Tiedolla johtamisesta ja liian pikaisesta puheesta

Keskiviikko 12.4.2023 klo 9:24

Antiikin Kreikkaa on ollut tapana pitää suurien puhujien kulta-aikana. Historiankirjojen mukaan suuret filosofit osasivat silloin argumentoida, eli perustella omat kantansa retorisesti, eli korkealentoisesti ja kaunokielisesti. Luulen, että nuo suuret puhujat jäisivät nykyisessä somemaailmassa takamatkalle verrattuna aivan toisenlaisiin esiintyjiin.

Olisi ollut mielenkiintoista levätä kärpäsenä jollakin Akropoliin pylväistä silloin, kun nuo ateenalaiset filosofit, tiedemiehet ja poliittiset päättäjät väittelivät yhteisistä asioista ja silloisesta maailmankuvasta. Kuinka usein, ja millä tavoin he tarttuivat vastaväittäjien lauseisiin? Mistä he hakivat perustelut omille näkemyksilleen? Kuinka kuulijat yrittivät todentaa noita perusteluja? Kännykkää, saati nettiä heillä ei ollut käytössään.

Tämän kevään eduskuntavaaleissa useampikin puolue puhui vaaliohjelmassaan tavalla tai toisella tutkitun tiedon tärkeydestä, ja sen käyttämisestä päätöstenteon apuna. Yhteistä noille puolueille oli, että ne pärjäsivät vaaleissa huonosti. Se herättää kysymyksiä.

Uskoivatko äänestäjät enemmän tunteisiin kuin tietoon? Pettikö noilta puolueilta argumentaatio, retoriikka vaiko kumpikin? Oliko poliittista itsemurhaa maalailla parin tuhannen euron kotterolla kallistuvista kauppareissuistaan jotenkuten selviäville kansalaisille ruusuista tulevaisuutta 50 000 euron saastuttamattomien sähköautojen omistajina?

Hiljattain eräs naamakirjakaverini kehotti äänestämään annetuista vaihtoehdoista viime vuoden suurinta julkista huijausta. Noiden huijausten finalisteiksi oli selviytynyt – luulen, ei omasta tahdostaan – lähinnä erilaisten yritysten ja muiden toimijoiden vihertäviä julkisuuskuvakampanjoita. Syyksi finaaliin pääsemiselle oli eräälle kampanjalle kirjattu, että sen totena esittämät asiat on kaikkien tiedemiesten toimesta esitetty valheellisiksi.

Onkohan maailman kaikilta tiedemiehiltä edes kysytty? Onko kaikilla tieteenaloilla varmasti jonkinlainen näkökulma ja tutkimusote noihin valheellisiksi leimattuihin asioihin? Eikös yksi elävän ja jotakin tuottavan tieteellisen työn perusasioita ole kaiken jo tutkitun asettaminen kyseenalaiseksi – mitä se siis kertoo tiedeyhteisöstä, jos kaikki sen jäsenet ovat samaa mieltä jostakin asiasta?

Sosiaalisen median käytännöt näkyvät levinneen laajasti erilaiseen sanankäyttöön yhteiskunnassa. Siellä on ollut jo pitkään tapana, että jonkun toisen jotakin sanomasta erotetaan osia asiayhteydestään, ja sen jälkeen niitä käytetään täysin toisessa yhteydessä joko mustamaalaamaan alkuperäistä sanojaa, tai korostamaan jonkun toisen nokkeluutta ja sanavalmiutta. Usein tällaisia irtiottoja kutsutaan meemeiksi. Jotkut päättäjätkin – myös kansanedustajat – ovat oikein profiloituneet tällaisten lohkaisujen metsästäjiksi ja käyttäjiksi.

Tieto on perinteisesti ollut jotakin joka pitää pureskella, pohdiskella ja kirjoittaa auki, ennen kuin sitä voi nimittää tiedoksi. Kaikkea tuota tehdään harvoin yhdellä, tai edes muutamalla lauseella. Pelkään pahoin, että yhä pinnallisemmaksi ja nopeammaksi käyvässä viestinnässä meidän ihmisten välillä sekä perustelujen, että muita puhujia kunnioittavan kaunopuheisuuden merkitys on vähenemään päin.

Pentti Linkolan 90-luvun ajatuksin uudelle vuosikymmenelle

Sunnuntai 3.1.2021 klo 13:53

”Tässä kirjassa lomittuvat kaksi rataa, yleinen ja yksityinen. Toisaalta se kuvaa havainnoitsijan silmin maailman menoa, todellisuuden kulkua, tarkastelee ihmistä ja luontoa. Toisaalta siinä on kirjoittajan omakohtaisia äänenpainoja ja omaelämänkerrallista ainesta. Muunlaista käsittelytapaa en ymmärrä mahdolliseksi, sillä maailman kauhu ja maailman menossa mukana pyristelevän yksilön kauhu kietoutuvat toisiinsa.”

Noin aloittaa kirjansa Johdatus 1990-luvun ajatteluun (WSOY 1989) alkusanat vuonna 1932 syntynyt, ja viime vuoden huhtikuussa kuollut kirjailija, ympäristöfilosofi ja yhteiskuntakriitikko Pentti Linkola.

Luin kirjan heti tuoreeltaan kolme vuosikymmentä sitten, silloisena nuorena miehenä. Linkolan suora retoriikka puraisi ja kovaa. Otin teoksen työn alle uudelleen tänä jouluna, nähdäkseni olisiko sen pääteeseistä enää eläjiksi alkavalle 2020-luvulle.

Valittaen on todettava, etteivät asiat ole mihinkään muuttuneet. Meitä ihmisiä on tällä pallolla liikaa, me kulutamme liikaa ja saastutamme liikaa. Linkola sanoo sen suoraan, mutta edes näennäisesti demokraattisin menetelmin valitulle vallanpitäjälle samojen asioiden toteaminen ääneen olisi poliittinen itsemurha.

Siksi me keskustelemme ja kiistelemme hiilinieluista, sähköautoista ja niin sanotusti päästövapaista uusista energiamuodoista. Totuus on liian ruma asia sanottavaksi ääneen.

Nuo Linkolan aikoinaan käyttämät avainsanat toimivat edelleen kirjailijaksi kutsutun Homo sapiensin ohjenuorana. Vain suodattamalla maailman isoja ja pieniä asioita omien äänenpainojensa ja kokemuksiensa kautta on mahdollista kirjoittaa jotakin, joka voi koskettaa muitakin ihmisiä.

Susanna Koski, metsänhoito ja sanojen monta merkitystä

Maanantai 24.10.2016 klo 7:08

"Missä tahansa liikkuu ja katsoo ympärilleen, niin voi nähdä tekemätöntä työtä, mitä joku voisi tehdä. Riittää, kun istuu autoon tai junaan ja katsoo metsään."

Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski sanoi näin Ylen A-talk -ohjelmassa 29. syyskuuta. Hän sai sanoillaan aikaan melkoisen kalabaliikin sosiaalisessa mediassa ja iltapäivälehdissä. Luulen, että se tuli hänellekin yllätyksenä.

Yhteiskunnassa, jossa melkein jokaisella on hallussaan koulussa opetettu lukemisen taito, toisen sanojen kääntely ja märehtiminen saa koko ajan suuremman merkityksen suhteessa varsinaiseen asiaan.

Meillä on käytössämme Facebookin - ja tämän blogin - kaltaisia alustoja sanojemme esille tuomiseen. Viesti syntyy näppäimistöllä sekunneissa. Se lähtee maailmalle niiden sadasosissa. Siinä välissä ei välttämättä tarvitse edes ajatella.



Tuskinpa Ateenan kaupunkivaltion aikaiset viisaat osasivat kuvitella tällaista kehitystä, kun he kilpailivat vapaiden miesten kokouksissa siitä, kuka parhaiten ja kauneimmin vertauksin osasi perustella oman kantansa asioihin.

Kosken sanoissa nähtiin lähinnä ylimielisyyttä ja töykeyttä. En tiedä, johtuneeko se suomalaisesta kansanluonteesta. Tai peruskoulun liian suppeasta äidinkielen opetuksen tuntimäärästä.

Kenties antiikin Kreikassa Kosken sanoihin olisi osattu tarttua toisin: olisi lähdetty yhdessä ja kaikissa kokouksissa ideoimaan, mitä kaikkea metsä ja tekemätön työ voi sanana tarkoittaa, ja miten ne työt voidaan tehdä niin että se kaikille osallisille kannattaa. 

Olen muuten metsän kasvattina Kosken kanssa täysin samaa mieltä. Maassa, josta löytyy tilastojen mukaan lähes miljoona hehtaaria tekemättömiä nuorien metsien hoitotöitä ei ole varaa jäädä kiinni sanoihin. Mieluummin on annettava niille sisältöä.

Uskonnollisen ja liike-elämän retoriikan liitto tekee pahaa

Lauantai 4.12.2010 klo 8:57

Kiitokset toimittaja Anu Nousiaiselle ajatuksia herättävästä jutusta HS:n kuukausiliitteessä 4.12. Juttu käsittelee pääkaupunkiseudulle, Tapani Koivuniemen persoonan ympärille kehittynyttä uskonnollista lahkoa.

Uskontoa, uskon käsityksiä ja uskomisen tapoja käsittelevät jutut ovat kuluneena vuonna saaneet mediassa runsaasti palstatilaa. Kertoneeko se ihmisten lisääntyneestä halusta etsiä sitä lopullista totuutta tästä kaikesta aikana, jolloin usko talousvoimien kaikkivoipaisuuteen on koetuksella?

Minusta tuntui erityisen pahalta lukea otteita niistä puheista, joita em. lahkon johtaja on jutun mukaan pitänyt "lampailleen". Isoa kirjaa, onpa se sitten Raamattu, Euroopan unionin perussopimus tai raportti maapallon ilmaston lämpenemisestä on niin helppoa tulkita itselleen ja ideologialleen edullisella tavalla.

Se retoriikka, jota lahkon johtaja on käyttänyt on muuten aika lähellä sitä tyyliä, jota olen kuullut monissa yritysten henkilöstölle tarkoitetuissa hengennostatustilaisuuksissa. Henki on vahva, ja liha heikko - vai onko se toisin päin?