Kamera on verraton kaveri aamulenkillä

Tiistai 24.5.2022 klo 12:31

Ellei ole niin sanottu hikikuntoilija, antaa luonnon havainnoiminen eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina mielihyvää vaikka ihan tavallisella koirankusetuslenkillä. Kohtuullisia kuvia ottava digikamera, pari luontokirjaa ja netti viimeistelevät harrastuksen, joka ei maksa maltaita.

Metsäalan koulutuksen saaneena olen opiskellut paljonkin luontoon liittyviä asioita. Eli tunnen yleisimmät maassamme tavattavat lintu-, kasvi- ja nisäkäslajit, sienet, hyönteiset ja niiden elinpaikat. Mutta vasta aivan viime vuosina, kun olen alkanut kantaa kameraa mukanani, olen oppinut enemmän siitä, miten se ihan oikea reaalimaailma – eli luonto ympärillämme - toimii.

Tunnustetaan suoraan: nuorempana oli olevinaan kiire. Lenkit piti tehdä juosten, että kunto nousee. Päässä pyörivät työhön, tai muihin murheisiin liittyvät asiat. ”Onneksi” iän mukanaan tuomat vaivat ovat hillinneet osaltaan tuota valitettavan yleistä kansantautia.

Kamera on matkakaveri, joka opettaa ihmistä pysähtymään ja liikkumaan hitaammin. Muuten ei välttämättä pääse elävän kohteen lähelle, ennen kuin se karkaa pois. Katse oppii hakemaan läheltä ja kaukaa sellaisia asioita, jotka ovat kuvaamisen väärtejä. Vähitellen oppii tietämään, milloin kannattaa painaa laukaisinta, ja miten kuvaa kannattaa rajata.

Olen oppinut tunnistamaan sellaisia lajeja, joita en ennen tuntenut. Viime viikolla kuvasin sinisuohaukan saalistamassa myyriä. Yllä oleva kauniskukkainen kalliokasvi olisi jäänyt ilman kameraa huomaamatta ja nimeämättä.

Kameran kanssa liikkumisesta ei kannata ottaa suorituspaineita. Kaikkia eliölajeja ei tarvitse oppia ulkoa. Divareista saa tosi hyviä tunnistusoppaita muutamalla eurolla. Kun kuvan – sen suttuisenkin – avaa kotona tietokoneen näytölle, voi kaikessa rauhassa tutkia linnun tai kasvin ulkoasua. Netistä löytyvä luontoportti.com on verraton apu kotimaisten lajien tunnistamisessa.

Vähitellen kameran kantamisesta ulkona tulee tapa. Eikä se ole pois kuntoilusta eikä asioiden työstämisestä mielessään. Voi olla, että askeleet vievät sellaisille poluille, joilla en ole ennen käynyt. Ja ihmisen pää on sellaiseksi tehty, että mielensä irrottaminen arjen ongelmista luonnon seuraamiseen voi tuoda alitajunnasta pintaan ratkaisut kinkkisiinkin ongelmiin.

Muista välillä pysähtyä - voit nähdä enemmän

Tiistai 15.6.2021 klo 7:26

Valokuva antaa voimaa kestää arkea - varsinkin luontovalokuva

Maanantai 7.9.2020 klo 7:43

Puutarhoissa käy pöhinä - niin kauan, kuin on pörriäisiä

Tiistai 2.6.2020

Joku saattaa naureskella Ylen tälle keväälle ja kesälle lanseeraamalle Pelasta pörriäinen -kampanjalle. Minä en uskalla nauraa. Jos hattua käyttäisin, sitä nostaisin.

Seisoskelin jokusen aikaa oman kotipihani omenapuun alla, yrittäen ottaa hyviä kuvia puun kukintojen erilaisista pölyttäjistä. Oheinen kuva on tuon seisoskelun satoa sekin.

Muistelen joskus opiskelleeni, että elonkiertonsa aikana suuri haapa saattaa olla elintärkeä ravinnon ja suojan lähde yli kahdelle sadalle erilaiselle eliölajille. Voi hyvin olla, että täyteen mittaansa venähtänyt omenapuu ei paljon tuolle luvulle häpeä. Pihapuussani lehahteli monia ei lintulajeja kirjosiepoista varpusiin, ja hyvin ne näkyivät saalista saavan. Hyönteisten kirjon täytyy siis olla valtava.

Tavan kimalaisten lisäksi kiireisissä pölyttäjän tehtävissä surahteli monia muitakin lentäviä höttiäisiä. Vanhan puun runkoa koristaa jo yksi kääpä, merkkinä siihen iskeneestä lahosta. Rungolta löytyy ainakin kolmea erilaista jäkälää.

Monimuotoisuus on niin monimielinen sana, että joillekin meistä siitä on tullut kirosana. Mutta kun sen muuttaa ruokapöydän antimiksi - meidän ihmisten, ja muiden eliöiden - sen merkitys kirkastuu kummasti.

Kun lintu ei näytäkään samalta kuin lintukirjassa

Torstai 28.5.2020 klo 7:03

Eilen silmieni ja kamerani eteen osui tämä pienen lohikäärmeen näköinen, väritykseltään huomiota herättävä lintu. Kova takatuuliko lienee nostanut siltä päätä peittävän höyhennyksen noin pystyyn?

Laji oli minulle outo ja uusi. Plarasin kauan lintukirjojani ja katselin netistä lintusivustoja. Täysin samanlaista ulkoasua en löytänyt, hetken luulin jo nousevani maailmankuuluksi uuden lajin löytäjäksi.

Eipä kuitenkaan. Lintuihmisillä - niillä oikeilla - on heilläkin aivan oma slanginsa, kun puhutaan lintujen tunnistamisesta. Silmäkulmajuova, korvan peitinhöyhenet, alaperä, yläperä, pyrstön alapeitinhöyhenet, olkasulat. Sitkeästi eri tietolähteitä vertailemalla, ja kuvaa katselemalla olin lopulta tunnistavinani linnun Suomessa yleistyväksi punavarpuseksi.

Taitaa olla sama juttu niin lintu- kuin ihmiskirjoissakin: kuvituksiin päätyvät vain ne kaikkein parhaat otokset.

Punarinnan bongaaminen opettaa elämistä

Maanantai 20.4.2020 klo 12:33

Kevään muuttolintujen seuraaminen on harrastus, jonka soisin jokaisen löytävän. Isot ja pienet linnut ovat lentäneet käsittämättömän pitkiä matkoja, päästäkseen pesimään täällä kaukana pohjolassa lyhyen kesämme aikana.

Lintujen seuraaminen opettaa - uskoakseni - nöyryyttä ja suhteellisuudentajua ihmisellekin. Emme ole täällä ainoita. Kenties emme ole edes niitä kaikista tärkeimpiä. Olemmepahan vaan yksi laji tänne luoduista ja syntyneistä.

Ja jos niikseen tulee, niin punarintakin laulaa nyt kauniimmin kuin suurin osa meistä kahdella jalalla kävelevistä.

Kaupungistuminen muuttaa mielemme kuvatkin

Perjantai 14.2.2020 klo 8:26

Kävin jututtamassa erästä kangaskauppiasta. Hän kertoi jotakin, jota en ole ennen tullut ajatelleeksi enkä huomanneeksi: sisustuskankaissa, eli esimerkiksi verhoissa ja koristetyynyjen kankaissa näkee yhä useammin ihmisen rakentamaa ympäristöä kuten rakennuksia, laivoja, majakoita ja katunäkymiä. Perinteisiä luontoaiheita kuten puita, kukkia ja eläimiä on kankaissa yhä vähemmän.

Veikko Huovinen Kainuusta (1927-2009) on ollut minulle aina läheinen ja tärkeä kirjailija. Hänen henkilöhahmoissaan ja luontokuvauksessaan on Pylkkäs-Konstasta lähtien sellaisia aineksia ja juurevuutta, jonka tunnistan. Huovinen ja minä olemme monen muun suomalaisen tavoin syntyjämme metsäläisiä.

Yhä useammalle nykyajan nuorelle ja keski-ikäiselle suomalaiselle se tutuin ja turvallisin kasvu- ja elinympäristö on ollut kaupunki. Se tarkoittaa myös sitä, että myös mielen kuvat ja mieleiset kuvat muuttuvat joksikin muuksi kuin meillä metsäluonnon keskellä kasvaneilla.

Sama hiljainen muutos koskenee myös puhuttua ja kirjoitettua kieltä. Vertauskuvissa puron solina muuttuu liikenteen turvalliseksi taustahuminaksi. Lakan kukinnon kaunis valkoisuus korvautuu jollakin muulla mielen kuvalla silloin, kun puhuja tai kirjoittaja etsii vertauskuvan puhtaalle valkoisuudelle.

Minun on helppoa kuvitella silmieni eteen se näkymä, kun Huovinen kirjoittaa kauniisti kilpikaarnaisesta hongikosta, tai metsänrajan takaa nousevasta auringosta. Kaupunkilaislapselle se saattaa olla vaikeaa.

Kuvat muuttuvat, sekä kielessä että käytännössä. Luonnollista, mutta myös surullista toistemme ymmärtämisen kannalta.

Kaikki nuo kasvit, joita et huomaa ilman kukkia

Tiistai 30.6.2015 klo 7:34

Digikamera on ihmeellinen värkki. Sillä onnistuu kuvaaminen melkein joka kerta. Minä toivon, että tuollaiset kamerat saavat ihmiset kiinnostumaan meitä ympäröivästä luonnosta.

Luonto on nyt täynnä väriä - sellaisetkin kasvit kiinnittävät huomiota joita emme tavallisesti huomaa. Kuten nämä niittynätkelmä, rätvänä ja kangasmaitikka.