Alkaako väkivalta jo riittää kirjallisuudessa?

Lauantai 8.10.2022 klo 10.54

Käpytikka, aforismi, ajattelu, Kuva: Martti Linna

True Crime, eli todellisiin tapahtumiin pohjautuva rikoskirjallisuus on ollut jo jonkin aikaa suosittua. Tällä hetkellä ”saamme” seurata reaaliajassa ja monilta kanavilta raakaa väkivaltaa Ukrainasta. Saa nähdä, miten se näkyy kirjojen kustantamisessa ja menekissä.

Rikos – ja varsinkin väkivaltarikos – on fiktiivisessä kirjallisuudessa vahva tarinaa ja sen teemaa eteenpäin vievä ajuri. Yleensä sitä edeltää jonkinlainen ristiriita tai konflikti ihmisten välillä, tai ihmisten ja yhteiskunnan välillä. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa rikos edellyttää sen ratkaisemista ja rankaisemista, ja siksi sen syitä ja seurauksia on tutkittava. Siksi olen itsekin käyttänyt rikosta työvälineenä useissa romaaneissani, ja ne on sen vuoksi luokiteltu rikoskirjallisuudeksi.

Silmiini sattui tuore tilasto Suomessa syyskuussa myydyistä kirjoista. Se kertoo, mitkä kirjat ovat olleet myydyimpiä juuri tuon kuukauden aikana. Joskus ostan itsekin jonkin kirjan kuin sian säkissä: en juuri tunne sen kirjoittajaa, mutta aihe tuntuu takakannen ja median tietojen mukaan mielenkiintoiselta. Toisinaan tunnen kirjailijan, ja tiedän että hänen kynänsä jälkeen voi luottaa. Uskoisin, että suomalainen kirjanostaja tekee harvoin huteja: jos kirjailijan jokin teos tuottaa pettymyksen, en ainakaan itse hevin tartu siihen seuraavaan tuotokseen.

Takavuosilta on mieleeni jäänyt luku, jonka mukaan noin 60 prosenttia Suomessa vuosittain julkaistuista kaunokirjallisista teoksista on ollut rikosromaaneja ja dekkareita. Lukema on kova, mutta se kertoo lukijoiden mieltymyksistä ja siitä, miksi ja mihin tarkoitukseen kirjoja luetaan. Huvikseen eivät kustantajat kustannuspäätöksiä tee – ala on paitsi rakkautta kirjoihin ja niiden tarinoihin, myös raakaa bisnestä.

Ainakin syyskuun myyntitilastossa ovat – kaikki kirjallisuuden lajit huomioiden – muut kuin dekkarit, sotakirjat ja muu väkivaltaa kuvaava kirjallisuus tuota prosenttilukua pienemmällä painoarvolla myydyimpien teosten kärjessä. Mieleen nousee ajatus, mitä 24. helmikuuta alkanut Ukrainan sota vaikuttaa siihen, mitä haluamme lukea?

Sodan kauheudet tunkevat päälle uutisissa, lehdissä ja netissä. Olemmeko saavuttamassa niiden suhteen sellaisen kyllästysasteen, ettemme halua lukea ja kokea sitä samaa fiktiivisen tarinan muodossa? Vai eikö alkusyksyyn vain ole sattunut sellaisia True Crimen julkaisuajankohtia, että ne näkyisivät enemmän tuossa tilastossa?

Voihan siinä käydä toisinkin. Historiasta on luettavissa, että esimerkiksi muutama vuosikymmen sitten käydyt Persianlahden sodat näkyivät pitkään amerikkalaisina sotamuistelmina kirjakauppojen hyllyillä. Terrori-isku New Yorkissa 9. syyskuuta vuonna 2001 on ikuistettu monin eri tavoin sekä fiktiiviseen että tosipohjaiseen tarinankerrontaan.

Ehkä tarjolle tulee jo muutaman vuoden sisällä paljon ukrainalaisista (ja ehkä myös venäläisistä) sankariteoista sotakentillä kertovia rikos- ja sotaromaaneja, muistelmia ja muuta materiaalia. En tiedä, olenko siitä välttämättä iloinen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, dekkari, rikoskirjallisuus, kirjamyynti, Ukraina, True Crime

Viisitoista vuotta ensimmäisen Sudenmaa -rikosromaanini ilmestymisestä

Keskiviikko 14.9.2022 klo 9.21

Quais du polar, Lyon, Martti Linna, Le Royaume des perches

Ihminen tunnistaa oman ikääntymisensä siitä, että ennen koetut asiat pulpahtelevat mieleen. Muistin juuri, että 15 vuotta sitten eräs itselleni tärkeä rikosylikonstaapeli lähti kalastamaan.

Joskus vuonna 2005 lopetin – ainakin hetkellisesti – ruotsalaisten rikosromaanien lukemisen. Siinä(kin) joka jäi silloin kesken, oli pääosassa eronnut, alkoholisoitunut ja muutenkin reppana poliisimies. Eräänä päivänä tapahtui raaka murha ja kas! Tämä poliisi osti jäätelötötterön, istahti puiston penkille ja murehti sitä, mikä oikein on vikana ruotsalaisen yhteiskunnan lintukodossa.

Ryhdyin miettimään, millainen olisi hyvin suomalainen rikosromaani, ja millainen olisi se hyvin suomalainen rikos jota hän ryhtyisi tutkimaan. Ja niin Reijo Sudenmaa astui eräänä päivänä kesäisen leirintäalueen pihamaalla ulos autostaan, venytteli ja ryhtyi tutkimaan himokalastajan vaimon outoa katoamista teoksessa Ahventen valtakunta.

Vailla kummempia odotuksia lähetin seuraavana vuonna oudon tekeleeni Kouvolan Dekkaripäivien rikosromaanien kirjoituskilpailuun. Sen vuoden tuotoksia perannut raati tykästyi käsikirjoitukseeni, ja se tuli palkituksi. Oli tullut aika etsiä teokselle kustantaja.

Olin jo saanut edellisenä vuonna esikoisromaanini Syysmarkkinat ulos Otavan kautta. Päätin kuitenkin tarjota Ahventen valtakuntaa pienelle, silloin vielä Suomussalmella toimineelle Myllylahdelle. Muistan, miten Myllylahden Mauno Moilanen vähän nikotteli käsikirjoituksen huumoripitoisuudelle. Hän arveli, ettei raakoja veritekoja vaativa dekkarikansa järin arvostaisi tuotostani.

Kirja siitä kuitenkin tuli. Kuten asiaan kuuluu, jotkut suomalaisista lukijoista tykkäsivät, osa ei. Muutamaa vuotta myöhemmin eräs herrasmies soitti Lahdesta, esittäytyi aloittelevaksi kirja-agentiksi ja sanoi olevansa kiinnostunut myymään hänestä hyvin erikoisen rikosromaanin julkaisuoikeuksia ranskalaisille kustantamoille. Hän kysyi, kiinnostaako? Vastasin Oui, monsieur!

Vuonna 2013 se sitten ilmestyi Ranskassa, tämä Le Royaume des perches. Kas kummaa, se päätyi siellä jopa kilpailemaan sen vuoden parhaan käännetyn rikosromaanin tittelistä arvostetussa Grand Prix de Littérature policière -kisassa. Tulevina hoivakotiaikoinani voin kiikkustuolista käsin ylpeillä ainakin sillä, että olen kerran elämässäni ollut samalla listalla Stephen Kingin kanssa…

Toisinaan kirjat vievät tekijänsä jänniin paikkoihin sekä itse kirjoittamisvaiheessa että silloin, kun yrittää kertoa niistä lukijoille. Olen käynyt kertomassa kirjoistani (ja kummallisesta maasta nimeltä Suomi) Ranskassa kolme kertaa eri festivaaleilla. Sekä Die’n, Caenin että Lyonin matkoilta jäi hyvät muistot.

Suomessa Reijo Sudenmaa on tähän mennessä elänyt omanlaistansa elämää kahdeksassa rikosromaanissa. Iän karttuessa olen oppinut, että koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Jonakin päivänä tuota kookasta, ihmissuhteissaan vähän kulmikasta rikosylikonstaapelia taas ehkä tarvitaan.

Luulen, että sitä odotellessa hän istuu jossakin jollakin puistonpenkillä. Miettii maailman pahuutta. Ja syö jäätelöä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Reijo Sudenmaa, Ahventen valtakunta, Le Royaume des perches, rikoskirjallisuus, kirjallisuusvienti, kirjailijan työ

Tavataan viikonloppuna Kouvolan Dekkaripäivillä

Tiistai 10.8.2021

Näinä aikoina on peräti tervetullut uutinen se, jos jokin kulttuuritilaisuus voidaan järjestää sille suunniteltuna ajankohtana. Perjantaina 13. ja lauantaina 14. elokuuta vietetään Kouvolassa pitkät perinteet omaavia Dekkaripäiviä turvallisuudesta huolehtien, elävien esiintyjien ja elävän yleisön kesken. Mahtava juttu!

Lauantaina pääsen keskustelemaan kello 15 arvostamieni kirjailijakollegojen JP Koskisen, Jaana Lehtiön, Leena Lehtolaisen ja Timo Sandbergin kanssa siitä, onko rikoskirjallisuus ajan hermolla. Meistä kullekin on annettu etukäteen valmistautumistehtävä tuon teeman käsittelemiseen.

Sen verran voin paljastaa, että tehtävä herätti hyvin monenlaisia ajatuksia. Toivottavasti tavataan Kouvolassa!

Päivien ohjelma löytyy täältä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kouvolan Dekkaripäivät, Dekkaripäivät 2021, Martti Linna, JP Koskinen, Jaana Lehtiö, Leena Lehtolainen, Timo Sandberg, rikoskirjallisuus

Lyonin Quais du Polar -festivaali on aika iso juttu kirjailijalle

Maanantai 1.4.2019 klo 13.10

Quais_du_Polar_pikkukuva.jpg
Palasin juuri takaisin kotimaahan pitkän viikonlopun kestäneeltä työreissulta Ranskan Lyoniin. Siellä vietettävät Quais du Polar -festivaalit ovat alallaan Ranskan suurimmat. Ne keskittyvät fiktiiviseen rikollisuuteen kirjallisuuden, elokuvan ja tv-sarjojen kautta - muun muassa näiden.

Pohjoismainen kirjallisuus on käsittämättömän suosittua Ranskassa, ja eri toten rikosromaanit. Paikalla olivat edustettuina kaikki Pohjoismaat ja kaikki tunnetut rikoskirjallisuuden lajit.

Mikä minusta on hienointa, Ranskassa tämä kirjallisuus ei ole pelkkää ajanvietettä. Siitä etsitään myös vastauksia, syitä ja seurauksia maailman tapahtumille. Niinpä minäkin sain osallistua seminaareihin, joissa pohdittiin kapitalismin olemusta suhteessa pieneen ihmiseen, sekä toiseen jossa pohdittiin skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan syntyä ja tulevaisuutta.

Isoja asioita, joita yksikään kirjailija ei yksin edes yritä ratkaista. Mutta kun elämän eteen pannaan peili ja katsotaan mitä se kuvastaa, on kirjallisuus yksi parhaista kuvia takaisin heijastavista pinnoista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Quais du Polar, Martti Linna, Lyon, rikoskirjallisuus, kirjailijan työ

Maaliskuussa matkani käy Quais du Polar -rikosfestivaaleille

Torstai 10.1.2019 klo 10.18

Sain kutsun maaliskuun lopulla Lyonin kaupungissa Ranskassa vietettäville Quais du Polar -festivaaleille. Lähden sinne kirjailijana, joten mieleni tekisi puhua jo vuodesta 2002 lähtien järjestetyistä rikoskirjallisuusfestivaaleista.

Todellisuudessa ohjelmassa näkyy olevan kaikenlaista muutakin fiktiiviseen rikollisuuteen liittyvää: elokuvia, televisiosarjoja, pyöreän pöydän keskusteluja, muun muassa. Alueen vankilat, koulut ja monet muutkin instanssit näkyvät olevan mukana ja festivaalin tapahtumapaikkoina.

Lähden tuonne mielelläni. Joka viides julkaistu romaani edustaa Ranskassa, yhdessä maailmankulttuurin suurvalloista rikoskirjallisuutta. Siellä sitä luetaan oikeasti yhteiskuntakuvauksena ja yhteiskunnallisten ongelmien käsittelijänä, ei pelkkänä viihteenä.

Noin olen itsekin rikoskirjallisuuden mielessäni asemoinut. Rikosromaani on kirjailijalle yksi hänen työkaluistaan, tavoista yrittää tehdä näkymätöntä näkyväksi.

Linkki festivaalin kotisivuille löytyy tästä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Quais du Polar, rikoskirjallisuus, kirjallisuusfestivaalit, Lyon, kirjallisuusvienti, Martti Linna

Mitä minä vastaan Raymond Chandlerin teeseihin rikoskirjallisuudesta?

Perjantai 9.2.2018 klo 15.19

Kaikki se minkä kirjailija oppii romaanin kirjoittamisen taidosta tai ammatista nakertaa hänen tarvettaan tai haluaan kirjoittaa ylipäätään mitään. Lopulta hän hallitsee kaikki temput eikä hänellä ole mitään sanottavaa.

Raymond Chandler, Helmistä on vain harmia. WSOY 1971.

Chandler_1_netti.jpgLuin pitkästä aikaa taas tämän rikoskirjallisuuden suuren nimen novellikokoelman. Siihen kuuluu myös hänen kuuluisa rikoskirjojen kirjoittamista ja kirjoittajia ruotiva esseensä Se murhaa joka osaa.

Vuonna 1950 ensimmäisen kerran ilmestyneessä esseessään mestari ruotii terävällä kynällä alaa, jonka hän tunsi. Listaan seuraavassa muutamia hänen ajatuksiaan ja pohdin, mitä itse niistä ajattelen.

Salapoliisiromaanin perustyypin tunnepohjana on aina ollut ja on edelleen se, että murha huutaa selvittämistään ja oikeus tapahtuu.

Tuo pitänee suurelta osin paikkansa tänäkin päivänä. Ainakin kritiikkejä lukiessa huomaa monesti lukijan pettymyksen, jos murhaa ja sen oikeudenmukaista kiinnijäämistä ei tarinassa tapahdu. Minusta se on kirjailijalle sekä selkänoja että kiviriippa: on hienoa jos tietää, mitä lukijakunnan valtaosa tarinalta odottaa. Toisaalta se on rasite, jos ja kun haluaa käsitellä rikostarinan kautta muutakin kuin rumaa rikosta klassisessa Whodunnit-hengessä.

Olisi naurettavaa, ellen omia tarinoitani tarkastellessani toivoisi niiden olevan parempia. Mutta jos ne olisivat olleet paljon parempia, niitä ei olisi julkaistu.

Raymond Chandler loi oman tyylinsä ja Philip Marlowe -päähenkilönsä kirjoittamalla henkensä pitimiksi kovapintaisia rikostarinoita 1920- ja 30-luvuilla ilmestyneisiin aikakauslehtiin. Oli selvää, että hän tiesi millaisia tarinoita häneltä haluttiin ostaa. Nyt lehtiin kirjoittamisen tuotot taitavat olla häviävän pieni osa rikoskirjailijoiden leivänhankintaa. Tähän hänen tokaisuunsa törmää kuitenkin edelleen kirjamaailmassa: olen saanut muutamankin kielteisen julkaisupäätöksen tarjokkaastani sen vuoksi että kustantamoon haluttiin trilleriä, kun minä halusin tehdä jotakin muuta. Toistaiseksi en ole antanut asiassa periksi.

Murhajutulla on myös masentava taipumus itseriittoisuuteen: se ratkoo omat ongelmansa ja vastaa omiin kysymyksiinsä. Keskusteltavaksi ei jää mitään – paitsi se, onko se kirjoitettu niin hyvin että sitä voidaan pitää kunnon romaanina, ja sitähän eivät puolimiljoonaisen menekin takana olevat ihmiset pysty kuitenkaan sanomaan.

Kirjailijan tehtävänä on luoda paperille oma pieni maailmansa, johon hän saa luvan kanssa huijata lukijansa mukaan. Kumpikin osapuoli tietää, ettei kaikki pidä siinä maailmassa paikkaansa. Kuitenkin siellä on oltava joitakin turvallisia ja arkipäiväisiä kiinnekohtia, joista lukijalla on omakohtaisia havaintoja. Esimerkiksi henkilöhahmojen tunnetilat ja tavat reagoida tarinan tapahtumiin ovat tällaisia asioita. Ellei niitä löydy, jää lukijalla hyvin vähän tarpeita oman lukukokemuksensa rakentamiseen. Tällaisiakin romaaneita on tullut luettua.

Keskitason salapoliisitarina ei luultavastikaan ole yhtään sen kehnompi kuin keskitason romaani, mutta keskitason romaaniapa ei koskaan saa nähdäkseen. Sitä ei julkaista. Keskitason – tai himpun verran sitä parempi – salapoliisitarina julkaistaan. Ja paitsi että se julkaistaan sitä myydään pieniä eriä kirjastoille ja sitä luetaan.

Tästä olisi haastavaa keskustella joskus julkaisupäätöksiä kustantamoissa tekevien ihmisten kanssa. Onko tosiaan niin, että rikosromaanien käsikirjoituksia luetaan eri sihdin kera kuin niin sanottuja kaunokirjallisia käsikirjoituksia? Jos näin on, niin miksi? Olen koko vaatimattoman kirjailijanurani ajan ajatellut, ettei rikosromaani saa erota kieleltään, rakenteeltaan eikä muiltakaan laadullisilta tasoiltaan muista romaaneista. Suurimman osan muistakin romaaneista voi jollain kriteerillä luokitella rikostarinoiksi – niissäkin tapetaan ihmisiä ja ratkotaan ihmisten välisiä ristiriitoja.

Jokainen salapoliisiromaanin kirjoittaja tekee virheitä eikä kukaan koskaan tiedä niin paljon kuin pitäisi.

Tässä kohti Chandler käyttää esimerkkinä toista suuruutta, Arthur Conan Doylea. Totta, hänenkin Holmes-tarinoistaan löytää asiavirheitä jos niitä haluaa etsiä. Itselleni taustamateriaalin ja fakta-aineiston kerääminen ennen varsinaista kirjoitustyötä on monesti silkkaa nautintoa: saan upota sellaisiin asioihin ja maailmoihin, mistä minulla ei ole ennestään hajuakaan. Mikä parasta, saan luvan kanssa huijata tulevaa lukijaa muka-osaamisellani! Silti hirvittää joka kerta kun uusi romaani julkaistaan, mitä kaikkia faktapuutteita sieltä löytyykään.

Englantilaiset eivät ehkä aina ole maailman parhaita kirjailijoita, mutta he ovat ehdottomasti parhaita ikävystyttäviä kirjailijoita.

Tässä – vaikkakin vinosti hymyillen – olen mestarin kanssa samaa mieltä. Briteillä on myös rikoskirjallisuudessa taakkanaan valtavan pitkä ja kunniakas perinne. Sen huomaa monesti kun aloittaa uuden, ehkä herraskartanoon tai yliopistomaailmaan sijoittuvan brittidekkarin katsomisen tai lukemisen. Historia paistaa kerronnassa läpi. Milloinkahan Suomessa päästään samalle tasolle? Toivottavasti ei ihan heti.

Huono kirjailija on epärehellinen tietämättä sitä itse, ja laatuunkäypä kirjailija voi taas olla epärehellinen, koska hän ei tiedä mistä voisi olla rehellinenkään. Hän kehittelee mutkikkaan murhasuunnitelman ja lyö ällikällä laiskan lukijan, joka ei viitsi ryhtyä erittelemään yksityiskohtia, ja hän lyö ällikällä poliisinkin, jonka tehtävänä noiden yksityiskohtien selvittäminen on.

Pahin kannustus, jonka lukija voi kirjailijalle mielestäni suoda on lausahdus: ”Kirjasi oli tosi hyvä!” Se tuntuu samalta kuin selkään taputus maaliin neljäntenä tulleelle kestävyysjuoksijalle. Mieluummin kuulisin jonkin yksityiskohdan tai kysymyksen kirjastani, jota lukija jäi miettimään. Näin on, vaikka tiedänkin että rikosromaani saattaa pahimmillaan olla toiselle meistä viihdettä, toiselle työtä.

Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä.

Olen kokenut sekä lukijana että kirjoittajana joskus flow-tilan: kaikki ympärillä oleva häviää, jäljellä olen vain minä ja käsillä oleva tarina. Se on tunne, jonka haluaa kokea aina uudelleen, ja suoda mahdollisimman monelle. Kirja on hitsin hieno pakopaikka kaikelle arjelle: siitä ei tule krapulaa. Tosin, riippuvuutta saattaa esiintyä…

Kieli alkaa aina puheesta ja sitä paitsi tavallisten ihmisten puheesta, mutta kun se kehittyy niin pitkälle, että siitä tulee kirjallisen ilmaisun väline, se vain näyttää puheelta.

Taidatkos tuon paremmin sanoa? Suurin osa meistä kirjainten tuhertelijoista ei koskaan pääse tuolle tasolle. Aleksis Kivi pääsi, samoin Donald Westake ja Raymond Chandler parhaimmillaan. Samoin moni muu. Hyvä kirja ei puhu mitä sylki suuhun tuo, sanaa vittu ei tarvitse toistaa neljäätoista kertaa yhdellä sivulla kertoakseen, että nyt päähenkilöä vituttaa. Bussissa kuulemani mukaan arkielämässä tarvitsee.

Kaikessa mitä voidaan nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus. Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä, jos on kysymys varsinaisesta tragediasta, se saattaa olla sääliä tai ironiaa, ja se voi olla pääpukarin raaka nauru.

Tuolla kriteerillä rikosromaanit – tai ainakin parhaat niistä – ovat ehdottomasti taidetta. Kiitos, Mr. Chandler!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Raymond Chandler, Helmistä on vain harmia, Se murhaa joka osaa, rikoskirjallisuus, salapoliisikirjallisuus, Martti Linna, dekkarit, kirjailijan työ

Miksi murhan viihdekäyttöä ei kriminalisoida?

Sunnuntai 16.4.2017 klo 13.11

Läheisen ihmisen väkivaltainen kuolema ei ole hauska asia silloin, kun se sattuu omalle kohdalle. Silti me katsomme, luemme ja kuuntelemme pelkästään yhden vuoden aikana vähintäänkin satoja murhia, surmia ja tappoja televisiosta, elokuvista, Internetistä ja kirjoista. Jotkut sanovat sitä viihteeksi. Sanovat jopa pitävänsä siitä.

Miksi ihmeessä? Jännityksen vuoksiko? Vai siksi, että fiktiivisiin murhiin liittyy usein arvoitus, joka kiehtoo? Vai tyydyttävätkö nuo väkivallan teot omaa väkivallan tarvettamme, jota emme voi järjestäytyneessä yhteiskunnassa purkaa luonnollisesti?

Toisen ihmisen kohteleminen kaltoin toimii ajurina monessa hienosti tehdyssä tarinassa. Myönnän, syyllistyn itsekin kirjoittajana tuohon samaan asiaan.

Silti sitä on joskus syytä ihmetellä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: murha, väkivalta, väkivaltaviihde, rikoskirjallisuus, dekkari, kirjailijan työ

Kotimainen dekkari keskusteluttaa netissä

Maanantai 12.9.2016 klo 7.37

Aina välillä joku laittaa netin keskustelupalstoilla liikkeelle keskustelun suomalaisesta kirjallisuudesta. Ihan hyvä niin. Paljon turhemmistakin asioista bittikohtaamisissa keskustellaan.

Törmäsin Suomi 24:ssä tähän nimimerkki poirotvallanderin liikkeelle laskemaan keskusteluun suomalaisen dekkarin tasosta ja laadusta verrattuna ulkomailla julkaistaviin dekkareihin. Mielenkiintoista mielipiteenvaihtoa, näin kirjailijan kannalta. Niin on monta mieltä kuin on miestä ja naistakin. Niin kuin pitää ollakin, kun kirjoista puhutaan.

Oma uskoni on, että Suomessa julkaistaan vuosittain montakin sellaista teosta, jotka laadultaan kuuluisivat käännöskirjojen joukkoon isoillakin kielialueilla. On niin monesta esteen ylityksestä kiinni se, pääsevätkö ne sinne vai ei. Useimmiten eivät pääse, eikä niitä noteerata kunnolla edes Suomessa.

Mauri Sariola nostetaan ansaitusti aina esiin, kun puhutaan suomalaisen dekkarin jatkumosta. Nimimerkki Dekkaritutkija kyselee ketjussa, mitä samanlaista minun Sudenmaa-kirjoissani on verrattuna Sariolan Susikoskiin. Hän nostaa esille suomalaisen elämänmuodon ja maaseudun kuvaukset.

Vertaus tuntui tuolta osin hyvältä lukea. Juuri noita asioita ajattelin, kun lähdin kirjoittamaan Ahventen valtakunnan myötä suomalaisen näköistä dekkaria. Jossain alitajunnassa Sariola kenties kummitteli, kun arvoisa rikosylikonstaapelini muuttui kirjoittamisen aikana alkuperäisestä Reijo Hurtanmaasta Sudenmaaksi.

Suomalaisuudessa on yhä paljon mistä ammentaa maailmalle. Toivottavasti saan jatkaa sitä työtä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: dekkari, rikoskirjallisuus, kirjailijan työ, poirotvallander, Mauri Sariola, Dekkaritutkija, Ahventen valtakunta

Seitsemän tarinaa rikoksesta ilmestyy elokuussa

Perjantai 16.5.2014 klo 9.29

Elokuussa ilmestyy seitsemän Kariston kautta kirjojaan julkaisseen kirjailijan yhteinen antologia nimeltään Rikos - 7 rikostarinaa. Mukana on kovasti arvostamiani kirjailijoita - tosi mukavaa olla yksi tuosta joukosta. Kiitos siitä Karistolle.

Kirjoitin kokoelmaan ehkä vähän humoristisenkin, Viron viinaralliin sijoittuvan tarinan nimeltään Suljetun auton arvoitus. Suljettuja huoneita on rikoskirjallisuus täynnänsä - miksipä sabluunaa ei voisi sijoittaa autoonkin? Toivottavasti osasin sijoittaa tarinaan myös tummia sävyjä vaalealle pohjalle.

Samaan aikaan ilmestyy Karistolta muuten novellikokoelma nimeltään Rakas. Se sisältää romanttisia novelleja. Rikoksista pyydettiin kirjoittamaan seitsemän miestä, rakkaudesta seitsemän naista - olisipa joskus tulevina aikoina hauskaa kääntää tuo asetelma toisin päin, ja katsoa miten eri sukupuolten kuvittelema rakkaus ja rikos eroavat toisistaan.

En usko, että kovinkaan paljon. Tai muuten olemme aika heikoilla tässä elämässä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Rikos - 7 rikostarinaa, Karisto, rikoskirjallisuus, Suljetun auton arvoitus, mieskirjailijat, naiskirjailijat

Miksi kukaan kirjoittaisi rikoskirjallisuutta?

Perjantai 24.10.2008 klo 13.22

Olen miettinyt aika paljon sitä, miten dekkarit ja ns. korkeakirjalliset romaanit eroavat toisistaan. Aihe on sikäli henkilökohtaisesti ajankohtainen, kun keväällä 2009 ilmestyvästä seuraavasta romaanistani ei tule dekkaria.

Myllylahti Oy:n Mauno Moilanen oli sitä mieltä, että siinä ei ole riittävästi dekkarimaisia piirteitä MurhaMylly-sarjaan. Minulle tuo käy: olenhan kirjoittanut tarinaa, en dekkaria/korkeakirjallista romaania.

Löysin netistä pienkustantamo Blue Moon Oy:n Raimo Salokankaan erinomaista pohdintaa siitä, miksi kukaan kirjoittaa rikoskirjallisuutta, mitä se on ja miksi sitä luetaan.

Joskus kannattaa myöntää, että joku on pähkäillyt asian jo paremmin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: dekkarit, rikoskirjallisuus