Nykyhallitus ei ymmärrä pätkätyöläisyyttä

Keskiviikko 4.10.2023 klo 8.48

Kuva: Martti Linna

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 18 vuotta siitä, kun perustin vaatimattoman yhden miehen toiminimiyritykseni. Noiden vuosien aikana olen ollut halpa eläjä valtiolle: sosiaali- tai muuta turvaa en ole juurikaan tarvinnut, mutta veroja olen maksanut koko ajan moninaisista töistäni. Meitä leipänsä erilaisesta työnsilpusta ansaitsevia on koko ajan enemmän.

Eilen sain mukavan soiton ihmiseltä, jonka kanssa eksyin reilut 20 vuotta sitten samoille työmaille. Olimme silloin vielä molemmat vakinaisessa palkkatyössä. Kaveri muisteli sitä, kuinka ne päivät täyttyivät moninaisista kokouksista. Usein niiden tärkein tulos oli se, että sovittiin seuraavasta kokoontumisesta.

Hän siirtyi yrittäjäksi muutamia vuosia minua myöhemmin. Kun hän luetteli listaa lähteistä, joista hän on leipänsä hankkinut, se kuulosti tutulta: kirjoja, lehtijuttuja, metsään liittyviä projekteja, opettamista, viestintää ja paljon muuta. Kuulosti melkeinpä siltä, että voisimme vaihtaa toiminimiämme päittäin, eikä kumpikaan huomaisi eroa.

Tunnistin itsekin tuon turhien kokousten pois jäämisen aikaansaaman helpotuksen elämässäni. Siinä jutellessamme muistin toisenkin asian, joka on nykyisin paremmin kuin palkkatöissä: kukaan ei tule maanantaiaamuna valittamaan työhuoneeni ovelle että ”Voi kun on tylsää olla täällä töissä. Viihdyttäkää minua!

Sellaisiin turhuuksiin ei ole aikaa, eikä niin tarvettakaan. Yrittäjä ei voi laskea työtuntejaan – mutta onneksi se pätee kumpaankin suuntaan.

Tosiasia on, että niitä vakinaisia palkkatöitä on tarjolla yhä harvemmalle. Suolarahat on ansaittava sieltä sun täältä, ja ansaintajaksojen väleihin voi hyvinkin tulla katkoksia. Niiden varalta yhteiskunnalla olisi hyvä olla käytössään toimivia pelimerkkejä siihen, kuinka ihminen palaa taas jouhevasti ja hyvässä kunnossa tekemään osaamaansa työtä sitten, kun sitä taas on tarjolla.

Siihen nähden on esimerkiksi kummallista, että ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen työssäoloehtoa ollaan nostamassa nykyisestä 26 viikosta 12 kuukauteen. Tänäisessä Hesarissa metsuri ihmettelee miten hän voi saada sen täyteen, kun vähintään kolme kuukautta vuodesta meillä on paksut hanget, eikä töitä voi tehdä.

Sesonkiluonteisuus pätee monella muullakin alalla. Valtion erilaisia järjestelmiä olisikin kiireesti rakennettava sellaisiksi, että ne tukevat ihmisten sujuvia ansaintamahdollisuuksia. Se on yksi keinoista pitää mahdollisimman monet meistä mahdollisimman pitkään tuottavina yhteiskunnan jäseninä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: pätkätyöläinen, pätkätyöläisyys, yrittäminen, toiminimi, työssäoloehto, kirjoittaminen, Martti Linna

Pian voit tilata tekoälyltä täydellisen romaanin

Tiistai 7.2.2023 klo 12.26

Kuva: Martti Linna, jänis lumihangella

Viime vuoden lopulla tuli markkinoille Chat GPT -niminen tekoälyohjelma. Viimeistään sen myötä on vakavasti mietittävä sitä millä aloilla tuollainen, ainakin rajallisesti uusia asioita ilman ihmisen tekemää ohjelmointia oppiva tiedonkäsittelyohjelma korvaa ihmisen tekemää työtä. Kirjailijan leipä voi hyvinkin olla liipaisimella.

Perinteisesti on sanottu ettei tietokone korvaa ihmistä sen vuoksi, ettei sillä ei ole tunteita. Meillähän ne – ainakin periaatteessa – kuuluvat varustukseen. Todellisuudessa tunteitamme on tallennettu ja analysoitu jo kauan koneellisesti. Sitä tietoa löytyy lukemattomista tietokannoista ja sitä myös käytetään.

Kun kirjaamme tykkäämisiämme ja linkitämme erilaisia asioita sometileille, teemme siihen liittyvät päätökset useimmiten tunteilla. Kun valitsemme kaupasta ruokatarpeita, vaatteita tai pieniä arjen nautintoja, teemme siinäkin päätöksiä tunteella. Se kenen seurassa olemme, ketä somessa seuraamme ja missä aikaamme vietämme, on sekin tunteiden tulosta. Jossakin jokin tietojenkäsittelyn prosessi seuraa vaivatta tekemisiämme.

Jos koneäly kykenee vielä oppimaan jotakin analysoidessaan tuota valtavaa tietomäärää, on peli menetetty: ei ole sattumaa että se tuote, jota emme tiedä edes tarvitsevamme ennen kuin se sattuu kaupan hyllyltä silmiimme, on siinä juuri sillä paikalla ja korkeudella.

Tekoälylle ei liene kummoinenkaan tehtävä analysoida sitä millaisia kirjoja ostamme, lainaamme ja luemme. Kun kirjojen lukeminen ja kuunteleminen siirtyy yhä enemmän sähköisten apuvälineiden käyttämiseen, jää jonnekin muistijälki siitäkin, missä kohti tylsä kirja jää meiltä kesken.

Tähän asti yksi lukijan rasitteista on ollut se, että joku (lue: ihmiskasvoinen kirjailija) on johdatellut häntä tarinan maailmassa eteenpäin. Kirjailija on päättänyt tarinan itsensä ohella sen mistä se alkaa, miten se etenee ja miten se päättyy. Pystyäkseen kirjoittamaan monisatasivuisen romaanin, kirjailijan on oltava kiinnostunut sen teemasta, henkilöistä ja miljööstä.

Oppivan tekoälyn myötä tilanne muuttuu paremmaksi. Ehkä jo jonkin ajan kuluttua se onkin lukija itse, joka tilaa bittien virralta juuri sellaisen tarinan jonka kulloinkin tarvitsee. Kaikki mitä hänen tarvitsee tehdä, on kirjoittaa tietokoneensa näytölle sanat Kirjoita minulle sellainen romaani, josta pidän.

Ja tekoäly ryhtyy töihin. Se kaivaa internetin valtavista tietovirroista käyttöönsä kaikki lukijan mieltymykset, henkilöhistorian, inhokit, kokemukset, paikat joissa hän on käynyt tai paikat, joista hän haluaa tietää lisää.

Lukija painaa Enteriä. Moderni tietokone ei edes ronksuta työskennellessään. Jo parin minuutin päästä se kehottaa lukijaa asettumaan mukavasti sohvalleen. Ja katso: hänen silmiinsä tai korviinsa soljuu juuri sellainen tarina joka miellyttää, joka tarjoaa elämyksiä, joka ei ärsytä, jonka tulkinta ja ymmärtäminen ei vaadi ponnistelua.

A vot! Se kauan kaivattu ja tavoiteltu, mutta jokaiselta kynänpyörittäjältä vajaaksi jäänyt on vihdoinkin syntynyt: Täydellinen Tarina.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Chat GPT, Martti Linna, kirjailijan työ, tarinan kirjoittaminen, luova työ, tekoäly

Suhteemme Venäjään on taas kerran tienhaarassa

Sunnuntai 16.10.2022 klo 10.35

Haminalainen sananlasku, Martti Linna, Pinnallinen elämä

Päästyään Puolan sodassa voittopuolelle ja murrettuaan kokonaan Puolan armeijan vastustamiskyvyn, on bolshevikien Venäjä vaihtanut sävyään keskusteluissaan ulkovaltojen kera.

Nuo sanat kirjoitti nuori, pian 20 vuottaan täyttävä Urho Kekkonen kolumniinsa Kajaanin Lehdessä 2. elokuuta 1920. Tekstissään hän analysoi menossa olleen Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisen sodan vaikutuksia samaan aikaan käytyihin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisiin rauhanneuvotteluihin.

Tuo kolumni tuli mieleeni, kun luin tämän päivän Helsingin Sanomia. Arvostamani kirjailija, historiantutkija ja Venäjän tuntija Anne Applebaum oli lehden haastattelussa sitä mieltä, että ainoa keino rauhan saavuttamiseen Ukrainassa, sekä aidon kansalaisyhteiskunnan syntymiseen Venäjällä on putinilaisen nyky-Venäjän sotilaallinen tappio menossa olevassa sodassa.

Toinen arvostamani kirjailija, sotkamolainen Veikko Huovinen laittoi Pylkkäs-Konstansa suuhun tämän lauseen keskustelussa, jossa Konsta määritteli erilaisia viisauden lajeja: ”Kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan. Siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi paras käyttäytyä.”

Jälkiviisasteluun on helppoa ryhtyä sekä yksityisenä kansalaisena että kansainvälisen politiikan kiemuroita hahmotettaessa. Naapurimaamme itsevaltainen presidentti Vladimir Putinkin sortui sellaiseen lausuessaan, että Neuvostoliiton hajoaminen oli yksi ihmiskunnan suurimmista tragedioista. Ainakin hän olisi voinut määritellä tarkemmin, että kenen kannalta.

Ei jälkiviisastelu ole ollut outoa Suomenkaan lähihistoriaa auki kirjoitettaessa. Sen avulla on pystytty muokkaamaan historiasta omaan aatemaailmaan sopivaa, sitä tukevaa materiaalia. Esimerkiksi sitä, miten V.I. Leninin johtama Neuvosto-Venäjän työläis- ja sotilasneuvostojen toimeenpaneva keskuskomitea tunnusti 4. tammikuuta 1918 Suomen itsenäisyyden, on toisaalla pidetty merkkinä siitä että Pietarissa oikeasti haluttiin ihan naapuriin itsenäinen Suomi-niminen pikkuvaltio. Toisaalla taas on selitetty, että Lenin joukkoineen uskoi Suomen putoavan kuitenkin kypsänä hedelmänä takaisin emo-Venäjän syliin, kunhan maailmanvallankumous pääsisi kunnolla käyntiin.

Sama koskee Suomen roolia toisessa maailmansodassa, ja varsinkin jatkosodan syttymisessä kesällä 1941. Neuvostoliiton aikana oli varsin suosittua selittää Suomen kohtaloa uuteen sotaan joutumisineen niin sanotulla ajopuuteorialla. Siinä Suomi poliittisine johtoineen ajautui enemmän tai vähemmän tahdottomasti mukana historiallisten tapahtumien vyöryssä. Vähemmälle huomiolle tuossa selityskulussa jäi se, että Suomen ja Saksan poliittinen ja sotilaallinen johto olivat jo varsin aikaisessa vaiheessa tiiviissä yhteistyössä keskenään katkerasti päättyneen talvisodan jälkeen. Menetettyjen alueiden takaisin saaminen kaihersi monen suomalaisen mielessä – joidenkin mielestä vieläpä korkojen kanssa.

Varsin suosittua on myös ollut selittää historiamme murroskohtia onnellisilla sattumilla. Leninin oli pakko tunnustaa Suomen itsenäisyys. Kun nuorta Neuvosto-Venäjää uhkasivat niin monet vaarat muualtakin, ison maan luoteisrajalla oli saavutettava jonkinlainen rauhan tila. Venäläisten suurhyökkäys Karjalan kannaksella oli pakko lopettaa kesällä 1944, kun he tarvitsivat parhaita joukkojaan kilpajuoksussa Berliiniin. Suomelle livahti kuin salaa 1990-luvulla osaksi EU:ta ja läntistä Eurooppaa, kun Neuvostoliitto hajosi.

Nykyaikaakin tultaneen käsittelemään jälkiviisauden imelin keinoin tulevassa historiankirjoituksessa. Voi hyvin olla, että ajan kulussa nähdään – itsekkäästi ajatellen – Suomen kannalta onnellinen sattumus siinä, kuinka Venäjän mahtava armeija on sortunut kurjuuteen Ukrainan laajoilla aroilla. Oliko se juuri se tekijä, joka antoi meille viimeinkin mahdollisuuden hakeutua Naton suuren ydinasesateenvarjon alle?

Anne Applebaumin ansioksi on luettava, että hän oli Venäjän kehityksestä samaa mieltä kuin nyt jo monia vuosia sitten, ja uskalsi kirjata sen ylös. Urho Kekkosen valtiomiestaidoista ollaan nykyisin montaa mieltä. Hänen valtakaudellaan niitä arvosteltiin – jos arvosteltiin – mieluummin hiljaisella äänellä. Siksi lainaankin lopuksi toisen, eli Vienan Karjalaa koskevan kohdan tuosta hänen yli satavuotiaasta kolumnistaan. Jokainen arvioikoon omista lähtökohdistaan, oman maailmankuvansa mukaisesti sitä, osuiko hän tuossa oikeaan ja onko mikään oikeastaan muuttunut auringon alla.

Heistä itsensä eroon julistaneen kansakunnan niskaan lähettää Neuvosto-Venäjä sotilasjoukkojaan, jotka ryöstäen ja hävittäen pakottavat ensiksi kansan itsensä valitseman hallituksen poistumaan maan rajojen sisältä ja sen mukana hallituksen sotaväen sekä toiseksi väkipakolla alistuttavat kansan neuvostojärjestelmään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Anne Applebaum, V.I. Lenin, Vladimir Putin, Urho Kekkonen, Känä, Kajaanin Lehti, historia, historian kirjoittaminen, historiakäsitys, Ukraina, Ukrainan sota, Veikko Huovinen, Konsta Pylkkänen, jälkiviisaus

Tämä nuori maa ilmestyy tänään

Maanantai 5.9.2022 klo 10.28

Martti Linna, Tämä nuori maa, tekstinäyte

Tätä kirjoittaessani odotan postiljoonin koputusta ovelle. Uusimman romaanini tekijänkappaleet ovat matkalla, ja niiden pitäisi olla tänään perillä. Hyvä päivä kirjailijalle!

On niitä ollut toisenlaisiakin. 440-sivuisen romaanin kirjoittaminen on jatkuvaa etsimistä, hakemista ja aina välillä löytämistä. Matkalle on kuitenkin jäänyt monia sellaisia tarinan kohtauksia, jotka eivät loppujen lopuksi sopineetkaan kokonaisuuteen. Niitäkin varten tein rutosti pohjatöitä. Mutta ei niiden kirjoittaminen hukkaan mennyt – ehkä voin käyttää niitä tulevissa töissäni. Tai ehkä opin jotakin niitä kirjoittaessani.

Seuraava vaihe on lukijapalautteen, ja muiden kommenttien odottamista ja niiden kuulemista. Tarina on ollut tähän saakka ainut pomoni. Mutta kas, kun jokainen lukija tekee aina vähintään puolet jokaisen romaanin tarinasta omassa päässään. On – toivottavasti – odotettavissa lukuisia toisistaan eroavia tarinoita saman lähtökohdan, tuon kirjaan luomani pienen maailman pohjalta. Eikä yksikään niistä ole väärä.

Huima ajatus!

1 kommentti . Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, romaani, romaanin kirjoittaminen, lukijapalaute, kirjailijan työ

Yli sata vuotta kirjoitettua suomalaista hölynpölyä

Maanantai 2.5.2022 klo 11.50

La Rochefoucauld, mietelmä, sitaatti, Kuva: Martti Linna

Sanomalehtimiehen pitää aina kirjoittaa, vaikka ei aina olisi mitä kirjoittaisikaan. Ja kun ei ole oikein selvillä siitä, mitä kirjoittaa, niin silloin hyvin useasti tulee kirjoittaneeksi sellaista sekasotkua, jota ei oikein itsekään ymmärrä. Sellaista sekasotkua nimitetään meidän maamme kielellä hölynpölyksi.

Noin kirjoitti nuori toimittaja Urho Kaleva Kekkonen Kajaanin Lehdessä 21. heinäkuuta vuonna 1919. Vaikka tuosta on kulunut aikaa jo satakunta vuotta, on Suomen pitkäaikaisen presidentin silloinen havainto yhä ajankohtainen.

Tänä päivänä toimittajan työtä tekevällä on yleensä taustalla monipuolinen koulutus. Hänellä on käytössään runsaasti erilaisia hakupalveluja, ja paljon dokumentoitua tietoa erilaisista aihepiireistä. Juttuja on kirjoitettu tässäkin maassa eri aiheista niin paljon, että verrokkiaineistoa löytyy varmasti, kaikista mahdollisista ja mahdottomistakin aiheista.

Lähtökohta on kuitenkin sama. Sanomalehtimiehen ja -naisen täytyy kirjoittaa, sillä se on media-alalle hakeutuneen tapa hahmottaa maailmaa. Sata vuotta sitten kuvallinen viestintä oli lehdissä vähäistä. Liikkuvan kuvan käyttäminen jutun tekemisessä tuskin edes kävi silloisten journalistien päiväunissa. Äänikään ei kulkenut kauemmas, kuin sinne minne sen sai kantamaan omalla karjaisullaan.

Nykyisin on käytettävissä sekä kirjoitettua sanaa, kuvaa että ääntä. Kesällä 1919 Urho Kaleva Kekkonen tarkoitti nuo sanansa pilkaksi kotikaupunkinsa toisen, eli kilpailevan lehden toimitukselliselle linjalle.

Silti niissä on totuuden siemen tämänkin päivän journalisteille. Kun paljon kirjoittaa/äänittää/kuvaa, on hölynpölyn tuottamisen vaara aina läsnä.

Karisto julkaisee syyskuussa 2022 Urho Kekkosen ja itsenäisen Suomen nuoruusvuosista kertovan romaanini Tämä nuori maa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Urho Kekkonen, Kajaanin Lehti, hölynpöly, journnalismi, lehtikirjoittaminen, Martti Linna, Tämä nuori maa

Hyvä kustannustoimittaja on kirjailijalle oiva piiskuri

Lauantai 12.2.2022 klo 11.29

Lattea viikonloppu, tunnelma katossa, Kuva: Martti Linna

Luin viikolla erään tunnetun, arvostamani brittidekkaristin uusimman suomennetun romaanin. Lukukokemus oli tälläkin kertaa hyvä – aina viimeisen kappaleen alkuun asti.

Ollakseen kiinnostava romaanin on oltava monella tapaa hyvin tehty. Kielen on toimittava, ihmisten on oltava lihaa ja verta, miljöökuvauksen on oltava elävää. Sekään ei tee pahaa, jos teoksessa syntyy tavalla tai toisella jännitteitä, joiden voin odottaa purkautuvan/saavan selityksensä viimeistään viimeisillä sivuilla.

Jotakin oli mennyt pieleen lukemani romaanin viimeistelyssä. Tuntui, kuin kirjailija olisi kesken kaiken kyllästynyt aiheeseensa ja sen sisällön kehittämiseen. Päähenkilö – joka dekkarissa on yleensä se, joka ratkoo rikoksia – istui viimeisillä sivuilla tarinaan aivan uutena henkilöhahmona tulleen ihmisen kanssa kahvipöytään. Hän vastasi vuolaasti selostamalla niihin kysymyksiin, joihin tämän lajityypin romaaneissa pitää aina vastata: kuka sen teki, miten hän sen teki ja miksi?

Kun laitoin kirjan kannet kiinni, kävi mielessä pätevän kustannustoimittajan tavattoman iso rooli onnistuneen romaanin synnyttämisessä. Kustannustoimittajan nimeä ei yleensä kirjoiteta mihinkään kohtaan teoksessa. Ehkä monesti olisi syytä.

Laiska kirjailija kirjoittaa laiskan teoksen. Hän (lue: myös minä) tyytyy suoltamaan tekstiä omalla mukavuusalueellaan. Ehkä sillä, joka on ennenkin toiminut. Me kirjailijat emme välttämättä aina näe omia helmasyntejämme: kiusallisesti toistuvia sanoja ja lauserakenteita, tarpeettomia henkilöhahmoja ja juonenpätkiä, täysin ylimääräisiä kappaleita.

Ynnä monia muita turhia vesioksia, jotka poistamalla lopullisesta romaanista saisi aikaan paljon paremman. Tai niitä kehittämällä saisimme siihen kenties lisää iskua, yllättävyyttä ja väriä.

Hyvä kustannustoimittaja on paljon muutakin kuin pelkkä kielenhuoltaja. Hän laittaa paljon kysymysmerkkejä käsiinsä saamaansa käsikirjoitukseen. Kirjailija on se, joka vastaa aina teokseen luomastaan maailmasta. Mutta ei se haitaksi ole, jos siinäkin paratiisissa on joku kiusallinen Eeva tai Aatami näkemässä asiat aivan toisin, kuin mitä sen luoja on ajatellut.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: romaani, romaanin kirjoittaminen, kustannustoimittaja, kirjailijan työ, Martti Linna

Kurt Vonnegutin hyvät teesit jokaiselle kirjoittajalle

Maanantai 7.12.2020 klo 13.15

Aika ajoin jokainen työkseen kirjoittava miettii, mitä ihmettä hän on oikein tekemässä. Varsinkaan proosan kirjoittamisessa ei ole olemassa valmiita askelmerkkejä työn päätökseen saattamiseksi. Se lopputulos - romaani, novelli tai mikä muu tuotos tahansa - on jotakin, josta on olemassa etukäteen vain jonkinlainen mielikuva. Yleensä toteutunut lopputulos yllättää tekijänsäkin.

Noina lukuisina epäuskon hetkinä kannattaa muistaa, että ovat tämän samaisen työsarkansa äärellä tuskailleet monet muutkin kirjoittajat ennen minua. Maailma on pullollaan heidän ylös kirjaamiaan ajatuksia kirjoittamisesta.

Löysin ja vapaasti suomensin oheiset Kurt Vonnegutin ajatukset kirjoittamisesta. Noissa voi hyvinkin olla jotakin - kirjoittihan Vonnegut muun muassa sellaisen hienon romaanin kuin Teurastamo 5.

Vonnegutin_teesit_pikkunetti.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjoittaminen, kirjoittajan työ, Martti Linna, Kurt Vonnegut, Teurastaja 5

Tanssilavojen Suomen saama palaute lämmittää

Perjantai 12.6.2020 klo 16.17

Jos et ole vielä koskaan kirjoittanut tietokirjaa ja harkitset sen ensimmäisen aloittamista, pyydän sinua harkitsemaan vielä kerran. Olen niitä kirjoittanut, useammankin. Ja joka kerta urakka on osoittautunut suuremmaksi kuin olen etukäteen miettinyt.

Kirjan sisällön laatimiseen kuuluu monia työvaiheita. On mietittävä, miksi juuri tämä aihe on kertomisen ja kajoamisen arvoinen. Mitä siinä on sellaista, joka voisi kiinnostaa mahdollista lukijaa? Ja millaisia lukijoita kirja voisi saada?

Kirjan pohjatöihin kuuluu mahdollisimman laajan lähdeaineiston kerustelu. Ja kun yhden hyvän lähteen löydät, se johdattaa sinut todennäköisesti vähintään kahden vielä kiinnostavamman lähteen jäljille. Kuinka ollakaan, juuri nuo mahdolliset lähdeteokset on myyty jo loppuun, tai ne on lainattu kirjastoista suurin piirtein ikiajoiksi alan harrastajille.

Kerätyt tiedot on kirjattava ylös. Tarkasti, monesta syystä. Lukijoissa on aina joku, joka muistaa asiat päivämäärän tarkkuudella viimeisten sadan vuoden ajalta. On ikävää narahtaa asiavirheiden tekemisestä. Käytetyt tiedot on pystyttävä tarvittaessa todentamaan, mieluummin useasta eri lähteestä. Lähdetiedot on kirjattava ylös kirjan loppuun. On mietittävä, mahtuuko kirjaasi haluamasi tekstinpätkä sitaattioikeuden piiriin.

Sen jälkeen on kirjan rakenteen suunnittelun aika. Kronologinen etenemisjärjestys, vaiko jotakin muuta? Miten saat alusta mahdollisimman iskevän? Mistä hyviä kuvia, ja mihin hintaan? Mitä mahdollinen kustantaja haluaa?

Ja sitten ei kun kirjoittamaan. Iskevää tekstiä, jota on mukava lukea. Ei kielioppivirheitä. Paljon tietoa. Tietolaatikoita ja graafeja. Palastelua, mielellään eri tavalla kuin kukaan muu on aiheesta kirjoittanut. Tekstistä ei saa näkyä sen eteen tehty valtava työmäärä. Keskimääräiselle lukijalle kirjasi lukeminen ei saa olla työtä, vaan huvia.

Siihen nähden on ollut mukava lukea, mitä tänä keväänä ilmestyneestä Tanssilavojen Suomi -tietokirjastani on kirjoitettu. Tällä, viikolla olen saanut käsiini kaksikin kritiikkiä, Kinin Kirjavinkkeihin tekemän ja Risto Kormilaisen kulttuurilehti Kaltioon laatiman.

Olen niistä iloinen ja kiitollinen. Ovat ainakin jaksaneet lukea kirjani loppuun.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tanssilavojen Suomi, Martti Linna, Henna Karppinen-Kummunmäki, tietokirjailija, tietokirjan kirjoittaminen, kirjailijan työ

Kirja-alakin tarvitsee oman ilmasto-ohjelmansa

Lauantai 26.10.2019 klo 18.52

Leena Niemi näyttää herättäneen runsaasti tyrskyjä vesilaseissa, kun hän kirjoitti Helsingin Sanomien yleisönosastoon kirjojen aiheuttamista ympäristöhaitoista 26. lokakuuta.

Kiitos omasta puolestani Leena Niemelle virkistävistä ajatuksista. Mikäli otamme ilmastonmuutoksen torjumisen tosissamme, se tarkoittaa radikaaleja muutoksia toimintatapoihin kaikkialla elinkeinoelämässä. Myös kirja-alalla.

On totta, että alalla harrastetaan tuhlaamista. Kutakin painettua kirjaa luetaan aivan liian harvoja kertoja - on jopa tapauksia, ettei kirja tavoita lukijaansa ollenkaan. Paljon puhutaan e-kirjojen ja äänikirjojen mahdollisuuksista. Mutta energiaa ja muita resursseja kuluu niidenkin tekemiseen.

Ehkä turhien kirjojen tekemistä voitaisiin hillitä luomalla aiherekisteri. Vain yhdellä kirjailijalla olisi lupa kirjoittaa kustakin mielenkiintoisesta teemasta oma näkemyksensä. Tällöin se olisi automaattisesti paras ja kiinnostavin kyseisestä asiasta kirjoitettu kirja, ja löytäisi paremmin lukijansa.

Meidän kirjailijoiden määrää voitaisiin vähentää tehokkaasti esimerkiksi sillä, että vuosittain vain sata esikoiskirjailijaa saisi julkaista oman ensimmäisen tuotoksensa. Vastaavasti, sata edellisen vuoden vähiten myytyä kirjailijaa menettäisi julkaisuoikeutensa. Tuotosten taso nousisi väkisinkin vuosi vuodelta, koska yhä  harvempi haluaisi kirjoittaa jotakin.

Kirjat luonnollisesti painettaisiin tarvepainatuksena. Ei enää tonneittain kirjakauppoihin ja sieltä silppureihin kärrättyjä kirjarovioita - kirja tehtäisiin vain, jos sille olisi tiedossa sen etukäteen tilannut ostaja ja lukija.

Kuulostaako kehittämisen arvoiselta ajatukselta?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Leena Niemi, ylijäämäkirjat, kirjailijan työ, kirjoittaminen, tarvepainatus, ilmastonmuutos

Fiktiota, faktaa vai fiktaa - jos totuus on liian hyvä ollakseen totta, se voi olla jotakin muuta

Maanantai 11.3.2019 klo 10.12

Antti Seppälä on kirjoittanut 10. maaliskuuta Ylen nettisivuille hyvin taustoitetun jutun aiheesta, jota sekä faktaa että fiktiota kirjoittavana itsekin jatkuvasti mietin. Noiden kahden lisäksi näyttää olevan olemassa kolmaskin kirjallisuudenlaji, nimitettäköön sitä sitten "fiktaksi" tai uskomuskirjallisuudeksi.

Uskon että sitä kirjoitetaan sekä tahallaan vaikuttamistarkoituksessa, että tahattomasti silloin kun tavoitellaan totuutta, mutta ei tehdä pohjatöitä kunnolla. Olen sekä Suomen Kirjailijaliiton, Suomen Tietokirjailijat ry:n että Suomen Journalistiliiton jäsen. Jäsenyyksissä on vissi ero.

Kun haastattelen asiantuntijaa tietokirjailijana tai toimittajana, lähtökohtaisesti luotan siihen että hän pudottelee suustaan faktoja. Ellen luota, pyrin tarkistamaan ne jostakin muusta lähteestä.

Fiktiivisen romaanin kirjoittajana mietin koko ajan haastattelua tehdessäni, miten saamani tieto liittyy ja taipuu mielikuvitukseni luomaan kokonaisuuteen ja sen teemaan. Sitä on lupa taivuttaa mutta ei taittaa - ja lukija (toivottavasti) tietää sekä hyväksyy sen.

Emme oikeasti ole paljonkaan viisaampia kuin ihmiset Nikolaos Kopernikuksen aikoihin. Suomen Tietokirjailijat ry:n slogan "Tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus" on hyvä tavoite faktan kirjoittajalle.

Sen vastapainona tämän päivän infoähkystä on helppo löytää faktan näköiset perustelut vaikka sille, että maailma on oikeasti Suuri Kurpitsa. Kunhan lukija vain tietää, että hän lukee siitä lukiessaan fiktaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Antti Seppälä, fakta, fiktio, fikta, uskomuskirjallisuus, kaunokirjallisuus, fiktion kirjoittaminen

Uuden romaanin aloittaminen on kurjaa hommaa

Keskiviikko 7.9.2016 klo 9.27

Se tunne on taas päällä. Pitää aloittaa uuden romaanin ensimmäisen version tekeminen.

Tiedän suurin piirtein, mikä teoksen teema tulee olemaan. Tiedän myös, mitä tapahtuu sen ensimmäisessä luvussa. Siis ensimmäisessä versiossa. Jos tarina toimii, versioita tulee olemaan kaksi, kolme, neljä...

Tiedän myös, millaista lähdeaineistoa vielä tarvitsen. Sitä on hamuttava käsille ja pantava lukuun. Ruutupaperivihkoon on kirjattava ranskalaisilla viivoilla ne mielen juolahdukset, joilla kenties on käyttöä romaanissa.

Hieno, jännittävä hetki kirjailijan työssä. Silti hallitseva tunne on alakulo.

Kun sen jo tietää usean tarinan kokemuksella, ettei tarinasta tule sellainen kuin nyt luulen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjailijan työ, kirjailija, romaani, käsikirjoitus, kirjoittaminen

Klassinen tarina ja kuinka se lopetetaan

Keskiviikko 1.4.2015 klo 10.10

Komedia päättyy loppuratkaisuun, jossa draaman päähenkilön asiat ovat paremmin kuin tarinan alussa. Tragedia puolestaan päättyy katastrofiin, jossa päähenkilön tilanne on pahempi kuin alussa.

Juonirakenteen teoreetikkona pidetty Gustav Freytag on sanonut näin analysoidessaan klassisia näytelmiä. Vaikka Freytag tutki näytelmiä, voi hänen ajatuksiaan soveltaa myös romaanin kirjoittamiseen. Hollywoodin elokuvakäsikirjoittajat käyttävät joskus turhankin näkyvää freytagilaista rautalankaa laatiessaan varmojen hittien käsikirjoituksia.

Minulla on jälleen kerran edessäni tilanne, jossa aloitan romaanikäsikirjoituksen viimeisen kappaleen kirjoittamista. Yksi rautalankamalli lopusta minulla jo on, tiedän suunnilleen mitä tulee tapahtumaan. Tässä toisessa versiossa minun on solmittava uskottavasti kaikki irrallaan olevat langat mahdollisia lukijoita varten. Tarinan lopun on oltava sellainen, että siitä jää lukijalle jälkimaku koko kirjasta.

Vaikka pidänkin juonirakenteisia tarinoita oikean elämän vastaisina on tunnustettava, että freytagilaisessa ajattelussa on oma viehätyksensä. Se on selkeä ratkaisu. Jokainen lukija toivoo hyvää pitämälleen päähenkilölle. Jos tarinan Julialle ja Romeolle käy huonosti, se kouraisee joskus syvältä.

Romaaniaihiossani on nyt noin 260 000 merkkiä. Loppuratkaisun myötä niitä tullee lisää noin 3 000. Veemäistä, kun tiedän jo ennalta etten voi tyydyttää jokaisen lukijan mielihaluja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: juoni, juonirakenne, Gustav Freytag, kirjailijan työ, tarina, käsikirjoittaminen

Kolmas versio tarinasta on kaikista vaikein

Tiistai 15.4.2014 klo 9.35

Kirjoitan parhaillaan erästä pitkää tarinaa. Idea siitä jäi päähäni jo vuosia sitten. Sen jälkeen tarinasta syntyi vähä vähältä sen ensimmäinen versio: hätäisiä pätkiä, ajatuksia henkilöhahmoista, ranskalaisia viivoja siitä mitä ehkä tulee tapahtumaan.

Toinen versio tarinasta oli noiden itujen liittämistä yhteen, aikatasojen viilaamista, lihan antamista ihmisille, sen ympäristön tarkempaa luomista jossa he elävät ja kuolevat. Toinen kirjoituskerta on monesti paras: alan tuntea, kuinka tarina ja sen henkilöt hengittävät omilla keuhkoillaan. Joskus – valitettavasti – tarinan luominen tyssää siihen: huomaan itsekin ettei se ole vielä kypsä jäämään eloon.

Kolmas kirjoittamiskerta paljastaa karuja totuuksia: tapahtumien ajoitus ei täsmää, olen kirjoittanut liian pliisuja ja kuluneita sanontoja, jokin ihmisen hahmo ei toimi, tarinassa on aukkoja, siinä on jossakin kohti ylimääräisiä osia.

Kolmas kerta on minun tarinanluontitavassani se kaikista vaikein, monesti yhtä helvettiä. Silloin minun on oltava armoton itse luomaani pientä maailmaa kohtaan. Viilaan, mitätöin, kyseenalaistan, poistan, vaihdan, rytmitän uudelleen. Muuten tarina ei kanna koskaan itse itseään.

Kunhan tämä raskas vaihe on käyty, olen valmis puolustamaan kynsin hampain tarinan eteen tekemiäni ratkaisuja. Kaikella on paikkansa, kun tarina joskus – toivottavasti – päätyy siitä pitävän kustannustoimittajan ja muiden lukijoiden luettavaksi. Niin se on – ainakin minun mielestäni.

Parasta tässä kolmannen kerran helvetissä on se, että tiedän nyt tarkkaan, miksi tarinan kirjoitan. Se kiteytys, yksi pieni lause joka kertoo kaiken kahdensadan sivun tarkoituksesta on löytynyt.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjailijan työ, kirjoittaminen, tarina, tarinan luominen, teema

Lehtikolumni on vaikea kirjoittamisen laji

Tiistai 12.11.2013 klo 7.44

Hesarin entinen päätoimittaja Janne Virkkunen ruotii muistelmakirjassaan Päivälehden mies (WSOY 2013) ansiokkaasti yhteiskuntaa, mediaa ja omaa työtään. Maan suurimman päivälehden ex-päätoimittajana hänellä on näkemystä jaettavaksi monestakin asiasta. Kaikkea hän ei toki paljasta - eikä tarvitsekaan paljastaa.

Virkkunen kirjoittaa jotakin myös toimittajien kirjoittamista lehtikolumneista. Olen pannut merkille saman kuin Virkkunenkin: varsinkin Sanoma-konsernissa lehtien toimittajat saavat nykyisin kirjoittaa/heidät laitetaan kirjoittamaan omilla kasvoillaan mielipiteitä asioista, joista heillä oletetaan niitä olevan.

Eräs pitkän  linja journalisti sanoi minulle joskus, että kolumni kirjoitetaan siihen paikkaan lehteä johon ei ole laittaa uutista. Olen havainnut saman: hyvä kolumni saa aivosolut hyrräämään ja antaa uusia ajatuksia. Pahimmillaan se on leipätekstiä, josta asiat ja oivallukset tiivistävä ingressi ja loppu ovat jääneet kokonaan pois.

Julkisuus kuluttaa siinä olevaa ihmistä - myös toimittajaa. Toimittajan työ on perinteisesti ollut tarkkailijan työtä - mutta onko tarkkailija aina paras sanomaan asioista oma mielipiteensä? Entä onko oikein, että toimittaja esittää kolumnipalstallaan jostakin asiasta oman, jo lukitun käsityksensä ainoana oikeana faktana? Millaisin eväin hän lähtee juttukeikalle sellaisen henkilön luo, jonka käsitys on asiasta täysin vastakkainen? Tätäkin näkyy tapahtuvan.

Se, mitä toimittaja teki viikonloppuna mökillään voi olla kiinnostavaa hänet ihmisenä tunteville. Muille paljastuksen yhteiskunnallinen merkitys - saati se, miksi siitä pitäisi maksaa lehden tilausmaksu - ei välttämättä avaudu.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Janne Virkkunen, Päivälehden mies, kolumni, toimittaja, toimittajan työ, kirjoittaminen

Edgar Rice Burroughsin neuvot romaanin kirjoittajalle

Keskiviikko 10.4.2013 klo 8.01

Kirjailijalta kysytään aika usein neuvoja kirjoittamiseen. Niitä on hankala antaa, kas kun jokaisella meistä on erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet jonkin uuden luomiselle. Kun kysytään, sitä yrittää mumista sellaisen vastauksen, jollaista luulee kysyjän odottavan.

Tarzanin, ja monen muun legendaarisen hahmon luoja Edgar Rice Burroughs (1875-1950) kiteytti mielestäni osuvasti jotakin olennaista kirjoittamisesta. Hänen mielestään hyvän romaanin kirjoittajan täytyy olla

1 pettynyt ja masentunut.
2 olla epäonnistunut kaikessa mitä hän on tehnyt.
3 hänen on täytynyt viettää sietämättömän yksitoikkoista ja mielenkiinnotonta elämää.
4 hänen täytyy olla sydämensä pohjasta kyllästynyt sivistykseen.
5 hänen ei tarvitse piitata kieliopista eikä hän lue paljon.
6 hän omistaa keskitason aivot ja tavalliset taipumukset.
7 hän osaa olla käsittelemättä sellaisia aiheita, joista hän ymmärtää jotakin.

Lähde: Curt Riess: Bestseller (Otava 1963)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Edgar Rice Burroughs, Curt Riess, Bestseller, romaani, romaanin kirjoittaminen, kirjailijan työ

Uusi käsikirjoitus on matka tuntemattomaan

Keskiviikko 11.4.2012 klo 8.28

Aloitan parhaillaan uuden romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version kirjoittamista. Minulla on päässäni epämääräisenä möykkynä ajatus teemasta, josta haluan irroittaa lihat näkösälle tarinankerronnan julmalla veitsellä. Jokin outo ääni kuiskuttelee korvaani, että voisin löytää teemasta jotakin uutta, jotakin jota ei ole vielä kerrottu.

Ruutupaperivihkossa on kuukausien aikana kertyneitä ranskalaisia viivoja kysymyksistä, joiden avulla toivon voivani potkia tarinaa eteenpäin. Alitajunnassa, vielä aika syvällä odottaa koko joukko kohtauksia, joissa luomani ihmishahmot elävät, kuolevat, rakastavat, vihaavat ja antavat teemalle kasvot.

Tarinan ensimmäisen version kirjoittaminen on minulle kuin juopunutta harhailua liian leveällä jalkakäytävällä. Ei oikein tiedä, että mihin sitä on menossa. Tai luulee tietävänsä, mutta jalat eivät tottele, eikä pää. Voi olla, että päädyn ison, kauniin, kiinnostavan teemani kanssa aivan jonnekin muualle kuin minne olen luullut olevani matkalla.

Tämä tarinankertojan ammatti on yhtä helvettiä. En suosittele tätä kenellekään. Jostakin syystä pidän tästä enemmän kuin juuri mistään muusta.

1 kommentti . Avainsanat: romaani, kirjailijan työ, käsikirjoitus, käsikirjoittaminen, teema, tarina

Kirjailijat eivät uskalla kirjoittaa, sanoo Mäkinen

Lauantai 19.11.2011 klo 6.49

Hesarin kulttuuritoimittaja, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoraadissa kaksi vuotta istunut Esa Mäkinen on tätä mieltä lehden lauantaiesseessään 19. marraskuuta. Kirjoittajat ovat suoltaneet perinteistä ja tylsää tekstiä, sanoo hän.

Mäkinen valittaa sitä, että esikoiset ovat perinteisiä romaaneja, eivätkä niiden kirjoittajat harrasta tarpeeksi kokeiluja eivätkä hassutteluja. Syntyy kerrontaa ilman raikkautta ja kunnianhimoa.

Ehkä se tuolta näyttääkin - jos lukee putkeen sata esikoisteosta, eikä juuri muuta. Esikoisen kirjoittaja tyhjentää aikamoisen pajatson tekstiinsä. Monelle sen tarinan aihe on hyvin omakohtaista ja itse koettua - eikä siinä tee juuri mieli kikkailla.

Uskon että Mäkisenkin näkökulma muuttuisi tyystin toiseksi, jos hän lukisi ja seuraisi esikoisensa julkaisseiden kirjailijoiden teoksia sarjana aina siihen viidenteen tai kuudenteen teokseen saakka. Jokaisessa ammatissa kehittyy, myös kirjailijana. Ensimmäinen kustannustoimittajani - Mikko Aarne Otavalta - sanoi, että monesti kirjalijan neljäs teos on hänen parhaaansa.

Toki ripaus kokeilua ja omaperäisyyttä ei ole koskaan pahaksi. Ilman niitä ei Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin (1962) kaltainen mestariteos olisi koskaan syntynyt. Ei muuten ollut esikoinen: Time for a Tiger oli ilmestynyt jo kuusi vuotta aikaisemmin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Esa Mäkinen, esikoiskirjailijat, romaani, romaanin kirjoittaminen, kirjailijan työ

Kirjoja kirjailijasta joka kirjoittaa - narsismiako?

Sunnuntai 14.11.2010

Tämän vuoden kotimaisessa kaunokirjallisessa sadossa näkyy olevan hämmästyttävän paljon teoksia, joissa joku kirjan henkilöhahmoista on kirjailija, tai joissa asiat nähdään kirjailija-hahmon silmin. Ilmiö on ollut trendinä jo jonkin aikaa.

Kriittinen kommentoija voisi ajatella, että suomalainen kirjailijakunta on käynyt laiskaksi, etteivät he enää jaksa kerätä pohjatietoa muista ammateista ja kansanryhmistä luodakseen kertojannahkansa jonkun muun ihmisen sisälle. Tai niin, että kirjailija kohotetaan tarinan aktiivisena hahmona eliitiksi, muita hienommaksi yliminäksi.

Ei se varmaan niin ole. Kysymyksiä kuitenkin herää: millaisen maailmankuvan tästä muutenkin sirpaloituvasta maailmasta kirjoittaja voi lukijalle antaa kirjoittaessaan kirjaa kirjailijasta, jolla on vaikeuksia saada kirjoitettua sitä seuraavaa kirjaansa?

Vai onko kysymyksessä se sama kaiken viestinnän personoitumiskehitys, jonka näkee joka aamu avatessaan päivän sanomalehden: enää ei riitä, että toimittaja kertoo artikkelissa ammattitaitoisesti mitä, missä ja milloin. Ei; sen ohessa täytyy olla toimittajan kasvokuvalla varustettu kommenttilaatikko, jossa toimittaja kertoo oman mielipiteensä asiasta.

Olemmeko siis matkalla kohti yhä pahenevaa minä-ihmisten yhteiskuntaa?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjoittaminen, kirjailijan työ, henkilöhahmot

Kirjailija ja hänen sisäinen pakkonsa

Torstai 14.10.2010 klo 6.52

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi mietti blogissaan 10.10.10 (hieno päivämäärä!) kirjailijoiden ryhmittelyä sen mukaan, miten he suhtautuvat kirjoittamiseensa.

Listalta löytyy kyynistä ammattilaista, romantikkoa ja sisäisen pakkonsa ajamaa tekstinsä hiojaa.

Yhtä ryhmää jäin kaipaamaan - ellei se sitten ole jonkin toisen ryhmän sisällä. Voi olla, että joillakuilla meistä on halu yrittää tehdä näkyvää näkymättömäksi, kertoa kirjaimin maailmasta jotakin sellaista, joka saa lukijan ajattelemaan toisin.

Kirjailijuudesta ja kirjoittamisesta puhutaan nyt paljon - ehkä jopa liikaa. Siinä on jotakin samaa, kuin että metsuri välittäisi enemmän raivaussahastaan kuin siitä, miltä männyntaimikko näyttää sen jälkeen, kun hän on sahaansa siellä käyttänyt.

Onko kirjoittaminen, eli tarinan luominen sanoista siis enemmän työkalu vai tavoite? Itse toivon, että se olisi noista vaihtoehdoista ensimmäinen.

1 kommentti . Avainsanat: kirjailijan työ, Parnasso, Jarmo Papinniemi, kirjoittaminen

Missä asennossa olen, kun kirjoitan romaania?

Sunnuntai 20.7.2008 klo 8.38

Tämän aamun Hesarissa (20.7.2008) kolmea suomalaista kirjailijaa oli pyydetty kertomaan siitä, missä asennossa, ja missä paikassa he kirjoittavat kirjansa. Mikko Rimminen, Helena Sinervo ja Miina Supinen kertoivat asiasta kukin omalta kohdaltaan.

Kysymys on mielenkiintoinen, nimenomaan kysymyksenä joka esitetään kirjailijalle. Olen nähnyt myös haastattelun, jossa kysyttiin kirjailijoilta sitä ovatko he koskaan kokeilleet kirjoittamista alastomina.

Tällaisten kysymysten esittämiseen löysin kaksi mahdollista syytä. Ensimmäinen on se, että jutun tehnyt toimittaja on löytänyt tutkimustietoa siitä, missä asennossa/vaatetusasteessa luovaa työtä tekevän ihmisen ajatus kulkee parhaiten. Siinä tapauksessa olisi ollut hyvä, jos toimittaja olisi lisännyt jutun yhteyteen faktalaatikon niistä tuloksista, joita ko. tutkimuksessa oli saatu. Siitä olisi ollut meikäläisellekin suoranaista ammatillista hyötyä.

Se toinen vaihtoehto juttuidean syntymisestä on nimittäin karmeampi. Toimittaja ei ole keksinyt näiden, eikä muidenkaan kirjoittajien varsinaisesta työstä, siis niistä teoksista joita he ovat kirjoittaneet mitään sellaista, mikä olisi antanut aiheen pohtia elämää, ja sen mutkaisia kulkuja.

Ehkäpä tämäkin Hesarin haastattelu sopii siihen samaan sarjaan kysymyksiä, joilla kysytään että pitääkö kirjailijan olla onneton kirjoittaakseen hyvin. Eikä helvetissä pidä! Kirjoittaminen on työtä, ihan samanlaista kuin muukin työ. Minä en ainakaan halua kohdata maantien suoralla venäläistä rekkakuskia, joka on niin onneton että tekee työnsä paremmin kuin koskaan. Enkä vaatekaupan myyjää, joka palvelee minua hyvin, koska tuntee kaiken elämässään olevan viturallaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjoittaminen, kirjailijan työ, inspiraatio

Vanhemmat kirjoitukset »