää Ukko Ylijumalan kuusi käskyä ihmiskunnalle. Ne ovat yhä ajankohtaisia. Ne kertovat ehkä jotakin myös kirjoittajastaan.

Kauneus on kaiken turhan poistamista, sanoi Michelangelo

Perjantai 4.5.2018 klo 9.13

Lauantaina Klamilassa puhutaan kirjoista ja Karjalasta

Tiistai 6.3.2018 klo 8.26

Klamilan Olutsilta taitaa olla yksi kaakkoisen Suomen virkeimmin toimivista kulttuuriyhdistyksistä.

Kun sain kutsun tulla puhumaan kirjoistani ja kirjoittamisesta yhdistyksen tilaisuuteen ensi lauantaina (10. maaliskuuta), oli helppoa sanoa kyllä.

Vähän kait kutsujan nimestä johtunee, että ajattelin puhua enemmän Karjalaan liittyvistä kirjoistani.

Maa-alueeseen, ei niinkään erääseen olutmerkkiin.

Mitä minä vastaan Raymond Chandlerin teeseihin rikoskirjallisuudesta?

Perjantai 9.2.2018 klo 15.19

Kaikki se minkä kirjailija oppii romaanin kirjoittamisen taidosta tai ammatista nakertaa hänen tarvettaan tai haluaan kirjoittaa ylipäätään mitään. Lopulta hän hallitsee kaikki temput eikä hänellä ole mitään sanottavaa.

Raymond Chandler, Helmistä on vain harmia. WSOY 1971.

Luin pitkästä aikaa taas tämän rikoskirjallisuuden suuren nimen novellikokoelman. Siihen kuuluu myös hänen kuuluisa rikoskirjojen kirjoittamista ja kirjoittajia ruotiva esseensä Se murhaa joka osaa.

Vuonna 1950 ensimmäisen kerran ilmestyneessä esseessään mestari ruotii terävällä kynällä alaa, jonka hän tunsi. Listaan seuraavassa muutamia hänen ajatuksiaan ja pohdin, mitä itse niistä ajattelen.

Salapoliisiromaanin perustyypin tunnepohjana on aina ollut ja on edelleen se, että murha huutaa selvittämistään ja oikeus tapahtuu.

Tuo pitänee suurelta osin paikkansa tänäkin päivänä. Ainakin kritiikkejä lukiessa huomaa monesti lukijan pettymyksen, jos murhaa ja sen oikeudenmukaista kiinnijäämistä ei tarinassa tapahdu. Minusta se on kirjailijalle sekä selkänoja että kiviriippa: on hienoa jos tietää, mitä lukijakunnan valtaosa tarinalta odottaa. Toisaalta se on rasite, jos ja kun haluaa käsitellä rikostarinan kautta muutakin kuin rumaa rikosta klassisessa Whodunnit-hengessä.

Olisi naurettavaa, ellen omia tarinoitani tarkastellessani toivoisi niiden olevan parempia. Mutta jos ne olisivat olleet paljon parempia, niitä ei olisi julkaistu.

Raymond Chandler loi oman tyylinsä ja Philip Marlowe -päähenkilönsä kirjoittamalla henkensä pitimiksi kovapintaisia rikostarinoita 1920- ja 30-luvuilla ilmestyneisiin aikakauslehtiin. Oli selvää, että hän tiesi millaisia tarinoita häneltä haluttiin ostaa. Nyt lehtiin kirjoittamisen tuotot taitavat olla häviävän pieni osa rikoskirjailijoiden leivänhankintaa. Tähän hänen tokaisuunsa törmää kuitenkin edelleen kirjamaailmassa: olen saanut muutamankin kielteisen julkaisupäätöksen tarjokkaastani sen vuoksi että kustantamoon haluttiin trilleriä, kun minä halusin tehdä jotakin muuta. Toistaiseksi en ole antanut asiassa periksi.

Murhajutulla on myös masentava taipumus itseriittoisuuteen: se ratkoo omat ongelmansa ja vastaa omiin kysymyksiinsä. Keskusteltavaksi ei jää mitään – paitsi se, onko se kirjoitettu niin hyvin että sitä voidaan pitää kunnon romaanina, ja sitähän eivät puolimiljoonaisen menekin takana olevat ihmiset pysty kuitenkaan sanomaan.

Kirjailijan tehtävänä on luoda paperille oma pieni maailmansa, johon hän saa luvan kanssa huijata lukijansa mukaan. Kumpikin osapuoli tietää, ettei kaikki pidä siinä maailmassa paikkaansa. Kuitenkin siellä on oltava joitakin turvallisia ja arkipäiväisiä kiinnekohtia, joista lukijalla on omakohtaisia havaintoja. Esimerkiksi henkilöhahmojen tunnetilat ja tavat reagoida tarinan tapahtumiin ovat tällaisia asioita. Ellei niitä löydy, jää lukijalla hyvin vähän tarpeita oman lukukokemuksensa rakentamiseen. Tällaisiakin romaaneita on tullut luettua.

Keskitason salapoliisitarina ei luultavastikaan ole yhtään sen kehnompi kuin keskitason romaani, mutta keskitason romaaniapa ei koskaan saa nähdäkseen. Sitä ei julkaista. Keskitason – tai himpun verran sitä parempi – salapoliisitarina julkaistaan. Ja paitsi että se julkaistaan sitä myydään pieniä eriä kirjastoille ja sitä luetaan.

Tästä olisi haastavaa keskustella joskus julkaisupäätöksiä kustantamoissa tekevien ihmisten kanssa. Onko tosiaan niin, että rikosromaanien käsikirjoituksia luetaan eri sihdin kera kuin niin sanottuja kaunokirjallisia käsikirjoituksia? Jos näin on, niin miksi? Olen koko vaatimattoman kirjailijanurani ajan ajatellut, ettei rikosromaani saa erota kieleltään, rakenteeltaan eikä muiltakaan laadullisilta tasoiltaan muista romaaneista. Suurimman osan muistakin romaaneista voi jollain kriteerillä luokitella rikostarinoiksi – niissäkin tapetaan ihmisiä ja ratkotaan ihmisten välisiä ristiriitoja.

Jokainen salapoliisiromaanin kirjoittaja tekee virheitä eikä kukaan koskaan tiedä niin paljon kuin pitäisi.

Tässä kohti Chandler käyttää esimerkkinä toista suuruutta, Arthur Conan Doylea. Totta, hänenkin Holmes-tarinoistaan löytää asiavirheitä jos niitä haluaa etsiä. Itselleni taustamateriaalin ja fakta-aineiston kerääminen ennen varsinaista kirjoitustyötä on monesti silkkaa nautintoa: saan upota sellaisiin asioihin ja maailmoihin, mistä minulla ei ole ennestään hajuakaan. Mikä parasta, saan luvan kanssa huijata tulevaa lukijaa muka-osaamisellani! Silti hirvittää joka kerta kun uusi romaani julkaistaan, mitä kaikkia faktapuutteita sieltä löytyykään.

Englantilaiset eivät ehkä aina ole maailman parhaita kirjailijoita, mutta he ovat ehdottomasti parhaita ikävystyttäviä kirjailijoita.

Tässä – vaikkakin vinosti hymyillen – olen mestarin kanssa samaa mieltä. Briteillä on myös rikoskirjallisuudessa taakkanaan valtavan pitkä ja kunniakas perinne. Sen huomaa monesti kun aloittaa uuden, ehkä herraskartanoon tai yliopistomaailmaan sijoittuvan brittidekkarin katsomisen tai lukemisen. Historia paistaa kerronnassa läpi. Milloinkahan Suomessa päästään samalle tasolle? Toivottavasti ei ihan heti.

Huono kirjailija on epärehellinen tietämättä sitä itse, ja laatuunkäypä kirjailija voi taas olla epärehellinen, koska hän ei tiedä mistä voisi olla rehellinenkään. Hän kehittelee mutkikkaan murhasuunnitelman ja lyö ällikällä laiskan lukijan, joka ei viitsi ryhtyä erittelemään yksityiskohtia, ja hän lyö ällikällä poliisinkin, jonka tehtävänä noiden yksityiskohtien selvittäminen on.

Pahin kannustus, jonka lukija voi kirjailijalle mielestäni suoda on lausahdus: ”Kirjasi oli tosi hyvä!” Se tuntuu samalta kuin selkään taputus maaliin neljäntenä tulleelle kestävyysjuoksijalle. Mieluummin kuulisin jonkin yksityiskohdan tai kysymyksen kirjastani, jota lukija jäi miettimään. Näin on, vaikka tiedänkin että rikosromaani saattaa pahimmillaan olla toiselle meistä viihdettä, toiselle työtä.

Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä.

Olen kokenut sekä lukijana että kirjoittajana joskus flow-tilan: kaikki ympärillä oleva häviää, jäljellä olen vain minä ja käsillä oleva tarina. Se on tunne, jonka haluaa kokea aina uudelleen, ja suoda mahdollisimman monelle. Kirja on hitsin hieno pakopaikka kaikelle arjelle: siitä ei tule krapulaa. Tosin, riippuvuutta saattaa esiintyä…

Kieli alkaa aina puheesta ja sitä paitsi tavallisten ihmisten puheesta, mutta kun se kehittyy niin pitkälle, että siitä tulee kirjallisen ilmaisun väline, se vain näyttää puheelta.

Taidatkos tuon paremmin sanoa? Suurin osa meistä kirjainten tuhertelijoista ei koskaan pääse tuolle tasolle. Aleksis Kivi pääsi, samoin Donald Westake ja Raymond Chandler parhaimmillaan. Samoin moni muu. Hyvä kirja ei puhu mitä sylki suuhun tuo, sanaa vittu ei tarvitse toistaa neljäätoista kertaa yhdellä sivulla kertoakseen, että nyt päähenkilöä vituttaa. Bussissa kuulemani mukaan arkielämässä tarvitsee.

Kaikessa mitä voidaan nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus. Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä, jos on kysymys varsinaisesta tragediasta, se saattaa olla sääliä tai ironiaa, ja se voi olla pääpukarin raaka nauru.

Tuolla kriteerillä rikosromaanit – tai ainakin parhaat niistä – ovat ehdottomasti taidetta. Kiitos, Mr. Chandler!

Palautetta Isän luokse - lastenromaanistani. Kiitos jo näistä.

Keskiviikko 22.11.2017 klo 7.11

"Sanottaisiinko, että hyvin vahvasti samaistuin tähän Katriin :D. Vahva suositus."
(Katri, Goodreadsissa).

"Kokonaisuudessaan vaikuttava, ajattelemaan pistävä teos. Näin rohkeita avauksia päivänpoliittisista yhteiskunnallisista asioista lastenkirjoissa näkee todella harvoin ainakaan Suomessa."
(Reetta Saine, Goodreadsissa).

"Juuri tässä piileekin varsinainen koukku ja lukijan ajattelua haastava kohta: Kuinka paljon voimme tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja mitkä ovat ne keinot, joita lain puutteessa saamme käyttää? Entä pyhittääkö tarkoitus keinot? Missa menee jo terroriteon raja? Ja tietysti myös se tärkeä kysymys: Missä määrin alakouluikäisen lapsen voi antaa kantaa huonta ilmastonmuutoksesta?"
(http://luetaankotama.blogspot.fi/2017/10/lastenromaani-ilmastonmuutoksesta-isan.html)

Palaute kirjoista on kirjailijalle tärkeää, sitä lukee ja kuulee mielellään.

Se ei tarkoita kirjan kehumista suupielet sokerissa; ennemminkin haluan tietää, sainko leivottua tarinaan niitä teemoja, joita halusin sen kautta käsitellä, tuoda esille, saada muutkin ajattelemaan.

Joskus onnistun. Joskus en. Ja niin on hyvä.

Tavataan Helsingin kirjamessuilla lauantaina

Maanantai 23.10.2017 klo 11.45

Helsingin kirjamessuja, tuota maan suurinta ja monen mielestä kauneinta kirjallisuustapahtumaa vietetään taas ensi viikonloppuna.

Minäkin olen siellä lauantaina liikenteessä kirjoineni - ja toivottavasti myös ajatuksineni. Iltapäivällä minulla on parikin esiintymistä tiedossa, yhdessä muutaman mielenkiintoisen kollegan kanssa.

Eli jos olet isolla kirkolla tuolloin, niin tule juttusille!

Kirjallisuus on muuta kuin juominkeja ja nyrkkitappeluita

Tiistai 10.10.2017 klo 9.40

Tänään 10.10. vietetään kansalliskirjailijaksemmekin kutsutun Aleksis Kiven merkkipäivää. Näinä päivinä täyttää pyöreitä myös Suomen Kirjailijaliitto, jonka jäsen minäkin olen. Useammassakin lehdessä on käsitelty liiton pitkästä työstä julkaistua historiikkia. Lehtijutuissa on vilahdellut juominkeja, kirjailijoiden välisiä nyrkkitappeluita ja muuta kivaa.

Kirjallisuuteen liittyvässä uutisoinnissa ja muussa sen saamassa mediahuomiossa kiinnitetään usein huomiota kirjanjulkistamistilaisuuksiin, kirjailijoiden isoihin tuloihin sekä kirjailijan persoonaan liittyviin asioihin.

Viime vuoden lokakuussa (19.10.) kirjallisuusmies, emeritusprofessori Yrjö Varpio lausui Ylen haastattelussa kirjallisuudesta näin:

Kirjallisuuden kansallinen tehtävä näyttää nyt Varpiosta joutuneen vaakalaudalle.
– Tämä on harmi, koska kirjailijat näkevät erittäin tarkkaan, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu tällä hetkellä. Kirjailijan rooli on aina olla yhteiskunnan kriitikko.

Tuosta olen Varpion kanssa samaa mieltä.

Ihminen on aina oikeassa ja väärässä paikassa ja oikeaan mutta väärään aikaan

Lauantai 9.9.2017 klo 7.18

Minua pyydettiin mielenkiintoiselta kuulostavaan tapahtumaan puhumaan kirjoistani. En mennyt, siinä kohtaa kalenteriani oli jo toinen merkintä.

Kuulun niihin kirjailijoihin, joita ei kovin usein kirjallisuus- ja muissa tapahtumissa nähdä. Suurin syy siihen on raadollinen: en elä ainakaan vielä kirjojeni tuotoilla, minun on hankittava perheen tarvitsema elanto muualta ja se vie aikaa.

Toisaalta en halua olla missään siksi että olisin paikalla. Sanovat, että Suomen kirjalliset ja muut taidepiirit ovat pieniä. Niin ehkä onkin. Haluan yhä uskoa siihen, että kirjailija jättää sen pikkuruisen raapaisunsa tämän maailman kamaraan ja sen asukkaiden mieliin teostensa kautta, ei näyttämällä pälliään mahdollisimman monessa paikassa.

Kun olen yhtäällä, en voi olla toisaalla. Luulen, että tämä tunne on universaali ja inhimillinen. Ehkä se aiheuttaa joillekin meistä riittämättömyyden tunnetta.

Ei tarvitse: omissa vapaa-ajan harrastuksissani ja ”sivutoimissani” olen päässyt moneen sellaiseen paikkaan ja tavannut monia sellaisia ihmisiä, joista en menemättä olisi koskaan saanut tietää.

Jokainen meistä jättää jäljen jokaiseen tapaamaansa ihmiseen, imee itseensä edes vähän jotakin siitä mitä aistii ympärillään. Kirjoitin jossakin tarinassa niin. Mitä useammassa paikassa me olemme, sen rikkaammiksi me henkisesti tulemme. 

Kirjallisuuden, tarinoiden ja muun taiteen välityksellä. Mistä me oikein puhuisimme ja mistä lukisimme, jos olisimme kaikki koko ajan samassa paikassa?

Kiitos Kasvuaikaa-romaanin kritiikistä, Kyösti Salovaara

Maanantai 3.7.2017 klo 19.38

Kriitiiko Kyösti Salovaara kirjoittaa kauniisti keväällä ilmestyneestä Sudenmaa-sarjan romaanistani viimeisimmässä Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri-lehdessä.

Suomalaisen on vaikea ottaa vastaan kiitoksia. Silti ne tuntuvat hyvältä - olkoonkin, että useimmiten toimiva tarina tuntuu kirjoittavan itse itsensä. Minä vain havahdun tarinan teemaan, kerään siitä tausta-aineistoa, annan sen päähenkilöiden käyttöön ja katson, mitä tapahtuu.

Joskus ei tapahdu mitään, tulee suttua. Joskus kirjoittaja ihmettelee itsekin, että noinko siinä kävi. Joskus lopussa seisoo kiitos. Minulle tuo kiitos on se, että olen saanut ainakin yhden lukijan miettimään samaa teemaa johon minä havahduin. Hän on tehnyt romaanista oman näköisensä, ehjän tarinan.

Kaikki nuo mainiot luetut kirjat, jotka tekivät minusta kirjailijan

Maanantai 26.6.2017 klo 14.32

Olen huomannut monen muun ammatikseen kirjoittavan ihmisen lailla, että kävelylenkki työnteon välissä virkistää paitsi ruumista, myös aivoja. Paras tulos ei aina synny istumalla sinnikkäästi koneella. Tarvitaan niitä taukoja, jolloin aivot saavat rullata vapaasti.

Tänä aamuna pohdin tuolla happihypyllä niitä kirjoja, joita olen elämäni aikana lukenut. Monet ovat vaipuneet unholaan. Moni kirja palaa mieleen, kun jokin asia tai tapahtuma niistä muistuttaa. Ne kaikkein tärkeimmät kirjat muistan varmasti aina.

Seitsemän vuoden iässä luin läpi Raamatun. Miksi? Kas, kun kaikki muu kodistani löytynyt kirjallinen materiaali oli siihen mennessä jo luettu. Lukukokemus oli ilmeisen vahva: muistan vieläkin monia tuon ison kirjan sananlaskuja ja muita hienoja lauseita ulkoa. Niitä olen hyödyntänyt muun muassa Sudenmaa-sarjassani. Onhan sen päähenkilö, rikosylikonstaapeli Reijo Sudenmaa rovastin poika.

Kellopeliappelsiini, Anthony Burgessin vuonna 1962 ilmestynyt kelpo romaani opetti minulle, ettei romaanin kielen tarvitse olla lineaarista ja jäykkää, jotta se pystyy kertomaan tarinansa. Tuo kirja on silkkaa kielen ilotulitusta - silti nautittavaa ja aidosti erilaista.

Joseph Hellerin Catch-22 on suosikkiromaanini. Kirjalla on selkeä teema: ihmisen elämässä tulee aina vastaan sääntö, joka korvaa edellisen säännön. Tämä sääntö, Catch-22 elää koko ajan mukana romaanissa, mutta ei tee sitä päälleliimatun oloisesti. Kirjan olen lukenut lukemattomia kertoja, mutta en vieläkään tajua miten Heller pystyi pitämään kasassa lähes parinkymmenen henkilötarinan eepoksen.

Pentti Linkolan Johdatus 1990-luvun ajatteluun nousi ehkä yllättäenkin metsälenkilläni mieleen vahvana lukukokemuksena. Kyllä, se oli tajunnan räjäyttävä lukukokemus nuorelle miehelle. Sen jäljet näkyvät vahvana vaikkapa ensi syksynä ilmestyvässä ensimmäisessä lastenromaanissani Isän luokse.

Menkää lenkille, ihmiset. Tajunta laajenee.

Miksi murhan viihdekäyttöä ei kriminalisoida?

Sunnuntai 16.4.2017 klo 13.11

Läheisen ihmisen väkivaltainen kuolema ei ole hauska asia silloin, kun se sattuu omalle kohdalle. Silti me katsomme, luemme ja kuuntelemme pelkästään yhden vuoden aikana vähintäänkin satoja murhia, surmia ja tappoja televisiosta, elokuvista, Internetistä ja kirjoista. Jotkut sanovat sitä viihteeksi. Sanovat jopa pitävänsä siitä.

Miksi ihmeessä? Jännityksen vuoksiko? Vai siksi, että fiktiivisiin murhiin liittyy usein arvoitus, joka kiehtoo? Vai tyydyttävätkö nuo väkivallan teot omaa väkivallan tarvettamme, jota emme voi järjestäytyneessä yhteiskunnassa purkaa luonnollisesti?

Toisen ihmisen kohteleminen kaltoin toimii ajurina monessa hienosti tehdyssä tarinassa. Myönnän, syyllistyn itsekin kirjoittajana tuohon samaan asiaan.

Silti sitä on joskus syytä ihmetellä.