Elämänkokemuksesta on hyötyä poliitikollekin

Tiistai 5.3.2024 klo 8.58

Juho Kusti Paasikivi (1870-1956), tuleva valtionpäämies, tuli pankinjohtajana ollessaan kirjoittaneeksi ylös viisaita ja aikaa kestäviä sanoja maamme idänsuhteista. Politiikkaan tullaan nykyisin jo nuorella iällä, monesti vähällä muulla työkokemuksella. Se taitaa näkyä eräissä julkisuuteen tulleissa möläytyksissä, jotka olisi ollut parempi pitää sisällään.

Syvennyn parhaillaan erään kirjoitustyön johdosta itselleni jo entuudestaan tuttuun aiheeseen, eli suomalaisen metsäteollisuuden historiaan 1800-luvun puolivälin vesisahoista tämän päivän ”biotuotetehtaisiin”. Se matka on ollut pitkä, mielenkiintoinen ja monesti kuoppainen. Kaikkein vähiten matkan monia mäkiä ja monttuja ei ole aiheuttanut maamme pitkäaikainen itäinen naapurimaa.

Suomi-nimisen autonomisen kenraalikuvernementin ja tasavallan menestys on kytkeytynyt monin eri tavoin sen metsävarojen hyödyntämiseen. 1800-luvulla siirryttiin kaskiviljelytaloudesta ja tervanpoltosta sahatavaran vientiin ja karjankasvatukseen. 1900-luvun lähestyessä keksittiin, että ennen ”rimahelvetteinä” sahojen rannoilla palaneista sahausjätteistä voisi tehdä sellua ja paperia. Nykyisin syömme selluloosaa jäätelöissäkin, ja se jopa on hammastahnamme tärkeä ainesosa.

Ei siis ihme, että poliittinen päätöksenteko ja metsäteollisuuden johtaminen ovat tällä pitkällä matkalla kytkeytyneet kiinteästi toisiinsa. Moni politiikan rappusilla ylös kiivennyt on tehnyt hienon uran myös metsäteollisuuden palveluksessa. ”Paperikenraali” ja puolustusministeri Rudolf Walden oli vain yksi heistä. On julkinen salaisuus, että ennen EU-Suomea metsäteollisuuden isot nimet olivat tärkeitä herroja silloin, kun päätettiin markan devalvoinnista.

Yllä mainittu J.K. Paasikiven ylös kirjaama ajatus toi mieleeni eräitä suhteellisen nuorten kärkipoliitikkojemme viime aikoina julkisuudessa suustaan päästämiä sammakoita. Sikäli kuin tiedän, heidän poliittinen nousukiitonsa on alkanut jo yliopistopolitikoinnista. Siitä he ovat siirtyneet melko pian kunnallispolitiikan kautta valtakunnanpolitiikan johtaville paikoille.

Puhdas idealismi ja talousteorioiden hallinta eivät välttämättä korvaa kovan koulun kautta hankittua elämänkokemusta. Sitä, että on joutunut miettimään, mitä sanoo ja missä, ja mihin kaikkeen se voi vaikuttaa. Etenkin, kun se sanomisen tahti on nykyään jotakin toista kuin J.K. Paasikiven poliittisen uran alkuaikoina.

Hänellä oli vielä aikaa kirjoittaa tuo mietelmänsä paperille. Nykyisin samanlainen ajatus on ilmastava tässä, nyt ja heti nenän alle työnnettyyn mikrofoniin, välittömästi kaikelle kansalle jaettavaksi.

Luonnon monimuotoisuudelle tulisi laskea hintalappu

Sunnuntai 26.9.2021 klo 9.14

Sir Partha Dasgupta ehdottaa, että luonnolle olisi määriteltävä hintalappu. Vain siten tajuaisimme, että luonto todellakin on korvaamaton, eikä ylikulutukseen perustuva talousjärjestelmämme voi vain jauhaa menemään.

Näin kirjoittaa konsulttiyhtiö Milttonin varatoimitusjohtaja Katri Makkonen Ulkopolitiikka -lehden kolumnissa 2/2021. Lainauksessa mainittu Dasgupta on brittiläinen taloustieteen professori.

Olen miettinyt viime aikoina samaa asiaa kuin brittiprofessori. Seuraanpa mitä tahansa luonnonsuojelua koskevaa keskustelua tiedotusvälineissä, sosiaalisessa mediassa tai oikeassa elämässä, törmään jatkuvasti samaan harmittavaan asiaan. Toinen keskustelun osapuolista puhuu aidasta, toinen sen tolpista.

Kummallakin keskustelun osapuolista voisi olla aiheen käsittelyyn hyvin mietittyjä näkökulmia, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuuksia kohdata. Tämä tulee hyvin esille myös, kun yrittää itse osallistua keskusteluun. Tämä konkretisoitui itselleni 14. syyskuuta, kun esitin Helsingin Sanomien yleisönosastolla että monimuotoisuuden kannalta tärkeästä metsien lahopuusta tehtäisiin oma puutavaralajinsa raakapuumarkkinoille.

Aiheesta heräsi vilkas, sinänsä hyvä keskustelu myös eräillä metsänomistajien sosiaalisen median foorumeilla. Kommenteissa kyseltiin, olenko kenties miettimässä yksityismetsien sosialisoimista valtiovallalle? Kannatusta sai ajatus, että kasvattakaamme vain vanhaan malliin tukkia ja kuitupuuta, niin kuin on tähänkin asti tehty – viis ”vihreistä” hörhellyksistä.

Tuskin noiden ”vihreiden hörheltäjien” piireissä puolestaan pidettiin ajatuksestani laskea lahopuulle arvoa rahana. Yksi meitä ihmisiä yhdistävä piirre on se, että pystymme kerralla keskittymään vain yhteen, tai korkeintaan muutamaan asiaan.

Tämä tulee mielestäni hyvin esille Katri Makkosen kolumnissa. Kun ilmastonmuutoksen mantra jauhaa tällä hetkellä täysillä, ei monimuotoisuudesta huolestuminen – saati sen muuttaminen laskelmia varten taloudellisiksi suureiksi – ole mainitsemisen väärtti asia. Helpompaa on ajaa omaa näkökulmaansa niillä suureilla, joita on valmiiksi plakkarissa.

Näin ei pitäisi olla. Asiasta voisi kysyä mielipidettä vaikka kongolaiselta lapsityöläiseltä, joka kaivaa joka päivä vaarallisissa oloissa kaivoksessa harvinaisia mineraaleja. Viis sikäläisen ja täkäläisen luonnon monimuotoisuudesta, kunhan saamme vain kaikki allemme sähköautot jotta vältämme ilmastonmuutoksen.

Mitä Niskavuori-elokuvat opettavat puoluepolitiikan tekemisestä

Keskiviikko 4.12.2019 klo 9.22

Postin työehtosopimuskiistasta alkanut poliittinen kriisi on ollut ikävää seurattavaa. Näyttää siltä, että amerikkalaismallinen, julkisuuden kautta tapahtuva asioiden junailu on lopullisesti rantautunut osaksi päätöksentekoa. Luottamuksellisia tekstiviestejä vuodetaan julkisuuteen, toimittaja saa kesken suoran tv-lähetyksen käsiinsä puolueen sisäpiiristä peräisin olevan muistion.

Hella Wuolijoki (1886 - 1954) oli paitsi näytelmäkirjailija, myös poliitikko joka vaikutti sodanjälkeisessä Suomessa suuresti siihen, miltä politiikan tekeminen näytti ulospäin. Siihen hänelle antoi valtaa toimiminen silloisen Yleisradion pääjohtajana. Kansanedustajana Wuolijoki tunsi vallan käytävien mutkat ja kiemurat myös siltä puolelta.

Hellajoen tunnetuimpia ja rakastetuimpia tuotoksia ovat hänen Niskavuori-kirjansa, joiden tarinat päättyivät myös elokuviksi. Noissa tarinoissa nuori ja innokas talon uusi miniä kisaa usein vaikutusvallasta talon vanhan emännän kanssa.

Pian meillä taitaa olla puoluekentässä tilanne, jossa sekä demarien että Keskustan taloissa on nuori ja innokas "miniä". Mutta molemmissa taloissa häärii taustalla myös kärttyisä, edelleen vallasta kiinni pitävä vanhaisäntä.

Niskavuori-elokuvien perusteella sellaisesta ei hirveästi hyvää seuraa. Olisikohan Wuolijoki ajatellut noita tekstejä kirjoittaessaan paitsi maataloutta ja sen jatkuvuutta, myös politiikan pelejä?

Protestiääni on demokratian syöpä

Tiistai 11.10.2016 klo 15.57

Parhaillaan Yhdysvalloissa käydään presidentinvaaleja. Ainakin suomalaisia medioita seuraamalla saa sen käsityksen, että suuri osa äänestäjistä tulee valitsemaan uurnilla sen ehdokkaan jota he inhoavat vähemmän. He antavat protestiäänen.

Meillä Suomessakin on kokemusta protestiäänillä päättäjiksi valituista henkilöistä. Demokratian lähtöolettamuksiin kuuluu, että äänestäjä piirtää paperiin sen henkilön numeron, jonka hän haluaa ajamaan omia asioitaan vallan isoissa kamareissa.

Mitä tapahtuu kun heikko, vähäväkinen ja itsensä voimattomaksi tai raivostuneeksi tunteva ihminen antaa protestiäänen? Jos noita ääniä kertyy tarpeeksi, saamme päättäjiksi ihmisiä joilla ei välttämättä ole siihen virkaan edellytyksiä. He voivat olla ihan fiksuja, hyviä esiintyjiä, taitavia nostamaan esiin epäkohtia, ihmisiä jotka osaavat huutaa niin että se kuullaan.

Silti... luulen että päättäjiksi tarvittaisiin enemmän kissoja. Heitä, joita ei pelkkä kiitos elätä. Eikä silittäminen myötäkarvaan ole niin tärkeä asia, kuin mahdollisimman monen kannalta oikeanlaiset päätökset.

Demokratia - heikomman vai vahvemman puolella?

Tiistai 31.5.2016 klo 6.53

Demokratia suomennetaan useimmiten kansanvallaksi, ovathan sanan juuret kreikan kielen sanoissa Demos (tavallinen kansa) ja Kratos (valta, hallita). Vuosikymmeniä kestäneen kamppailun jälkeen demokratiaan perustuva yhteiskuntajärjestys on ainakin toistaiseksi voitolla sosialismiin, kansallissosialismiin ja diktatuuriin perustuvista hallintotavoista useimmissa maailman valtioissa.

Usein sanotaan, että demokratia on heikon ihmisen puolella. Varsinkaan viime aikojen tapahtumien valossa näin ei välttämättä aina ole. Suomessa värkätään kovalla vimmalla kilpailukykysopimusta, joka toteutuessaan merkitsee suoraa tulonsiirtoa työllään eläviltä työläisiltä toisten työstä eläville omistajille. Näin ainakin, jos asiaa katsotaan perinteisen sosialismin silmin. Demokratia jättää omistajien hyvän tahdon varaan sen, kuinka paljon työläiset tulevat sopimuksesta hyötymään.

Toisaalla hallitsemattomaksi paisunutta pakolaisongelmaa pyritään hoitamaan rajoittamalla pakolaisten vapaata oikeutta hakea parempaa elämää haluamastaan maasta. Näennäisesti demokraattisesti tehdyissä rajoituspäätöksissä voi nähdä merkkejä tavallisten yksilöiden alistamisesta demokratian perusajatusten vastaisesti.

Demokratia ja nykyinen valtava informaatio- ja disinformaation tulva sopivat huonosti yhteen. Demokraattisesti valittu päättäjä voi taipua tekemään päätöksiä sen tahdon mukaan, jonka hän luulee Demoksen, tavallisen kansan enemmistöllä olevan. Oikeasti kysymyksessä ei ole useinkaan kansan enemmistö, vaan sen kaikista äänekkäin osa.

Eräs kokenut kunnallispolitiikko vertasi taannoin demokraattista päätöksentekoa hidastettuun elokuvaan. Hän varmasti tiesi, mistä puhui. Poliitikko voi aina tavoitella kansansuosiota tekemällä ja ehdottamalla nopeita leikkauksia elokuvan juonenkulkuun.

Aina se ei vain toimi. Vatulointikorilla on hyvätkin puolensa.

Politiikassa on nyt klassisen tarinan aineksia

Tiistai 28.9.2010 klo 6.44

Seuraavat eduskuntavaalit ovat ensi keväänä, ja vaalivankkureita ajetaan jo toreille ja risteilyaluksien autokansille. Tarinanpunojan näkökulmasta näyttää siltä, että vaalikampanjasta tulee herkullista seurattavaa. Tarjolla ovat nimittäin kaikki Aristoteleen jo tuhansia vuosia sitten määrittelemän klassisen tarinan henkilöhahmot.

Sankari on ilman muuta pääministeri Mari Kiviniemi, joka yrittää parhaansa mukaan ottaa etäisyyttä Keskusten entisen - ja osin nykyisenkin - johdon töppäilyihin. Suomen hallitushan ei ole enää maan hallitus, vaan Mari Kiviniemen hallitus.

Sankarin varjon asema, tuo Darth Vaderin pimeän puolen edustajan sija näytti pitkään kuuluvan ent. pääministeri Matti Vanhaselle lautakasoineen ja Nuorisosäätiöineen. Hänet tosin haastaa tällä hetkellä Paula Lehtomäki Talvivaaroineen. Draama ei kun paranee.

Veijarin rooli kuulunee Timo Soinille (ps.). Tällä hetkellä hänen ei tarvitse tehdä mitään parantaakseen puolueensa kannatusta. Muut tekevät sen hänen puolestaan. Jotakin on kuitenkin tapahduttava ennen vaaleja, tai vanha herra Paavo Väyrynen (kesk.) hallitusmutkuiluineen ottaa roolin itselleen.

Viisaan vanhuksen viittaa on jo pitkään aseteltu maan ykkösmedian voimin Sauli Niinistön (kok.) harteille. Hänellä on lupa jyrähtää vailla kritiikkiä ja tahroja maan taloudenpidosta silloin kun on tarvis. Presidentinvaalitkin lähestyvät.

Sankarin viisaan äidin roolia havittelevat ainakin kristillisten Päivi Räsänen ja istuva presidentti Tarja Halonen. Demareiden Jutta Urpilaisesta siihen vielä tuskin on.

Puolue etsii sinua, ihminen

Torstai 12.8.2010 klo 6.25

Puolueiden johto kokoustaa tällä viikolla eri puolilla maata. Kokousten yhteydessä puolueiden näkyvimmät poliitikot yrittävät saada kontaktia kansalaisiin turuilla ja toreilla. Se lienee hyvä asia.

Samaan aikaan puolueet panostavat yhä enemmän sähköisiin verkkopalveluihinsa, kuten Facebook-palveluun ja verkkolehtiinsä. Jokaisen merkittävän poliitikon pitäisi ehtiä päivittämään blogiaan, jotta hänen sanomansa ja arvonsa tulisivat esille.

Kanavia on siis aiempaa enemmän. Silti puolueuskollisuus ja kiinnostus politiikkaan näyttäisi murenevan, ja sen myötä - valitettavasti - myös äänestysaktiivisuus.

Kysyä sopii, onko viestintäkanavia jo liikaa puolueen sanoman läpiviemiseksi. Vai ovatko puoluekoneistot se osapuoli, jonka pitäisi muuntua toiseksi, noudattettavan viestintädoktriinin mukaiseksi.

Ehkä Kokoomuksessa on ymmärretty tämän parhaiten - tehtiinhän siitä Toivon puolue. SDP yrittää nyt samaa kyselemällä toreilla, kuka olisi kansan mielestä paras presidenttiehdokas.

Kysyä tosin sopii, mitä silloin on jäljellä puolueen varsinaisesta ideologiasta.

Valta ja media - huonompia vaiko parempia

Keskiviikko 18.11.2009 klo 7.02

Tiistai-illan (17.11.) Valta ja media -keskustelu TV 2:llä oli mielenkiintoista katsottavaa. Näkemyseroja tuli runsaasti, mistä kiitos.

Entinen ministeri ja huippupoliitikko oli sitä mieltä, että kilpailun kiristyminen eri tiedotusvälineiden välillä on huonontanut niiden sisältöä. Voi olla näinkin. "Huonontuminen" voi liittyä myös siihen, että yhteiskunta on muutenkin henkilöitynyt, ja narsismi valtaa alaa.

Mutta onko media pelkästään huonontunut, kun se nostaa poliitikoista uusia näkökulmia esille? 70-luvulla edes arvostamani Keskisuomalaisen silloinen päätoimittaja Erkki Laatikainen ei nostanut äläkkää siitä, että tasavallan johdossa oli päämies, joka median mukaan juoksi yhä pidempiä lenkkejä, ja sai yhä suurempia kalansaaliita mitä iäkkäämmäksi ja hauraammaksi tuli.

Yhtä jäin kaipaamaan keskustelusta: puhetta jatkuvien gallup-kyselyjen kierteestä. Puolueiden välisiä kannatuseroja mitataan tiedotusvälineiden toimeksiannosta jatkuvasti. Mitä merkitystä niillä on, ja ohjaako media niiden kautta päätöksentekoa? Kas kun se oikea kannatus, ja halu vaihtaa päättäjiä mitataan demokratiassa vain vaaleissa.

Selvänä vai juovuksissa, kas siinäpä...

Sunnuntai 15.3.2009 klo 10.12

Luen parhaillaan Juhani Seppäsen kirjaa Selvästi juovuksissa (Otava 2006).

Lääkärinä, ja ilmeisesti entisenä(?) kovana kupinkaatajana hän erittelee nautittavan tarkasti esimerkiksi sitä, miten humalahakuisessa seurueessa suhtaudutaan yhteen, joka ei älyäkään ottaa. Tilanne on jokaiselle vesilinjalaiselle tuttu.

Samoin Seppänen havainnoi hyvin sitä miten ihminen, joka jo kärsii juomisensa haitoista etsii sitä rajaa, jolla hän perustelee itselleen ettei ole alkoholisti. Peruste voi löytyä siitä, jos ei tarvitse aamulla "loiventajaa". Tai siitä, ettei minulta kulu viikon mittaan sitä määrää ravintola-annoksia, jolla Alko määrittää haittakäytön rajan.

Seppäsen kirja soveltuu hyvin luettavaksi sellaiselle, joka etsii syitä juomisen jättämiselle. Ja erityisen hyvin sellaiselle, joka etsii syitä sen jatkamiselle.

Eespäin! Mutta missä väreissä?

Perjantai 10.10.2008 klo 9.29

Tein lehteen juttua kunnallispolitiikasta, ja alkavista kunnallisvaaleista.

Aineistoa kootessa tuli mieleen, että jopa politiikkaa seuraavalla kuntalaisella alkaa olla vaikeuksia erottaa puolueita toisistaan. Aatteen paloa ei esitteissä näy, ja särmät on hiottu mainostoimistojen avulla ulkoasusta pois.

Onkohan Kokoomus tehnyt vasemmistopuolueista lopullisesti hampaattomia unelmoijia julistautumalla työväenpuolueeksi?

Ainakin se hätkäyttää, kun näkee kansalaisen rinnassa sinivalkoisen Eespäin! -pinssin. Takavuosina sana yhdistyi aivan eriväriseen liikkeeseen.