Ensimmäinen nuortenkirjani ilmestyy keväällä 2017

Maanantai 7.3.2016 klo 14:21

Allekirjoitin juuri kustannussopimuksen romaanista. Se ilmestyy keväällä 2017. Toisin kuin aikaisemmat romaanini, on tuleva teos suunnattu nuorille. Toki toivon, että varttuneemmatkin lukijat saavat siitä itselleen jotakin.

Kirjan päähenkilö on 9-vuotias Katri. Kolmasluokkalainen, fiksu ja kekseliäs tyttö. Niin kekseliäs, että hän päättää tehdä sellaisia asioita, joita me aikuiset emme osaa tehdä. Sellaisia kuin maailman pelastaminen.

Kirjan ideaa olen kehitellyt jo vuosia, hakenut siihen oikeaa rytmiä ja kieltä. Kirjoittaessani käsikirjoitusta en tietoisesti vältellyt vaikeitakaan kielikuvia. Luin itse Raamatun seitsemänvuotiaana kannesta kanteen, kun kaikki muut kirjat oli kotimökistä jo luettu.

Sallan kaukopartiosodasta, Odysseyksen retkistä ja Troijan sodasta muistan lukeneeni runomittaa suunnilleen samoihin aikoihin. Kaikkea en ymmärtänyt, mutta rytmiin pääsin kiinni ja nautin siitä.

Monta vuotta myöhemmin luin kirjoja ääneen omille lapsilleni. Tein saman havainnon: jos ja kun rytmi on kunnossa, se vie nuorenkin lukijan ja kuulijan outoihin maailmoihin.

Olen iloinen uudesta aluevaltauksestani. Palautetta jään odottamaan. Ja nimen omaan niiltä nuorilta lukijoilta. Fiksuimmilta meistä kaikista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjailijan työ, lastenkirjallisuus, nuorten romaani, lukutaito, kustannussopimus

Miksi Ian Rankin kirjoittaa yhä rikoskomisario John Rebusista?

Perjantai 22.1.2016 klo 7:44

Aloittelen parhaillaan lukemaan Ian Rankinin romaania Hiljaa takavasemmalle (Blue Moon, 2015). Englanniksi rikoskomisario John Rebusista kertova romaani näkyy ilmestyneen jo vuonna 2007, kuudentenatoista ainakin 20-osaisesta sarjasta.

Rankin on yksi mielikirjailijoistani, niistä joiden uutuuksia odotan. Uuden kirjan aloittaminen sai minut ajattelemaan sitä, miksi lähes kaikki mahdolliset palkinnot urallaan saanut kirjailija yhä istuu koneensa ääreen luomaan jotakin uutta tyhjästä? Senkö takia, että me lukijat odotamme?

Monta kirjaa jo julkaisseena kirjailijana tapaan jonkin verran ihmisiä, jotka haaveilevat sen ensimmäisensä kirjoittamisesta. Olen saanut myös postia heiltä, jotka ensimmäisensä ovat saaneet jonkin kustantamon kautta tehtyä. Kovin monelle heistä tuntuu tulevan pettymyksenä se, että muutaman lehtijutun jälkeen kukaan ei enää välitä koko kirjasta. Ei välttämättä edes lähisuku. Tai siltä se ainakin jotakin odottaneesta kirjailijasta tuntuu.

Voin olla väärässä, mutta luulen ettei Ian Rankinia kiinnosta hittojakaan hänen kirjojensa saamien palkintojen tai lukijoiden määrä. Luulen, että hän on vain niin kiintynyt kulmikkaaseen päähenkilöönsä, että on pakko jatkaa hänen elämänsä seuraamista. Luulen, että elämä nostaa Rankinin muistiinpanoihin yhä uusia ja mielenkiintoisia aiheita joista on pakko kirjoittaa.

Hiiteen glitteri, kiitokset ja kimallus! Kirjoittaja ei tee niillä mitään silloin kun pakarat puutuvat, alaselkää jomottaa ja loppuratkaisu puuttuu juuri siitä tärkeästä kappaleesta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ian Rankin, John Rebus, Hiljaa takavasemmalle, kirjallisuuspalkinnot, kirjailijan työ

Hukkuneita pakolaisia todellisuudessa ja rumia kuolemia virtuaalimaailmassa

Maanantai 7.9.2015 klo 8:50

En halua enää nähdä niitä. En halua katsoa. Olen turtunut.

Tämän kaltaiset kuvat Välimereen hukkuneista pakolaisista ovat peittäneet verkkokalvomme nyt monena viikkona ja kuukautena peräkkäin. Jossakin vaiheessa ihmisen vastaanottamiskyky lakkaa. Aivot eivät enää reagoi.

Sama pätee vielä julmemmissakin olosuhteissa: lukemissani keskitysleirikuvauksissa natsi-Saksan ajalta henkiinjääneet kertovat, että ympärillään oleviin ruumiisiin ja kuoleviin tottui.

Meille kuvat kuolleista pakolaisista saapuvat vain värikkäinä kuvina lehtien sivuilla ja netissä. Ehkä osa kuvia valitsevista toimittajistakin on jo turtunut: yhä useammin vainajaa ei enää näytetä kokonaan. Hänet peitetään, kuten tuo kuvan pikkuinen poika. Tykitys ei enää toimi.

Samaan aikaan väkivalta on käyttömoottori sille viihteelle, jota ahmimme kirjoina, elokuvina, näytelminä ja muuna taiteena antamaan tunne-elämyksiä itsellemme. Sen väkivallan me hyväksymme. Sitä jopa odotamme. Itsekin käytän kuolemaa ja väkivaltaa kirjoissani moottorina, jolla yritän saada elämästä esille isoja kysymyksiä.

Kuolema on lopulta aika yksinäinen juttu. Sen jokainen kokee henkilökohtaisesti. Jos ei muuten, niin lopulta kukin meistä omalta kohdaltaan. Antaako se jotenkin sille lisää merkitystä tai arvokkuutta, jos miljoonat näkevät sen kuvana?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kuolema, taide, pakolaiset, kirjallisuus, kirjailijan työ

Kirjallisuuden yksi tehtävä on muistaminen

Torstai 1.1.2015 klo 10:41

Vuoden vaihteen toinen kiinnostava lukukokemus oli Ulla-Maija Peltosen teos Muistin paikat (SKS 2003). Kirjassaan Peltonen kartoittaa niitä tapoja, joilla vuoden 1918 sisällissodan tapahtumia on yritetty muistaa ja unohtaa aina näihin päiviin saakka.

Tuosta ajasta Suomessa kertovat lukuisat punaisten ja valkoisten surmattujen tunnetut ja tunnetut hautapaikat sekä muistomerkit. Muistomerkit auttavat suremaan menetettyjä. Ne kertovat mitä tapahtui ja valottavat tapahtumien eri puolia. Ilmankos varsinkin voitettujen punaisten muistomerkkejä on turmeltu vielä tällä vuosituhannella.

Historiallisen trauman käsittely vaatii Peltosen mukaan muistamista ja trauman aiheuttajan  kriittistä kohtaamista. Traumaa on purettava, ja sitä on toistettava jotta mitään vastaava ei enää koskaan pääsisi tapahtumaan.

Kirjallisuus on kansanperinteen ja muistitiedon ohella iso osa kansakunnan yhteistä muistia. Sota on rakkauden ja kuoleman ohella yksi kaunokirjallisuuden kestoaiheista. Vielä 1970-luvulla joka kuudes suomalainen kaunokirjallinen teos käsitteli jollakin tavalla sotaa.

Suomalaisten sotakirjojen aika ei näytä olevan ohi vieläkään. Hyvä niin - purkamista ja toistoa tarvitsevat myös tulevat sukupolvet jotta ymmärtäisimme, miksi olemme tässä tällaisina juuri nyt.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ulla-Maija Peltonen, Muistin paikat, 1918, kaunokirjallisuus, muistaminen, sisällissota

Päihdeperheen lapsi on suorittava selviytyjä - ehkä

Perjantai 21.11.2014 klo 7:56

Taide, eritoten kirjallisuus ja elokuva on täynnä kuvauksia alkoholistiperheen elämästä lapsen ja nuoren silmin. Jotkut kuvaukset ovat paremmin tehtyjä kuin toiset. Jokainen kosteassa perheessä kasvanut tietää, ettei sellaisen kuvaamisessa voi oikeasti onnistua.

Blogissaan kokovartalofiilis Ani kirjoittaa oivaltavasti havainnoistaan kaikista niistä kirjoista, joita alkoholistiperheistä on kirjoitettu. Monesta kostean lapsuuden eläneestä lapsesta tulee selviytyjä, ylisuorittaja, tyynenä pysyvä auttaja katastrofitilanteisiin.

Monesta tulee - mutta ei läheskään kaikista. Kun luin Anin blogia, nousi mieleeni kysymys onko ainakin osa tästä kaikkialla yhteiskunnassa vallitsevasta suoritusvimmasta laskettavissa myös kosteiden lapsuusvuosien tiliin.

Suurten ikäluokkien isät menivät rikki rintamalla, moni heistä turvautui rauhan tultua pulloon. Suurten ikäluokkien pojat saivat ja perivät mallit isiltään. Syntyi kokonainen ylisuorittajien sukupolvi.

60-, 70- ja 80-lukujen äiditkin saivat tarttua jo nestemäiseen lohduttajaan ilman edellisten sukupolvien häpeää. Ketjuja ei niin vain katkaista, saha ei pysy paikallaan kun elämä polkee pyöräänsä yhä villimmin eteenpäin.

Oman elämänsä suorittaminen, se on pirullinen asia ja mahdoton yhtälö.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kokovartalofiilis, päihdeperheen lapsi, alkoholi, kirjallisuus

Puhutaanko kirjoista - vaiko siitä, mistä kirjallisuus puhuu?

Keskiviikko 8.10.2014 klo 11:56

Olen nyt viikon verran makustellut Ranskan festivaalimatkaani jolta palasin viime viikolla. Samalla olen seurannut sosiaalisessa mediassa kirjailijakollegoiden uusimmista kirjoista käytävää keskustelua. Frankfurtin kirjamessuja, ja suomalaisten teemamaalaisuutta hehkutetaan laajasti.

En voi sille mitään, mutta yhä askaroin sen kysymyksen kimpussa puhutaanko kirjallisuudesta käytävässä keskustelussa oikeista asioista. Usein puhutaan kirjoista: kuinka hyvin ne on kirjoitettu, kuinka kirjailija osaa asiansa, kuinka hyvin ne myyvät meillä ja ulkomailla.

Kirjoja ja kirjailijoita nostetaan esille tavalla, joka on ehkä erilaista kuin ennen. Ja kun toisia nostetaan, käy varmasti niin että toisten kenties hiljaisemmat äänet jäävät hälinän alle. 

Hyvä että kirjoista puhutaan ja niitä kehutaan. Silti huomaan kaipaavani keskustelua niistä teemoista, joita kirjailijoiden luomat kertomukset käsittelevät. Yksinäisyydestä, erilaisuudesta, rakkauden kaipuusta, arvojen muuttumisesta... teemojen luettelo on pitkä ja rikas.

Vai onko niin, ettei kirjallisuus ole enää se media, jossa tärkeät asiat nousevat esille ja kansan palasteltaviksi? Eikö Iki-Kiannon Punaista viivaa tai Väinö-kaiman Pohjantähden kaltaisia tarinoita enää tarvita, kun kaikki huutavat yhtä aikaa?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjallisuus, kirjallisuuskeskustelu, kirjailijan työ

Seitsemän tarinaa rikoksesta ilmestyy elokuussa

Perjantai 16.5.2014 klo 9:29

Elokuussa ilmestyy seitsemän Kariston kautta kirjojaan julkaisseen kirjailijan yhteinen antologia nimeltään Rikos - 7 rikostarinaa. Mukana on kovasti arvostamiani kirjailijoita - tosi mukavaa olla yksi tuosta joukosta. Kiitos siitä Karistolle.

Kirjoitin kokoelmaan ehkä vähän humoristisenkin, Viron viinaralliin sijoittuvan tarinan nimeltään Suljetun auton arvoitus. Suljettuja huoneita on rikoskirjallisuus täynnänsä - miksipä sabluunaa ei voisi sijoittaa autoonkin? Toivottavasti osasin sijoittaa tarinaan myös tummia sävyjä vaalealle pohjalle.

Samaan aikaan ilmestyy Karistolta muuten novellikokoelma nimeltään Rakas. Se sisältää romanttisia novelleja. Rikoksista pyydettiin kirjoittamaan seitsemän miestä, rakkaudesta seitsemän naista - olisipa joskus tulevina aikoina hauskaa kääntää tuo asetelma toisin päin, ja katsoa miten eri sukupuolten kuvittelema rakkaus ja rikos eroavat toisistaan.

En usko, että kovinkaan paljon. Tai muuten olemme aika heikoilla tässä elämässä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Rikos - 7 rikostarinaa, Karisto, rikoskirjallisuus, Suljetun auton arvoitus, mieskirjailijat, naiskirjailijat

Menestyskirjassa on oltava seksiä

Keskiviikko 24.7.2013 klo 7:07

Tulevana syksynä haastattelen yleisön edessä useampaakin kirjailijakollegaa. Kesän hiljaisina iltoina valmistaudun tehtävään lukemalla heidän viimeisimpiä teoksiaan. Yksi niistä on parhaillaan loppusuoralla. Pidän tästä romaanista: eläviä ihmisiä, elävää kieltä ja elämää suurempi tarina.

Sen lisäksi kirjassa on runsaasti rakastelukohtauksia, panoja ja raiskauksia. Miehen ja naisen sukupuolielimiä ja niiden eritteitä kuvaillaan useista eri näkökulmista. V- ja k-alkuisia nimityksiä noille elimille löytyy vaikka kuinka paljon.

Tätä kirjaa on kiitetty kaikissa lukemissani kritiikeissä. Sen omaperäistä kieltä, tarinan sujuvuutta, sen yleismaailmallisia teemoja. Mutta... seksistä ei yhdessäkään kritiikissä puhuta mitään.

Saman olen huomannut aikaisemminkin monen menestyskirjan kohdalla. Ilmeisesti kulttuuriarvoiltaan arvokasta romaania ei voi olla olemassa ilman seksiä. Siitä ei kuitenkaan puhuta, seksikohtausten kuvauksia ei arvoteta. Yksikään kritiikki ei kehu kirjojen panokohtausten laadukkuutta.

Liekö se korkeakulttuuriin kuuluvaa hienovaraisuutta, vai ihmisen todellisista mielenkiinnon kohteista vaikenemista? Seksi sinänsä ei ole enää mikään tabu kirjoittajille. Siitä kirjoittava kirjailija ei riko enää minkäänlaisia moraalisääntöjä.

Jos ette usko, niin menkää ja ostakaa tämän päivän iltapäivälehdet.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: seksi, pano, menestyskirja, kirjailijan työ, moraali, kirjallisuuskritiikki

Alaston kirjailija vaiko paljastava tarina?

Torstai 7.2.2013 klo 8:43

Tämän aamun lehdessä oli kuva tunnetusta suomalaisesta kirjailijasta sängyssään, sylissään pieni lapsi. Hellyttävä ja onnistunut kuva. Haastattelussa kirjailija kertoi suhteestaan nukkumiseen ja uniin.

Haastattelu, ja eritoten tuo kuva jäi mietityttämään kirjallisuuden tehtävää ja sen mahdollista muuttumista yhteiskunnan mukana. Mikä on kirjailijan tehtävä nyt ja tulevaisuudessa? Onko se enemmän kertominen itsestään, vaiko kertominen ihmisestä ja siitä ympäristöstä jossa me itse kukin yksin ja yhdessä elämme?

Kun kirjailija kertoo itsestään, hän supistaa samalla kokemusmaailmansa ja tarinansa omaan itseensä, historiaansa ja siihen, kuinka hän on tämänhetkisen minuutensa rakentanut. Se voi tapahtua vaikka niin, että kirjailija kertoo lehden sivuilla alastonkuvan kera suhteestaan alastomuuteen.

Tuo voi toimia. Itse kuitenkin arvostan enemmän tarinoita, joista näkee että kirjailija on yrittänyt päästä ulos omista nahkoistaan ja asettua jonkun muun asemaan, katsomaan maailmaa jonkun toisen silmin.

Kukaan meistä ei elä täällä yksin. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin me menetämme halun yrittää ymmärtää toista ihmistä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjailijan työ, alasomuus, julkisuus, kirjallisuus, kirjailijan tehtävä

Readberry on mielenkiintoinen sähkökirjakauppa

Perjantai 11.1.2013 klo 7:34

Mikko Aarne, ihka ensimmäinen kustannustoimittajani Otavalla on nostanut jalkeille mielenkiintoisen sähkökirjakauppakonseptin yhdessä yhtiökumppaninsa Jarkko Ylikosken kanssa. Readberry tarjoaa kirjalatausten lisäksi myös keskustelua sähkökirjoina myytävistä teoksista.

Palveluun luvataan kuuluvan kirjailijahaastatteluja ja ammattilaisten analyyseja. Myös eriäville mielipiteille luvataan olevan tilaa.

Tuollaiselle palvelulle on helppoa toivottaa hyvää menestystä. Kirjan sähköisen muodon läpimurtoa on enteilty markkinoilla vähintään sen kymmenen vuotta. Nyt se alkanee olla lähellä - mikseipä siis keskustelu kirjallsuudesta siirtyisi sekin yhä enemmän nettiin.

Netin etuna keskustelun tapahtumapaikkana on sen nopeus - samalla, kun sormet juoksevat näppäimistöllä, on kommentti melkein jo kaikkien nähtävillä.

Netin kirous on sen helppous - oman kommentin tekeminen on niin helppoa, että laiskalta se jää tekemättä tai kommentin sisältö miettimättä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Mikko Aarne, Jarkko Ylikoski, Readberry, sähkökirja, kirjallisuus, kirjallisuuskeskustelu

Kaikki nuo kirjallisuusblogeja pitävät naiset

Maanantai 6.8.2012 klo 18:03

Eräs uutuusromaaninsa näkyvyyttä ja markkinointia pähkäilevä kirjailijakollega lähetti minulle sähköpostia. Hän äimisteli tekemäänsä havaintoa kirjallisuusblogien maailmasta.

Samalla kun kirjallisuuskritiikkien määrä perinteisessä printtimediassa vähenee, on nettiin omaksi harrastuksekseen kirjoittavien kirjallisuuskriitikoiden toivottu paikkaavan tätä yhä yhä suuremmaksi käyvää puutetta kirjojen saamassa näkyvyyydessä. Kirjablogeja löytyykin netistä melkoisen vaivatta ja paljon.

Kollegani oli tehnyt kuitenkin hämmästyttävän havainnon: kaikki ne suosituimmat kirjablogistit, joille hän oli tarjonnut teostaan tutustuttavaksi ovat ilmeisesti naisia, ja iältään melko nuoria. Tarkastin väittämän oikeellisuuden: siltä se tosiaan näyttää!

Kysyä sopii (iäkkään mieskollegan suulla), mistä tämä johtuu, ja mitä se tarkoittaa eri tyyppisten, sukupuoleltaan ja iältään erilaisten kirjailijoiden tuotosten saamassa näkyvyydessä. Painottuvatko nuorten naiskriitikoiden lukuharrastuksessa samaa sukupuolta olevien, iältään suurin piirtein samanikäisten naisten kirjoittamat kirjat?

Ja miksi miespuolisia kirjabloggaajia näyttää olevan niin vähän?



2 kommenttia . Avainsanat: kirjallisuusblogi, blogit, bloggaaminen, kirjailijan työ, kirjallisuuskritiikki

Kirjan aika vie elokuussa Hämeenlinnaan

Maanantai 28.5.2012 klo 6:49

Kesällä Suomi täyttyy kirjallisuustapahtumista. On Kouvolan Dekkaripäiviä, Sastamalan vanhan kirjan päiviä, Pentinkulman päiviä ja monia monia muita.

Oma tieni vie - Kouvolassa käynnin lisäksi - ensimmäistä kertaa Hämeenlinnaan Verkatehtaalle Kirjan aika -tapahtumaan elokuun lopulla. Luvassa on mielenkiintoinen keskustelu perjantai-iltana kirjailijakollegoiden kanssa. Onhan annettu aihe yksi niistä elämän peruskysymyksistä.

Naisen silmin vai miehen mitalla?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjan aika, Verkatehdas, Ristimitta, kirjallisuustapahtuma

50 vuotta Äänettömän kevään ilmestymisestä

Sunnuntai 13.5.2012 klo 11:55

aaneton_kevat_netti.jpg Mustarastas lauloi viime yönä pensaikossa taloni lähellä. Oli pakko seisahtua hetkeksi ulos ja kuunnella mestarilaulajaa.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta amerikkalaisen Rachel Carsonin (1907-1964) kirjoittaman kirjan Silent spring - eli Äänetön kevät - ilmestymisestä. Kirjan on sanottu olleen yksi niistä tekijöistä, jotka synnyttivät kansainvälisen ympäristöliikkeen.

Rachel Carson kritisoi kirjassaan ympäristömyrkkyjen, erityisesti DDT:n käyttöä ja niiden aiheuttamia vaurioita luonnossa. Varmasti osin Carsonin kirjan ansiosta tuon supermyrkyn käyttö kiellettiin. Kielto on yksi niistä tekijöistä, jonka vuoksi saamme edelleen ihastella Suomessakin merikotkan ja muuttohaukan kaltaisia uljaita lintuja.

Yksin kesäyössä on lohdullista ajatella, että kirjallisuudella oli silloin, ja voi yhä olla  valtavia vaikutuksia yhteiskunnassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Äänetön kevät, Silent spring, Rachel Carson, DDT, kirjallisuus

Pitkä on kirjallisuusblogien rivi

Perjantai 23.3.2012 klo 13:02

Eräs tuttavani sanoi hiljattain, että hän on löytänyt mielenkiintoisimmat blogit seurattavakseen puhtaasti sattumalta ja vahingossa. Ne sellaiset, joiden kirjoituksia hän seuraa ja jopa kommentoi.

Blogit ovat tätä päivää, ja niitä löytyy netistä joka lähtöön. Kirjoittaja voi näpytellä nettiin havaintojaan elämästä, pitää päiväkirjaa, kommentoida lukemiaan kirjoja tai tehdä melkein mitä vain, mitä kirjaimilla voi tehdä.

Seuraan itsekin muutamia, mielestäni hyvin tehtyjä blogikirjoituksia. Se on yksi tapa kommunikoida telepaattisesti sellaisen ihmisen kanssa, jota en tunne muuta kuin näin sähköisesti, mutta jonka ajatuksista olen kiinnostunut.

Kirjallisuuteen liittyviä blogeja on netissä runsaasti tarjolla. Parnasso-lehden päätoimittaja Jarmo Papinniemi on koonnut fiksusti ison joukon kirjallisuusblogeja sähköisen päiväkirjansa linkeiksi. Monimuotoista on kirjallisuuden maailma!

1 kommentti . Avainsanat: Parnasso, kirjallisuus, kirjallisuusblogi, blogi

Onnittelut Finlandiasta, Rosa Liksom

Perjantai 2.12.2011 klo 6:31

Rosa Liksomin teos voitti tämänvuotisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Varmasti hyvä valinta - Rosa Liksom on yksi niistä kirjailijoista joiden töistä joko pidetään tai ei pidetä. Se, että kirja herättää tunteita on yksi niistä syistä, miksi kirjallisuudella on oikeus olla olemassa.

Kirjallisuuspalkintojen merkitystä voi aina pohtia. Saajalleen - sekä kirjailijalle että yhdelle kirjalle - se on aina merkittävä tunnustus. Mutta kuka muistaa vaikkapa viideltä viime vuodelta edes kolme Finlandian voittanutta teosta?

Ei varmaan tarvitsekaan muistaa. Jokainen taideteos on aina oma uniikki itsensä. Merkitystä on vain sillä, mitä tuntemuksia se kokijassaan - eli kirjan kohdalla lukijassaan - herättää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Finlandia-palkinto, Rosa Liksom, kirjallisuuspalkinnot, kirjailijan työ

Aleksis Kiven Jukolan viesti onnellisesti takana

Maanantai 20.6.2011 klo 8:13

Virolahdella viikonvaihteessa juostu ja kävelty Jukolan viesti on viety päätökseensä. Oma sijoitus ja suoritus maastossa tyydyttävät. Kivaa oli.

En tiedä, olisiko Jukolan viestin kaltaista tapahtumaa olemassa ilman Aleksis Kiven suurta romaania. Ei ainakaan sillä nimellä. Metsässä tuli mietittyä sitäkin, kuinka paljon herra Kivi vaikutti tahtoen tai tahtomattaan meidän suomalaisten luontosuhteeseen, tapaan kokea metsä. Luulen, että aika paljon, myös tavoilla joita emme tiedosta.

Suunnistus sijoilla ynnä muut muistuttaa aika paljon kirjallisuutta ja sen kokemista. Rastilla kysyt toiselta läähättäjältä, että mikä rasti sinulla on seuraavaksi. Jos numero on sama, otetaan yhteinen suunta ja mennään kimpassa. Yhteisellä taipaleella yritetään pysyä suunnassa, ja otetaan yhdessä kiinni paikkoja kartalta. Jos pudotaan kartalta, niin se tehdään yhdessä. Vähän samalla tavalla kuin kirjailija, ja hänen lukijansa tuntuvat joskus tekevän.

Eivät liikunta - eli asioiden fyysinen kokeminen - ja kirjallisuuden antamat elämykset loppujen lopuksi niin kaukana ole toisistaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Aleksis Kivi, Jukolan viesti, kirjallisuus ja luonto

Kirjailija, kriitikko ja yksi suuri kysymys

Tiistai 31.5.2011 klo 7:22

Maaliskuussa ilmestyneen Liian iso juttu -romaanini kritiikkejä ilmestyy pikku hiljaa eri medioissa. Olen koonnut sähköisessä muodossa julkaistuja, omia kirjojani koskevia kritiikkejä tänne.

Yksi viimeisimmän kirjani lukeneista kriitikoista katsoo kirjani sisältävän jonkin verran tyhjäkäyntiä. Toinen pohtii, onko kirjan teema liian iso alle 300-sivuisessa romaanissa käsiteltäväksi. Kolmas on mielissään siitä, että kirjan tarina pystyi yllättämään hänet lopussa. Eli ristiriitoja kritiikkien välillä löytyy, ja siihen olen kirjoittajana tyytyväinen: kukin näistä lukijoista on tehnyt oman puolikkaansa tarinasta, sen puolikkaan päälle jonka olen kirjoittajana pystyttänyt.

Yksituumainen hymistely ja selkään taputtelu kritiikeissä olisi kauhistus. Sehän tarkoittaisi, että olisin luonut tarinan sataprosenttisesti itse, ilman että lukijalla on mahdollisuus tehdä omaa osaansa: kullakin heistä on oikeus nostaa omat teemansa tarinassa esille, jotakin sellaista jota kukin heistä pitää tarinassa tärkeänä.

En usko, että kritiikkien lukeminen on pahasta kirjailijoille. Olen kuullut, että jotkut eivät lue niitä ollenkaan. Toiselta puolen, en usko että kritiikit vaikuttavat tulevaan kirjoittamiseeni: kunkin tarinan on elettävä omilla ehdoillaan. Kaiken takana on kuitenkin se yksi iso kysymys. Miksi?

Ensi keväänä minulta ilmestyy aivan erilainen romaani kuin nämä neljä perättäistä Sudenmaata ovat olleet. Oikeastaan kaikki muuttuu: genre, teemoitus, henkilötyypit - ja kustantaja ja kustannustoimittaja.

Tulee olemaan jännää peilata kriitikkojen suhtautumista muutokseen: kuinka paljon he lukevat uutta tuotantoa suhteessa aikaisempaan tuotantooni - vai pystyvätkö irtautumaan siitä kokonaan? Se on se vaatimus, jonka eteen kirjailija alati joutuu. Tai pääsee, yrittäessään vastata isoon kysymykseen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjallisuus, kritiikki, Liian iso juttu, kirjan lukeminen

Heinäkuussa Sysmän Kirjakyläpäiville

Perjantai 27.5.2011 klo 6:45

Osallistun heinäkuussa (8.-10.7.) Sysmän Kirjakyläpäiville yhdessä Tuukka Sandströmin, toisen haminalaisen kirjailijan ja Idiootti-kustantamon perustajan kanssa. Tarkoitukseni on viettää mukava kesäinen viikonloppu kirjojen parissa, esitellen omia tuotoksiani nykyisille tai mahdollisille lukijoille ja haistellen itselleni uuden kirjallisuustapahtuman ilmapiiriä.

Tähän mennessä olen osallistunut kirjailijanurallani Helsingin, Jyväskylän ja Lahden kirjamessuille sekä Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiville. Tapahtumissa on eroja. Helsingistä tulee ensimmäisenä mieleen valtava väen tungos ja hälinä. Jyväskylästä hyvin toteutettu messujen sijoittelu, jonka ansiosta ihmisten äänet kuuluvat esiintyjälavoilta. Lahdesta melko pieniin tiloihin sijoitettu, mutta samalla hyvin toimiva tarjonta.

Kuulemani perusteella luulen, että Sysmässä on paljonkin samaa kuin Sastamalassa. Sinne tullaan koskettelemaan kirjoja, katselemaan niitä ja puhumaan niistä. Syntyviä keskusteluja, sammuvia keskustelunavauksia ja käytyjä keskusteluja, jotka jäävät mieleen.

Sellaista kirjallisuus parhaimmillaan on. Stephen Kingin sanoin telepaattista yhteydenpitoa kirjojen välityksellä. Kirjallisuustapahtumassa ollaan käymässä. Ihan niin kuin elämässäkin ollaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sysmän Kirjakyläpäivät, kirjailijaesiintymiset, kirjallisuustapahtumat

Kuinka portinvartija arvottaa hyvää kirjallisuutta

Torstai 24.2.2011 klo 7:22

"Tutkimustulokset osoittavat, että kirjallinen eliitti perustaa arvolausumansa yhtä lailla teoksen muodollisiin kuin sisällöllisiinkin piirteisiin. Muodollisista piirteistä kirjailijan käyttämään kieleen on kiinnitetty eniten huomiota. Pelkkä kielellinen tai rakenteellinen näppäryys ei kuitenkaan riitä, vaan yhtä lailla teokselta odotetaan yhä temaattista syvyyttä, riittävän painokasta sanottavaa. Kaikki portinvartijat pitävät keskeisenä arvottamisen perusteena myös teoksen suhdetta kirjalliseen traditioon."

Tämä lainaus on peräisin Karisto Oy:n nykyisen kustannuspäällikön Sanna Vartiaisen pro gradu -tutkielmasta Hyvän kirjallisuuden kriteerit Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitoksella vuonna 1998. Se osui silmiini netistä. Gradussaan Vartiainen arvioi kustantajien, kriitikoiden ja kirjallisuuspalkintolautakuntien merkitystä kirjallisuuden arvottamisessa. Mielenkiintoista pohdiskelua.

Kirjallisuuden arvottaminen absoluuttisesti hyväksi tai huonoksi lienee mahdotonta. Miksi kirja, jota joku toinen kehuu vuolaasti, ja joka on saanut jos jonkinlaisia palkintoja jättää minut lukijana tunnetasolla täysin kylmäksi? Ja toisin päin, miksi kirja, josta itse pidin hullun lailla saa toisessa ihmisessä aikaan vain hymähdyksen?

Yllä oleva lainaus saa minut monessakin mielessä mietteliääksi. "Portinvartijat", nuo paljon parjatut ja pelätyt henkilöt lukevat vuosittain kymmeniä ja taas kymmeniä käsikirjoituksia ja valmiita kirjoja. Mitä tapahtuu ajan kuluessa heidän omalle suhteelleen noihin moniin kohtiin, joita he kirjallisuudessa arvostavat? Mikä on se kirjallisuusammattilaisen valkoinen paperi, jollaisen valokuvaaja asettaa kameransa linssin eteen saadakseen työvälineensä valkotasapainon taas kalibroitua?

Kirjallisuudella on niin monta erilaista tehtävää. Esimerkiksi, vetämissäni kirjoittajaryhmissä olen kuullut turhan monta kertaa lauseen "... tämä minun kirjoittamiseni on vaan tällaista terapiakirjoittamista."

Arvokasta terapiakirjoittamista, joka voi tuottaa kirjoittajan lisäksi jollekin muullekin terapialukemista. Esimerkiksi siitä kirjallisuuden tehtävästä ei lainauksen arvottamisperusteissa puhuta mitään.

1 kommentti . Avainsanat: hyvä kirjallisuus, portinvartijat, Sanna Vartiainen, kirjallisuuskritiikki

Kirjallisuuskritiikistä on oltava moneksi

Torstai 20.1.2011 klo 7:34

Suomen Maakuntakirjailijat järjesti Jyväskylän Kirjailijatalolla tilaisuuden, jossa käsiteltiin kirjallisuuskritiikin tilaa. Linkkinä tilaisuuden antia käsittelevä Kansan Uutisten juttu.

Kirjailija tarvitsee kritiikkiä eli palautetta työstään. Lukijoiltaan: sekä ammattikriitikoilta että heiltä jotka lukevat kirjoja huvikseen, löytääkseen niistä jotakin tärkeää, ymmärtääkseen elämää tai jostakin muusta syystä.

Ammattikriitikko tuntuu olevan sukupuuttoon kuolemassa oleva laji. Sillä palkkiotasolla, jota isot mediat maksavat kirjojen lukemisesta ja arvottamisesta freelancereina toimiville kriitikoille ei elä. Toivottavasti kysymyksessä ei ole yksi oire kirjallisuuden merkityksen vähenemisestä - tai pikemminkin sen muuttuvasta arvottamisesta.

Netin, ja siellä virtaavan vapaan ajatusvirran suhteesta kirjallisuuden arvottamiseen en ole niin huolissani kuin jotkut panelisteista näkyivät olleen. Netistä löytyy tällä hetkellä tosi upeita päiväkirjoja luetuista kirjoista, ja niiden herättämistä ajatuksista.

Palautetta - ja arvokasta sellaista - kirjailijalle se on sekin. Ilman nettiä se jäisi saamatta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjallisuuskritiikki, kriitikon työ, Suomen Maakuntakirjailijat

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »