Tulin Martin Staffanin, kotkalaisen runoilijan kanssa samalla kyydillä Miehikkälästä Haminaan. Martin teki kirjailijavierailun Miehikkälän koulukeskuksessa, ja minä olin siinä sivussa tekemässä käynnistä juttua.
Kotimatkalla Martin oli sitä mieltä, että varsinkin runoilija voi tulla väärin ymmärretyksi. Esimerkiksi Juice Leskinen koki kuulemma sitä, että aina ei ymmärretty sitä mitä hän yritti sanoa.
Liekö tuo enemmän noiden lyyrikoiden ongelma, kun ei tunnu kovinkaan omalta. Olen aina ajatellut, että parhaimmillaankin pystyn kirjoittajana tekemään tarinasta vain puolikkaan. Sen toisen puolen tekee lukija, käyttäen omia arvojaan, asenteitaan ja elämänkokemustaan. Joskus tuloksena syntyy kokonainen tarina.
Joskus ei. Ja silloin lukukokemus jää monesti kesken.
Mielenkiintoinen iäisyyskysymys, jota varmaan jokainen kirjoittaja ja taiteilija joutuu pohtimaan. Ja varsinkin runojen kirjoittaja. Voiko ylipäätään luovaa teosta ymmärtää väärin? Jokaisella on oikeus lukea ja kokea sanat omalla tavallaan. Itsekin ajattelin aikoinaan, ettei joku ymmärrä, jos hän ajatteli toisin tekstin sanoman kuin olin itse ajatellut. Nykysin koen sen enemmänkin ansiona. Että on osannut tehdä jotain sellaista, joka herättää vastaanottajassa jotain uutta, ihan toisenlaisia näkökulmia. Lukija on kunkku. Jos teksti herättää saman ajatuksen joka jo kirjoitetussa on, onko sillä ollut mitään annettavaa? Puuttuuko siitä silloin aukot, purtava, tajunnan laajentamismahdollisuus? Toisaalta antoisaa on jo se, että saa jotain vastakaikua. Tässä nopeassa ajassa, harva jaksaa pysähtyä kenekään tekstin ääreen, luetaan vain hotkaisemalla pinta, jos sitäkään.
Hienosti kiteytit tuohon loppuun. Itsekin ajattelen noin, mitä sanot kahdessa viimeisessä kappaleessa.