Jokaisella on vastuu yhteisestä maapallosta - myös kirjailijalla

Perjantai 14.8.2020 klo 7.53

"Näennäisen aineettomatkin tuotteet, e- ja äänikirja, vaativat tuekseen sähköä ja älylaitteen: voimalaitoksia, kaivoksia, tuotantokoneiston. Painettu kirja on oma lukunsa. Olen laskenut, että kahden romaanini painamiseen on tarvittu 55 kuutiometriä puuta. Se tarkoittaa noin puolta hehtaaria nykypäivän suomalaismetsää tai noin 55 suurehkoa puuta."

Lainaus on peräisin kirjailija Anni Kytömäen kolumnista Sanaston nettisivuilla. Minulla on ollut kunnia lukea Annin tähänastinen tuotanto, ja haastatella häntä näiden hienojen romaanien tiimoilta.

Samoja asioita olen itsekin kirjailijana/pienen metsätilan omistajana/metsäammattilaiseksi koulutettuna/jonkin sortin luontoharrastajana miettinyt. Yhä monimutkaisemmaksi muuttuvassa maailmassa kokonaisuuksien, saati omien valintojen hallitseminen ja arvottaminen käy yhä vaikeammaksi.

Kun suuri tietokonepalvelinkeskus ilmoittaa käyttävänsä vain ekologisesti tuotettua vihreää sähköä, niin minkä ihmeen takia keskukseen johtaa uusi, korkea suurjännitelinja, jonka tieltä on kaadettu leveälti kasvavaa nuorta metsää?

Arvostan niitä kirjailijakollegoita, jotka ovat kieltäneet kirjojensa julkaisemisen puusta tehdyllä paperilla tai sähköä jokaisella latauskerralla kuluttavana e-kirjana. Niinhän heidän on täytynyt tehdä, jotta he voivat allekirjoittaa netissä hyvällä omallatunnolla avohakkuita vastustavan adressin?

Metsänomistajana voin sentään hyvittää jonkin verran pahoja, kirjailijana tekemiäni ympäristötuhoja istuttamalla puita takaisin kaadettujen tilalle. Tänäkin syksynä - jos korona suo - suuntaan taas kulkuni tallomaan heiniä lakoon pari vuotta sitten istuttamieni taimien juurelta. Toivon, että niiden latvat heiluvat tuulessa siellä kahden- kolmenkymmenen metrin korkeudessa vielä silloinkin, kun minua ei täällä enää ole.

Ehkä ihmisen ikuiselta tuntuvan synnin- ja syyllisyydentunnon keskellä on hyvä yrittää noudattaa Arto Paasilinna-vainaan hienoa "käskyä" romaanista Ukkosenjumalan poika: Älä ole pienille paha.

Saattohoitajakissa, syövän tunnistava koira sekä luomakunnan kruunu

Lauantai 28.12.2013 klo 16.19

Meitä ihmisiä kutsutaan joskus luomakunnan kruunuiksi. Kruunuja tai ei, me uskomme olevamme kehittyneemmällä tasolla kuin mikään muu maapallolla asuva eliölaji.

Kovinpa ovat vajavaiset tietomme ja puutteelliset aistimme. Minna Lindgren kirjoitti Hesarissa 22. joulukuuta hienon kolumnin hoitavista kyvyistä, joita meille niin tutuilla lemmikkieläimillä on. Kuinka on mahdollista, että koira tunnistaa sairaalabakteerin tai syöpäsolut paremmin kuin yksikään ihmisen tekemä vekotin? Entä kuinka kissa voi tietää, kuka meistä on pian kuoleva?

Ainakaan toistaiseksi emme tiedä vastauksia. Ehkä niitä pitääkin etsiä sananmukaisesti koirien ja kissojen kanssa.

Lehtikolumni on vaikea kirjoittamisen laji

Tiistai 12.11.2013 klo 7.44

Hesarin entinen päätoimittaja Janne Virkkunen ruotii muistelmakirjassaan Päivälehden mies (WSOY 2013) ansiokkaasti yhteiskuntaa, mediaa ja omaa työtään. Maan suurimman päivälehden ex-päätoimittajana hänellä on näkemystä jaettavaksi monestakin asiasta. Kaikkea hän ei toki paljasta - eikä tarvitsekaan paljastaa.

Virkkunen kirjoittaa jotakin myös toimittajien kirjoittamista lehtikolumneista. Olen pannut merkille saman kuin Virkkunenkin: varsinkin Sanoma-konsernissa lehtien toimittajat saavat nykyisin kirjoittaa/heidät laitetaan kirjoittamaan omilla kasvoillaan mielipiteitä asioista, joista heillä oletetaan niitä olevan.

Eräs pitkän  linja journalisti sanoi minulle joskus, että kolumni kirjoitetaan siihen paikkaan lehteä johon ei ole laittaa uutista. Olen havainnut saman: hyvä kolumni saa aivosolut hyrräämään ja antaa uusia ajatuksia. Pahimmillaan se on leipätekstiä, josta asiat ja oivallukset tiivistävä ingressi ja loppu ovat jääneet kokonaan pois.

Julkisuus kuluttaa siinä olevaa ihmistä - myös toimittajaa. Toimittajan työ on perinteisesti ollut tarkkailijan työtä - mutta onko tarkkailija aina paras sanomaan asioista oma mielipiteensä? Entä onko oikein, että toimittaja esittää kolumnipalstallaan jostakin asiasta oman, jo lukitun käsityksensä ainoana oikeana faktana? Millaisin eväin hän lähtee juttukeikalle sellaisen henkilön luo, jonka käsitys on asiasta täysin vastakkainen? Tätäkin näkyy tapahtuvan.

Se, mitä toimittaja teki viikonloppuna mökillään voi olla kiinnostavaa hänet ihmisenä tunteville. Muille paljastuksen yhteiskunnallinen merkitys - saati se, miksi siitä pitäisi maksaa lehden tilausmaksu - ei välttämättä avaudu.

Uutta Nokiaa ei ehkä tule

Torstai 13.12.2012 klo 7.07

Näin joulun alla on huomiotani kiinnittänyt useammankin arvostamani lehtikolumnistin haikailu uuden Nokian perään. Siis sellaisen tuotannonalan, joka loisi tähän maahan taas tuhansia uusia työpaikkoja ja toisi verotuloja.

Suomesta puhuttiin vielä 90-luvulla ennen kaikkea metsäteollisuuden ja -teknologian huippumaana. Tuo sama vuosikymmen, samoin kuin 2000-luvun alkuvuodet olivat myös tietoliikenteeseen liittyvän teknologian aikaa. Pieniä teknoyhtiöitä perustettiin ja niihin uskottiin.

Viime vuodet ovat merkinneet metsäteollisuuden puolella kymmenien tuotantolaitosten kylmenemistä. Pitkien savupiippujen juurella on pakko keksiä jotakin uutta. Nokia ja siihen liittyvä yritysrypäs työllistää nyt enimmäkseen muita kuin meitä suomalaisia.

Uutta Nokiaa on turha haikailla - ei sitä ainakaan kukaan tänne tuo. Ehkä olisi syytä kääntää katseet niihin luontaisiin vahvuuksiin, joita meillä on. Metsät ovat yhä täällä, samoin suhteellisen puhdas luonto ja paljon tilaa.

Niitä ei läheskään kaikkialla maailmassa ole. Biotalous - mitä kaikkea sen sisään sitten leivotaankaan - on uskoakseni seuraava nouseva asia Suomessa. Aikaa sen kehittäminen ottaa. Uuden sukupolven polttoaineita, biomuoveja ja rakennustapoja ei kehitetä vuodessa eikä kahdessa. Ei kehitetty Nokiaakaan.

Tarvitaan aikaa, rahaa ja kärsivällisyyttä.