Kävin tapaamassa tuttuja 25-vuotiaita hiilensitojakoivuja

Maanantai 13.5.2019 klo 7:17

Hiilikoivikko_netti_2.jpg


1990-luvun alussa kotitilaltani Keski-Suomessa kaadettiin koivikkoa. Ikä oli tullut kauniille valkokylkiselle metsikölle vastaan: koivujen latvat alkoivat kuolla ja harsuuntua, tyvissä oli jo lahoa. Koivikko lienee aikanaan saanut alkunsa kasketulle maalle ja siellä laidunsivat myös lehmät.

Istutimme kaadettujen puiden tilalle hentoja, 30-senttisiä rauduskoivun taimia. Sen jälkeen taimien hyvinvoinnista on pidetty huolta perkaamalla niiden vihreille, yhteyttäville latvuksille pariin kertaan elintilaa poistamalla ympäriltä kilpailevaa lehtipuustoa.

Äitienpäiväviikonloppuna kävin katsomassa, mitä noille koivuille nyt kuuluu. Hyvää kuuluu: laskin että koivikko kasvaa tänä kesänä sellaiset kahdeksan kuutiometriä puuta hehtaarille. Siis kasvaa, ellei mitään tuhoja satu. Se tarkoittaa hiilensidonnassa, tuossa tämän hetken muotiasiassa sellaista seitsemää hiilidioksiditonnia kasvuun sidottua kasvihuonekaasua hehtaarille.

Nyt - osin hallitusneuvotteluihinkin liittyen - Suomessa keskustellaan paljon siitä, paljonko metsiämme voidaan kestävästi hakata. Toivottavasti päätöksissä muistetaan, että kaikki elollinen kuolee joskus. Hoitamaton lehtipuuvitikko, jossa latvukset eivät ole kunnossa, ei juuri hiiltä runkoihinsa sido.

Se sama pätee sekä ihmiseen että puuhun täällä Impivaaran mailla: latvaansa kannattaa kurottaa ylöspäin ja pitää kunnossa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metsänhoito, Impivaara, koivikko, taimikonhoito, hiilensidonta, ilmastonmuutos

Luonto antaa erilaisia näkökulmia, eli kun kirjailija kävi metsätöissä

Tiistai 27.11.2018 klo 8:02

Vietin pidennetyn viikonlopun pienellä metsäpalstallani. Aikoinaan olisin kirjoittanut, että tein taimikonhoitoa raivaussahalla. Nykyisin kai kuuluu sanoa, että hoidin yhteyttäviä latvuksia hiilivarastonhoitajana. Kumma juttu – edes mieli ei tullut yhtään mustaksi!

Stihli_metsassa_netti.jpg

Raivaussahatyö on aina ollut minulle herkkua. Jopa näillä syksyisillä keleillä, kun muutaman tankillisen sahattuaan huomaa kosteuden tulevan läpi housujen polvista, ja kevyttä valkoista lunta pölisee puiden oksilta olkapäille sulamaan. Lyhyen päivänvalon aikana ehtii miettiä sahatessaan monta asiaa.

… kuten sitä, miten vaikeaa suomalaisen metsänomistajan on saada taimikostaan yhtenäistä puupeltoa. Suhteellisen pieneltä taimikkokuviolta löytyy monenlaista. Osa siitä on niin kivistä ja vaikeakulkuista, että se jää suosiolla pihlajien ja muiden sitkeiden luonnontaimien valtakunnaksi. Osalta kuviota hirvet ja myyrät söivät heti kärkeen sinne istutetut taimet kesällä/talvella 2003. Kerran istutin uudet, ja nekin syötiin.

Osalla kuviota kosteus on tappanut männyt, ja luonto on tuottanut siihen kohti hieskoivutureikon. Harvensin sen kasvukuntoon. Toisin paikoin männyt ovat kasvaneet hyvin – mutta mitenkähän käy hirvien kanssa ensi talvena? Aikanaan aukolle jättämistäni pienistä harmaalepistä on tullut komeita ja järeitä jättöpuita.

… kuten sitä, että saamme olla paljosta kiitollisia sille isäni sodan käyneelle sukupolvelle, joka ryskäsi metsissä huonoissa kamppeissa nälkäpalkoilla pohjia tämän päivän yhteiskunnalle. Minä en edes uskalla lähteä metsään ilman mukavia turvakenkiä ja -asusteita. Se ikäluokka teki työnsä missä sattuu paikatuissa sarka- ja villavaatteissa ja kumisaappaissa.

… ja sitä, miten luonto antaa aina osakseen saapuvalle uusia ideoita ja rauhoittaa. Yksi – ainakin tässä vaiheessa vielä hyvä – kolumni-idea ja novellin poikanen jäivät päähän pyörimään. Eivät ne sinne olisi hakeutuneet kirjoituspöydän äärellä.

1 kommentti . Avainsanat: metsätyö, metsänhoito, metsänomistaja, kirjailijan työ, luovuus, luontosuhde

Susanna Koski, metsänhoito ja sanojen monta merkitystä

Maanantai 24.10.2016 klo 7:08

"Missä tahansa liikkuu ja katsoo ympärilleen, niin voi nähdä tekemätöntä työtä, mitä joku voisi tehdä. Riittää, kun istuu autoon tai junaan ja katsoo metsään."

Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski sanoi näin Ylen A-talk -ohjelmassa 29. syyskuuta. Hän sai sanoillaan aikaan melkoisen kalabaliikin sosiaalisessa mediassa ja iltapäivälehdissä. Luulen, että se tuli hänellekin yllätyksenä.

Yhteiskunnassa, jossa melkein jokaisella on hallussaan koulussa opetettu lukemisen taito, toisen sanojen kääntely ja märehtiminen saa koko ajan suuremman merkityksen suhteessa varsinaiseen asiaan.

Meillä on käytössämme Facebookin - ja tämän blogin - kaltaisia alustoja sanojemme esille tuomiseen. Viesti syntyy näppäimistöllä sekunneissa. Se lähtee maailmalle niiden sadasosissa. Siinä välissä ei välttämättä tarvitse edes ajatella.

Nmh_kollaasi_13_6_16_netti.jpg

Tuskinpa Ateenan kaupunkivaltion aikaiset viisaat osasivat kuvitella tällaista kehitystä, kun he kilpailivat vapaiden miesten kokouksissa siitä, kuka parhaiten ja kauneimmin vertauksin osasi perustella oman kantansa asioihin.

Kosken sanoissa nähtiin lähinnä ylimielisyyttä ja töykeyttä. En tiedä, johtuneeko se suomalaisesta kansanluonteesta. Tai peruskoulun liian suppeasta äidinkielen opetuksen tuntimäärästä.

Kenties antiikin Kreikassa Kosken sanoihin olisi osattu tarttua toisin: olisi lähdetty yhdessä ja kaikissa kokouksissa ideoimaan, mitä kaikkea metsä ja tekemätön työ voi sanana tarkoittaa, ja miten ne työt voidaan tehdä niin että se kaikille osallisille kannattaa. 

Olen muuten metsän kasvattina Kosken kanssa täysin samaa mieltä. Maassa, josta löytyy tilastojen mukaan lähes miljoona hehtaaria tekemättömiä nuorien metsien hoitotöitä ei ole varaa jäädä kiinni sanoihin. Mieluummin on annettava niille sisältöä.


Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Susanna Koski, kansanedustaja Koski, metsänhoito, tekemätön työ, retoriikka, sanojen merkitys

Vanha valokuva kertoo ajan muuttumisesta

Tiistai 13.5.2014 klo 9:01

60-luvulla otetussa mustavalkokuvassa isäni ja vanhemmat veljeni ovat raivaamassa uutta peltoa. Oli työmaalla monesti äitinikin, mutta ei tässä kuvassa.

Pyysin veljeäni etsimään kuvan äitienpäiväksi. Kävin silloin synnyinseudullani Kivijärvellä raivaamassa kuusikkoa, jonka istutin 1980-luvulla. Isäni ja äitini raivasivat tuon suopalan pelloksi juuri 60-luvulla. Vilja ja heinä eivät koskaan kasvaneet kunnolla turvemaalla. Jotakin siitä puuttui. Mutta kuuset ovat venyneet pituutta hyvin - kohta on ensiharvennuksen aika.

Ei siitä niin pitkä aika ole, kun Suomessa tehtiin töitä vielä pääosin lihasvoimin. Ihmiselle 50 vuotta on pitkä aika - mutta sitä se ei ole luonnolle eikä luonnonvoimille. Siinä ajassa metsä, joka ei tunne käsitettä kvartaalitalous ehtii taas ottaa omansa.

vanhakorpi_m_netti.jpg

2 kommenttia . Avainsanat: Kivijärvi, pellonraivaus, kvartaalitalous, metsänhoito

Jouko Juurikkalan metsäopit yksiin kansiin

Maanantai 11.7.2011 klo 6:19

500_kansi-netti.jpgLegendaarisen sysmäläisen metsänomistajan Jouko Juurikkalan (s. 1933) vuosikymmenien kuluessa keräämä metsätieto ja -taito saadaan marraskuussa yksiin kansiin, kun Metsäkustannus Oy julkaisee Juurikkalan kirjoitusten, sekä hänen ja hänen lastensa haastattelujen pohjalta allekirjoittaneen toimittaman kirjan Juurikkalan 500 mottia.

Kaupunkilaispoika Jouko Juurikkala muutti vuonna 1953 isännäksi Ylä-Moron tilalle Sysmän Onkiniemelle. Tilan rakennuskanta ja metsät olivat tuolloin heikossa kunnossa, puuston määrä hehtaarilla oli keskimäärin vain 50-60 kuutiometriä. Kuluneiden 60 vuoden aikana puuston määrä on noussut tilalla lähes kolminkertaiseksi - luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen liittyviä asioita unohtamatta.

Ylä-Moron tilalla on vuosien saatossa käynyt lukuisa joukko suomalaisia ja ulkomaisia vierailijaryhmiä tutustumassa suomalaiseen perhemetsätalouteen. Jouko Juurikkala on ollut myös suosittu ja selväsanainen esiintyjä erilaisissa metsätapahtumissa. Hänen ajatuksiaan metsästä ilmestyi pitkään mm. kolumneina Metsälehdessä.  

Metsäasioihin itsekin monessa mielessä "sekaantuneelle" kirjoittajalle 500 mottia -kirjan kokoaminen on ollut erittäin mielenkiintoinen työ.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Jouko Juurikkala, Juurikkalan 500 mottia, metsänhoito

Historiikin kirjoittamisesta, ja historian havinasta

Keskiviikko 25.6.2008 klo 13:55 - Martti Linna

Viimeistelen parhaillaan ensi syksynä julkaistavaa historiikkia Karjalan Kannaksen metsien historiasta ja hoidosta ennen toista maailmansotaa. Näillä näkymin Metsänhoitoa Suomen Karjalan Kannaksella -julkaisu näkee päivänvalon Kustannus HD:n kustantamana elokuun loppupuolella.

Historiikin kirjoittaminen eroaa mielenkiintoisella tavalla proosan kirjoittamisesta. Faktoja on kerättävänä, tarkistettavana ja jalostettavana paljon. Joka luku, ja henkilö on käyty moneen kertaan lävitse. Siitä huolimatta takapuoleen jää pelko siitä, että olen kirjannut itselleni tiedon ylös lähteestä, joka on ollut virheellinen. Tai olen itse tehnyt näppäilyvirheen. Niin sanotusta todellisuudesta ei historiikissa voi poiketa, seuraamaan mielijohteitaan kuten proosan kanssa voi tehdä.

Kustantajan löytämisessä oli omat vaikeutensa. Tällä hetkellä muodissa tuntuvat olevan lähinnä puutarhakirjat, ja muut harrastuksiin liittyvät aiheet. Eräs kustannustoimittaja sanoi osuvasti, että onpa eksoottinen aihe kun kerroin hänelle puhelimessa historiikki-ideastani.

Eksoottistahan se on, kansakunnan metsällisten juurien etsiminen urbaanissa nyky-Suomessa...

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Karjalan Kannas, Kannas, historiikki, metsänhoito