Ihmisen teologiasta metsän teologiaan

Maanantai 5.5.2014 klo 13:19

Sain juuri luettua loppuun Pauliina Kainulaisen kirjoittaman kirjan Metsän teologia (Kirjapaja 2013). Kainulainen on kontiolahtelainen teologian tohtori ja pappi.

Mielenkiintoinen kirja. Kainulainen kirjoittaa mm. siitä, kuinka puut ovat aina olleet meille suomalaisille tärkeitä henkisiä ja taloudellisia tukipilareita. Puut on tunnettu hyvin: on tiedetty, mihin kutakin puulajia voi käyttää, ja pyhillä pitämyspuilla on ollut monenlaisia tehtäviä.

Puille on uskottu huolet, niiltä on pyydetty apua ja niiden on uskottu voivan niin halutessaan pystyvän vahingoittamaan ihmisiä. Puita on sekä kunnioitettu, arvostettu että pelätty.

Kainulainen on huolissaan siitä, kuinka me ihmiset olemme erkaantuneet tai erkaantumassa metsästä ja luonnosta. Meitä vaaditaan noudattamaan lineaarista aikakäsitystä, vaikka luonnossa aika kulkee sykleissä: päivää seuraa ilta, yö ja uusi aamu, kesää syksy, talvi ja kevät jne. Teemme monia asioita tätä luonnonkiertoa vastaan.

Metsän teologia -kirjassa Kainulainen kaipaa jonkinlaista paluuta luontoon. Koska hän on kristitty teologi, hän näkee mieluusti paljon yhtymäkohtia kristinuskon ja metsän teologian välillä. Se vähän häiritsi lukukokemustani: eikö muistakin uskonnoista löydy yltä kyllin luonnosta otettuja vertauksia ja kehotuksia kohtuuteen elämän nautinnoissa? Miksi länsimainen, paljon kristinuskoon pohjautuva elämäntapa on onnistunut turmelemaan niin paljon maailmaamme?

Osin teologinen näkökulma teki kirjan tällaiselle maallikolle vaikealukuiseksi. Kirjassa on kuitenkin hyviä huomioita nykyajasta ja -maailmasta. Kuten vaikkapa tämä:

Ikiaikainen taigan ihmisen mielenmaisema on ollut perusluonteeltaan säilyttävä, ei valloittava. Avainsana on ollut tasapaino. Se on merkinnyt luonnonvarojen kohtuullista hyödyntämistä, jotta selvittäisiin seuraavaan vuoteen ja silloinkin tultaisiin toimeen.