Tiedolla johtamisesta ja liian pikaisesta puheesta

Keskiviikko 12.4.2023 klo 9:24

Antiikin Kreikkaa on ollut tapana pitää suurien puhujien kulta-aikana. Historiankirjojen mukaan suuret filosofit osasivat silloin argumentoida, eli perustella omat kantansa retorisesti, eli korkealentoisesti ja kaunokielisesti. Luulen, että nuo suuret puhujat jäisivät nykyisessä somemaailmassa takamatkalle verrattuna aivan toisenlaisiin esiintyjiin.

Olisi ollut mielenkiintoista levätä kärpäsenä jollakin Akropoliin pylväistä silloin, kun nuo ateenalaiset filosofit, tiedemiehet ja poliittiset päättäjät väittelivät yhteisistä asioista ja silloisesta maailmankuvasta. Kuinka usein, ja millä tavoin he tarttuivat vastaväittäjien lauseisiin? Mistä he hakivat perustelut omille näkemyksilleen? Kuinka kuulijat yrittivät todentaa noita perusteluja? Kännykkää, saati nettiä heillä ei ollut käytössään.

Tämän kevään eduskuntavaaleissa useampikin puolue puhui vaaliohjelmassaan tavalla tai toisella tutkitun tiedon tärkeydestä, ja sen käyttämisestä päätöstenteon apuna. Yhteistä noille puolueille oli, että ne pärjäsivät vaaleissa huonosti. Se herättää kysymyksiä.

Uskoivatko äänestäjät enemmän tunteisiin kuin tietoon? Pettikö noilta puolueilta argumentaatio, retoriikka vaiko kumpikin? Oliko poliittista itsemurhaa maalailla parin tuhannen euron kotterolla kallistuvista kauppareissuistaan jotenkuten selviäville kansalaisille ruusuista tulevaisuutta 50 000 euron saastuttamattomien sähköautojen omistajina?

Hiljattain eräs naamakirjakaverini kehotti äänestämään annetuista vaihtoehdoista viime vuoden suurinta julkista huijausta. Noiden huijausten finalisteiksi oli selviytynyt – luulen, ei omasta tahdostaan – lähinnä erilaisten yritysten ja muiden toimijoiden vihertäviä julkisuuskuvakampanjoita. Syyksi finaaliin pääsemiselle oli eräälle kampanjalle kirjattu, että sen totena esittämät asiat on kaikkien tiedemiesten toimesta esitetty valheellisiksi.

Onkohan maailman kaikilta tiedemiehiltä edes kysytty? Onko kaikilla tieteenaloilla varmasti jonkinlainen näkökulma ja tutkimusote noihin valheellisiksi leimattuihin asioihin? Eikös yksi elävän ja jotakin tuottavan tieteellisen työn perusasioita ole kaiken jo tutkitun asettaminen kyseenalaiseksi – mitä se siis kertoo tiedeyhteisöstä, jos kaikki sen jäsenet ovat samaa mieltä jostakin asiasta?

Sosiaalisen median käytännöt näkyvät levinneen laajasti erilaiseen sanankäyttöön yhteiskunnassa. Siellä on ollut jo pitkään tapana, että jonkun toisen jotakin sanomasta erotetaan osia asiayhteydestään, ja sen jälkeen niitä käytetään täysin toisessa yhteydessä joko mustamaalaamaan alkuperäistä sanojaa, tai korostamaan jonkun toisen nokkeluutta ja sanavalmiutta. Usein tällaisia irtiottoja kutsutaan meemeiksi. Jotkut päättäjätkin – myös kansanedustajat – ovat oikein profiloituneet tällaisten lohkaisujen metsästäjiksi ja käyttäjiksi.

Tieto on perinteisesti ollut jotakin joka pitää pureskella, pohdiskella ja kirjoittaa auki, ennen kuin sitä voi nimittää tiedoksi. Kaikkea tuota tehdään harvoin yhdellä, tai edes muutamalla lauseella. Pelkään pahoin, että yhä pinnallisemmaksi ja nopeammaksi käyvässä viestinnässä meidän ihmisten välillä sekä perustelujen, että muita puhujia kunnioittavan kaunopuheisuuden merkitys on vähenemään päin.

Leimakirves heiluu taas - nyt ihmisten kesken

Keskiviikko 7.12.2016 klo 6:48

Tulin töihin metsäalalle 80-luvulla. Silloin leimakirves oli jo pikku hiljaa poistumassa metsätyömailta ja puuvarastoilta. Kirveellä merkittiin hakkuussa poistettavat puut niiden kylkiin tehdyillä pilkoilla. Kirveellä myös merkittiin varastopaikalla, mille yhtiölle sinne pinotut puut kuuluivat.

Seurasin surullisena kielenkäyttöä sosiaalisessa mediassa, ja muissa sähköisissä medioissa eilen. Silloin, 6. joulukuuta vietettiin Suomen 99. itsenäisyyspäivää. Toisaalla Helsingissä marssivat natsit. Toisaalla oli nähty suvakkien ja heidän suojattiensa kulkue. Iloittiin, kun niitä toisia oli niin vähän, ja poliisit pitivät heidät hyvin kurissa.

Yksi televisiouutisten pääaiheista oli eri ryhmien mahdollisen yhteenoton raportointi. Sitä ei tullut, toimittaja seisoi yksin mikrofoni kädessään Hietaniemen hautausmaalla. Toivon, ettei uutistoimituksen väki pettynyt odotetun uutisaiheensa menemisestä mönkään.

Harvennusmetsässä leimakirveen iskun sai useimmiten kokea puista se kaikken huonoin: paksuoksainen, rungoltaan väärä, huonolatvainen. Se sai väistyä parempiensa kasvun tieltä. Minusta näyttää siltä, että yhteiskunnassa on otettu taas leimakirves käyttöön.

Nyt sillä leimataan puiden sijasta ihmisiä. Niitä toisenlaisia. Erilaisia. Jotka joutaisivat pois.

Sosiaalinen media ja terve narsismi - toimiva yhtälö?

Keskiviikko 14.1.2015 klo 12:29

Monella meistä on netissä omat kotisivut. Vielä useammalla taitaa olla oma tilansa Facebookissa. Kaikkein nopeimmilla uuden tekniikan omaksujilla löytyy sijaa vielä Instagramista ja muista sähköisistä ns. sosiaalisista medioista.

Tänä itsestä otettujen kuvien kultaisena aikana sosiaaliseen mediaan mukaan lähtevä ihminen joutuu linjaamaan, paljonko hän on valmis kertomaan itsestään julkisesti ja mitä hän itsessään arvostaa. Hänen on linjattava, keitä hän kutsuu ystävikseen - edes Facebookissa.

Kirjaus naamakirjassa, valittu linkki naurattavaan videoon tai tervehdys kamun synttäripäivänä on samalla kannanotto. Vähintäänkin se on valinta.

Antiikin aikaisen tarun mukaan Narkissos oli kaunis nuorukainen, joka rakastui omaan peilikuvaansa lähteessä. Hän riutui mahdottomaan rakkauteensa ja kuoli.

Luulen, että nykyihmisen on mahdollista rakastua tykkäyksiä keräävään sähköiseen peilikuvaansa. Siitä voi tulla toinen minä - tai ainakin se kuva itsestä, jollaisena haluaisin itseni mieluiten nähdä.

Terve itsensä rakastaminen on hyvästä, sairaudeksi kehittynyt narsismi raskasta kanssaeläjille. Hyvä, silmiä avaava lukukokemus aiheesta on ainakin Tuija Välipakan ja Arja Lehtosaaren kirja Sata tapaa tappaa sielu (Ajatus Kirjat 2007).

Facebook ja ne muut kanavat

Lauantai 22.5.2010 klo 17:48

Olen ollut rapiat kaksi kuukautta Facebookissa. FB:ssä, sosiaalisessa mediassa, siellä missä jokaisen täytyy olla.

Tällä hetkellä jakaisin naamakirjan käyttäjät tällaisiin ryhmiin:

- ne, joilla on niin tylsää, että he kirjoittajavat naamakirjaan että on tylsää

- ne, joilla on jotakin myytävää, ja jotka haluavat saada sen jonkin esille myös Facebookissa, missä kaikki ovat: kirjansa, ajatuksensa, oman erinomaisuutensa

- samanmieliset, jotka haluavat keskustella samasta aihealueesta toisten samanmielisten kesken

- pilailijat, joille koko juttu on uusi kanava jakaa tsoukkeja

Noin sen näkisin. Ehkä tiedän kahden vuoden kuluttua muitakin ryhmiä.