Luonto antaa erilaisia näkökulmia, eli kun kirjailija kävi metsätöissä

Tiistai 27.11.2018 klo 8.02

Vietin pidennetyn viikonlopun pienellä metsäpalstallani. Aikoinaan olisin kirjoittanut, että tein taimikonhoitoa raivaussahalla. Nykyisin kai kuuluu sanoa, että hoidin yhteyttäviä latvuksia hiilivarastonhoitajana. Kumma juttu – edes mieli ei tullut yhtään mustaksi!

Raivaussahatyö on aina ollut minulle herkkua. Jopa näillä syksyisillä keleillä, kun muutaman tankillisen sahattuaan huomaa kosteuden tulevan läpi housujen polvista, ja kevyttä valkoista lunta pölisee puiden oksilta olkapäille sulamaan. Lyhyen päivänvalon aikana ehtii miettiä sahatessaan monta asiaa.

… kuten sitä, miten vaikeaa suomalaisen metsänomistajan on saada taimikostaan yhtenäistä puupeltoa. Suhteellisen pieneltä taimikkokuviolta löytyy monenlaista. Osa siitä on niin kivistä ja vaikeakulkuista, että se jää suosiolla pihlajien ja muiden sitkeiden luonnontaimien valtakunnaksi. Osalta kuviota hirvet ja myyrät söivät heti kärkeen sinne istutetut taimet kesällä/talvella 2003. Kerran istutin uudet, ja nekin syötiin.

Osalla kuviota kosteus on tappanut männyt, ja luonto on tuottanut siihen kohti hieskoivutureikon. Harvensin sen kasvukuntoon. Toisin paikoin männyt ovat kasvaneet hyvin – mutta mitenkähän käy hirvien kanssa ensi talvena? Aikanaan aukolle jättämistäni pienistä harmaalepistä on tullut komeita ja järeitä jättöpuita.

… kuten sitä, että saamme olla paljosta kiitollisia sille isäni sodan käyneelle sukupolvelle, joka ryskäsi metsissä huonoissa kamppeissa nälkäpalkoilla pohjia tämän päivän yhteiskunnalle. Minä en edes uskalla lähteä metsään ilman mukavia turvakenkiä ja -asusteita. Se ikäluokka teki työnsä missä sattuu paikatuissa sarka- ja villavaatteissa ja kumisaappaissa.

… ja sitä, miten luonto antaa aina osakseen saapuvalle uusia ideoita ja rauhoittaa. Yksi – ainakin tässä vaiheessa vielä hyvä – kolumni-idea ja novellin poikanen jäivät päähän pyörimään. Eivät ne sinne olisi hakeutuneet kirjoituspöydän äärellä.

Festival Die - paljon hyviä keskusteluja kirjallisuudesta ja ihmisen luontosuhteesta

Tiistai 30.9.2014 klo 11.30

Palasin juuri kotiin matkaltani Dien pieneen kaupunkiin Ranskan Alpeilta. Suomi oli tänä vuonna siellä järjestettävien Est-Ouest-Festivaalien teemamaa. Meitä kirjailijoita oli matkassa Suomesta yhdeksän.

Metsällisen taustani vuoksi sain osallistua myös seminaareihin, joissa käsiteltiin ihmisen luontosuhdetta Suomessa sekä Ranskassa. Ranskalaisten metsäihmisten kanssa pohdimme eroja siinä, kuinka hyödynnämme metsiämme.

Eroja löytyi. Me suomalaiset olemme muuttaneet kaupunkeihin paljon ranskalaisia myöhemmin. Se näkyy kielenkäytössä - moni kielen vertaus ja symboli löytyy meillä yhä luonnosta.

Mieleeni jäi erään pariisilaisen rouvan toteamus, että hän tulee Ranskan Alpeille patikoimaan nähdäkseen horisontin. Suuressa kaupungissa hän ei sitä näe. Ihminen menettää horisontin, mahdollisuuden nähdä ympäröivän maailman kauneuden. Surullista: sen mukana urbaani ihminen menettää paljon muutakin.

Ihmisen teologiasta metsän teologiaan

Maanantai 5.5.2014 klo 13.19

Sain juuri luettua loppuun Pauliina Kainulaisen kirjoittaman kirjan Metsän teologia (Kirjapaja 2013). Kainulainen on kontiolahtelainen teologian tohtori ja pappi.

Mielenkiintoinen kirja. Kainulainen kirjoittaa mm. siitä, kuinka puut ovat aina olleet meille suomalaisille tärkeitä henkisiä ja taloudellisia tukipilareita. Puut on tunnettu hyvin: on tiedetty, mihin kutakin puulajia voi käyttää, ja pyhillä pitämyspuilla on ollut monenlaisia tehtäviä.

Puille on uskottu huolet, niiltä on pyydetty apua ja niiden on uskottu voivan niin halutessaan pystyvän vahingoittamaan ihmisiä. Puita on sekä kunnioitettu, arvostettu että pelätty.

Kainulainen on huolissaan siitä, kuinka me ihmiset olemme erkaantuneet tai erkaantumassa metsästä ja luonnosta. Meitä vaaditaan noudattamaan lineaarista aikakäsitystä, vaikka luonnossa aika kulkee sykleissä: päivää seuraa ilta, yö ja uusi aamu, kesää syksy, talvi ja kevät jne. Teemme monia asioita tätä luonnonkiertoa vastaan.

Metsän teologia -kirjassa Kainulainen kaipaa jonkinlaista paluuta luontoon. Koska hän on kristitty teologi, hän näkee mieluusti paljon yhtymäkohtia kristinuskon ja metsän teologian välillä. Se vähän häiritsi lukukokemustani: eikö muistakin uskonnoista löydy yltä kyllin luonnosta otettuja vertauksia ja kehotuksia kohtuuteen elämän nautinnoissa? Miksi länsimainen, paljon kristinuskoon pohjautuva elämäntapa on onnistunut turmelemaan niin paljon maailmaamme?

Osin teologinen näkökulma teki kirjan tällaiselle maallikolle vaikealukuiseksi. Kirjassa on kuitenkin hyviä huomioita nykyajasta ja -maailmasta. Kuten vaikkapa tämä:

Ikiaikainen taigan ihmisen mielenmaisema on ollut perusluonteeltaan säilyttävä, ei valloittava. Avainsana on ollut tasapaino. Se on merkinnyt luonnonvarojen kohtuullista hyödyntämistä, jotta selvittäisiin seuraavaan vuoteen ja silloinkin tultaisiin toimeen.