Nuo kaikki kauniit maisemat, joihin liittyy tarina

Sunnuntai 4.10.2020 klo 8:20

Ulkonäkö merkitsee, niin ihmisessä kuin muissakin eliöissä

Sunnuntai 20.9.2020 klo 9:00

Kokeile välillä vastavärejä elämäsi tarinassa

Tiistai 4.2.2020 klo 9:33

En halua ilmastovaaleja, mutta ympäristövaalit kelpaisivat

Sunnuntai 24.3.2019 klo 14:19

Vierasta sikaa lyödään nyt surutta  huhtikuisten eduskuntavaalien lähestyessä. Auta armias sitä jonkin puolueen kellokasta, joka lausuu desimaalin väärään paikkaan siteeraamassaan tutkimuksessa, valitsee tutkijoiden tekemistä skenaarioista vain yhden väitteensä tueksi tai mikä pahinta, lausuu väärin Ilmastonmuutoksen, meidän herramme nimen.

Näistä vaaleista odotettiin ilmastovaaleja ja sellaiset niistä näyttääkin tulevan. Tosin, vaaleihin on vielä monta päivää aikaa: median johdattelema yleinen mielenkiinto ehtii kääntyä vielä monta kertaa kulloinkin kiinnostavimmalta ja ajankohtaisimmalta näyttävään teemaan.

Tuo käännös paljastaa samalla armotta yhden meidän demokraattisen päätöksentekomme isoista heikkouksista. Asioita ajatellaan palasina, ei kokonaisuuksina. Palasia koskevalla hyvällä faktojen ulkoa osaamisella on mahdollista saada ääniä ja uusia kannattajia.

Sama ongelma paljastuu tässä Suuressa Tarinassa koko ajan: puhutaaan ilmastonmuutoksesta kun pitäisi ymmärtää ympäristöasioita, puhutaan hoitajamitoituksesta kun pitäisi puhua vanhusten arvokkaasta loppuelämästä, kysytään mielipidettä vastikkeettomasta kansalaispalkasta kun pitäisi keksiä, miten me pidämme kaikki mukana tässä yhteisessä venheessä nimeltään Suomi.

Puheeseen ilmastonmuutoksesta pitäisi liittää myös puhe fossiilisten polttoaineiden kiihtyvästä hupenemisesta, siitä millä me korvaamme muovin jolla olemme itsemme ympäröineet, puhe siitä mitä tarkoittaa luonnontilaisuus tässä maassa jossa ihminen on vaikuttanut luontoon viime jääkaudesta lähtien sekä puhe siitä, miten ja millä aikataululla me rajoitamme meidän ihmisten määrän ja kulutuksen tällä pallolla nykyistä alemmalle tasolle.

Noin isolla kokonaisuudella ei saa ääniä, eikä sitä voi hallita. Siksi on parempi puhua lämpöasteen puolikkaista ja siitä, saako metsää hakata miljoona kuutiota enemmän vai ei.

Kuin pyrstötiaisen lentoa - miten kirjallisuus ottaa vastaan uuden vuoden?

Lauantai 29.12.2018 klo 9:35

Kuvaan mielelläni luontoaiheita sekä kirjoittamalla että ottamalla valokuvia. Vähän ennen vuoden vaihtumista onnistuin nappaamaan kuvia pyrstötiaisesta, mielestäni yhdestä kauneimmista Suomen luonnosta löytyvistä pikkulinnuista.



Pyrstötiainen ei ole helpoimmasta päästä kuvattavia: nopealiikkeinen, hyvin suojatuva tiaislaji elää yleensä nuorissa koivikoissa ja tiheiköissä, joissa aikaa valokuvan ottamiseen on todella vähän. Onnistuin kuvaamisessa vasta, kun oheinen lintupari tuli vieraiksi ruokintapaikalleni.

Kirjan kirjoittaminen on vähän samanlaista työtä kuin hyvän valokuvan yrittäminen tai liian tiheänä kasvavan taimikon harventaminen. Siinä vaiheessa kun uuteen aiheeseen perehtyy, edessä tuntuu olevan läpipääsemätöntä faktojen ja aihelmien tiheikköä. Siinä ei auta muu, kuin ryhtyä harventamaan reunasta ja katsoa, mitkä ajatusten puut jäävät jäljelle käsikirjoitukseen.

Kuten harvennettavassa taimikossa, myös kirjan kirjoittamisessa osa jääviksi aikomistani aiheista ja juonenkuluista osoittautuu tarkemmalla katsannolla jo valmiiksi sisältä lahoiksi tai muuten vikaisiksi.

Uusi vuosi herättää monenlaisia ajatuksia ammatikseen tarinoita kertovalle. Ilmassa on - jälleen kerran - paljon pelkoja ja epävarmuuksia yksittäisillä ihmisillä, kansoilla ja koko maapallon mittakaavassa.

Kysyä sopii, miten me erilaiset tarinankertojat osaamme erottaa noista peloista ja epävarmuuksista tärkeimmät, ja purkaa ne osiin keskusteluun sopiviksi palasiksi joko valokuvin, romaanein, elokuvin tai kenties keinotodellisuutta käyttävin pelein ja muin vempelein?

Vuosi 2018 jää taakse. Tämän vuoden aikana kirjallisuus on mielestäni katsonut enemmän taaksepäin kuin eteenpäin. Tai ainakin ne kirjat, jotka ovat saaneet runsaasti julkisuutta, ovat tehneet niin.

Onkohan arkuus hahmotella tulevaa enemmän meissä tarinaniskijöissä, vai tarinoita lukevissa ja katselevissa ihmisissä?

Keisareita ja kalastajia -tarinakokoelmaa on vielä vähän jäljellä - uusi painos suunnitteilla

Tiistai 23.10.2018 klo 10:08

Viime keväänä ilmestynyt teokseni Keisareita ja kalastajia - Tarinoita Itäiseltä Suomenlahdelta on kiinnostanut tuon hienon merialueen historiasta, luonnosta ja kulkijoista kiinnostuneita. Suuri kiitos siitä kuuluu tarinakokoelmani upean ulkoasun suunnitelleelle Nunnu Halmetojalle Riimuraamista. Kiitos hänelle, ja kirjan omaksi tai lahjaksi hankkineille.

Pääsen suunnittelemaan uuden painoksen teettämistä kirjasta - ja sen teen toki mielelläni. Keväällä painettuja teoksia on vielä jokunen saatavissa joko suoraan minulta, Haminan tai Kotkan Suomalaisista kirjakaupoista tai Klamilan Kylätupa Ronkulista.

Työttömän tarina -kirjoituskilpailu päivittää karun kuvan tähän päivään

Maanantai 20.8.2018 klo 15:06

Osallistuin 90-luvun alussa nuorena ja vihaisena työttömänä metsätalousinsinöörinä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran järjestämään Työttömän tarina -kirjoituskilpailuun. Tuolloin, keskellä syvintä lamaa noin 1 200 muuta suomalaista teki samoin.

Noiden kertomusten parhaimmistosta painnettiin Työttömän tarina -antologia, johon olen törmännyt kuluneina vuosikymmeninä useita kertoja. Sitä ovat käyttäneet monet tutkijat ja toivottavasti myös päättäjät lähdeaineistona, joka kertoo joidenkin näkökulmien kautta kuinka työttömyys tuntuu ja kirpaisee.

Itselleni tuo kilpailu ja siinä menestyminen merkitsi ensimmäistä askelta kohti nykyistä ammattikirjoittajan uraani. Oli hätkähdyttäävää saada palautetta, jonka mukaan osasin kirjoittaa sanoiksi sellaisia asioita, joita joku toinenkin ihminen tunsi sisällään.

Olin mielissäni, kun kuulin että SKS uusii tänä vuonna tuon kilpailun. Syytä onkin: suomalaisen työttömyyden ja työttömän kuva on varmasti erilainen kuin 90-luvun alussa. Tarvitsemme uutta tietoa niiltä ihan oikeilta työttömyyden asiantuntijoilta siitä, miltä heistä tuntuu.

Tunteisiin vetoava tarina ei aina toimi uutisjutussa

Perjantai 10.2.2017 klo 15:17

Viime aikoina olen miettinyt paljon tarinankäytön merkitystä lehtiartikkelien laatimisessa. Ikiaikaisen tarinan hyödyntämistä näkee yhä enemmän aivan tavallisen uutispäivän sanomalehdessä: uutisjutussa on sankari, pahis, sankarin kokemia vastoinkäymisiä ja lopulta niiden jälkeinen onnellinen loppu.

Ongelmaksi voi tulla, että toimittajan harrastama maalailu voi peittää alleen pääasian jonka pitäisi olla uutinen ja jutun kärki. Toinen ongelma voi olla se, että kun tarina kerrotaan vain yhden ihmisen näkökulmasta, vain siitä tulee ehdoton totuus. Muita näkökulmia ei samaan asiaan tuoda esille.

Vähän samasta asiasta kirjoittaa Janne Arola tänään ilmestyneessä Journalistissa:

"Erityisesti näinä aikoina, kun valtamedia pyrkii kiivaasti erottautumaan valemedioista ja propagandasivustoista, faktojen paikkansapitävyyden varmistamisen pitäisi olla ensisijaisen tärkeää. Viime aikojen ilmiö on kuitenkin se, että yksittäisten ihmisten kokemuksia nostetaan tasaveroisiksi asiantuntijatiedon rinnalle. Mediassa näkee säännöllisesti tarinallisia juttuja sairaudesta tai muusta vaikeasta elämäntilanteesta selviytyneistä ihmisistä. Usein lähteenä ovat vain haastateltavat itse, eikä heidän taustojaan tai sanomisiaan ole tarkistettu muualta."

Yhdyn täysin Janne Arolan näkemykseen. Jos ja kun isolla pensselillä halutaan maalata ihmisen mielikuviin vetoavaa tarinaa, ei silti pidä tinkiä faktojen tarkistamisesta aina kun se on mahdollista - vaikkakin se mikä on totuus, on joskus pahuksen vaikeaa kaivaa esille.

Klassinen tarina ja kuinka se lopetetaan

Keskiviikko 1.4.2015 klo 10:10

”Komedia päättyy loppuratkaisuun, jossa draaman päähenkilön asiat ovat paremmin kuin tarinan alussa. Tragedia puolestaan päättyy katastrofiin, jossa päähenkilön tilanne on pahempi kuin alussa.”

Juonirakenteen teoreetikkona pidetty Gustav Freytag on sanonut näin analysoidessaan klassisia näytelmiä. Vaikka Freytag tutki näytelmiä, voi hänen ajatuksiaan soveltaa myös romaanin kirjoittamiseen. Hollywoodin elokuvakäsikirjoittajat käyttävät joskus turhankin näkyvää freytagilaista rautalankaa laatiessaan varmojen hittien käsikirjoituksia.

Minulla on jälleen kerran edessäni tilanne, jossa aloitan romaanikäsikirjoituksen viimeisen kappaleen kirjoittamista. Yksi rautalankamalli lopusta minulla jo on, tiedän suunnilleen mitä tulee tapahtumaan. Tässä toisessa versiossa minun on solmittava uskottavasti kaikki irrallaan olevat langat mahdollisia lukijoita varten. Tarinan lopun on oltava sellainen, että siitä jää lukijalle jälkimaku koko kirjasta.

Vaikka pidänkin juonirakenteisia tarinoita oikean elämän vastaisina on tunnustettava, että freytagilaisessa ajattelussa on oma viehätyksensä. Se on selkeä ratkaisu. Jokainen lukija toivoo hyvää pitämälleen päähenkilölle. Jos tarinan Julialle ja Romeolle käy huonosti, se kouraisee joskus syvältä.

Romaaniaihiossani on nyt noin 260 000 merkkiä. Loppuratkaisun myötä niitä tullee lisää noin 3 000. Veemäistä, kun tiedän jo ennalta etten voi tyydyttää jokaisen lukijan mielihaluja.

Juha Hurmeen kymmenen teesiä lukemisen puolesta

Perjantai 20.3.2015 klo 7:18

Arvostamani kirjailija Juha Hurme listaa Ylen Kulttuurin nettisivuilla 18. maaliskuuta kymmenen syytä, miksi hänen mielestään kannattaa lukea kirjoja ja tarinoita.

Kaikkiin Juhan teeseihin on helppo yhtyä. Ilman kirjaa on kurjaa. Tarinan voi luoda todeksi vain sen lukija. Kirjoittaja voi tehdä siitä maksimissaan vain puolet.

Kiitos, Juha.

Suljetun auton arvoitus herätti Kirsin kiinnostuksen

Maanantai 5.1.2015 klo 8:01

Kirsi Hietanen näkyy ruotineen blogissaan Kirsin kirjanurkka viime syksynä ilmestynyttä Kariston mieskirjailijoiden novellikokoelmaa Rikos - 7 rikostarinaa. Sain ilokseni kirjoittaa yhden noista tarinoista, eli Suljetun auton arvoituksen.

Novelli on kirjailijalle eräs haastavimmista kirjoittamisen lajeista. Ehkä vain terävän kolumnin laatiminen ylittää sen vaativuudessa. Sivuja ei ole paljon käytettävissä, joten rönsyt ja teemat on jätettävä vähille. Yhden käsiteltävän juonen ja ajatuksen ympärille on luotava toimiva ja lihaisa tarina. Ilmankos meistä kynänpyörittäjistä kovin harvat yltävät novellisteina Ernest Hemingwayn tasolle...

Kirsi Hietanen näkyy pitäneen novellistani, se kenties saa hänet tarttumaan johonkin kirjoittamistani romaaneista. Tuollainen, monen kirjoittajan yhteinen kokoelma onkin parhaimmillaan eräänlainen kirjailijan käyntikortti siitä miten hän tarinoitaan kertoo. Monet omat kirjailijalöytöni olen tehnyt samalla tavalla, jonkin novellikokoelman kautta.

Yhdestä asiasta olen Hietasen kanssa samaa mieltä: jonakin päivänä haluan totta vie olla mukana miesten kirjoittamassa rakkausnovellikokoelmassa. Pienenä vinkkinä, Kariston väki :)

Suomi on täynnä hyviä tarinoita, sanoo Bruce Oreck

Sunnuntai 7.12.2014 klo 7:59

Kautta aikojen suomalaiset ovat halunneet kuulla ulkolaisten suusta sen, mikä meidän pitäisi tietää muutenkin: jos ja kun lopettaa ruikutuksen, voi huomata että kaikki markkinointi on pohjimmiltaan tarinankerrontaa ja Suomi on täynnä hyviä tarinoita.

Yhdysvaltain suurlähettiläs Bruce Oreck esittää Itsenäisyyspäivän 2014 tienoilla ajatuksiaan Hesarissa ja Nelosella. Hänen viiden kohdan ohjelmansa saada Suomi kukoistukseen on tässä:

- Tähdätään korkealle ja päätetään, että meistä tulee maailman parhaita markkinoinnissa ja tarinankerronnassa.
- Jotta kehitystä voi seurata, sille on laadittava mittarit.
- Toimintaa!
- Vimmattua harjoittelua.
- Kun olemme valmiita, nautitaan!

Noin se menee. Juuri tällä hetkellä isoa tarinaa tehdään isolla koneella itärajamme takana - tulosta emme onneksi tiedä.

Vaikka en Amerikkaa ihailekaan, niin suomalaisena kirjailijana minun on annettava Oreckille hänen ohjelmastaan se pyydetty yläfemma.

Rakkausarpia, kuudes Sudenmaa ilmestyy helmikuussa /Sixth Sudenmaa-novel comes out 2/2015

Keskiviikko 3.12.2014 klo 13:11

Ahventen valtakunnasta vuonna 2008 alkanut rikosromaanisarjani saa jatkoa ensi helmikuussa, kun Rakkausarpia ilmestyy Myllylahden kustantamana.

Kysymyksessä on kuudes rikosylikonstaapeli Sudenmaan tutkimuksista kertova teos. Aloittaessani hänestä kirjoittamista en tiennyt, että matkamme jatkuisi yhtä teosta pidemmälle. Näin näkyy vain käyneen.

Se, luokitellaanko romaani rikosromaaniksi on minulle yhdentekevää. En pidä iljettävien rikosten kuvaamista viihteenä - mutta minusta rikostarina on kirjoittajalle työkalu, jonka avulla voi hyvin tarkastella ristiriitoja ihmisten, sekä ihmisten ja yhteiskunnan välillä.
---------------------------

Rakkausarpia (Scars of love) is my next Reijo Sudenmaa-crime novel which will be published in finnish. Publisher is Myllylahti.

Novel will be sixth Sudenmaa-story. When I started with Ahventen valtakunta (State of perches) 2008, I didn't know my travel with that tall policeman would last so long. Somehow it has just happened that way.

It doesn't matter to me, if these stories are classified as crime stories or not. I don't keep horrible crimes as a fun. For me as a writer crime is a tool, which can open something important about crises between human beings, and between human beings and society.

Luonto on erilainen kuvassa ja tekstissä

Perjantai 25.7.2014 klo 10:00

Kirjailijana mietin paljon sitä, kuinka kuvaan tekstissäni lukijalle sitä ympäristöä, jossa luomani tarina tapahtuu. Se ei ole helppoa, vaikka olenkin saanut lukijoiltani kiitosta varsinkin luonnon kuvaamisesta.

Lukija ei oikeasti näe tarinan miljöötä. Kirjoittajan on jotenkin kuvattava se hänelle. Kuvausta ei saa kuitenkaan olla liikaa: arkielämässäkin liian suuri määrä informaatiota tukkii helposti ihmisen vastaanottokyvyn.

Silmien lisäksi otamme kontaktia ympäristöömme myös kuulemalla, haistamalla, maistamalla, ihomme kautta tuntemalla sekä aavistamalla "kuudennella aistilla".

Siinäpä keinovalikoimaa kirjoittajallekin - mutta vain kirjallisessa muodossa, kiitos. Kuinkahan kuvaisit itse tämän maiseman lukijallesi?

Kirjailijalla voi olla pitkä raskausaika

Tiistai 27.5.2014 klo 14:17

Näihin samoihin aikoihin kesällä 2010 kirjoitin erääseen viestintähankkeeseen Suomenlahden saarille sijoittuvia tarinoita. Kesä oli silloinkin kauneimmillaan, mutta minä kuvittelin myös millaista on hylkeenpyynti keväisillä jäälautoilla, ja miltä tuntuu majoittua lumiluolassa keskellä kylmää valkoista lakeutta.

Sinä kesänä törmäsin ensimmäisen kerran eräällä saarella tapahtuneisiin asioihin melkein sata vuotta sitten. Ne tekivät minuun suuren vaikutuksen, aloin keräämään lisää tietoa noista ajoista ja tapahtumista. Lopulta minulla oli viime kesänä mahdollisuus päästä käymään tuolla saarella. Näin omin silmin saaren, sen rannat ja metsät. Tarina alkoi virrata vahvana mielessäni, minun oli pakko ryhtyä kirjoittamaan sitä paperille.

Tänä keväänä lähetin tarinasta hahmotelman kustantajalle. Tänään arvostamani kustannustoimittaja lähetti minulle viestin, että he ovat alustavasti varanneet kirjalle paikan heidän kustannusohjelmassaan syksylle 2015.

Työtä on vielä paljon tehtävänä, mutta jos hyvin käy romaani on lukijoiden käsissä viiden vuoden kuluttua ensimmäisen ideani syntymisestä. Ihmislapsen syntymä kestää hedelmöityksestä synnytykseen melkein aina sen saman yhdeksän kuukautta. Kirjallisen tuotoksen valmistumisaikaa ei voi etukäteen tietää.

Stephen King on joskus verrannut tarinan kirjoittamista vanhojen fossiilien kaivamiseen ylös maasta. Olen samaa mieltä - se on tehtävä rauhallisesti ja ajatuksella, jotta tarinan hauraat luut eivät rikkoudu.

Seitsemän tarinaa rikoksesta ilmestyy elokuussa

Perjantai 16.5.2014 klo 9:29

Elokuussa ilmestyy seitsemän Kariston kautta kirjojaan julkaisseen kirjailijan yhteinen antologia nimeltään Rikos - 7 rikostarinaa. Mukana on kovasti arvostamiani kirjailijoita - tosi mukavaa olla yksi tuosta joukosta. Kiitos siitä Karistolle.

Kirjoitin kokoelmaan ehkä vähän humoristisenkin, Viron viinaralliin sijoittuvan tarinan nimeltään Suljetun auton arvoitus. Suljettuja huoneita on rikoskirjallisuus täynnänsä - miksipä sabluunaa ei voisi sijoittaa autoonkin? Toivottavasti osasin sijoittaa tarinaan myös tummia sävyjä vaalealle pohjalle.

Samaan aikaan ilmestyy Karistolta muuten novellikokoelma nimeltään Rakas. Se sisältää romanttisia novelleja. Rikoksista pyydettiin kirjoittamaan seitsemän miestä, rakkaudesta seitsemän naista - olisipa joskus tulevina aikoina hauskaa kääntää tuo asetelma toisin päin, ja katsoa miten eri sukupuolten kuvittelema rakkaus ja rikos eroavat toisistaan.

En usko, että kovinkaan paljon. Tai muuten olemme aika heikoilla tässä elämässä.

Kolmas versio tarinasta on kaikista vaikein

Tiistai 15.4.2014 klo 9:35

Kirjoitan parhaillaan erästä pitkää tarinaa. Idea siitä jäi päähäni jo vuosia sitten. Sen jälkeen tarinasta syntyi vähä vähältä sen ensimmäinen versio: hätäisiä pätkiä, ajatuksia henkilöhahmoista, ranskalaisia viivoja siitä mitä ehkä tulee tapahtumaan.

Toinen versio tarinasta oli noiden itujen liittämistä yhteen, aikatasojen viilaamista, lihan antamista ihmisille, sen ympäristön tarkempaa luomista jossa he elävät ja kuolevat. Toinen kirjoituskerta on monesti paras: alan tuntea, kuinka tarina ja sen henkilöt hengittävät omilla keuhkoillaan. Joskus – valitettavasti – tarinan luominen tyssää siihen: huomaan itsekin ettei se ole vielä kypsä jäämään eloon.

Kolmas kirjoittamiskerta paljastaa karuja totuuksia: tapahtumien ajoitus ei täsmää, olen kirjoittanut liian pliisuja ja kuluneita sanontoja, jokin ihmisen hahmo ei toimi, tarinassa on aukkoja, siinä on jossakin kohti ylimääräisiä osia.

Kolmas kerta on minun tarinanluontitavassani se kaikista vaikein, monesti yhtä helvettiä. Silloin minun on oltava armoton itse luomaani pientä maailmaa kohtaan. Viilaan, mitätöin, kyseenalaistan, poistan, vaihdan, rytmitän uudelleen. Muuten tarina ei kanna koskaan itse itseään.

Kunhan tämä raskas vaihe on käyty, olen valmis puolustamaan kynsin hampain tarinan eteen tekemiäni ratkaisuja. Kaikella on paikkansa, kun tarina joskus – toivottavasti – päätyy siitä pitävän kustannustoimittajan ja muiden lukijoiden luettavaksi. Niin se on – ainakin minun mielestäni.

Parasta tässä kolmannen kerran helvetissä on se, että tiedän nyt tarkkaan, miksi tarinan kirjoitan. Se kiteytys, yksi pieni lause joka kertoo kaiken kahdensadan sivun tarkoituksesta on löytynyt.

Kaikilla linnuilla on oikeus tulla kuulluiksi

Maanantai 5.8.2013 klo 8:31

"Metsässä olisi hyvin hiljaista, jos vain ne linnut laulaisivat jotka laulavat parhaiten."

Tämän silmiini osuneen aforismin lausui aikoinaan Henry van Dyke, amerikkalainen kirjailija (1852-1933).

Kuten monet aforismit, tuokin pieni ajatus soveltuu moneen eri asiaan. Jokaisella julkaistavalla kirjalla on arvonsa. Ilman huonoja kirjoja ei olisi niitä hyviäkään. Jokaisella on oltava oikeus lausua asioista oma mielipiteensä, oikeus olla omasta näkökulmastaan oikeassa.

Maailman tapahtumista kiinnostuneelle kirjailijalle ajatus sisältää vahvan muistutuksen. On niin helppoa mennä mukaan pintaliitoon, peesata muiden ajatuksia, kuulla vain niitä jotka huutavat eniten.

Siellä jossakin syrjässä, siellä mihin muut eivät katso voi kuitenkin olla piilossa kertomisen arvoinen tarina.

Kirjailija käy tänään tulevalla rikospaikallaan

Torstai 4.7.2013

Vierailen tänään itäisen Suomenlahden saarella. Sinne aion sijoittaa erään lähitulevaisuudessa työn alle tulevan tarinani. En tiedä vielä, tuleeko siitä romaani, pino novelleja vaiko jotakin muuta. Tähän astisten pohjatöiden onnistuttua hyvin uskon, että tuo työ toteutuu.

Käynti tapahtumien näyttämöllä on kirjailijalle jännittävä kokemus. Minulla on päässäni kuva saaresta sen perusteella, mitä olen lukenut ja kuullut – mutta noinkohan saari on sellainen? Todennäköisesti jo kirjoittamani lyhyet luonnehdinnat tarinan tapahtumista tulevat elämään sen mukaan, mitä tänään näen, kuulen, haistan, maistan ja aistin.

Tuolla saarella ovat aikoinaan eläneet ja hengittäneet ne ihmiset, joista aion kirjoittaa fiktiivisen tarinani. Ehkä tulen tuntemaan myös heidän läsnäolonsa. Tai ainakin saan tuntumaa siihen, millaista heidän elämänsä oli.

Erilaisia kertomuksia 335 surmatusta siviilistä

Torstai 4.4.2013 klo 7:31

Luen parhaillaan Alessandro Portellin kirjaa Käsky on täytetty (Faros 2012). Se kertoo 335 siviilistä, jotka saksalaiset surmasivat Roomassa 24. maaliskuuta 1944 kostoksi edellisenä päivänä tapahtuneesta partisaanien hyökkäyksestä.

Alessandro Portelli on roomalaisen La Sapienza -yliopiston professori ja merkittävä muistitietotutkija. Se näkyy kirjassa: kysymyksessä ei ole historiallinen kronikka, vaan satojen, välillisesti kenties tuhansien ihmisten hajanaisista muistitiedon pätkistä koostettu kuva siitä, mitä maaliskuussa 1944 oikein tapahtui, ja keitä ja millaisia ihmisiä surmatut olivat.

Tarinaniskijälle teos on oiva lukupaketti. Mistä tarina alkaa - surmahetkestä vaiko surmattujen lapsuudesta? Vaiko siitä, mitä Italian yhteiskunnassa tapahtui 1920-luvulla? Miten "totuus" tapahtumasta muuttuu, kun siitä kertovat ihmiset jotka ovat kuulleet asiasta vain jonkun muun kertomana?