Mitä natsi-Saksan viimeinen viikkokatsaus meille opettaa

Maanantai 26.12.2022 klo 9.18

Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksan propagandakoneisto tuotti kolmannen valtakunnan kansalaisten nähtäväksi Wochenschau -nimellä kutsuttuja viikkokatsauksia. Niitä näytettiin elokuvateattereissa aina ennen elokuvaa. Vaikka propagandan keinot ovat noista päivistä muuttuneet, ovat sen tavoitteet yhä samoja.

Vuoden lähestyessä päätöstään olen katsellut tapaninpäivän ”iloksi” You Tubesta natsi-Saksan sotakirjeenvaihtajien kuvaamia arkistofilmejä. Sota-aikana sekä siellä että muualla rekrytoitiin maan parhaat kuvaajat juuri noihin tehtäviin: tuottamaan laadukasta ja tunteisiin vaikuttavaa kuvavirtaa sekä koti- että sotarintamalta osoittamaan omille, kuinka voitokkaita me olemme ja vihollisille, ettei meitä kannata vastustaa.

Ukrainan sotaa voi seurata lähes reaaliajassa, kiitos tekniikan kehityksen. Dronen pudottama kranaatti putoaa tietokoneemme kuvaruudulla alas lähes samaan aikaan, kuin se oikeasti räjähtää juoksuhaudassaan lymyilevien sotilaiden keskellä. Ammusvarasto lentää ilmaan värikkäänä tulipallona, ei mustavalkoisena tuhruna. Veri on kuvissa punaista eikä mustaa – sikäli kuin sitä edes näytetään.

Erityisen vaikuttavaa on natsi-Saksan viimeisistä taisteluista kertovan viikkokatsauksen materiaali. Tappion karut merkit ovat jo nähtävillä, mutta sota nielee silti ihmishenkiä ahnaaseen kitaansa: naisille opetetaan katutaisteluja varten, kuinka panssarinyrkkiä käytetään; heikosti aseistetut Volksturmin vanhukset käsittelevät tottumattomin käsin sotasaaliskivääreitään; suuri ja erehtymätön Johtaja jakaa rautaristejä hädin tuskin kouluikäisille pojille, joiden sanotaan kunnostautuneen taisteluissa.

Vaikka propagandan keinot ja välineet ovat noista päivistä kehittyneet, ovat sen tavoitteet pysyneet samoina. Ainakin tällaiset asiat yhdistävät kuvavirtoja, joiden välinen aikaero on lähes 80 vuotta:

Ne ”toiset” ovat huonompia kuin me

Viholliset ovat tyhmempiä ja huonommin aseistettuja. He ovat tuskin ihmisiä, ovatpahan vain örkkejä tai huonosti johdettuja bolsevistilaumoja. He eivät halua taistella sen asian vuoksi jonka takia heidät on rintamalle tuotu, vaan heillä on kova koti-ikävä sinne Atlantin valtameren tai Uralin taakse. Heidät saa ryntäämään eteenpäin vain omien pelko tai alkoholi.

Meidän asiamme on oikea, ei niiden ”toisten”

Nykyään – kiitos Internetin – on sangen helppoa katsella rintaman kahta puolta tehtyä propagandaa. II maailmansodasta meillä on käytettävissä mittava määrä hyvin tehtyä historiantutkimusta. Hassua kyllä näyttää siltä, että kummallakin puolella on oikeus käydä omaa sotaansa tuota ”toista” osapuolta vastaan.

Sodan varsinaiset kohteet eivät koskaan ole niitä, jotka kuolevat pommeista ja luodeista

Sotilaat kuolevat rintamilla monenlaisten julmien sotakoneiden uhreina, samoin siviilit niiden takana. Mutta hei oikeasti: me kyllä tapamme heitä, mutta oikeasti vastustajamme on kansainvälinen rahajuutalaisuus, bolsevismi, amerikkalainen kapitalismi tai imperialismi. Tai jossakin kiovalaisessa bunkkerissa ihmisverta ja -lihaa nauttiva salaperäinen nationalistinatsi. Juuri meidän suurella kansakunnallamme on erityinen oikeus taistella noita asioita vastaan, onhan meillä erityinen tehtävä täällä maailmankaikkeudessa.

Joku hyötyy aina sodasta taloudellisesti, muuten niitä ei käytäisi

Natsi-Saksan viimeisessä viikkokatsauksessa näytetään julmia kuvia raunioiksi jauhautuvista Berliinin ja Breslaun (nykyisin Wroclaw) kaupungeista. Kumpikin kaupunki on sittemmin rakennettu uudelleen. Joku/jotkut ovat varmasti vaurastuneet niiden jälleenrakentamisen yhteydessä. Talousjulkaisuissa vilahtelee jo mainintoja niistä jättiurakoista, joita Ukrainan jälleenrakennuksen yhteydessä tullaan solmimaan. Taloudellisesti fiksusti toimineen sijoittajan ei tarvitse odottaa edes sinne asti: länsimaisilla asetehtailla riittää nyt tilauksia, ja lehtitietojen mukaan Uralin suurilla asetehtailla paiskitaan 12-tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa.

The German War: historioitsija Stargardtin taitava analyysi natsi-Saksasta - ja ehkä myös tästä ajasta

Keskiviikko 21.3.2018 klo 14.45

Luen parhaillaan historioitsija Nicholas Stargardtin hienoa teosta The German war - A nation under arms, 1939-45 (Penguin Random House 2015).

Stargardt analysoi palkitussa teoksessaan sitä, kuinka Saksan tapainen sivistysvaltio saatiin valjastettua totaalisen sodankäynnin välineeksi II maailmansodan raskaina vuosina. Hän perustaa teoksensa aikalaisten kirjeenvaihtoon, päiväkirjoihin ja muihin tavallisten ihmisten ylös kirjaamiin lähteisiin.

Vaikuttava teos. Myös pelottava: Krimin vihreät tunnuksettomat sotilaat, Ukrainan jäätynyt konflikti ja isojen poikien välinen uhittelu muiden ydinasenappeja isommilla napeilla eivät suinkaan tapahdu ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa.

Leimakirves heiluu taas - nyt ihmisten kesken

Keskiviikko 7.12.2016 klo 6.48

Tulin töihin metsäalalle 80-luvulla. Silloin leimakirves oli jo pikku hiljaa poistumassa metsätyömailta ja puuvarastoilta. Kirveellä merkittiin hakkuussa poistettavat puut niiden kylkiin tehdyillä pilkoilla. Kirveellä myös merkittiin varastopaikalla, mille yhtiölle sinne pinotut puut kuuluivat.

Seurasin surullisena kielenkäyttöä sosiaalisessa mediassa, ja muissa sähköisissä medioissa eilen. Silloin, 6. joulukuuta vietettiin Suomen 99. itsenäisyyspäivää. Toisaalla Helsingissä marssivat natsit. Toisaalla oli nähty suvakkien ja heidän suojattiensa kulkue. Iloittiin, kun niitä toisia oli niin vähän, ja poliisit pitivät heidät hyvin kurissa.

Yksi televisiouutisten pääaiheista oli eri ryhmien mahdollisen yhteenoton raportointi. Sitä ei tullut, toimittaja seisoi yksin mikrofoni kädessään Hietaniemen hautausmaalla. Toivon, ettei uutistoimituksen väki pettynyt odotetun uutisaiheensa menemisestä mönkään.

Harvennusmetsässä leimakirveen iskun sai useimmiten kokea puista se kaikken huonoin: paksuoksainen, rungoltaan väärä, huonolatvainen. Se sai väistyä parempiensa kasvun tieltä. Minusta näyttää siltä, että yhteiskunnassa on otettu taas leimakirves käyttöön.

Nyt sillä leimataan puiden sijasta ihmisiä. Niitä toisenlaisia. Erilaisia. Jotka joutaisivat pois.

Myös nainen osaa tappaa: Hitlerin raivottaret on hyytävä kirja

Tiistai 19.5.2015 klo 7.27

Luen parhaillaan Wendy Lowerin kirjoittamaa kirjaa Hitlerin raivottaret (Atena 2014). Se kertoo siitä, kuinka saksalaiset naiset osallistuivat miesten rinnalla natsihallinnon tekemiin julmuuksiin Itä-Euroopassa.

Sodan aikana natsi-Saksa lähetti satojatuhansia naisia eri puolille valloittamaansa Eurooppaa eri tehtäviin. Tarvittiin sihteereitä, sairaanhoitajia ja muita pieniä ihmisiä hoitamaan kaikkia niitä töitä, joita suuren uuden alamaisjoukon hallitseminen vaati. Pahimmillaan naiset osallistuivat keskitysleireillä vartijatehtäviin miesten rinnalla.

Lower on tehnyt suuren työn kerätessään taustatietoa eräistä näistä naisista, joista useat painoivat itse liipaisinta. Tekojensa tekohetkellä he olivat nuoria ihmisiä. Takanaan heillä oli kuitenkin jo vuosikausien systemaattinen aivopesu julman diktatuurin koneistossa.

He tunsivat tekevänsä oikein - se ilmenee monta kertaa kirjan sivuilta. Noista ajoista on jo yli 70 vuotta. Mutta jossakin harrastetaan yhä samanlaista aivopesua toista ihmisryhmää kohtaan.

Surullista.

Kritiikki Niobesta ja politiikan tärkeydestä

Maanantai 7.7.2014 klo 8.19

Hyvän kirjakritiikin tekeminen on laji, johon minusta ei ole. Lukijan – kriitikon – on arvotettava lukemaansa vertaamalla sitä johonkin aikaisemmin lukemaansa. Hänen on kyettävä kertomaan kirjan teemoista ja jännitteistä paljastamatta niistä liikaa.

Kriitikon on muistettava, että se mitä hän kirjoittaa on hänen henkilökohtainen mielipiteensä – ei kaiken tyhjentävä totuus kyseisestä teoksesta.

Ritva Sorvali on kirjoittanut Kouvolan Dekkaripäivien nettisivuille kritiikin tammikuussa ilmestyneestä romaanistani Niobe. Kritiikissä hän kuorii auki teokseni keskeiset teemat, ajankuvan ja päähenkilöt. Nioben keskeiseksi sanomaksi hän näkee politiikan – eli yhteisen päätöksenteon – tärkeyden natsismin kaltaisten hirmuhallintojen syntymisen ehkäisemisessä.

Hyvä niin, kirjailija kiittää ja pokkaa. Joku muu kriitikko olisi voinut painottaa aivan toisenlaisia asioita teoksessa. Hän olisi ollut valinnoissaan aivan yhtä oikeassa kuin Ritva omissaan.

Voisikohan Hitler onnistua tänään?

Sunnuntai 27.12.2009 klo 12.15

Olen lukenut joulun aikaan Ian Kershaw'n tuoretta elämänkertaa Adolf Hitleristä. Erinomaisesti kirjoitettu teos yhdestä viime vuosisadan "merkkihenkilöstä", jonka elämäntyön vaikutus näkyy maailmassa tänäkin päivänä.

Ian Kershaw näkyy olevan sitä mieltä, että Adolf Hitlerin nousun takana oli osin silkka onni, osin sopivat yhteensattumat, sopivat liittolaiset ja yleinen maailmantilanne sekä Saksan Versaillesin rauhassa kokema vääryys.

Suuren merkityksen Kershaw antaa Adolf Hitlerin loistaville puhujanlahjoille. NSDAP:n puolueohjelma oli jotakin, johon ei yritettykään kirjata kovin tarkasti natsien tavoitteita. Sopiva hämäryys auttoi diktaattoria aina luovimaan puheissaan parhain päin. Toisaalta se antoi hänen alaisilleen mahdollisuuden toteuttaa Johtajan tahtoa haluamallaan tavalla.

Hyviä retoriikan taitajia ihaillaan tänäkin päivänä, myös suomalaisessa politiikassa. He saavat ns. protestiääniä ilman merkittäviä saavutuksia. En epäile, etteikö uuden Johtajan nousu olisi mahdollista, jonakin päivänä.

Mehän itse asiassa odotamme koko ajan sitä uutta Messiasta. Barack Obamasta ei taida siihen olla.