Sunnuntai 2.9.2018 klo 8.38
Huumori ja nauru ovat iloisia asioita. Useimmiten se että ihminen kykenee yhä nauramaan, kertoo siitä että hän voi hyvin. Näin on erityisesti silloin, jos ja kun ihminen kykenee nauramaan itselleen, ei muiden heikkouksille.
Hätkähdin, kun luin tänään (2.9.) Kymen Sanomista kokeneen näyttelijä Kristiina Halkolan haastattelun. Hän sanoi näin (sitaatti alkaa): Halkolan näkemys on selkeä ja kirkas: television ensisijainen tehtävä on viihdyttää ja myydä.
"Sketsiviihde on nykyään naurattamista mihin hintaan hyvänsä, jotta mainokset menisivät kaupaksi." (Sitaatti päättyy).
Olen tainnut joskus aikaisemminkin kirjoittaa blogissani huumorin tekemisen vaikeudesta. Nauru on erilaista eri ihmisillä, se mikä naurattaa toista ei naurata toista. Kunnioitan niitä jotka sen tekemisen osaavat - tapahtuupa se teatterissa, televisiossa, kaunokirjallisuudessa tai pitkällä ja puuduttavalla bussimatkalla jonnekin.
Valitettavasti olen Halkolan kanssa samaa mieltä televisionaurattamisen tasosta tällä hetkellä. Liian usein turvaudutaan helppoihin vaihtoehtoihin: navanalusjuttuihin, naaman vääntelyyn kameran edessä, siihen että yritetään löytää sen toisen ihmisen sanoista jotakin, jota voisi kääntää nopeasti toisin ja naurattaa. Oivallukset puuttuvat, sellaiset kuin 80-luvun useissa viihdesarjoissa oli. Nopeasti tehty halpistyö valitettavasti näkyy visailuissa läpi.
Halkolan väite siitä, että tarkoituksena on parempi myynti mainoksille on vieläkin hätkähdyttävämpi. Kenelle ohjelmia oikein tehdään - ja miksi? Katsoja ei äänestä jaloillaan vaan kaukosäätimellä. Olemmeko liian laiskoja tekemään niin?
|
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Kristiina Halkola,
televisioviihde,
viihde,
huumori,
huono huumori,
televisio
|
Keskiviikko 9.3.2011 klo 9.27
Suomessa on seurattu television katsojien mieltymyksiä koekotitalouksien avulla vuodesta 1960 lähtien. Nykyisin television katselua seuraa Finnpanel Oy. Suosituimmat katselukokemukset löytyvät täältä.
Mitä me suomalaiset katsoimme viikolla 9/2011? Yli miljoonan katsojan rajan pääsi vain Idolsin sunnuntaina esitetty jakso. Toiseksi ylsi Salattujen elämien maanantaisessio, ja kolmanneksi toinen ikivihreä, MTV 3:n lähetys Miss Suomi-kisoista 851 000 katsojalla.
En tiedä, onko syytä huolestua jos ne ohjelmat joita itse katsoin tuolla viikolla eivät ole lähelläkään kärkeä. Tai siitä, että suosituimmat asiaohjelmat keräsivät vain puolisen miljoonaa katsojaa - viikolla, jolloin esimerkiksi Libyassa taistellaan elämästä, kuolemasta ja meille kaikille kultaakin kalliimmasta öljystä.
Kysymys on myös tilastoharhasta. Kuinkahan moni Idolsin katsoja katsoi samalla viikolla esimerkiksi Avaraa luontoa, Ajankohtaista kakkosta tai puoli yhdeksän uutisia?
Vuonna 1960 suosikkien määrittely oli ehkä helpompaa, kun kanavia ei ollut läheskään nykyistä määrää. Ohjelmapolitiikan, ja sitä kautta esille nostettavien puheenaiheiden määrittely oli ehkä helpompaa. Sekä hyvässä ja pahassa.
Tämän päivän Munamies lieneekin ollut 60-luvulla eräs Spede Pasanen. Saas nähdä, kuoriutuuko munasta yhtä pitkäaikainen viihdyttäjä olohuoneisiimme kuin edeltäjästään. Epäilen.
|
|
3 kommenttia
.
Avainsanat:
katsojatutkimus,
television katselu,
Finnpanel,
suosikkiohjelmat
|
Torstai 28.8.2008 klo 11.37
Englantilainen televisiosarja Sydämen asialla (Heartbeat) on saanut minutkin koukkuunsa. 60-luvun maaseudulle sijoittuva kiireetön elämä, osaavat näyttelijät, sen ajan musiikki ja tieto siitä, että paha saa aina lopussa palkkansa kiehtoo kummasti. Ainakin kummemmasti kuin vähän myöhempään illalla tulevat Idolsin, Pelkokertoimet ja todeksi tulevat murhat.
Vaan käärme luikerteli paratiisiin, kun katsoin jaksoa jossa Rob ja Helen pääsivät naimisiin. Entäpä jos tuollaisen sarjan katsominen onkin rasismia? Entäpä jos se onkin sarjan viehätyksen takana, ettei siinä juurikaan esiinny värillisiä näyttelilijöitä? Onko Ashfordly valkoisen miehen viimeinen virtuaalinen paratiisi?
|
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Sydämen asialla,
rasismi televisiossa
|
|
|
