Televisioviihde on liian usein pakkoa nauraa

Sunnuntai 2.9.2018 klo 8.38

Huumori ja nauru ovat iloisia asioita. Useimmiten se että ihminen kykenee yhä nauramaan, kertoo siitä että hän voi hyvin. Näin on erityisesti silloin, jos ja kun ihminen kykenee nauramaan itselleen, ei muiden heikkouksille.

Hätkähdin, kun luin tänään (2.9.) Kymen Sanomista kokeneen näyttelijä Kristiina Halkolan haastattelun. Hän sanoi näin (sitaatti alkaa): Halkolan näkemys on selkeä ja kirkas: television ensisijainen tehtävä on viihdyttää ja myydä.
"Sketsiviihde on nykyään naurattamista mihin hintaan hyvänsä, jotta mainokset menisivät kaupaksi." (Sitaatti päättyy).

Olen tainnut joskus aikaisemminkin kirjoittaa blogissani huumorin tekemisen vaikeudesta. Nauru on erilaista eri ihmisillä, se mikä naurattaa toista ei naurata toista. Kunnioitan niitä jotka sen tekemisen osaavat - tapahtuupa se teatterissa, televisiossa, kaunokirjallisuudessa tai pitkällä ja puuduttavalla bussimatkalla jonnekin.

Valitettavasti olen Halkolan kanssa samaa mieltä televisionaurattamisen tasosta tällä hetkellä. Liian usein turvaudutaan helppoihin vaihtoehtoihin: navanalusjuttuihin, naaman vääntelyyn kameran edessä, siihen että yritetään löytää sen toisen ihmisen sanoista jotakin, jota voisi kääntää nopeasti toisin ja naurattaa. Oivallukset puuttuvat, sellaiset kuin 80-luvun useissa viihdesarjoissa oli. Nopeasti tehty halpistyö valitettavasti näkyy visailuissa läpi.

Halkolan väite siitä, että tarkoituksena on parempi myynti mainoksille on vieläkin hätkähdyttävämpi. Kenelle ohjelmia oikein tehdään - ja miksi? Katsoja ei äänestä jaloillaan vaan kaukosäätimellä. Olemmeko liian laiskoja tekemään niin?

Miksi murhan viihdekäyttöä ei kriminalisoida?

Sunnuntai 16.4.2017 klo 13.11

Läheisen ihmisen väkivaltainen kuolema ei ole hauska asia silloin, kun se sattuu omalle kohdalle. Silti me katsomme, luemme ja kuuntelemme pelkästään yhden vuoden aikana vähintäänkin satoja murhia, surmia ja tappoja televisiosta, elokuvista, Internetistä ja kirjoista. Jotkut sanovat sitä viihteeksi. Sanovat jopa pitävänsä siitä.

Miksi ihmeessä? Jännityksen vuoksiko? Vai siksi, että fiktiivisiin murhiin liittyy usein arvoitus, joka kiehtoo? Vai tyydyttävätkö nuo väkivallan teot omaa väkivallan tarvettamme, jota emme voi järjestäytyneessä yhteiskunnassa purkaa luonnollisesti?

Toisen ihmisen kohteleminen kaltoin toimii ajurina monessa hienosti tehdyssä tarinassa. Myönnän, syyllistyn itsekin kirjoittajana tuohon samaan asiaan.

Silti sitä on joskus syytä ihmetellä.