Kirjailijalla voi olla pitkä raskausaika

Tiistai 27.5.2014 klo 14.17

Näihin samoihin aikoihin kesällä 2010 kirjoitin erääseen viestintähankkeeseen Suomenlahden saarille sijoittuvia tarinoita. Kesä oli silloinkin kauneimmillaan, mutta minä kuvittelin myös millaista on hylkeenpyynti keväisillä jäälautoilla, ja miltä tuntuu majoittua lumiluolassa keskellä kylmää valkoista lakeutta.

Sinä kesänä törmäsin ensimmäisen kerran eräällä saarella tapahtuneisiin asioihin melkein sata vuotta sitten. Ne tekivät minuun suuren vaikutuksen, aloin keräämään lisää tietoa noista ajoista ja tapahtumista. Lopulta minulla oli viime kesänä mahdollisuus päästä käymään tuolla saarella. Näin omin silmin saaren, sen rannat ja metsät. Tarina alkoi virrata vahvana mielessäni, minun oli pakko ryhtyä kirjoittamaan sitä paperille.

Tänä keväänä lähetin tarinasta hahmotelman kustantajalle. Tänään arvostamani kustannustoimittaja lähetti minulle viestin, että he ovat alustavasti varanneet kirjalle paikan heidän kustannusohjelmassaan syksylle 2015.

Työtä on vielä paljon tehtävänä, mutta jos hyvin käy romaani on lukijoiden käsissä viiden vuoden kuluttua ensimmäisen ideani syntymisestä. Ihmislapsen syntymä kestää hedelmöityksestä synnytykseen melkein aina sen saman yhdeksän kuukautta. Kirjallisen tuotoksen valmistumisaikaa ei voi etukäteen tietää.

Stephen King on joskus verrannut tarinan kirjoittamista vanhojen fossiilien kaivamiseen ylös maasta. Olen samaa mieltä - se on tehtävä rauhallisesti ja ajatuksella, jotta tarinan hauraat luut eivät rikkoudu.

Kirjailija ei ennusta, mutta joskus kirjoitettu käy toteen

Perjantai 21.2.2014 klo 8.43

Kyösti Salovaara pohtii blogissaan (20.2.14) ansiokkaasti sitä, kuinka vaihtoehtoishistoria on kautta aikain ollut kirjailijoille yksi tapa hahmottaa maailmaa ympärillään, ja sitä mihin olemme menossa.

Vaihtoehtoisen historian kirjoittaminen on yksi keino ottaa etäisyyttä siihen, mitä on jo tapahtunut. Se ehkä auttaa meitä havaitsemaan - vaikkakin jälkikäteen - missä vaiheessa tapahtumien kulku muutti suuntaansa tavalla, jota kukaan ei voinut ennustaa. Entäpä, jos asiat olisivat menneet toisin?

Parhaimmillaan vaihtoehtoishistoria on kutkuttavan hyvää fiktiota. Luen parhaillaan John Boynen romaania Tarkoin vartioitu talo (Bazar 2011). Kirja kertoo Venäjän viimeisen tsaarin lähipiiriin päässeestä, ja hovista tarkkoja havaintoja tekevästä tavallisesta musikasta. Kirjan puolessa välissä ounastelen, mitä tarinan lopussa tapahtuu, ja kuka henkilöhahmoista paljastuu miksikin.

Pystyn vain ounastelemaan. Niinhän me teemme myös tässä tavallisessa elämässä, kun uusi ihminen astuu elämäämme. Emme tiedä, kuka hän on ja millaiseksi suhteemme muodostuu. Onko lopussa odotettavissa iloa ja riemua, vaiko surua ja tuskaa?

Lienee parempi miettiä sitä vasta jälkikäteen kuin ennakoida liikaa. Jälkikäteen on ehkä mahdollista nähdä selvemmin, missä onnistuimme, ja missä jokin meni vikaan.

Niobe on kohta lukijoilla

Perjantai 10.1.2014 klo 14.39

Uusin romaanini Niobe julkaistiin virallisesti viime viikolla. Kirjastot ja kirjakaupat ovat ottaneet sitä kiitettävästi listoilleen.

Tämä näkymä kirjastojen verkkosivuilla saa kirjailijan mielen iloiseksi: kirja on kohta lukijoiden käsissä. He tekevät tarinaan sen toisen puolen. Millainen kokonaisuus siitä muodostuu - sen jätän lukijoiden päätettäväksi.

Romaani sairastaa. Miksiköhän?

Keskiviikko 30.10.2013 klo 17.42

Toimittaja Riitta Kylänpään raflaavasti otsikoitu juttu Suomen Kuvalehdessä on herättänyt keskustelua suomalaisen kirjallisuuden, eri toten romaanin tilasta. Moni kirjailijakollega tuntuu ottaneen jutun loukkauksena omaa ammattitaitoaan kohtaan.

En osaa oikein loukkaantua. Jostakin syystä Suomessa on keskusteltu jo pidemmän aikaa kirjallisuudesta itsestään: on mietitty, miksei novelleja julkaista, on pelätty ja odotettu sähkökirjan tuloa, on odotettu joka ikisenä joulunalusaikana yhtä suurta hittiä jota kansa ostaisi niin että myyntikäyrät näyttäisivät yläviistoon.

Keskustelua tarvitaan. Ehkä se kertoo siitä, että kirjan asema instituutiona, yhtenä kulttuurimme peruskivenä on rapautumassa. On niin paljon kaikenlaista muuta: nopeampaa, helpommin sulavaa, visuaalisesti komeampaa...

Enemmän olen huolissani siitä, miksi käymme niin vähän keskustelua runojen, novellien ja romaanien teemoista. Niitähän kirjailijat yrittävät tuoda esille ja käsitellä.

Ainakin näin olen itse ymmärtänyt kirjallisuuden merkityksen.

Kirjailijaksi synnytään - entä kirvesmieheksi?

Perjantai 21.6.2013 klo 9.50

Helsingin Sanomissa haastateltiin 20. kesäkuuta kirjailija Henna Helmi Heinosta. Hän on julkaissut yhden romaanin, ja ensi keväänä tulee jutun mukaan ulos nuortenkirja. En ole tutustunut Heinosen tuotantoon, mutta onnittelen hienosta saavutuksesta. Jokainen kirja on suuren työn tulosta.

Luin kuitenkin kirjailijahaastattelua hieman hämmentyneenä, kuten aikaisempiakin Heinosta koskevia lehtijuttuja. Niissä keskitytään häneen persoonana, ja hänen palavaan haluunsa olla kirjailija. Toimittajaminäni miettii, onko näkökulma jutun kirjoittajan vaiko jutun kohteen itsensä valinta.

On upea asia, jos joku haluaa olla kirjailija. Mutta silti näkisin mieluummin kaiken keskiössä tarinan. Sen kirjailijan luoman melkein totta olevan sadun, jolla hän yrittää saada jonkinlaista otetta tästä maailmasta, yrittää muuttaa jotakin näkymätöntä näkyväksi lukijoilleen.

Ehkä joku muu haluaa olla palavasti kirvesmies. Hän haluaa rakentaa talon, ja kertoo siitä kaikille. Se tulenpalava kirvesmies voi olla ihan kiva tyyppi, ja kenties taitava rakentajakin. Jostakin syystä haluaisin kuitenkin tietää enemmän itse talosta kuin sen rakentajasta.

Hyvällä tarinalla, ja hyvällä talolla kun on ainakin yksi yhteinen ominaisuus. Niihin kumpaankin jää mielellään pidemmäksi aikaa asumaan.

Edgar Rice Burroughsin neuvot romaanin kirjoittajalle

Keskiviikko 10.4.2013 klo 8.01

Kirjailijalta kysytään aika usein neuvoja kirjoittamiseen. Niitä on hankala antaa, kas kun jokaisella meistä on erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet jonkin uuden luomiselle. Kun kysytään, sitä yrittää mumista sellaisen vastauksen, jollaista luulee kysyjän odottavan.

Tarzanin, ja monen muun legendaarisen hahmon luoja Edgar Rice Burroughs (1875-1950) kiteytti mielestäni osuvasti jotakin olennaista kirjoittamisesta. Hänen mielestään hyvän romaanin kirjoittajan täytyy olla

1 pettynyt ja masentunut.
2 olla epäonnistunut kaikessa mitä hän on tehnyt.
3 hänen on täytynyt viettää sietämättömän yksitoikkoista ja mielenkiinnotonta elämää.
4 hänen täytyy olla sydämensä pohjasta kyllästynyt sivistykseen.
5 hänen ei tarvitse piitata kieliopista eikä hän lue paljon.
6 hän omistaa keskitason aivot ja tavalliset taipumukset.
7 hän osaa olla käsittelemättä sellaisia aiheita, joista hän ymmärtää jotakin.

Lähde: Curt Riess: Bestseller (Otava 1963)

Uusi käsikirjoitus on matka tuntemattomaan

Keskiviikko 11.4.2012 klo 8.28

Aloitan parhaillaan uuden romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version kirjoittamista. Minulla on päässäni epämääräisenä möykkynä ajatus teemasta, josta haluan irroittaa lihat näkösälle tarinankerronnan julmalla veitsellä. Jokin outo ääni kuiskuttelee korvaani, että voisin löytää teemasta jotakin uutta, jotakin jota ei ole vielä kerrottu.

Ruutupaperivihkossa on kuukausien aikana kertyneitä ranskalaisia viivoja kysymyksistä, joiden avulla toivon voivani potkia tarinaa eteenpäin. Alitajunnassa, vielä aika syvällä odottaa koko joukko kohtauksia, joissa luomani ihmishahmot elävät, kuolevat, rakastavat, vihaavat ja antavat teemalle kasvot.

Tarinan ensimmäisen version kirjoittaminen on minulle kuin juopunutta harhailua liian leveällä jalkakäytävällä. Ei oikein tiedä, että mihin sitä on menossa. Tai luulee tietävänsä, mutta jalat eivät tottele, eikä pää. Voi olla, että päädyn ison, kauniin, kiinnostavan teemani kanssa aivan jonnekin muualle kuin minne olen luullut olevani matkalla.

Tämä tarinankertojan ammatti on yhtä helvettiä. En suosittele tätä kenellekään. Jostakin syystä pidän tästä enemmän kuin juuri mistään muusta.

Kuinka romaani kuuluu aloittaa

Torstai 1.3.2012 klo 8.12

Varmaankin jokaisella kirjoittajakurssilla puhutaan tarinan aloittamisen tärkeydestä. Siitä, kuinka aloituksen tulisi imaista lukija mukaansa tarinaan ja kertoa jotakin tarinan teemoista ja henkilöistä. Samalla aloituksen tulisi asettaa jo niitä kysymyksiä, jotka saavat vastauksensa vasta viimeisellä sivulla.

Ei ihan helppo tehtävä. Alla näkyy se tapa, jolla minä päätin aloittaa tämän kevään romaanini Ristimitan tarinan kutomisen. Ne, jotka kirjani (toivottavasti) lukevat loppuun asti voivat vastata kysymykseen, löytyykö kaikkia noita asioita seuraavista sanoista.

Lumi lensi vasten auton tuulilasia. Se yritti päästä autoon sisälle. Anopin ääni lensi niskaani. Se yritti päästä päähän sisälle.

   ”Minähän sanoin, että tällä Tomilla on kultaiset kädet.”

   Lumi paakkuuntui lasinpyyhkimiin ja tuulilasin reunoille, eivätkä pyyhkimet jaksaneet työntää sitä pois. Anopin ääni porautui kalloon, se iski jokaisen sanansa perille ja paakkuuntui päähän. Anopin nimi oli Dagmar. Se oli hyvä nimi hänelle.

   ”Niin on hienot ja raskaat työhön. Koskaan ne ei saa mitään valmiiksi. Kaiken se jättää kesken, tämä meidän Tomi.”

   Alku oli Dag Dag Dag, ja loppu oli Mar Mar Mar. Anopin ääni takoi. Vaihdoin pitkiltä lyhyille, vaihdoin takaisin. Valkoinen seinä tuli kohti, muuttui pilkuiksi, tuli taas.

   ”Sinä olisit tyttö saanut paljon parempiakin miehiä.”

   ”Saihan se.”

   ”Mitä?”

Ristimitta, kuudes romaanini ilmestyy maaliskuussa

Perjantai 25.11.2011 klo 13.55

Ristimitta, kuudes romaanini ilmestyy maaliskuussa 2012. Ensimmäisen lauseen taisin kirjoittaa tähän käsikirjoitukseen neljä vuotta sitten. Pitkät ovat kirjailijan työrupeamat - mutta lopputulos on aina palkinnut, ainakin tähän saakka, ja ainakin kirjoittajansa.

Teemalähtöisenä kirjoittajana lähdin Ristimitassa etsimään syitä siihen, miksi toiset meistä kestävät elämän antamia iskuja paremmin kuin toiset. Jokainen meistä niitä saa. Toiset nousevat iskun saatuaan ylös, pyyhkivät pölyt hihoistaan ja hymyilevät. Toiset jäävät maahan makaamaan.

Kustantaja Kariston lukijat löysivät käsikirjoituksesta huumoria ja tragikomiikkaa. Kyllä se kirjoittajalle käy - ilohan on vain surun kääntöpuoli ja riemu tuskan velipuoli. Toista ei voi olla olemassa ilman toista.

Kirjailijat eivät uskalla kirjoittaa, sanoo Mäkinen

Lauantai 19.11.2011 klo 6.49

Hesarin kulttuuritoimittaja, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoraadissa kaksi vuotta istunut Esa Mäkinen on tätä mieltä lehden lauantaiesseessään 19. marraskuuta. Kirjoittajat ovat suoltaneet perinteistä ja tylsää tekstiä, sanoo hän.

Mäkinen valittaa sitä, että esikoiset ovat perinteisiä romaaneja, eivätkä niiden kirjoittajat harrasta tarpeeksi kokeiluja eivätkä hassutteluja. Syntyy kerrontaa ilman raikkautta ja kunnianhimoa.

Ehkä se tuolta näyttääkin - jos lukee putkeen sata esikoisteosta, eikä juuri muuta. Esikoisen kirjoittaja tyhjentää aikamoisen pajatson tekstiinsä. Monelle sen tarinan aihe on hyvin omakohtaista ja itse koettua - eikä siinä tee juuri mieli kikkailla.

Uskon että Mäkisenkin näkökulma muuttuisi tyystin toiseksi, jos hän lukisi ja seuraisi esikoisensa julkaisseiden kirjailijoiden teoksia sarjana aina siihen viidenteen tai kuudenteen teokseen saakka. Jokaisessa ammatissa kehittyy, myös kirjailijana. Ensimmäinen kustannustoimittajani - Mikko Aarne Otavalta - sanoi, että monesti kirjalijan neljäs teos on hänen parhaaansa.

Toki ripaus kokeilua ja omaperäisyyttä ei ole koskaan pahaksi. Ilman niitä ei Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin (1962) kaltainen mestariteos olisi koskaan syntynyt. Ei muuten ollut esikoinen: Time for a Tiger oli ilmestynyt jo kuusi vuotta aikaisemmin.

Kansi kertoo kirjasta - jotakin

Lauantai 11.12.2010 klo 8.42

Liian iso juttu, neljäs Reijo Sudenmaa -sarjan romaani ilmestyy maaliskuussa 2011. Reija Kaskiahon teokseen suunnittelema kansikuva ja kirjan teemojen lyhyt esittely löytyvät täältä.

Kansikuva, ja takakannen esittelyteksti ovat tärkeä osa jokaista kirjaa. Ne saavat kirjan näkevän joko tarttumaan siihen, ja hylkäämään sen. Ne kertovat jotakin siitä, mitä kirja sisältää. Kysymyksessä on tavallaan lupaus.

Eittämättä onnistuneista kansikuvista tulee ensimmäisenä mieleen Tuntemattoman kypäräpäisen sotilaan profiili. Epäonnistuneista...

Niitäkin tulee mieleen.

Kirjagenren reuna-alueilla on liukasta

Keskiviikko 10.11.2010 klo 7.06

Vilkaisu Pirkanmaan kirjastojen yhteiseen PIKI-verkkokirjastoon kertoo, että viime keväänä ilmestynyttä Kuolleita unelmia-romaaniani on kirjastoissa yhteensä 25 kappaletta. Niistä 23 oli vilkaisuhetkellä lainassa ja 2 oli hyllyssä.

Vastaavasti, keväällä 2009 ilmestynyttä Tammikoti-romaania on kirjastoissa 14 kappaletta. Puolet oli lainassa ja puolet hyllyssä.

Kuolleita unelmia on luokiteltu jännitysromaaniksi, Tammikoti avioliitto- ja rikosromaaniksi. Kirjoittajalle, eli minulle kysymyksessä on saman kirjasarjan kaksi itsenäistä osaa.

Kuinkahan paljon kirjallisuuden jakaminen eri tyyppeihin - eli genreihin - ohjaa kirjoja ostavia ihmisiä? Entä kuinkahan paljon se ohjaa niitä lainaavia ja lukevia ihmisiä heidän valintapäätöksissään?

Asia tuli taas mieleen, kun eilen julkistettiin tämänvuotiset lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat. Monenlaisia hyviä tarinoita on valittu kisaamaan samasta palkinnosta.

Toivottavasti sangen lipoisa genre-ajattelu ei estä ketään lukijaa löytämästä itselleen merkittävää tarinaa.

Kuolleita unelmia on minun osaltani valmis

Lauantai 6.2.2010 klo 7.44

Kuolleita unelmia, neljäs romaanini on nyt oikoluettu ja viimeiset korjausesitykset kustantajalle on lähetetty. On yksi kirjailijan elämän parhaista hetkistä.

Seuraavaksi - toivottavasti - romaaniin tarttuvat sen lukijat maaliskuun 15. päivän, eli kirjan ilmestymisen jälkeen. Tarttuvat, ja lähtevät omista lähtökohdistaan tekemään kokonaiseksi sitä tarinanpuolikasta ja maailmaa, jota yritin kansien väliin omalta osaltani luoda.

Katselin äskettäin kirjastossa Edgar Rice Burroughsin - eli Tarzanin luojan - Mars-kirjojen selkämyksiä nuorten osastolla. Noin kymmenen vuoden ikäisenä pidin paljon noista John Carterin seikkaluista kertovista kirjoista.

En lainannut enää Mars-kirjoja. Ehkä kuluneet yli kolmekymmentä vuotta ovat tehneet jotakin sille tarinalle, joka kymmenvuotiaan pojan ja kirjailijan yhteistyöllä silloin syntyi.

Mistäpä hyvä nimi romaanille

Perjantai 4.9.2009 klo 11.43

Tähän aikaan vuodesta tiedän, että minulta ilmestyy seuraava romaani ensi keväänä. Minä tiedän, mistä se kertoo. Tiedän suurin piirtein senkin, montako sivua romaanissa tulee olemaan. Pakkohan minun on tietää: olen itse kirjoittanut sen.

Kokemukseni mukaan nimen löytäminen ihmislapselle on paljon helpompaa kuin kirjan nimen keksiminen. Kas kun kalenterista ei niitä löydy valmiina. Aika monet hyvät nimet on jo käytetty. Matti-nimisiä ihmislapsia mahtuu koulussa samalle luokalle montakin, mutta kirjaston hyllyssä kaksi Matti-nimistä romaania on liikaa.

Kirjan nimen pitäisi kertoa jotakin sen sisällöstä. Mutta nimi ei saisi kuitenkaan paljastaa liikaa. Ja lyhytkin sen pitäisi olla. Ja iskevä.

Kolme on ehdokasta minulla. Saas nähdä, millä niistä rikosylikonstaapeli Sudenmaa lopulta jatkaa seikkailujaan kolmannessa kirjassaan.

Kirjoittaako itsestään - vai jostakusta muusta?

Sunnuntai 30.8.2009 klo 14.58

Tämän päivän (30.8.) Kymen Sanomissa Kari Hotakainen on haastattelussa sitä mieltä, että "romaanikirjailijalle on tuhoisaa kirjoittaa itsestään. Hänen persoonapronomininsa ei ole minä vaan hän."

Asiasta olen kollegan kanssa totisesti samaa mieltä. Olen, vaikka kokovartalopeili tuntuukin kuuluvan yhä yleisemmin nykyihmisen kalustukseen, ja kirjailijaltakin odotetaan enemmän mielipiteitä kirjoittamisestaan kuin sen tuotoksista.

Niin sanottu terapiakirjoittaminen on tietenkin asia erikseen. Tämä väheksyttykin kirjoittamisen muoto on eräs jaloimpia ja hyödyllisimpiä tekstitaiteen lajeja.

Mutta sen paikka ei ehkä aina ole fiktiivisessä romaanissa.

Tammikoti ilmestyy maaliskuussa

Torstai 11.12.2008 klo 6.50

Kolmas romaanini, nimeltään Tammikoti ilmestyy maaliskuussa 2009. Muutaman vuoden työni tulee painetuksi, kansitetuksi ja ihmisten nähtäville. Toivottavasti myös lukijoiden luettavaksi ja arvosteltavaksi.

Hätkähdin, kun kirjan kustantantava Myllylahti Oy luokitteli sen rikos- ja avioliittoromaaniksi. Mutta vähän aikaa pohdittuani totesin, että ajatuksessa on ideaa. Liian usein, varsinkin meillä Suomessa se kaikkein läheisin ihminen on toiselle ihmiselle myös se kaikkein vaarallisin.

Romaanissa yritän kysyä, onko toimimattomassa suhteessa miehen ja naisen välillä kysymys sairaudesta nimeltä riippuvuus. Ja jos on, niin voidaanko sitä parantaa niillä työkaluilla, joilla riippuvuussairauksia yleensä parannetaan.

Reija Kaskiahon Tammikotiin tekemä kansi julkaistiin tällä viikolla. Itseäni miellyttää tuo synkkyydestä valkeuteen avautuva sydän tuossa keskellä. Avautuu se, vaikka rikki onkin. 

 

 

Appelsiinin tuoksu - positiivinen lukukokemus

Perjantai 15.8.2008 klo 8.25

Luin eilen loppuun Joanne Harrisin romaanin Appelsiinin tuoksu (Otava 2002). Oli erittäin miellyttävä lukukokemus, ja malliesimerkki siitä miten kirjailija ei tarvitse shokkiefektejä tarinan luomiseen silloin, kun hän osaa työnsä.

Appelsiinin tuoksu kertoo elämästä Ranskan maaseudulla toisen maailmansodan aikana, saksalaisen miehitysvallan alla. Sodan kuvausta tärkeämpää on kuitenkin kuvaus siitä, miten yhdeksänvuotias tytär vähitellen raunioittaa äitinsä elämän, ja muuttaa siinä samalla monen muunkin ihmisen elämän suuntaa.

Pidin erityisesti Joanne Harrisin kyvystä "kuvittaa" tarinaa luonnon, eri ruokalajien ja myös ihmisten kuvauksella. Kirjan liepeestä luin, että hän on myöskin kirjailija Pienen suklaapuodin takana. Ilmankos... Kyseinen elokuva on yksi lemppareistani.

Kysymys: Joko uusi kirja on tulossa?

Perjantai 11.7.2008 klo 20.11

Tänään se tehtiin minulle taas. Kävin kylässä, ja ennen kuin ehdin sijoittaa peffani olohuoneen sohvalle minulle esitettiin tuttu kysymys:
"Joko seuraava kirja on työn alla?"

Täytynee kysyä joltakin kokeneelta kirjoittajakollegalta tähän kysymykseen sopiva patenttivastaus.
- Totta h-tissä on? Mitäs luulet?
- Mitä sinä sillä tiedolla teet?
- Tai jotakin muuta.

Sitä ottaa itselleen vähän hengähdystaukoa tässä vaiheessa, kun edellinen punnerrus on parhaillaan painokoneessa. Tietenkin tuolla kirjoituspöydän laatikossa uinuu se seuraavan kypsän(?) marjan raakile, joka jonakin päivänä nostetaan pöydälle.

Hyvällähän tuota asiaa aina kirjoittajalta kysytään. Siihen on vain niin hankala vastata. Kun ei vielä itsekään tiedä, onko siitä seuraavasta raakileesta oikeasti eläjäksi. Ainakaan sitä ei osaa kysyjälle kuvata.

Montako henkilöä on romaanissa tarpeeksi?

Keskiviikko 2.7.2008 klo 16.00 - Martti Linna

Luen parhaillaan Anneli Poukan kirjoittamaa dekkaria Syyllinen, syyllisempi, syyttäjä (Myllylahti 2008). Anneli osallistui tällä tarinallaan Kouvolan Dekkaripäivien vuoden 2006 dekkarikäsikirjoituskilpailuun, ja oli siellä kuuden parhaan joukossa.

Tarinointi on sujuvaa, ja käänteitä riittää. Useammalla kuin yhdellä henkilöllä on ollut syynsä syyllistyä siihen veritekoon, jota Hannu Hannula, ja muut poliisit tutkivat. Erityisesti nautin niistä jaksoista, jolloin Anneli Poukka käyttää oman alueensa, eli Turun seudun murretta. Miten monipolvinen kieli suomi onkaan!

Syyllinen, syyllisempi, syyttäjä sai minut miettimään sitä, miten paljon erilaisia henkilöhahmoja romaani tarvitsee toimiakseen. Ja toisaalta, miten paljon se niitä kestää. Anneli Poukan romaanissa riittää erilaisia hahmoja ihan mukavasti. Täytyy tunnustaa: jossakin vaiheessa minä kadotin useana iltana sen, kuka nyt on kukakin.

Paljonko on tarpeeksi? Ja montako henkilöä on riittävästi? Minä, kuten moni muukin lukija luen kirjaa mielelläni illalla kello yhdeksän jälkeen, kun päivän muu häsellys on päättynyt. Eli vireystila on jo selvästi laskeva...