Entä jos ihminen julistettaisiin Suomessa vieraslajiksi?

Tiistai 12.10.2021 klo 11:43

Huopana_nimella_pikkunetti.jpg

Kolusin eilen Viitasaarella tämän hienon kosken rantapolkuja. Aikoinaan täysin vapaana vellonut koskiosuus kahden järven välissä on antanut viimeisinä satoina vuosina työtä ja toimeentuloa ihmisille uittotöissä, myllyn pyörittäjänä ja sähkön tuottajana. Niiden tarpeiden vähennyttyä on koskea jälleen ennallistettu luonnontilaan. Näkyypä Huopanankosken vaikutus suomalaisessa kirjallisuudessakin: näissä rantamaisemissa mietti Juhani Aho aikoinaan Lastujaan.

Veden komeaa kohinaa kuunnellessani mietin ihmisen paljon puhuttua luontosuhdetta. Eri tahot ovat vaatineet ilmastohätätilan julistamista Suomeen. En tunne tarkemmin sitä mekanismia, jolla tuollainen tila valtakuntaan olisi mahdollista asettaa. Jotta hätätila jotakin merkitsisi, sillä pitäisi rajoittaa merkittävästi jokaisen ihmisen oikeuksia. Minultakin olisi jäänyt autonkäyttökiellon takia tämä hieno koskielämys kokematta.

Ihminen asutti tietojeni mukaan nykyisen Viron alueen 10 000 - 11 000 vuotta sitten. Siitä muutama vuosisata eteenpäin, ja jo astui ensimmäinen esi-isämme ensimmäisen askeleensa Suomen kamaralla. Siitä lähtien on ihmisen suku vaikuttanut tavalla tai toisella kaikkeen, mitä maanpiirillä täällä pohjoisella seudulla on.

10 000 vuotta kuulostaa pitkältä ajalta, mutta maapallon historiassa se on häviävän lyhyt ajanjakso. Huopanankosken äärellä tulin miettineeksi, olisiko se riittävän lyhyt aika siihen, että meidät ihmiset voitaisiin julistaa täällä vieraslajiksi.

Vieraslaji -sanaa on jo käytetty eduskunnassa, mutta eri merkityksessä kuin minä sitä ajattelin. Nykyisen luonnonsuojeluajattelun valtavirtaa tuntuu olevan, ettei ihmisen vaikutus saisi ollenkaan näkyä luonnossa ja sen prosesseissa. Vaikeaa se on, kun olemme ehtineet olla jo niin monessa mukana. Onko kengissämme tänne 1600-luvulla kulkeutunut kasvin siemen jotenkin arvokkaampi, kuin tänne nyt laivojen painolastitankeissa kulkeutuvat eliöt? Millä perusteella?

Jos 10 000-vuotinen historiamme tyystin leikattaisiin pois maamme aikajanasta ja muuttaisimme täältä jonnekin muualle, ei se tasapaino joka jollakin ajanjaksolla tänne syntyisi olisi varmasti samanlainen, kuin se oli ennen ensimmäistä suomalaista ihmistä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Huopanankoski, Juhani Aho, Lastuja, Martti Linna, luonnontilainen, koski, vieraslaji, ympäristöhätätila

Tavataan viikonloppuna Kouvolan Dekkaripäivillä

Tiistai 10.8.2021

Näinä aikoina on peräti tervetullut uutinen se, jos jokin kulttuuritilaisuus voidaan järjestää sille suunniteltuna ajankohtana. Perjantaina 13. ja lauantaina 14. elokuuta vietetään Kouvolassa pitkät perinteet omaavia Dekkaripäiviä turvallisuudesta huolehtien, elävien esiintyjien ja elävän yleisön kesken. Mahtava juttu!

Lauantaina pääsen keskustelemaan kello 15 arvostamieni kirjailijakollegojen JP Koskisen, Jaana Lehtiön, Leena Lehtolaisen ja Timo Sandbergin kanssa siitä, onko rikoskirjallisuus ajan hermolla. Meistä kullekin on annettu etukäteen valmistautumistehtävä tuon teeman käsittelemiseen.

Sen verran voin paljastaa, että tehtävä herätti hyvin monenlaisia ajatuksia. Toivottavasti tavataan Kouvolassa!

Päivien ohjelma löytyy täältä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kouvolan Dekkaripäivät, Dekkaripäivät 2021, Martti Linna, JP Koskinen, Jaana Lehtiö, Leena Lehtolainen, Timo Sandberg, rikoskirjallisuus

Lyonin Quais du Polar -festivaali on aika iso juttu kirjailijalle

Maanantai 1.4.2019 klo 13:10

Quais_du_Polar_pikkukuva.jpg
Palasin juuri takaisin kotimaahan pitkän viikonlopun kestäneeltä työreissulta Ranskan Lyoniin. Siellä vietettävät Quais du Polar -festivaalit ovat alallaan Ranskan suurimmat. Ne keskittyvät fiktiiviseen rikollisuuteen kirjallisuuden, elokuvan ja tv-sarjojen kautta - muun muassa näiden.

Pohjoismainen kirjallisuus on käsittämättömän suosittua Ranskassa, ja eri toten rikosromaanit. Paikalla olivat edustettuina kaikki Pohjoismaat ja kaikki tunnetut rikoskirjallisuuden lajit.

Mikä minusta on hienointa, Ranskassa tämä kirjallisuus ei ole pelkkää ajanvietettä. Siitä etsitään myös vastauksia, syitä ja seurauksia maailman tapahtumille. Niinpä minäkin sain osallistua seminaareihin, joissa pohdittiin kapitalismin olemusta suhteessa pieneen ihmiseen, sekä toiseen jossa pohdittiin skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan syntyä ja tulevaisuutta.

Isoja asioita, joita yksikään kirjailija ei yksin edes yritä ratkaista. Mutta kun elämän eteen pannaan peili ja katsotaan mitä se kuvastaa, on kirjallisuus yksi parhaista kuvia takaisin heijastavista pinnoista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Quais du Polar, Martti Linna, Lyon, rikoskirjallisuus, kirjailijan työ

Maaliskuussa matkani käy Quais du Polar -rikosfestivaaleille

Torstai 10.1.2019 klo 10:18

Sain kutsun maaliskuun lopulla Lyonin kaupungissa Ranskassa vietettäville Quais du Polar -festivaaleille. Lähden sinne kirjailijana, joten mieleni tekisi puhua jo vuodesta 2002 lähtien järjestetyistä rikoskirjallisuusfestivaaleista.

Todellisuudessa ohjelmassa näkyy olevan kaikenlaista muutakin fiktiiviseen rikollisuuteen liittyvää: elokuvia, televisiosarjoja, pyöreän pöydän keskusteluja, muun muassa. Alueen vankilat, koulut ja monet muutkin instanssit näkyvät olevan mukana ja festivaalin tapahtumapaikkoina.

Lähden tuonne mielelläni. Joka viides julkaistu romaani edustaa Ranskassa, yhdessä maailmankulttuurin suurvalloista rikoskirjallisuutta. Siellä sitä luetaan oikeasti yhteiskuntakuvauksena ja yhteiskunnallisten ongelmien käsittelijänä, ei pelkkänä viihteenä.

Noin olen itsekin rikoskirjallisuuden mielessäni asemoinut. Rikosromaani on kirjailijalle yksi hänen työkaluistaan, tavoista yrittää tehdä näkymätöntä näkyväksi.

Linkki festivaalin kotisivuille löytyy tästä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Quais du Polar, rikoskirjallisuus, kirjallisuusfestivaalit, Lyon, kirjallisuusvienti, Martti Linna

Mitä minä vastaan Raymond Chandlerin teeseihin rikoskirjallisuudesta?

Perjantai 9.2.2018 klo 15:19

Kaikki se minkä kirjailija oppii romaanin kirjoittamisen taidosta tai ammatista nakertaa hänen tarvettaan tai haluaan kirjoittaa ylipäätään mitään. Lopulta hän hallitsee kaikki temput eikä hänellä ole mitään sanottavaa.

Raymond Chandler, Helmistä on vain harmia. WSOY 1971.

Chandler_1_netti.jpgLuin pitkästä aikaa taas tämän rikoskirjallisuuden suuren nimen novellikokoelman. Siihen kuuluu myös hänen kuuluisa rikoskirjojen kirjoittamista ja kirjoittajia ruotiva esseensä Se murhaa joka osaa.

Vuonna 1950 ensimmäisen kerran ilmestyneessä esseessään mestari ruotii terävällä kynällä alaa, jonka hän tunsi. Listaan seuraavassa muutamia hänen ajatuksiaan ja pohdin, mitä itse niistä ajattelen.

Salapoliisiromaanin perustyypin tunnepohjana on aina ollut ja on edelleen se, että murha huutaa selvittämistään ja oikeus tapahtuu.

Tuo pitänee suurelta osin paikkansa tänäkin päivänä. Ainakin kritiikkejä lukiessa huomaa monesti lukijan pettymyksen, jos murhaa ja sen oikeudenmukaista kiinnijäämistä ei tarinassa tapahdu. Minusta se on kirjailijalle sekä selkänoja että kiviriippa: on hienoa jos tietää, mitä lukijakunnan valtaosa tarinalta odottaa. Toisaalta se on rasite, jos ja kun haluaa käsitellä rikostarinan kautta muutakin kuin rumaa rikosta klassisessa Whodunnit-hengessä.

Olisi naurettavaa, ellen omia tarinoitani tarkastellessani toivoisi niiden olevan parempia. Mutta jos ne olisivat olleet paljon parempia, niitä ei olisi julkaistu.

Raymond Chandler loi oman tyylinsä ja Philip Marlowe -päähenkilönsä kirjoittamalla henkensä pitimiksi kovapintaisia rikostarinoita 1920- ja 30-luvuilla ilmestyneisiin aikakauslehtiin. Oli selvää, että hän tiesi millaisia tarinoita häneltä haluttiin ostaa. Nyt lehtiin kirjoittamisen tuotot taitavat olla häviävän pieni osa rikoskirjailijoiden leivänhankintaa. Tähän hänen tokaisuunsa törmää kuitenkin edelleen kirjamaailmassa: olen saanut muutamankin kielteisen julkaisupäätöksen tarjokkaastani sen vuoksi että kustantamoon haluttiin trilleriä, kun minä halusin tehdä jotakin muuta. Toistaiseksi en ole antanut asiassa periksi.

Murhajutulla on myös masentava taipumus itseriittoisuuteen: se ratkoo omat ongelmansa ja vastaa omiin kysymyksiinsä. Keskusteltavaksi ei jää mitään – paitsi se, onko se kirjoitettu niin hyvin että sitä voidaan pitää kunnon romaanina, ja sitähän eivät puolimiljoonaisen menekin takana olevat ihmiset pysty kuitenkaan sanomaan.

Kirjailijan tehtävänä on luoda paperille oma pieni maailmansa, johon hän saa luvan kanssa huijata lukijansa mukaan. Kumpikin osapuoli tietää, ettei kaikki pidä siinä maailmassa paikkaansa. Kuitenkin siellä on oltava joitakin turvallisia ja arkipäiväisiä kiinnekohtia, joista lukijalla on omakohtaisia havaintoja. Esimerkiksi henkilöhahmojen tunnetilat ja tavat reagoida tarinan tapahtumiin ovat tällaisia asioita. Ellei niitä löydy, jää lukijalla hyvin vähän tarpeita oman lukukokemuksensa rakentamiseen. Tällaisiakin romaaneita on tullut luettua.

Keskitason salapoliisitarina ei luultavastikaan ole yhtään sen kehnompi kuin keskitason romaani, mutta keskitason romaaniapa ei koskaan saa nähdäkseen. Sitä ei julkaista. Keskitason – tai himpun verran sitä parempi – salapoliisitarina julkaistaan. Ja paitsi että se julkaistaan sitä myydään pieniä eriä kirjastoille ja sitä luetaan.

Tästä olisi haastavaa keskustella joskus julkaisupäätöksiä kustantamoissa tekevien ihmisten kanssa. Onko tosiaan niin, että rikosromaanien käsikirjoituksia luetaan eri sihdin kera kuin niin sanottuja kaunokirjallisia käsikirjoituksia? Jos näin on, niin miksi? Olen koko vaatimattoman kirjailijanurani ajan ajatellut, ettei rikosromaani saa erota kieleltään, rakenteeltaan eikä muiltakaan laadullisilta tasoiltaan muista romaaneista. Suurimman osan muistakin romaaneista voi jollain kriteerillä luokitella rikostarinoiksi – niissäkin tapetaan ihmisiä ja ratkotaan ihmisten välisiä ristiriitoja.

Jokainen salapoliisiromaanin kirjoittaja tekee virheitä eikä kukaan koskaan tiedä niin paljon kuin pitäisi.

Tässä kohti Chandler käyttää esimerkkinä toista suuruutta, Arthur Conan Doylea. Totta, hänenkin Holmes-tarinoistaan löytää asiavirheitä jos niitä haluaa etsiä. Itselleni taustamateriaalin ja fakta-aineiston kerääminen ennen varsinaista kirjoitustyötä on monesti silkkaa nautintoa: saan upota sellaisiin asioihin ja maailmoihin, mistä minulla ei ole ennestään hajuakaan. Mikä parasta, saan luvan kanssa huijata tulevaa lukijaa muka-osaamisellani! Silti hirvittää joka kerta kun uusi romaani julkaistaan, mitä kaikkia faktapuutteita sieltä löytyykään.

Englantilaiset eivät ehkä aina ole maailman parhaita kirjailijoita, mutta he ovat ehdottomasti parhaita ikävystyttäviä kirjailijoita.

Tässä – vaikkakin vinosti hymyillen – olen mestarin kanssa samaa mieltä. Briteillä on myös rikoskirjallisuudessa taakkanaan valtavan pitkä ja kunniakas perinne. Sen huomaa monesti kun aloittaa uuden, ehkä herraskartanoon tai yliopistomaailmaan sijoittuvan brittidekkarin katsomisen tai lukemisen. Historia paistaa kerronnassa läpi. Milloinkahan Suomessa päästään samalle tasolle? Toivottavasti ei ihan heti.

Huono kirjailija on epärehellinen tietämättä sitä itse, ja laatuunkäypä kirjailija voi taas olla epärehellinen, koska hän ei tiedä mistä voisi olla rehellinenkään. Hän kehittelee mutkikkaan murhasuunnitelman ja lyö ällikällä laiskan lukijan, joka ei viitsi ryhtyä erittelemään yksityiskohtia, ja hän lyö ällikällä poliisinkin, jonka tehtävänä noiden yksityiskohtien selvittäminen on.

Pahin kannustus, jonka lukija voi kirjailijalle mielestäni suoda on lausahdus: ”Kirjasi oli tosi hyvä!” Se tuntuu samalta kuin selkään taputus maaliin neljäntenä tulleelle kestävyysjuoksijalle. Mieluummin kuulisin jonkin yksityiskohdan tai kysymyksen kirjastani, jota lukija jäi miettimään. Näin on, vaikka tiedänkin että rikosromaani saattaa pahimmillaan olla toiselle meistä viihdettä, toiselle työtä.

Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä.

Olen kokenut sekä lukijana että kirjoittajana joskus flow-tilan: kaikki ympärillä oleva häviää, jäljellä olen vain minä ja käsillä oleva tarina. Se on tunne, jonka haluaa kokea aina uudelleen, ja suoda mahdollisimman monelle. Kirja on hitsin hieno pakopaikka kaikelle arjelle: siitä ei tule krapulaa. Tosin, riippuvuutta saattaa esiintyä…

Kieli alkaa aina puheesta ja sitä paitsi tavallisten ihmisten puheesta, mutta kun se kehittyy niin pitkälle, että siitä tulee kirjallisen ilmaisun väline, se vain näyttää puheelta.

Taidatkos tuon paremmin sanoa? Suurin osa meistä kirjainten tuhertelijoista ei koskaan pääse tuolle tasolle. Aleksis Kivi pääsi, samoin Donald Westake ja Raymond Chandler parhaimmillaan. Samoin moni muu. Hyvä kirja ei puhu mitä sylki suuhun tuo, sanaa vittu ei tarvitse toistaa neljäätoista kertaa yhdellä sivulla kertoakseen, että nyt päähenkilöä vituttaa. Bussissa kuulemani mukaan arkielämässä tarvitsee.

Kaikessa mitä voidaan nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus. Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä, jos on kysymys varsinaisesta tragediasta, se saattaa olla sääliä tai ironiaa, ja se voi olla pääpukarin raaka nauru.

Tuolla kriteerillä rikosromaanit – tai ainakin parhaat niistä – ovat ehdottomasti taidetta. Kiitos, Mr. Chandler!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Raymond Chandler, Helmistä on vain harmia, Se murhaa joka osaa, rikoskirjallisuus, salapoliisikirjallisuus, Martti Linna, dekkarit, kirjailijan työ

Miksi murhan viihdekäyttöä ei kriminalisoida?

Sunnuntai 16.4.2017 klo 13:11

Läheisen ihmisen väkivaltainen kuolema ei ole hauska asia silloin, kun se sattuu omalle kohdalle. Silti me katsomme, luemme ja kuuntelemme pelkästään yhden vuoden aikana vähintäänkin satoja murhia, surmia ja tappoja televisiosta, elokuvista, Internetistä ja kirjoista. Jotkut sanovat sitä viihteeksi. Sanovat jopa pitävänsä siitä.

Miksi ihmeessä? Jännityksen vuoksiko? Vai siksi, että fiktiivisiin murhiin liittyy usein arvoitus, joka kiehtoo? Vai tyydyttävätkö nuo väkivallan teot omaa väkivallan tarvettamme, jota emme voi järjestäytyneessä yhteiskunnassa purkaa luonnollisesti?

Toisen ihmisen kohteleminen kaltoin toimii ajurina monessa hienosti tehdyssä tarinassa. Myönnän, syyllistyn itsekin kirjoittajana tuohon samaan asiaan.

Silti sitä on joskus syytä ihmetellä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: murha, väkivalta, väkivaltaviihde, rikoskirjallisuus, dekkari, kirjailijan työ

Susanna Koski, metsänhoito ja sanojen monta merkitystä

Maanantai 24.10.2016 klo 7:08

"Missä tahansa liikkuu ja katsoo ympärilleen, niin voi nähdä tekemätöntä työtä, mitä joku voisi tehdä. Riittää, kun istuu autoon tai junaan ja katsoo metsään."

Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski sanoi näin Ylen A-talk -ohjelmassa 29. syyskuuta. Hän sai sanoillaan aikaan melkoisen kalabaliikin sosiaalisessa mediassa ja iltapäivälehdissä. Luulen, että se tuli hänellekin yllätyksenä.

Yhteiskunnassa, jossa melkein jokaisella on hallussaan koulussa opetettu lukemisen taito, toisen sanojen kääntely ja märehtiminen saa koko ajan suuremman merkityksen suhteessa varsinaiseen asiaan.

Meillä on käytössämme Facebookin - ja tämän blogin - kaltaisia alustoja sanojemme esille tuomiseen. Viesti syntyy näppäimistöllä sekunneissa. Se lähtee maailmalle niiden sadasosissa. Siinä välissä ei välttämättä tarvitse edes ajatella.

Nmh_kollaasi_13_6_16_netti.jpg

Tuskinpa Ateenan kaupunkivaltion aikaiset viisaat osasivat kuvitella tällaista kehitystä, kun he kilpailivat vapaiden miesten kokouksissa siitä, kuka parhaiten ja kauneimmin vertauksin osasi perustella oman kantansa asioihin.

Kosken sanoissa nähtiin lähinnä ylimielisyyttä ja töykeyttä. En tiedä, johtuneeko se suomalaisesta kansanluonteesta. Tai peruskoulun liian suppeasta äidinkielen opetuksen tuntimäärästä.

Kenties antiikin Kreikassa Kosken sanoihin olisi osattu tarttua toisin: olisi lähdetty yhdessä ja kaikissa kokouksissa ideoimaan, mitä kaikkea metsä ja tekemätön työ voi sanana tarkoittaa, ja miten ne työt voidaan tehdä niin että se kaikille osallisille kannattaa. 

Olen muuten metsän kasvattina Kosken kanssa täysin samaa mieltä. Maassa, josta löytyy tilastojen mukaan lähes miljoona hehtaaria tekemättömiä nuorien metsien hoitotöitä ei ole varaa jäädä kiinni sanoihin. Mieluummin on annettava niille sisältöä.


Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Susanna Koski, kansanedustaja Koski, metsänhoito, tekemätön työ, retoriikka, sanojen merkitys

Kotimainen dekkari keskusteluttaa netissä

Maanantai 12.9.2016 klo 7:37

Aina välillä joku laittaa netin keskustelupalstoilla liikkeelle keskustelun suomalaisesta kirjallisuudesta. Ihan hyvä niin. Paljon turhemmistakin asioista bittikohtaamisissa keskustellaan.

Törmäsin Suomi 24:ssä tähän nimimerkki poirotvallanderin liikkeelle laskemaan keskusteluun suomalaisen dekkarin tasosta ja laadusta verrattuna ulkomailla julkaistaviin dekkareihin. Mielenkiintoista mielipiteenvaihtoa, näin kirjailijan kannalta. Niin on monta mieltä kuin on miestä ja naistakin. Niin kuin pitää ollakin, kun kirjoista puhutaan.

Oma uskoni on, että Suomessa julkaistaan vuosittain montakin sellaista teosta, jotka laadultaan kuuluisivat käännöskirjojen joukkoon isoillakin kielialueilla. On niin monesta esteen ylityksestä kiinni se, pääsevätkö ne sinne vai ei. Useimmiten eivät pääse, eikä niitä noteerata kunnolla edes Suomessa.

Mauri Sariola nostetaan ansaitusti aina esiin, kun puhutaan suomalaisen dekkarin jatkumosta. Nimimerkki Dekkaritutkija kyselee ketjussa, mitä samanlaista minun Sudenmaa-kirjoissani on verrattuna Sariolan Susikoskiin. Hän nostaa esille suomalaisen elämänmuodon ja maaseudun kuvaukset.

Vertaus tuntui tuolta osin hyvältä lukea. Juuri noita asioita ajattelin, kun lähdin kirjoittamaan Ahventen valtakunnan myötä suomalaisen näköistä dekkaria. Jossain alitajunnassa Sariola kenties kummitteli, kun arvoisa rikosylikonstaapelini muuttui kirjoittamisen aikana alkuperäisestä Reijo Hurtanmaasta Sudenmaaksi.

Suomalaisuudessa on yhä paljon mistä ammentaa maailmalle. Toivottavasti saan jatkaa sitä työtä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: dekkari, rikoskirjallisuus, kirjailijan työ, poirotvallander, Mauri Sariola, Dekkaritutkija, Ahventen valtakunta

Haminan kirjailijakahvilassa syysvieraina Pelo, Koskinen ja Marttinen

Keskiviikko 27.8.2014 klo 9:19

Olen vetänyt kahden vuoden ajan Haminassa kaupungin kulttuuri- ja kirjastotoimien kustantamaa kirjailijakahvilatoimintaa. Kiitos ja kumarrus hyvästä pestistä!

Tänä syksynä haastateltavakseni saapuu taas kolme vierasta. Syyskuussa (18.9.) pääkirjaston Kasper-saliin saapuu viime vuoden Finlandia-voittaja Riikka Pelo. Riikka on mielenkiintoinen vieras minulle: olimme samalla WSOY:n stipendiaattikurssilla Oriveden opistossa vuonna 2002, aikana jolloin kumpikaan ei ollut vielä julkaissut esikoistaan.

Lokakuussa (16.10.) vieraanamme on JP Koskinen, scifin, fantasian ja historiallisen romaanin taitaja. Hän on meritoitunut esimerkiksi monien kirjoituskilpailujen menestyjänä - siitäkin aion kysellä. Hänen Finlandia-ehdokkaana ollut romaaninsa Rasputinista oli vaikuttava lukukokemus.

Marraskuussa (6.11.) Kasper-saliin saapuu Annamari Marttinen Lappeenrannasta. Tutustuin hänen tuotantoonsa kesän aikana. Ihmissuhdekuvauksen taito on hänellä hallussa ja monesti aihe löytyy omasta elämästä - uskonpa että pääsemme illan aikana kirjailijan ihon alle...

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Haminan kirjailijakahvila, Riikka Pelo, Annamari Marttinen, JP Koskinen

Seitsemän tarinaa rikoksesta ilmestyy elokuussa

Perjantai 16.5.2014 klo 9:29

Elokuussa ilmestyy seitsemän Kariston kautta kirjojaan julkaisseen kirjailijan yhteinen antologia nimeltään Rikos - 7 rikostarinaa. Mukana on kovasti arvostamiani kirjailijoita - tosi mukavaa olla yksi tuosta joukosta. Kiitos siitä Karistolle.

Kirjoitin kokoelmaan ehkä vähän humoristisenkin, Viron viinaralliin sijoittuvan tarinan nimeltään Suljetun auton arvoitus. Suljettuja huoneita on rikoskirjallisuus täynnänsä - miksipä sabluunaa ei voisi sijoittaa autoonkin? Toivottavasti osasin sijoittaa tarinaan myös tummia sävyjä vaalealle pohjalle.

Samaan aikaan ilmestyy Karistolta muuten novellikokoelma nimeltään Rakas. Se sisältää romanttisia novelleja. Rikoksista pyydettiin kirjoittamaan seitsemän miestä, rakkaudesta seitsemän naista - olisipa joskus tulevina aikoina hauskaa kääntää tuo asetelma toisin päin, ja katsoa miten eri sukupuolten kuvittelema rakkaus ja rikos eroavat toisistaan.

En usko, että kovinkaan paljon. Tai muuten olemme aika heikoilla tässä elämässä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Rikos - 7 rikostarinaa, Karisto, rikoskirjallisuus, Suljetun auton arvoitus, mieskirjailijat, naiskirjailijat

Readberry on mielenkiintoinen sähkökirjakauppa

Perjantai 11.1.2013 klo 7:34

Mikko Aarne, ihka ensimmäinen kustannustoimittajani Otavalla on nostanut jalkeille mielenkiintoisen sähkökirjakauppakonseptin yhdessä yhtiökumppaninsa Jarkko Ylikosken kanssa. Readberry tarjoaa kirjalatausten lisäksi myös keskustelua sähkökirjoina myytävistä teoksista.

Palveluun luvataan kuuluvan kirjailijahaastatteluja ja ammattilaisten analyyseja. Myös eriäville mielipiteille luvataan olevan tilaa.

Tuollaiselle palvelulle on helppoa toivottaa hyvää menestystä. Kirjan sähköisen muodon läpimurtoa on enteilty markkinoilla vähintään sen kymmenen vuotta. Nyt se alkanee olla lähellä - mikseipä siis keskustelu kirjallsuudesta siirtyisi sekin yhä enemmän nettiin.

Netin etuna keskustelun tapahtumapaikkana on sen nopeus - samalla, kun sormet juoksevat näppäimistöllä, on kommentti melkein jo kaikkien nähtävillä.

Netin kirous on sen helppous - oman kommentin tekeminen on niin helppoa, että laiskalta se jää tekemättä tai kommentin sisältö miettimättä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Mikko Aarne, Jarkko Ylikoski, Readberry, sähkökirja, kirjallisuus, kirjallisuuskeskustelu

Mauri Sariola yllätti positiivisesti

Torstai 7.7.2011 klo 7:24

Kesällä 2010 luin lävitse Seppo Jokisen Koskiset. Kun jonkun kirjailijan tuotannon lukee putkeen, näkee aika hyvin miten hän kehittää henkilöhahmojaan, miljöötä ja tarinankerronnan tapojaan kirjasta toiseen. Tänä kesänä ajattelin lukea Mauri Sariolaa (1924-1985) ja hänen Olavi Susikoski-kirjojaan. En lue ehkä kerralla niitä kaikkia - Sariolahan oli todella tuottelias kirjoittaja.

Aloitin Susikosket tarinasta nimeltä Leivätön pöytä on katettu. Viimeksi olen lukenut näitä kirjoja joskus 80-luvulla, eli hyvin nuorena. Silloin ne eivät tehneet erityistä vaikutusta, tarinaa Koltan uni lukuunottamatta jonka muistan jääneen pyörimään yöuniin.

Yllätyin positiivisesti. Ainakin Leivättömässä pöydässä Mauri Sariolan kerrontatapa on tiivis. Yhtään turhaa lukua ei kirjassa ole. Henkilöhahmot tehdään yksinkertaisin keinoin eläviksi. 1950-luvun maaseutupitäjä piirtyi eteeni sellaisena, kuin se ehkä on ollutkin. Kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin.

Ja se teemakin löytyy. Tällaiselle dekkarinlukijalle, jolle arvoituksen - eli sen murhan - ratkaisu ei ole se ykkösasia, se on aina plussaa. Luen siis seuraavankin Susikosken.

Neljän romaanin seuralaiseni Reijo Sudenmaa ei muuten ole karikatyyri Susikoskesta, vaikka sitä on joskus minulta kysytty. Ajoin joskus Lappeenrannan lähellä Hurtanmaa-tiekyltin ohitse ja ajattelin, että siinä olisi sopiva romaanihenkilön sukunimi.

Siinä vaiheessa kun aloin kirjoittaa ensimmäistä Sudenmaata, nimi oli kääntynyt mielessäni toiseksi. Kas niin toimii ihmismieli.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Mauri Sariola, Susikoski, dekkari

Miksi kukaan kirjoittaisi rikoskirjallisuutta?

Perjantai 24.10.2008 klo 13:22

Olen miettinyt aika paljon sitä, miten dekkarit ja ns. korkeakirjalliset romaanit eroavat toisistaan. Aihe on sikäli henkilökohtaisesti ajankohtainen, kun keväällä 2009 ilmestyvästä seuraavasta romaanistani ei tule dekkaria.

Myllylahti Oy:n Mauno Moilanen oli sitä mieltä, että siinä ei ole riittävästi dekkarimaisia piirteitä MurhaMylly-sarjaan. Minulle tuo käy: olenhan kirjoittanut tarinaa, en dekkaria/korkeakirjallista romaania.

Löysin netistä pienkustantamo Blue Moon Oy:n Raimo Salokankaan erinomaista pohdintaa siitä, miksi kukaan kirjoittaa rikoskirjallisuutta, mitä se on ja miksi sitä luetaan.

Joskus kannattaa myöntää, että joku on pähkäillyt asian jo paremmin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: dekkarit, rikoskirjallisuus