Kolmas versio tarinasta on kaikista vaikein

Tiistai 15.4.2014 klo 9.35

Kirjoitan parhaillaan erästä pitkää tarinaa. Idea siitä jäi päähäni jo vuosia sitten. Sen jälkeen tarinasta syntyi vähä vähältä sen ensimmäinen versio: hätäisiä pätkiä, ajatuksia henkilöhahmoista, ranskalaisia viivoja siitä mitä ehkä tulee tapahtumaan.

Toinen versio tarinasta oli noiden itujen liittämistä yhteen, aikatasojen viilaamista, lihan antamista ihmisille, sen ympäristön tarkempaa luomista jossa he elävät ja kuolevat. Toinen kirjoituskerta on monesti paras: alan tuntea, kuinka tarina ja sen henkilöt hengittävät omilla keuhkoillaan. Joskus – valitettavasti – tarinan luominen tyssää siihen: huomaan itsekin ettei se ole vielä kypsä jäämään eloon.

Kolmas kirjoittamiskerta paljastaa karuja totuuksia: tapahtumien ajoitus ei täsmää, olen kirjoittanut liian pliisuja ja kuluneita sanontoja, jokin ihmisen hahmo ei toimi, tarinassa on aukkoja, siinä on jossakin kohti ylimääräisiä osia.

Kolmas kerta on minun tarinanluontitavassani se kaikista vaikein, monesti yhtä helvettiä. Silloin minun on oltava armoton itse luomaani pientä maailmaa kohtaan. Viilaan, mitätöin, kyseenalaistan, poistan, vaihdan, rytmitän uudelleen. Muuten tarina ei kanna koskaan itse itseään.

Kunhan tämä raskas vaihe on käyty, olen valmis puolustamaan kynsin hampain tarinan eteen tekemiäni ratkaisuja. Kaikella on paikkansa, kun tarina joskus – toivottavasti – päätyy siitä pitävän kustannustoimittajan ja muiden lukijoiden luettavaksi. Niin se on – ainakin minun mielestäni.

Parasta tässä kolmannen kerran helvetissä on se, että tiedän nyt tarkkaan, miksi tarinan kirjoitan. Se kiteytys, yksi pieni lause joka kertoo kaiken kahdensadan sivun tarkoituksesta on löytynyt.

Uusi käsikirjoitus on matka tuntemattomaan

Keskiviikko 11.4.2012 klo 8.28

Aloitan parhaillaan uuden romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version kirjoittamista. Minulla on päässäni epämääräisenä möykkynä ajatus teemasta, josta haluan irroittaa lihat näkösälle tarinankerronnan julmalla veitsellä. Jokin outo ääni kuiskuttelee korvaani, että voisin löytää teemasta jotakin uutta, jotakin jota ei ole vielä kerrottu.

Ruutupaperivihkossa on kuukausien aikana kertyneitä ranskalaisia viivoja kysymyksistä, joiden avulla toivon voivani potkia tarinaa eteenpäin. Alitajunnassa, vielä aika syvällä odottaa koko joukko kohtauksia, joissa luomani ihmishahmot elävät, kuolevat, rakastavat, vihaavat ja antavat teemalle kasvot.

Tarinan ensimmäisen version kirjoittaminen on minulle kuin juopunutta harhailua liian leveällä jalkakäytävällä. Ei oikein tiedä, että mihin sitä on menossa. Tai luulee tietävänsä, mutta jalat eivät tottele, eikä pää. Voi olla, että päädyn ison, kauniin, kiinnostavan teemani kanssa aivan jonnekin muualle kuin minne olen luullut olevani matkalla.

Tämä tarinankertojan ammatti on yhtä helvettiä. En suosittele tätä kenellekään. Jostakin syystä pidän tästä enemmän kuin juuri mistään muusta.

Alkaa viimeinen viikko ennen vaaleja

Lauantai 9.4.2011 klo 7.23

On alkamassa viimeinen viikko ennen sunnuntaina 17.4. pidettäviä eduskuntavaaleja. Puolueiden vaalikampanjointi pyörii täysillä, ja torit ovat vaarallisia paikkoja politiikasta vähemmän kiinnostuneiden ihmisten ylitettäviksi.

Vaalien teemoitus, ja niiden näkyminen mediassa on noudattanut aika pitkälle sitä kehityskaarta mikä oli odotettavissakin. Perussuomalaisten kuherruskuukausi median kanssa on päättymässä - negatiivisia asioita on kaivettu esille niin Timo Soinin hermostumisesta kuin puoluesihteerin kipeästä varpaastakin.

Siinä missä Kokoomus haluaa profiloitua mainonnassaan yhtenäisenä joukkuepelaajien ryhmänä , siinä Keskusta luottaa Mari Kiviniemen kasvoihin. Huomiota herättää kestosuosikki Ilkka Kanervan vähäinen näkyminen valtakunnallisesti. Harkittua taktiikkaa Kokoomukselta, vaalirahakohun jälkeen?

Etelä-Euroopan euromaiden talouskriisi on noussut vaaliväittelyiden ykkösteemaksi. Mahdollinen Nato-jäsenyys, Suomen talouden rakenteiden kestävyys, energiapolitiikka ja sosiaalipolitiikka ovat jääneet sivuraiteille, monen muun aiheen keralla.

Se harmittaa - mutta ehkä on helpompi ottaa kantaa sellaiseen asiaan, mikä tapahtuu jossakin kaukana, ja jonka kaikkia ulottuvuuksia kukaan meistä ei päivittäin näe eikä täysin ymmärrä.

Laskun aika koittaa suurille puolueille

Sunnuntai 19.12.2010 klo 14.22

Joulun alla julkaistut mielipidekyselyt ennakoivat Perussuomalaisille ensi kevään eduskuntavaaleissa 15-20 prosentin kannatusta. Suurissa puolueissa (Kokoomus, Keskusta ja SDP) tulokset ovat herättäneet levottomuutta. Yleisesti on mietitty sitä, kestääkö Timo Soinin luotsaaman puolueen suosio tällaisena aina vaaleihin saakka.

Miksei kestäisi? Itse uskon, että Persujen suosion räjähdysmäisessä nousussa on kysymys kansalaisten vastareaktiosta maassa viimeisten 20 vuoden aikana harjoitetulle politiikalle. Tuloerojen kasvu on ollut jatkuvaa aina 90-luvun alun lamasta lähtien. Yhä suurempi osuus kansasta on jo pudonnut hyvinvoinnin kelkasta - riippumatta siitä, millainen sinisen-punaisen-vihreän kombinaatio vallassa on kulloinkin ollut.

Selitystä tukee sekin ennuste, ettei pienempien puolueiden voimasuhteisiin (Vihreät, Kristillisdemokraatit ja muut) näyttäisi olevan tulossa suuria muutoksia. Kolmea suurinta puoluetta on vaikea erottaa toisistaan. Jokainen niistä tuntuu olevan sekä työväenpuolue ja ympäristöpuolue.

Toivottavasti Perussuomalaisten nousun aiheuttama hämmennys ei latista kevään poliittista keskustelua. Monta tärkeää asiaa liikkuu ajassa: EU:n ja euron tulevaisuus, ilmastonmuutoksen hillitseminen, maahanmuuttopolitiikka, valtionvelan hallinta, muun muassa.

Ne, jotka Arkadianmäelle valitaan joutuvat joka tapauksessa ottamaan kantaa noihin asioihin - ja tekemään isoja päätöksiä.