Piru lukee Raamattua, mutta kirjailija kritiikkejä

Perjantai 6.1.2023 klo 12.12

Yhdenkin kritiikin eli analyyttisesti laaditun arvion saaminen omasta kirjastaan lienee jo suurelle osalle meistä kirjailijoista harvinainen tapaus. Jokaisesta sellaisesta on syytä olla kiitollinen. Tärkeintä on silti se tunne, joka kirjasta jää sen lukijalle.

Viime viikolla eräs mieshenkilö pysäytti minut kaupunkimme kirjaston hyllyjen välissä kysyen, olenko ”se” kirjailija Linna. Myönsin olevani meistä samalla sukunimellä siunatuista se vähiten tunnettu. Kyseinen herrasmies sanoi lukeneensa juuri tuoreen romaanini Tämä nuori maa, ja jatkoi sanoilla jotka olin tunnistavinani kiitoksiksi. Tuntui hyvältä!

Päätoimisia kulttuurikriitikoita ei taida olla enää kuin joissakin YouTuben pilailuvideoissa. Kaupallisen median kentällä heitä ei ainakaan tapaa. Mediat ja niiden omistus on keskittynyt. Se tarkoittaa usein sitä että sama kritiikki ilmestyy – jos ilmestyy – useassa saman kustantajan maakunta- ja muussa lehdessä. Useimmista maakuntalehdistä näkyvät kritiikit jääneen kokonaan pois.

Muissa lehdissä maininta uuden kirjan ilmestymisestä on useimmiten lyhyt kuvaus siitä, mitä romaani ehkä pitää sisällään. Usein sen tarpeet on otettu suoraan romaanin takakannesta. Niiden vähienkin kritiikkien lukijakuntaa verottaa se, että ne ovat usein maksumuurin takana.

Netti ja kirjabloggarit paikkaavat jonkin verran muiden kritiikkien vähenemistä. Monesti blogikirjoitukset ovatkin hyvin laadittuja, ajan kanssa mietittyjä arvioita kirjoista, sellaisten ihmisten tekemiä jotka lukevat paljon ja osaavat arvottaa lukemaansa. Haittapuolena on, että kirjabloggarienkin anti näyttää asettuvan jonkinlaiselle ”Gaussin käyrälle”. Tietyistä ja samoista kirjoista ilmestyy useampiakin kirjoituksia, valtaosasta hiljattain julkaistuista ei juuri mitään. Kaikki kirjoittajat eivät välttämättä kerro mahdollisista kaupallisista suhteistaan esimerkiksi kirjakustantamoihin.

Omasta, viime syyskuussa ilmestyneestä romaanistani Tämä nuori maa on silmiini sattunut oikeastaan vasta kaksi perusteellisempaa arviota. Uuden Suomen blogissaan Jorma Melleri ruoti ansiokkaasti romaanini teemoja juuri joulun alla. Tommi Tapiainen teki oman jännän koosteensa romaanista Jämsän kirjaston Facebook -joulukalenteriin juuri itsenäisyyspäiväksi.

Kummastakin kirjoituksesta – ja kaikista niistä, jotka eivät ole tulleet tietooni – olen kiitollinen. Kriitikon, onpa hän kuka tahansa, tehtävä ei ole rapsuttaa mukavasti kirjailijan itsetuntoa. Ainakin minulle tärkeintä on, että hän on löytänyt teoksesta niitä teemoja, joita olen yrittänyt siihen leipoa. Ehkä se silloin tarkoittaa, että joku muukin tuon kritiikin lukeva löytää itseään kiinnostavaa luettavaa.

Kirjaston hyllyjen välissä käyty keskustelu oli ainakin minulle kaikista hedelmällisintä palautetta. Keskustelimme herrasmiehen kanssa paristakin oikeasti eläneestä ihmisestä, joita romaanini aihe sivuaa, mutta joita ei siinä juurikaan käsitellä. Jäi vähän sellainen kutina, että haluan tietää heistä lisää.

Kiitos Kasvuaikaa-romaanin kritiikistä, Kyösti Salovaara

Maanantai 3.7.2017 klo 19.38

Kriitiiko Kyösti Salovaara kirjoittaa kauniisti keväällä ilmestyneestä Sudenmaa-sarjan romaanistani viimeisimmässä Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri-lehdessä.

Suomalaisen on vaikea ottaa vastaan kiitoksia. Silti ne tuntuvat hyvältä - olkoonkin, että useimmiten toimiva tarina tuntuu kirjoittavan itse itsensä. Minä vain havahdun tarinan teemaan, kerään siitä tausta-aineistoa, annan sen päähenkilöiden käyttöön ja katson, mitä tapahtuu.

Joskus ei tapahdu mitään, tulee suttua. Joskus kirjoittaja ihmettelee itsekin, että noinko siinä kävi. Joskus lopussa seisoo kiitos. Minulle tuo kiitos on se, että olen saanut ainakin yhden lukijan miettimään samaa teemaa johon minä havahduin. Hän on tehnyt romaanista oman näköisensä, ehjän tarinan.

Trump voi olla parasta mitä medialle on pitkään aikaan tapahtunut

Maanantai 27.2.2017 klo 7.53

Yhdysvaltain tuore presidentti Donald Trump näyttää katkaisseen välinsä osaan oman maansa suurimmista valtamedioista. Myös muut isot mediatalot, kuten brittien BBC saavat osansa. Asiaa kauhistellaan sekä sosiaalisessa että kaupallisessa mediassa. Sananvapauden ja tiedotusvälineiden vallan vahtikoira-statuksen pelätään olevan vaarassa.

Minä näen tapaus Trumpissa tiedotusvälineille myös suuren mahdollisuuden korostaa omaa merkitystään yhteiskunnassa. Omaa tekemistä on mietittävä kriittisesti: mihin vedetään rajat siinä, kun toimittaja laukoo suorassa televisiolähetyksessä tai valtalehden kolumnissaan omia mielipiteitään yleisinä totuuksina?

Entä onko televisiouutisten toimittajaketjutus (toimittaja haastattelee toista toimittajaa asiassa, johon olisi parempiakin ulkopuolisia asiantuntijoita tarjolla) viety jo liian pitkälle? Kuinka paljon lehtitalojen yhä yleistyvä tapa ostaa toisiltaan toimituksellista aineistoa ja sen yhteistuotanto kaventavat sitä moniäänisyyttä, josta tavallinen lukija - toivottavasti - muodostaa oman käsityksensä asioista?

Kuinka median yhä kiristyvä avustajakäytäntö, jossa avustajalta halutaan kaikki tämän tuottamaan juttusisältöön liittyvät oikeudet yhä pienempää korvausta vastaan vaikuttaa siihen, että ne yhteiskunnan äärilaidoiltakin tulevat heikot signaalit muutoksista pääsevät esille?

Trumpin esikunnan markkinoima "vaihtoehtoinen todellisuus" voi hyvinkin olla jo piilevä käytäntö osassa tiedotusvälineiden toimintaa ilman, että me edes tajuamme sitä. Voi hyvinkin olla, että me mediasta elävät vielä jonakin päivänä  kiitämme tätä Valkoiseen taloon muuttanutta miestä, joka herätti meidät tuottamaan parempaa uutisvirtaa. Sellaista, joka ei perustu totuuteen vaan todellisuuteen.

Rakkauden pimeä puoli - Kyösti Salovaara Rakkausarvista Dekkariseuran lehdessä

Tiistai 23.6.2015 klo 11.55

Kyösti Salovaaran kritiikki Ruumiin kulttuurissa 2/2015 käsittelee helmikuussa ilmestynyttä Rakkausarpia-romaaniani. Hän nimeää teoksen aiheiksi mustasukkaisuuden ja hullun rakkauden joka päättyy kuolemaan. Ei ollenkaan hullusti nimetty!

Salovaara kysyy kritiikissään hyviä kysymyksiä: Miksi rakkauteen tuntuu aina liittyvän mustasukkaisuus? Miksi pahoinpidelty nainen alistuu miehen käyttäytymiseen? Jatkuuko rakkaus kuolemaan asti, vaikka sen jäljet pelottavat?

Kysymykset ovat hyviä ja vaikeita vastata. Ehkä taide - eritoten kirjallisuus - auttaa meitä tekemään ne näkyviksi ja mahdolliset vastaukset ymmärrettäviksi. Ainakin toivon niin.

Kirjailija kiittää - ei kehuista, vaan siitä että lukija on löytänyt teoksesta itselleen jotakin ajateltavaa.

Kuinka 9-luokkalainen Late luki Rakkausarpia-romaanini

Tiistai 5.5.2015 klo 7.43

Lukutaito on itse asiassa aika vaikea asia. Ensin lukijan on muutettava näkemänsä merkkien jono sanoiksi. Sanojen on yhdistyttävä lukijan päässä mielikuviksi asioista, jotka hän jotenkin tuntee tai tunnistaa. Vasta sen jälkeen voi alkaa varsinainen työ: mitä nämä sanat oikeasti tarkoittavat, ja mitä minä niistä ajattelen?

Erään äidinkielen lehtorin pitämässä Lukemisen sietämätön keveys-blogissa 9-luokkalaiset kertovat tiiviisti tuntemuksiaan lukemistaan kirjoista. Nimimerkki Late näkyy lukeneen Rakkausarpia-romaanini. Tässä linkki sivuun, jolta hänen kritiikkinsä löytyy.

Late tiivistää tuntemuksensa romaanistani näihin sanoihin: "Olisin toivonut Reiskalle ja Jarkolle erilaisen kohtalon asiat olisi varmaan voinut pystyä selvittämään."

Kirjailija on tuohon tyytyväinen. Merkkien jono on saanut selityksensä. Suomalaisissa peruskouluissa tehdään hyvää työtä lukutaidon, kaiken tiedon perustan eteen.

Kiitos!

Miksi haluta rakkautta, joka sattuu? Rakkausarpia Kirjavinkeissä

Maanantai 27.4.2015 klo 7.20

"Rakkausarpia on erittäin hyvin kerrottu ja vaikka se onkin fiktiivinen tarina, on vain surullista, että tällaisia Reiska/Julia-tapauksia on olemassa, joka paikassa. Aina käy niin, että joku haluaa rakkautta vaikka se sattuu."

Näin kirjoittaa Kini Laine Kirjavinkeissä 25.4. Sudenmaa-sarjan kuudennesta romaanistani. Hyvä kiteytys - kirjailija kiittää.

Kun yhteiskuntaa rakennetaan ja kehitetään, uskotaan että parisuhde, perhe ja kaikki mikä elämiseen kuuluu koostuu rationaalisista ja järkevistä ratkaisuista. Vain sillä tavoin yksityinen ja yhteinen elämä voidaan muuttaa numeroiksi, joilla sitä voidaan esittää lukuina, graafeina ja piirakoina. Sillä tavoin meitä voidaan verrata toisiimme ja niihin sellaisiin, joita meidän pitäisi olla. Hyväosaisiin ja järkeviin, mallien mukaisiin ihmisiin.

Niin se ei vain ole. Todellisuudessa annamme tunteiden viedä, teemme ratkaisuja joiden tiedämme itsekin olevan huonoja. Tuhoamme itseämme tavalla, joka ei voi ottaa missään laskelmissa huomioon.

Joskus sitä tuhoavaa voimaa kutsutaan myös suureksi rakkaudeksi. Se on surullista.

Kritiikki Niobesta ja politiikan tärkeydestä

Maanantai 7.7.2014 klo 8.19

Hyvän kirjakritiikin tekeminen on laji, johon minusta ei ole. Lukijan – kriitikon – on arvotettava lukemaansa vertaamalla sitä johonkin aikaisemmin lukemaansa. Hänen on kyettävä kertomaan kirjan teemoista ja jännitteistä paljastamatta niistä liikaa.

Kriitikon on muistettava, että se mitä hän kirjoittaa on hänen henkilökohtainen mielipiteensä – ei kaiken tyhjentävä totuus kyseisestä teoksesta.

Ritva Sorvali on kirjoittanut Kouvolan Dekkaripäivien nettisivuille kritiikin tammikuussa ilmestyneestä romaanistani Niobe. Kritiikissä hän kuorii auki teokseni keskeiset teemat, ajankuvan ja päähenkilöt. Nioben keskeiseksi sanomaksi hän näkee politiikan – eli yhteisen päätöksenteon – tärkeyden natsismin kaltaisten hirmuhallintojen syntymisen ehkäisemisessä.

Hyvä niin, kirjailija kiittää ja pokkaa. Joku muu kriitikko olisi voinut painottaa aivan toisenlaisia asioita teoksessa. Hän olisi ollut valinnoissaan aivan yhtä oikeassa kuin Ritva omissaan.

Kritiikki ei tule koskaan myöhässä

Sunnuntai 9.3.2014 klo 13.39

Kirjailijat, kuten muutkin taiteilijat kaipaavat työstään palautetta. Julkinen kritiikki on yksi palautteen muodoista. Erään määritelmän mukaan kritiikki on arviointia, jossa tarkoituksena on arvosteltavan asian arvon tutkiminen, pohtiminen ja määrittely. Kritiikki on siis luonteeltaan arvottavaa (lähde: Wikipedia).

Jäin miettimään kritiikin merkitystä ja oikeaa ajankohtaa, kun löysin netistä useita tämän vuoden puolella tehtyjä kritiikkejä vuosi sitten ranskaksi käännetystä romaanistani Le Royaume des perches.

Suomessa ei juurikaan ole tapana, että vuoden ”vanhasta” kirjasta kirjoitettaisiin enää mitään. Painopiste on uutuuksissa, niiden ja niiden kirjoittajien esittelyissä. Toisin näkyy olevan Ranskassa.

Tietenkin yksi kritiikin tehtävistä on arvottaa uutta, miettiä millaisia uusia näkökulmia kaunokirjallinen teos kenties avaa käsittelemäänsä asiaan, ja mitä uutta se antaa kirjallisuudelle.

Mutta: yhdenkään kritiikkejä julkaisevan median resurssit eivät riitä kaikkien julkaistavien nimikkeiden läpikäymiseen heti tuoreeltaan. Entäpä, jos seulan ulkopuolelle jääkin jotakin, joka ansaitsisi lähempää tutkimista? Onko oikein, että teos jätetään silti arvioimatta sitten kun se löydetään vain sen takia, että se julkaistiin jo jokin aika sitten?

Hyvässä kirjassa mietitään monesti asioita yleismaailmallisesti, parhaimmillaan jo ennen kuin jotakin tapahtuu. Voisin kuvitella, että monia kiinnostaisi lukea nyt Krimiä koskevaa kaunokirjallisuutta ja etsiä, löytyisikö sieltä kenties valaisua siihen mitä siellä nyt tapahtuu. Se, mikä on kirjan painovuosi ei merkitse silloin mitään.

On totta, että media elää uutuuksista ja tässä hetkessä – mutta se vain on niin, että kirjoitettu sana ja viisaus on parhaimmillaan ikuista.

Muutamia uusia kritiikkejä kirjastani Ranskassa:

http://biblimenom.eklablog.com/le-royaume-des-perches-a106401996

http://www.k-libre.fr/klibre-ve/index.php?page=livre&id=3349

Menestyskirjassa on oltava seksiä

Keskiviikko 24.7.2013 klo 7.07

Tulevana syksynä haastattelen yleisön edessä useampaakin kirjailijakollegaa. Kesän hiljaisina iltoina valmistaudun tehtävään lukemalla heidän viimeisimpiä teoksiaan. Yksi niistä on parhaillaan loppusuoralla. Pidän tästä romaanista: eläviä ihmisiä, elävää kieltä ja elämää suurempi tarina.

Sen lisäksi kirjassa on runsaasti rakastelukohtauksia, panoja ja raiskauksia. Miehen ja naisen sukupuolielimiä ja niiden eritteitä kuvaillaan useista eri näkökulmista. V- ja k-alkuisia nimityksiä noille elimille löytyy vaikka kuinka paljon.

Tätä kirjaa on kiitetty kaikissa lukemissani kritiikeissä. Sen omaperäistä kieltä, tarinan sujuvuutta, sen yleismaailmallisia teemoja. Mutta... seksistä ei yhdessäkään kritiikissä puhuta mitään.

Saman olen huomannut aikaisemminkin monen menestyskirjan kohdalla. Ilmeisesti kulttuuriarvoiltaan arvokasta romaania ei voi olla olemassa ilman seksiä. Siitä ei kuitenkaan puhuta, seksikohtausten kuvauksia ei arvoteta. Yksikään kritiikki ei kehu kirjojen panokohtausten laadukkuutta.

Liekö se korkeakulttuuriin kuuluvaa hienovaraisuutta, vai ihmisen todellisista mielenkiinnon kohteista vaikenemista? Seksi sinänsä ei ole enää mikään tabu kirjoittajille. Siitä kirjoittava kirjailija ei riko enää minkäänlaisia moraalisääntöjä.

Jos ette usko, niin menkää ja ostakaa tämän päivän iltapäivälehdet.

"Romaani nauraa ihmisen halulle olla jotakin muuta kuin on"

Torstai 9.8.2012 klo 7.56

Otsikon lauseen kirjoittaa Laura Norris arvioidessaan romaaniani Ristimitta 12osumaa.fi -nettisivuilla 6.8.2012.

Kritiikistä, sen puutteesta ja siitä kuinka kriitiikki ei osunut kohteeseensa puhutaan paljon kirjailijapiireissä. Täydellisiä teilauksiakin ja mielensä pahoittamista alalla tunnetaan.

Mielestäni kriitikon tehtävä ei ole olla selkääntaputtelija ja kehuja tarinankertojalle. Eikä hänen tehtävänsä ole olla kurittaja ja ruotuunpanija. Hyvä kriitikko ymmärtää, että hän voi edustaa vain ja ainostaan itseään lukijana. Niin sanottua yleistä ja yhteistä mielipidettä ei ole olemassa. Ei hyvää, eikä huonoa makua.

Mitä kirjailija sitten odottaa, jos ei kehuja? Ainakin itse olen tyytyväinen silloin, kun kriitiikko näyttää löytäneen kirjasta niitä teemoja, joita olen siihen yrittänyt leipoa. Löytää ja kertoo sen, pitipä hän sitten niistä ja niiden kerrontavasta tai ei.

Minusta Laura Norrisin kritiikki on hyvä.

Kaikki nuo kirjallisuusblogeja pitävät naiset

Maanantai 6.8.2012 klo 18.03

Eräs uutuusromaaninsa näkyvyyttä ja markkinointia pähkäilevä kirjailijakollega lähetti minulle sähköpostia. Hän äimisteli tekemäänsä havaintoa kirjallisuusblogien maailmasta.

Samalla kun kirjallisuuskritiikkien määrä perinteisessä printtimediassa vähenee, on nettiin omaksi harrastuksekseen kirjoittavien kirjallisuuskriitikoiden toivottu paikkaavan tätä yhä yhä suuremmaksi käyvää puutetta kirjojen saamassa näkyvyyydessä. Kirjablogeja löytyykin netistä melkoisen vaivatta ja paljon.

Kollegani oli tehnyt kuitenkin hämmästyttävän havainnon: kaikki ne suosituimmat kirjablogistit, joille hän oli tarjonnut teostaan tutustuttavaksi ovat ilmeisesti naisia, ja iältään melko nuoria. Tarkastin väittämän oikeellisuuden: siltä se tosiaan näyttää!

Kysyä sopii (iäkkään mieskollegan suulla), mistä tämä johtuu, ja mitä se tarkoittaa eri tyyppisten, sukupuoleltaan ja iältään erilaisten kirjailijoiden tuotosten saamassa näkyvyydessä. Painottuvatko nuorten naiskriitikoiden lukuharrastuksessa samaa sukupuolta olevien, iältään suurin piirtein samanikäisten naisten kirjoittamat kirjat?

Ja miksi miespuolisia kirjabloggaajia näyttää olevan niin vähän?

Kuinka kirjailija ja kriitikko eroavat toisistaan

Keskiviikko 12.10.2011 klo 6.53

Sain rakentavan, pitkän analyysin eräästä romaaniprojektistani kirjailijakollegalta. Kiitos ja kumarrus, sinä kansainvälisestikin menestynyt kollegani, jonka nimi jääköön meidän salaisuudeksi - ainakin vielä.

Oli jännä huomata se ero, kuinka ammattikirjailijan ja kriitikon - siis hänen, joka työkseen arvostelee kirjoja mutta ei itse kirjoita niitä - tavat käsitellä tarinoita erosivat ainakin tässä tapauksessa toisistaan.

Kriitikko hakee kirjasta yleistyksiä, vertaa sitä kaikkeen muuhun mitä on jo kirjoitettu ja arvottaa tekstiä sen mukaan. Itsekin tarinoita punova kirjailijakollega jätti kaiken tuon sivuun: hän pureutui siihen mitä kirjailijan kova työ on: kuinka teemat toimivat, kuinka henkilöhahmot suhtautuvat toisiinsa, onko joku henkilöhahmo tarpeen tarinassa vai ei.

Kaikkia niitä pieniä asioita, joita monisatasivuisen teoksen punoja joutuu itse miettimään koko ajan tykönänsä - varsinkin siinä vaiheessa, kun on tullut aika kirjoittaa käsikirjoituksesta se toinen, ja kolmas, ja ... versio, ja hauskuus on kirjoittamisesta kaukana.

Molemmissa lukutavoissa on puolensa. Mutta kollega tietää tämän asian paremmin: tarina on kirjoittajalleen Pomo.

Pentinkulmasta, kirjallisuudesta ja yhteiskuntakritiikistä

Maanantai 8.8.2011 klo 7.36

Urjalan Pentinkulmalla, Väinö Linnan synnyinseudulla on vietetty taas elokuussa Pentinkulman päiviä. Kysymyksessä on hieno ja arvokas perinne. Itselläni oli kunnia osallistua tapahtuman yhteydessä vuosittain järjestettävään esikoiskirjailijakoulutukseen vuonna 2006.

Kirjoituspöydän siivous toi nenän alle muistiinpanoni tutkija Jussi Ojansuun tuossa koulutuksessa pitämästä puheenvuorosta kritiikistä ja sen olemuksesta. Tuolloin - viisi vuotta sitten - Ojansuu oli sitä mieltä, että suomalaisten lukijoiden ominaispiirre on realistinen lukutapa: lukijat odottavat, että kirjallisuudesta löytyy vastauksia yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Totta on, että sanapari yhteiskunnallinen kritiikki mainitaan usein varsinkin silloin, kun puhutaan proosasta ja sen kirjoittamisesta. Luulen, että sanaparin tarkkaa sisältöä ei useinkaan tarkkaan mietitä.

Itsestäni näyttää siltä, että virta käy kritiikeissä muodon arvioimisen suuntaan: miten kirjoittaja onnistuu henkilökuvauksessa, tarinan jännitteen ylläpidossa ja niin edelleen. Rikoskirjallisuudesta havainnoidaan sitä, onko se murha siellä vai ei. Jos on, niin hyvä.

Vähemmän kritiikeissä puhutaan siitä, millaisia asioita kirjoittaja on nostanut/on yrittänyt nostaa esille. Tarinaa ei verrata niihin tarinoihin, joissa joku muu on yrittänyt antaa yhteiskunnalliselle epäkohdalle kasvoja ja ääntä.

Siltä se ainakin minusta näyttää. Valitettavasti.

Kirjailija, kriitikko ja yksi suuri kysymys

Tiistai 31.5.2011 klo 7.22

Maaliskuussa ilmestyneen Liian iso juttu -romaanini kritiikkejä ilmestyy pikku hiljaa eri medioissa. Olen koonnut sähköisessä muodossa julkaistuja, omia kirjojani koskevia kritiikkejä tänne.

Yksi viimeisimmän kirjani lukeneista kriitikoista katsoo kirjani sisältävän jonkin verran tyhjäkäyntiä. Toinen pohtii, onko kirjan teema liian iso alle 300-sivuisessa romaanissa käsiteltäväksi. Kolmas on mielissään siitä, että kirjan tarina pystyi yllättämään hänet lopussa. Eli ristiriitoja kritiikkien välillä löytyy, ja siihen olen kirjoittajana tyytyväinen: kukin näistä lukijoista on tehnyt oman puolikkaansa tarinasta, sen puolikkaan päälle jonka olen kirjoittajana pystyttänyt.

Yksituumainen hymistely ja selkään taputtelu kritiikeissä olisi kauhistus. Sehän tarkoittaisi, että olisin luonut tarinan sataprosenttisesti itse, ilman että lukijalla on mahdollisuus tehdä omaa osaansa: kullakin heistä on oikeus nostaa omat teemansa tarinassa esille, jotakin sellaista jota kukin heistä pitää tarinassa tärkeänä.

En usko, että kritiikkien lukeminen on pahasta kirjailijoille. Olen kuullut, että jotkut eivät lue niitä ollenkaan. Toiselta puolen, en usko että kritiikit vaikuttavat tulevaan kirjoittamiseeni: kunkin tarinan on elettävä omilla ehdoillaan. Kaiken takana on kuitenkin se yksi iso kysymys. Miksi?

Ensi keväänä minulta ilmestyy aivan erilainen romaani kuin nämä neljä perättäistä Sudenmaata ovat olleet. Oikeastaan kaikki muuttuu: genre, teemoitus, henkilötyypit - ja kustantaja ja kustannustoimittaja.

Tulee olemaan jännää peilata kriitikkojen suhtautumista muutokseen: kuinka paljon he lukevat uutta tuotantoa suhteessa aikaisempaan tuotantooni - vai pystyvätkö irtautumaan siitä kokonaan? Se on se vaatimus, jonka eteen kirjailija alati joutuu. Tai pääsee, yrittäessään vastata isoon kysymykseen.

Kuinka portinvartija arvottaa hyvää kirjallisuutta

Torstai 24.2.2011 klo 7.22

"Tutkimustulokset osoittavat, että kirjallinen eliitti perustaa arvolausumansa yhtä lailla teoksen muodollisiin kuin sisällöllisiinkin piirteisiin. Muodollisista piirteistä kirjailijan käyttämään kieleen on kiinnitetty eniten huomiota. Pelkkä kielellinen tai rakenteellinen näppäryys ei kuitenkaan riitä, vaan yhtä lailla teokselta odotetaan yhä temaattista syvyyttä, riittävän painokasta sanottavaa. Kaikki portinvartijat pitävät keskeisenä arvottamisen perusteena myös teoksen suhdetta kirjalliseen traditioon."

Tämä lainaus on peräisin Karisto Oy:n nykyisen kustannuspäällikön Sanna Vartiaisen pro gradu -tutkielmasta Hyvän kirjallisuuden kriteerit Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitoksella vuonna 1998. Se osui silmiini netistä. Gradussaan Vartiainen arvioi kustantajien, kriitikoiden ja kirjallisuuspalkintolautakuntien merkitystä kirjallisuuden arvottamisessa. Mielenkiintoista pohdiskelua.

Kirjallisuuden arvottaminen absoluuttisesti hyväksi tai huonoksi lienee mahdotonta. Miksi kirja, jota joku toinen kehuu vuolaasti, ja joka on saanut jos jonkinlaisia palkintoja jättää minut lukijana tunnetasolla täysin kylmäksi? Ja toisin päin, miksi kirja, josta itse pidin hullun lailla saa toisessa ihmisessä aikaan vain hymähdyksen?

Yllä oleva lainaus saa minut monessakin mielessä mietteliääksi. "Portinvartijat", nuo paljon parjatut ja pelätyt henkilöt lukevat vuosittain kymmeniä ja taas kymmeniä käsikirjoituksia ja valmiita kirjoja. Mitä tapahtuu ajan kuluessa heidän omalle suhteelleen noihin moniin kohtiin, joita he kirjallisuudessa arvostavat? Mikä on se kirjallisuusammattilaisen valkoinen paperi, jollaisen valokuvaaja asettaa kameransa linssin eteen saadakseen työvälineensä valkotasapainon taas kalibroitua?

Kirjallisuudella on niin monta erilaista tehtävää. Esimerkiksi, vetämissäni kirjoittajaryhmissä olen kuullut turhan monta kertaa lauseen "... tämä minun kirjoittamiseni on vaan tällaista terapiakirjoittamista."

Arvokasta terapiakirjoittamista, joka voi tuottaa kirjoittajan lisäksi jollekin muullekin terapialukemista. Esimerkiksi siitä kirjallisuuden tehtävästä ei lainauksen arvottamisperusteissa puhuta mitään.

Kirjallisuuskritiikistä on oltava moneksi

Torstai 20.1.2011 klo 7.34

Suomen Maakuntakirjailijat järjesti Jyväskylän Kirjailijatalolla tilaisuuden, jossa käsiteltiin kirjallisuuskritiikin tilaa. Linkkinä tilaisuuden antia käsittelevä Kansan Uutisten juttu.

Kirjailija tarvitsee kritiikkiä eli palautetta työstään. Lukijoiltaan: sekä ammattikriitikoilta että heiltä jotka lukevat kirjoja huvikseen, löytääkseen niistä jotakin tärkeää, ymmärtääkseen elämää tai jostakin muusta syystä.

Ammattikriitikko tuntuu olevan sukupuuttoon kuolemassa oleva laji. Sillä palkkiotasolla, jota isot mediat maksavat kirjojen lukemisesta ja arvottamisesta freelancereina toimiville kriitikoille ei elä. Toivottavasti kysymyksessä ei ole yksi oire kirjallisuuden merkityksen vähenemisestä - tai pikemminkin sen muuttuvasta arvottamisesta.

Netin, ja siellä virtaavan vapaan ajatusvirran suhteesta kirjallisuuden arvottamiseen en ole niin huolissani kuin jotkut panelisteista näkyivät olleen. Netistä löytyy tällä hetkellä tosi upeita päiväkirjoja luetuista kirjoista, ja niiden herättämistä ajatuksista.

Palautetta - ja arvokasta sellaista - kirjailijalle se on sekin. Ilman nettiä se jäisi saamatta.

Pitääkö dekkarin miellyttää lukijaansa?

Perjantai 30.7.2010 klo 11.15

Ritva Sorvali ruotii Dekkaripäivien nettisivuilla kritiikissään Kuolleita unelmia-romaanini ansioita ja heikkouksia. Kiitos hänelle kritiikistä - kirjailijalle niistä sellaiset, jotka herättävät ajatuksia ovat aina hyvästä, pitipä kriitikko sitten kirjasta tai  ei.

Jäin miettimään kritiikin loppukiteytystä: "Kirja pysyy erittäin hyvin kasassa, sillä henkilöjoukko jää noin kymmeneen. Ja kun aihekin on kirjailijan näpeissä, kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Ainoastaan lopun kovuus ja rajuus jätti ainakin minut liian ankeaan mielentilaan. Oliko näin raju loppu tarpeen?"

Lukija jäi ankeaan mielentilaan. Johtopäätös: hän ehkä etsii dekkareista mielihyvää, jota kai myös katharsikseksi eli puhdistukseksi sanotaan.

Väkivalta on tavattoman ruma asia. Toivottavasti kukaan ei ole eri mieltä. Se satuttaa, sekä uhria että hänen läheisiään. Myös Kuolleissa unelmissa. Voiko missään dekkarissa kuvata väkivaltaa, joka jättää lukijan hymyilemään, kun hän sulkee kirjan takakannen? Toivottavasti ei.

Oliko näin raju loppu tarpeen? Johtopäätös: lopussa pahan pitäisi saada palkkansa, ei suinkaan parhaita kaiken päältä. Noinhan se menee klassisen tarinan kaavan mukaan. Ehkä tuossa on ero minun kirjoitusteni, ja joidenkin muiden dekkaristien kirjoitusten välillä.

Minua ei kiinnosta rikoksen ratkaiseminen - syy siihen lienee inhoni kaikenlaista väkivaltaa kohtaan. Sen sijaan rikos kiinnostaa minua tilana, johon on tultu jonkin ristiriitatilanteen vuoksi. Se on siis ratkaisun hetki, jonka jälkeen mikään ei ihmisen elämässä ole niin kuin ennen.

Ja sellainen tilanne, jossa kokonainen elämä muuttuu aivan toiseksi on usemmiten hyvin raju.

 

 

Medianlukutaidottomat pysyvät kärryillä

Perjantai 5.3.2010 klo 6.33

Tänään (5.3.) Hesarin kulttuurisivuilla alkoi juttusarja siitä, miten eri taiteenalojen markkinointi yrittää vaikuttaa toimittajiin ja heidän kirjoittamiinsa juttuihin. Onnittelut mielenkiintoisesta aihevalinnasta!

Ensimmäisenä oli ruotimisen alle päässyt elokuvateollisuus ja se, kuinka promootiokoneisto lennättää myös suomalaistoimittajia haastattelemaan lontoolaishotellin sohvalla raukeana lepäilevää tähtinäyttelijää.

Niitä juttuja ns. naisten- ja perhelehdet ovatkin täynnä: muovisia ihmisen kuvia, joiden perusteella voisi luulla staran avautuneen juuri sille toimittajalle ja lehdelle, vaikka kysymyksessä onkin ollut joukkotapahtuma.

Luulisin, että suurin osa lukijoista on oppinut jo näkemään tuon lävitse, ja lukee jutut koska haluaakin lukea sellaisia. Kaikki ei kuitenkaan ole kulttuurimarkkinoinnin saralla niin näkyvää.

Koulussa opetetaan lapsille nykyisin jonkin verran medianlukutaitoja. Mitenkähän käy niille, jotka eivät niitä opi?

Täyttääkö kirja odotuksia?

Tiistai 7.7.2009 klo 13.37

Luin Leena Korsumäen kritiikin, jonka hän oli kirjoittanut romaanistani Tammikoti Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri-lehden Kirjakäräjille (2/2009). Asiallisesta kritiikistä on kirjailijan aina syytä olla kiitollinen. Kritiikkejä kun julkaistaan nykyään niin vähän.

Leena Korsumäki oli kritiikissään sitä mieltä, että Tammikoti ei yllä edellisen romaanini (Ahventen valtakunta) tasolle. Hän kirjoittaa näin: "Tosin ennakko-odotukseni olivat varsin korkealla edellisen kirjan vahvan vaikutuksen vuoksi".

Ahventen valtakunnan tekemä vahva vaikutus tietenkin tuntuu kirjoittajasta hyvältä. Samalla se panee miettimään: jos kirjoittaa kirjasarjaa, jonka eri osissa päähenkilönä on sama ihminen, niin kuinka paljon kirjoittajalla on lupa muuttaa tarinan kuljetustapaa ja sitä, miten päähenkilöt toimivat ilman että hän pettää lukijoiden odotuksia?

Kuulin vast'ikään, että suuri kustantamo oli hylännyt erään pitkäaikaisen kirjailijansa käsikirjoituksen siksi, ettei tämä ollutkaan kirjoittanut samantyyppistä kirjaa kuin hänen aikaisempi tuotantonsa oli.

Onko kirjailijalla siis lupaa uudistua, ja kenen ehdoilla?