Faktoja, faktantarkastuksia ja niiden tulkintoja - Puhuiko Groucho Marx totta todellisudesta?

Sunnuntai 10.1.2021 klo 10:12

Goruchon_viikonalku_pikkunetti.jpg

Uskon, että saamme vielä pitkään seurata  Donald Trumpia koskevaa uutisvirtaa eri medioista. Hän on kaikessa ristiriitaisuudessaan aivan liian herkullinen hahmo hukattavaksi verkkokalvoiltamme.

Jos Make America Great Again -Donaldia on jostakin kiittäminen, niin yksi syistä voisi olla faktantarkastus-sanan pesiytyminen median paperille painetuille, ja netin sähköisille palstoille. Tiedättehän nämä jutut, joissa toimittaja/toimittajat yrittävät analysoida eri lähteitä käyttäen, puhuiko poliitikko tai joku muu henkilö totta.

Ainakin se noista faktantarkastusjutuista selviää, kuinka limainen liero totuus lopulta onkaan. Tarvitaan aina pohjatietoja, jotta jokin asia voidaan julistaa totuudeksi. Ja noiden pohjatietojen kaiveleminen taas herättää epäilyksen, ovatko niidenkään perusteet ja lähteet tarpeeksi pitäviä ja luotettavia. Kun faktantarkastusjuttu julkaistaan, se saa sekin parhaimmillaan/pahimmillaan aikaan erilaista keskustelua puolesta ja vastaan siitä, mikä lopulta on totuus.

Monenlaisia mietteitä totuudesta ja sen tarkastamisen vaikeudesta herätti esimerkiksi tämä Ylen tekemä faktantarkastusjuttu David Attenborough'n uudesta ja kehutusta Elämä planeetallamme -luontodokumentista. Oikeastaan herkullisinta osaa koko verkossa julkaistussa jutussa on sen kommenttiosio.

Ymmärrän hyvin, miksi filosofit eivät näytä olevan erityisemmin kiinnostuneita täydellisen totuuden löytämisestä. Ehkä he ovat - koomikko Groucho Marxin lailla - todenneet tehtävän vähemmän mielenkiintoiseksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Groucho Marx, Donald Trump, David Attenborough, fakta, faktantarkastus, totuus, Elämä planeetallamme, Martti Linna

Pentti Linkolan 90-luvun ajatuksin uudelle vuosikymmenelle

Sunnuntai 3.1.2021 klo 13:53

Linkola_pikkunetti.jpg

”Tässä kirjassa lomittuvat kaksi rataa, yleinen ja yksityinen. Toisaalta se kuvaa havainnoitsijan silmin maailman menoa, todellisuuden kulkua, tarkastelee ihmistä ja luontoa. Toisaalta siinä on kirjoittajan omakohtaisia äänenpainoja ja omaelämänkerrallista ainesta. Muunlaista käsittelytapaa en ymmärrä mahdolliseksi, sillä maailman kauhu ja maailman menossa mukana pyristelevän yksilön kauhu kietoutuvat toisiinsa.”

Noin aloittaa kirjansa Johdatus 1990-luvun ajatteluun (WSOY 1989) alkusanat vuonna 1932 syntynyt, ja viime vuoden huhtikuussa kuollut kirjailija, ympäristöfilosofi ja yhteiskuntakriitikko Pentti Linkola.

Luin kirjan heti tuoreeltaan kolme vuosikymmentä sitten, silloisena nuorena miehenä. Linkolan suora retoriikka puraisi ja kovaa. Otin teoksen työn alle uudelleen tänä jouluna, nähdäkseni olisiko sen pääteeseistä enää eläjiksi alkavalle 2020-luvulle.

Valittaen on todettava, etteivät asiat ole mihinkään muuttuneet. Meitä ihmisiä on tällä pallolla liikaa, me kulutamme liikaa ja saastutamme liikaa. Linkola sanoo sen suoraan, mutta edes näennäisesti demokraattisin menetelmin valitulle vallanpitäjälle samojen asioiden toteaminen ääneen olisi poliittinen itsemurha.

Siksi me keskustelemme ja kiistelemme hiilinieluista, sähköautoista ja niin sanotusti päästövapaista uusista energiamuodoista. Totuus on liian ruma asia sanottavaksi ääneen.

Nuo Linkolan aikoinaan käyttämät avainsanat toimivat edelleen kirjailijaksi kutsutun Homo sapiensin ohjenuorana. Vain suodattamalla maailman isoja ja pieniä asioita omien äänenpainojensa ja kokemuksiensa kautta on mahdollista kirjoittaa jotakin, joka voi koskettaa muitakin ihmisiä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Pentti Linkola, Johdatus 1990-luvun ajatteluun, 1990-luku, 2020-luku, tulevaisuus, kirjailijan työ, retoriikka

Kahden tietokirjan ja monen muutoksen kirjallisuusvuosi 2020

Torstai 24.12.2020 klo 8:24

Joulupojat_pikkunetti.jpg

Kirjallisuusvuosi 2020 tulee jäämään historiaan muutaman päivän päästä. Vain ajalla on riittävästi ammattitaitoa näyttää, millä tänä vuonna julkaistuista kirjoista on riittävästi siipiä elää tarinaansa myös tulevina vuosina lukijoiden mielissä.

Kahdesta asiasta koronavuosi tulee jäämään kirjaihmisten mieleen. Äänikirja näyttää lyöneen itsensä läpi yhtenä kirjallisuuden julkaisumuotona. Se, kuinka pysyvää muutos on, jää nähtäväksi. Useampikin kirjailija on julkisuudessa kiinnittänyt huomiota siihen, että tarina ei välttämättä toimi äänikirjana samalla tavalla kuin painettuna kirjana. Monikerroksinen juonenkulku vaatii usein paluuta jo luettuun. Syntyykö maahan erillinen, tarinoiltaan yksinkertaisia äänikirjoja kirjoittavien kirjailijoiden joukko? Jää nähtäväksi.

Toinen muutos on kustannustoiminnan keskittyminen yhä suurempiin konserneihin. Karisto, Docendo, Atena, Minerva... Hyviä pieniä kustantamoja siirtyy kiihtyvään tahtiin WSOY:n tai Otavan leiriin, osin varmasti äänikirjatuotantoon liittyvien pelkojen vuoksi. Toivotaan, ettei tämä keskittyminen vie suomalaiselta kirjalta yhtä sen suurimmista rikkauksista, moniäänisyyttä.

Kirjailijoille muutokset ovat toki aina sekä uhkia että mahdollisuuksia. Tällä hetkellä näyttää siltä, että kirjailija on jäämässä äänikirjamarkkinoilla tuottojen jaossa mopen osille, eikä saa hänelle työstään kuuluvaa korvausta. Toivottavasti tämä digitaaliseen alustatalouteen muillakin elämänaloilla kuuluva alkutuottajan päänvaiva saadaan korjattua.

Itselleni vuosi 2020 oli kahden mieluisan ja musiikkipitoisen tietokirjan julkaisuvuosi. Tanssilavojen Suomi (Karisto) kertoo rikkaasta suomalaisesta tanssilavahistoriasta yli sadan vuoden ajalta. Hamina Tattoo (Haminan kaupunki) taas yhden maailman suurimman sotilasmusiikkifestivaalin 30-vuotisesta taipaleesta. Kiitos lukuisille yhteistyökumppaneille molemmista!

Noille kahdelle kirjalle löytyy valitettavasti muutakin yhteistä kuin musiikki. Suomen tanssilavat pysyivät tänä vuonna suurelta osin kiinni. Hamina Tattoota ei tänä vuonna järjestetty. Älköön sitä laskettako näiden kirjojen syiksi...

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjallisuusvuosi 2020, Hamina Tattoo, Martti Linna, Tanssilavojen Suomi, äänikirja, kustantajat, kirjailijan työ

Kurt Vonnegutin hyvät teesit jokaiselle kirjoittajalle

Maanantai 7.12.2020 klo 13:15

Aika ajoin jokainen työkseen kirjoittava miettii, mitä ihmettä hän on oikein tekemässä. Varsinkaan proosan kirjoittamisessa ei ole olemassa valmiita askelmerkkejä työn päätökseen saattamiseksi. Se lopputulos - romaani, novelli tai mikä muu tuotos tahansa - on jotakin, josta on olemassa etukäteen vain jonkinlainen mielikuva. Yleensä toteutunut lopputulos yllättää tekijänsäkin.

Noina lukuisina epäuskon hetkinä kannattaa muistaa, että ovat tämän samaisen työsarkansa äärellä tuskailleet monet muutkin kirjoittajat ennen minua. Maailma on pullollaan heidän ylös kirjaamiaan ajatuksia kirjoittamisesta.

Löysin ja vapaasti suomensin oheiset Kurt Vonnegutin ajatukset kirjoittamisesta. Noissa voi hyvinkin olla jotakin - kirjoittihan Vonnegut muun muassa sellaisen hienon romaanin kuin Teurastamo 5.

Vonnegutin_teesit_pikkunetti.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjoittaminen, kirjoittajan työ, Martti Linna, Kurt Vonnegut, Teurastaja 5

Kumpi on sinulle tärkeämpi juhla, Black Friday vai White Christmas?

Tiistai 1.12.2020 klo 7:41

Elämme englanninkielisen kulutusjuhlan huippuaikoja. Black Friday, Single’s Day, Cyber Monday ja monet muut uushengelliset tilaisuudet vaativat osallistumistamme vuoden suurimman juhlan, Christmasin valmisteluihin. Olisi juostava läpi kauppakeskuksia, mentävä nettiin etsimään parhaita tarjouksia. Olisi kulutettava aikaansa ja rahojaan, sillä muutenhan ei voi juhlaa tulla.

Tämä joulunalusaika on erilainen. Koronapandemian vuoksi meidän suomalaisten olisi eristäydyttävä vielä normaaliakin enemmän muista ihmisistä. Olisi maltettava pitää etäisyyksiä. Monelle alueelle on julistettu erilaisia kokoontumisrajoituksia joulua edeltävälle ajalle, jottei paha pöpö pääsisi leviämään.

Olemme tahtomattamme osallistumassa valtavan suureen ihmiskokeeseen. Paine lähteä ostoksille – englantilaisittain shoppailemaan – on kova. Toisaalta noissa terveydenhuollon ammattilaisten pyynnöissä on järkeä: pöpö on lannistettavissa, jos maltamme pitää nyt alkavat kolme viikkoa vähän matalampaa kulutusprofiilia. Silloin joulusta voisi vielä tulla jotakin muuta, kuin tämän talven tautihuippu.

Jännittävää, mutta myös pelottavaa nähdä miten käy. Ihminen ei yleensä ole parhaimmillaan järkevissä päätöksissään silloin, kun häntä vedetään kahteen eri suuntaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Black Friday, White Christmas, joulu, koronapandemia, korona

Lehtikuva, jonka ottamisessa kerrankin onnistuin

Maanantai 16.11.2020 klo 7:28

Useimmiten kuvaan tekemäni lehtijutut itse. Niinä harvoina kertoina kun olen saanut mukaani ammattikuvaajan, olen yrittänyt ammentaa heidän työskentelystään mahdollisimman paljon oppia itselleni. Kuvaaminen ja haastattelu samanaikaisesti on väkisinkin joskus vaikeaa. Moni hyvä kuvaushetki menee ohitse, kun käsissä on kynä ja lehtiö. Tai toisin päin, haastateltava sanoo sen tärkeimmän ylös kirjoitettavan asian juuri silloin, kun minulla on kamera esillä.

Jos mahdollista, yritän olla haastattelupaikalla ajoissa nähdäkseni, olisiko siellä ympäristönä jotakin sellaista mitä voisin hyödyntää kuvasuunnitelmassa. Usein ei ole. Tuloksena on sellainen perusräpsy: ihmisen kasvot, ihminen ylittämässä katua, kameraan totisena katsova haastateltava. Olettehan te noita nähneet.

Melkeinpä parasta on, jos kuvan idea tulee haastateltavalta itseltään. Silloin se on osa häntä itseään, jotakin hänelle merkityksellistä. Näin kävi esimerkikiksi, kun haastattelin haminalaista hyvinvointialan yrittäjää Mariia Ruusunlahtea paikalliseen kaupunkilehteen.

Mariia kertoi ensin mummolansa peilistä, jota hän aina lapsena ihaili. Vähän ajan päästä hän vinkkoi kädellään seinälle, että tuollahan se on nyt hänen seinällään. Kun kuvaamisen aika tuli, pyysin Mariaa ottamaan peilin käsiinsä.

Lopputuloksen jutun kuvituksesta voi nähdä täällä. Täytyy sanoa, että tuohon kuvaideaan olen suht koht tyytyväinen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Mariian Peili, Mariia Ruusunlahti, lehtikuvaus, valokuva, kuvaaminen, kuvaava toimittaja, lehtikuva

Lentohäpeää, ja muita koronan siivilleen nostamia sanoja

Maanantai 2.11.2020 klo 8:46

Kukin aika luo oman kielensä omien sanojensa avulla. Menossa oleva koronapandemian aika ei tee tässä poikkeusta.

Jo useamman kerran olen yhyttänyt tiedotusvälineistä sanan lentohäpeä. Sitä käytetään aivan kuin se olisi jo jokin yleisesti tunnettu yleiskielen sana, jonka merkityksen kaikki ymmärtävät. Minä en valitettavasti kuulunut alun pitäen siihen joukkoon.

Nyttemmin olen ymmärtänyt että suomalaisittain lentohäpeällä tarkoitetaan sitä, etteivät kansalaiset enää mielellään kerskaile lentäen tapahtuvilla etelänmatkoillaan. Kun siellä kaukana etelässä on enemmän niitä pöpöjä. Joillakin lentohäpeä tarkoittaa jopa sitä, että lentämistä vältetään viimeiseen saakka Suomen rajojen sisäpuolella.

Yritin päästä tuon uuden muotisanan juurille. Näyttää pahasti siltä, että lentohäpeäkin on lainasana, kohtuullisen untelo käännös ruotsalaisesta sanasta flygskam. Eikä sillä alun pitäen ollut mitään tekemistä koronan kanssa, ennemminkin se oli naapureiden ja ökyrikkaiden toiminnan paheksumista ilmastosyistä. Sanaa käytti ainakin Yle tässä uutisessa jo ennen koronaa.

Tekisi mieli päästää suustaan suomalaiskansallinen -kele. Nuo ruotsalaiset ehtivät edellemme jopa tässäkin häpeässä!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lentohäpeä, flygtskam, lentäminen, ilmastonmuutos, kieli, kielen muuttuminen

Alustatalous iskee suoraan suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuuteen

Perjantai 23.10.2020 klo 7:49

Sain tarjouksen erään jokin vuosi sitten painettuna kirjana ilmestyneen teokseni julkaisemisesta myös äänikirjana. Koronapandemian myötä äänikirjojen menekki on lähtenyt selvään kasvuun: ihmiset näkyvät "lukevan" niitä lenkkeillessään, tiskatessaan, jopa ajaessaan autoa.

Äänikirjan tuottaminen on kustantamolle kohtuullisen iso rahallinen satsaus. Silti pysähdyin lukiessani tarjouksesta riviä, jolla kerrottiin kustakin äänikirjan kuuntelemiskerrasta minulle kuuluva korvaus. Euroiksi muutettuna se olisi ollut noin kahdeksasosa painetusta kirjasta saamastani korvauksesta.

Me kirjailijat emme - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta - juuri kieriskele varoissamme painettujen kirjojen tuotoillakaan: Kirjailijaliiton muutama vuosi sitten tekemän tutkimuksen mukaan kirjailijan keskimääräinen vuotuinen tekijänoikeustuotto oli noin 2000 euroa vuodessa.

Digitalisaation myötä yleistyvä, mm. Uber-takseista ja ruokaläheteistä tuttu alustatalous rynnistää ääni- ja e-kirjojen myötä voimalla myös kirjallisuuteen. Yhteistä alustataloudelle on, että varsinaisen työn tekijän saamat korvaukset pienevät kaikista eniten. Kun näet seuraavan mainoksen kymmenestä ilmaiseksi luettavasta äänikirjasta, mieti mitä se tarkoittaa kirjallisuuden, lukutaidon, teatterin, elokuvien jne. tulevaisuudelle.

Tässä Lukukeskuksen Ilmi Villacísin selkeäsanainen kolumni aiheesta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: alustatalous, kirjallisuus, äänikirja, kirjailijan työ, Martti Linna, Ilmi Villacís, Reilun taiteen manifesti

Oli suuri kunnia toimia Dekkaripäivien kirjoituskilpailun päätuomarina

Maanantai 12.10.2020 klo 8:45

Viime lauantaina julkaistiin Kouvolan perinteikkäiden Dekkaripäivien kirjoituskilpailun tulokset. Valitsin päätuomarina voittajat yleisessä ja nuorten sarjassa. Sain luettavaksi 35 erilaista novellia - eikä valinta ollut helppo!

Vallitsevan koronapandemian takia tulokset julkaistiin tänä vuonna nettiin striimattuina. Linkin siihen löydät täältä.

Lämmin kiitos mielenkiintoisesta ja opettavasta kokemuksesta Dekkaripäiville ja kaikille kirjoittajille!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Kouvolan Dekkaripäivät, kirjoituskilpailut, päätuomari

Viisitoista vuotta Syysmarkkinat -esikoisromaanini ilmestymisestä

Keskiviikko 7.10.2020 klo 14:36

15_vuotta_pikkunetti.jpg

Muistinpa juuri, että tässä vietetäänkin merkkipäiviä. Keväällä 2005 kävelin Otavan Uudenmaankadun kivilinnakkeeseen tietämättä mitään maailman pahuudesta, ja näihin aikoihin saman vuoden syksyllä tuli Syysmarkkinat-romaani sovitusti ulos. Lupaava ja selkeä metsäammattilaisen urani vaihtui moniongelmaisuuteen.

Voin olla kiitollinen siitä, mitä kirjaimet ja kaunis suomen kieli ovat minulle antaneet. Tähän mennessä olen julkaissut 13 omaa kaunokirjallista teosta ja kahdeksan tietokirjaa. Proosatöissä aiheet ovat - luonnollisesti - olleet sellaisia, jotka ovat itseäni askarruttaneet niin paljon, että niitä on pitänyt käsitellä fiktiivisen tarinan muodossa. Tietokirjoissa osa aiheista on lähtenyt omasta mielenkiinnosta, osa on ollut minulle tarjottuja hienoja tilaustöitä.

Parikin kertaa olen saanut vierailla Ranskassa eri kirjallisuustapahtumissa, puhumassa sinne käännetyistä romaaneistani. Matkan varrelle on osunut monia hyviä tapaamisia kirjoittamista ja kirjoja työkseen tai harrastuksekseen rakastavien ihmisten kanssa. Kiitos kaikista niistä kohtaamisista!

Mikä parasta, edelleen tuntuu että sammioni pohjalla on kauhottavaa tuleville vuosille. Ruutupaperivihkoissa on kirjattuina paljon aiheita, joita pitäisi käsitellä. Suomen kirjoitettu kieli käy aina vain rakkaammaksi, kun sitä työkseen yrittää palastella eri asentoihin. Koskaan siitä eivät tarinoihin tarvittavat sanat tunnu loppuvan.

Tästä on hyvä jatkaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Syysmarkkinat, kirjailijan työ, kirjailijuus, Martti Linna

Nuo kaikki kauniit maisemat, joihin liittyy tarina

Sunnuntai 4.10.2020 klo 8:20

Reitkalli_nimella_pikkunetti.jpg
Kävin lenkkeilemässä näissä kuvan maisemissa. Summajoen rannalla kohoava Suurivuori on paikka, jota moni on kehunut yhdeksi kauneimmista näillä kulmilla. Jokainen voi tuosta kuvasta itse oman makunsa mukaan arvioida, pitääkö väite paikkaansa.

Vuoreen liittyy mielessäni tarina. Vuosia sitten jututin jo edesmennyttä sotaveteraania. Hän oli ollut sodan aikana, nuorena sotilaspoikana jäljittämässä tuon vuoren rinteillä venäläisten pudottamaa desanttia. Desantti saatiin kiinni. Tarinaan liittyy raakuutta, joka selvästi vaikutti veteraaniin vielä vuosikymmenten päästä. Se osuus tarinasta levätköön nyt jo rauhassa.

Luontokohteisiin, ja monesti etenkin vuoriin, liittyy paljon suvuissa ja paikallisesti kulkeneita tarinoita. Esimerkiksi synnyinseudullani Kivijärvellä on eräs kivi, jota sanottiin muorinkiveksi. Tarinan mukaan vanha nainen oli mennyt pitämään kiven alle sadetta tai myrskyä. Kivi oli liikahtanut ja puristanut muorin alleen. Lapsena kammosin sitä kiveä.

Tai se toinen tarina saksalaisesta pommikoneesta, joka oli sodan aikana pudonnut eräälle kalliolle synnyinkotini lähelle. Kuten hyvään tarinaan kuuluu, ei siinä ollut kaikki: tuo kone oli tietenkin ollut kuljettamassa saksalaisten Lapin joukkojen palkkarahoja. Huhujen mukaan noita rahoja, ja koneesta vietyjä osia oli nähty yhden jos toisenkin kylän talon nurkissa kauan tapahtuman jälkeen.

Hyviä tarinoita ei välttämättä kannata lähteä kiertämään auki. Minä tein sen virheen, ja otin selvää tuon saksalaiskoneen tuhosta Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuista. Se pahalainen oli lentänyt kyllä näiden seutujen ylitse, mutta oli kadonnut jonnekin Pohjanmaan ja Pohjanlahden suuntaan. Huhut syntyivät ilmeisesti niistä maastosta löytyneistä tavaroista, joita saksalaiset lentäjät henkensä hädässä pudottivat koneesta keventääkseen sen painoa.

Eikä joukossa ollut palkkarahoja. Mutta hyvä tarina se on silti eteenpäin kerrottavaksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tarina, tarinoiden synty, kirjailijan työ, Kivijärvi, saksalainen pommikone, Suurivuori, Reitkalli

Onko puolueettomalle journalismille koskaan ollutkaan oikeasti tarvetta?

Maanantai 28.9.2020 klo 7:30

"Mutta entä jos puolueeton, korkealla ammattietiikalla tehty journalismi ei olekaan ikinä ollut suurelle yleisölle kovin tärkeä syy maksaa median kuluttamisesta? Entä jos jo sanomalehtien kulta-aikoina tärkeä syy tilata lehtiä olivat tv-ohjelmat, säätiedot, menovinkit ja erilaiset paikalliset ilmoitukset, joita ei kerta kaikkiaan muualta kootusti nähnyt? Eli toisin sanoen: mitä jos koko meidän tarinamme suomalaisesta journalismista on väärä?"

Näin kirjoittaa toimittaja Janne Zareff tuoreessa Journalistissa 7/2020. Lehti on Suomen Journalistiliiton jäsenlehti. Ajatus on mielenkiintoinen.

Me suomalaiset olemme perinteisesti olleet lehdenlukijakansaa. Aamukahvipöydässä on päivitetty omat tiedot ympäröivästä maailmasta ajan tasalle. Aikaisemmin paperilehdestä, nykyisin yhä useammin jonkin sähköisen apuvälineen kautta. Ja yhä useammin joiltakin muilta nettisivuilta, kuin niiltä perinteisiltä Ylen, Helsingin Sanomien tai maakuntalehden nettisivuilta.

Moni perinteisistä medioista on ainakin ilmoittanut olevansa puolueeton suhteessa mihinkään muuhun instanssiin ja vastaavansa sisällöstään vain lukijoilleen. Meidän journalismia työksemme tekevien eettisissä ohjeissa todetaan sama asia.

Ajatus, että tämä ei olekaan sitä mitä lukijat haluavat ja odottavat, kääntää tilanteen päälaelleen. Meistä jokaisella on oma arvomaailmamme, oma "kuplamme". Kykymme ottaa vastaan noiden arvojen kanssa ristiriidassa olevia viestejä vaihtelee.

Jos Janne Zareff on kolumninsa johtoajatuksessa oikeassa, se avaa aivan uusia näkymiä tulevaisuuden journalismiin. Teknisiä alustoja, joilta haluamiaan uutisia voi lukea, niitä riittää tässä maailmassa. Varsinkin englanninkielisinä. Digitalisaation myötä meistä jokaisesta saa melko vähällä vaivalla koostettua Internetin syövereistä aika hyvin kutinsa pitävän henkilöprofiilin.

Voisiko laajalti hyväksytty journalismi ollakin jonakin päivänä sitä, että samasta "tiedosta" meille kullekin räätälöidään enemmän tai vähemmän digitaalisia apuvälineitä käyttäen ihan miun maun mukainen uutinen valitsemaani mediaan, huomioiden poliittiset ja muut katsantokantani?

1 kommentti . Avainsanat: Janne Zareff, journalismi, räätälöity journalismi, toimittajan työ

Ulkonäkö merkitsee, niin ihmisessä kuin muissakin eliöissä

Sunnuntai 20.9.2020 klo 9:00

Pahkinakurre_2_pieni.jpg
Kun katselin tätä ottamaani kuvaa pähkinöitä keräävästä oravasta, tajusin kuinka heikoilla kannattimilla roikkuu se hokema että ihmisessä merkitsee muukin kuin ulkonäkö. Tuo hokema lienee tullut ajatteluumme niin sanotun sivistyksen myötä.

Ja länsimaisen sivistyksen yhtenä kehtona pidetään antiikin Kreikkaa. Mutta eikös vain tuolta ajalta meidän aikoihimme säilyneissä eläintarinoissa pidetä aasia roikkuvien korviensa takia vähän tyhmänä, jänistä nopeiden kinttujensa takia hätähousuna ja kettua viekkaan ilmeensä ja punaisen häntänsä takia ovelana?

Samoja piirteitä löytyy myös suomalaisista - ja varsinkin venäläisistä - kansansaduista ja tarinoista. Väkivahvalta näyttävä karhu kuuluu sen kaadon jälkeen pidettävissä peijaisissa tietenkin kunniapaikalle pöydän päähän. Kissa - tuo öinen kulkija, jonka sielunmaisemaa emme tuhansien yhteisten vuosienkaan jälkeen ymmärrä - on arvoituksellinen vinojen silmiensä takia. Koira haukkuu, vaikka ei haavaa tekisikään. Sen täytyy siis olla tyhmä verrattuna vaikkapa vaiti hymyilevään kissaan.

Ehkä tuo alussa mainitsemani hokema onkin vain meidän kauniita ihmisiä vaatimattomammalla pärstävärkillä varustettujen ihmiseläjien harras toive, jonka toivomme jonakin päivänä pitävän paikkansa. Siihen saakka noudatamme tietäen tai tietämättämme eläinkunnan vanhoja luokittelusääntöjä: katsomme televisiosta Suurinta pudottajaa, ja ajattelemme salaa olevamme kauniimpia, nopeampia ja ennen kaikkea fiksumpia kuin nuo paksut ihmiset tuolla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: eläintarinat, aforismit, eläinaforismit, Suurin pudottaja, kaunis ihminen, kauneus

Signeeraan kirjojani Haminan Valojen Yössä perjantaina

Keskiviikko 9.9.2020 klo 13:27

Signeeraus_Valojen_Yo_pikkunetti.jpg

Vuosi 2020 on ollut minulle kirjailijana kahden julkaistun tietokirjan vuosi. Huhtikuulla ilmestyi Kariston kustantamana tanssilavakulttuuria yli sadan vuoden ajalta ruotiva kirjani Tanssilavojen Suomi. Elokuun alussa sain juhlistaa yhdessä kotikaupunkini Tattoo-sotilasmusiikkifestivaalin väen kanssa tapahtuman 30-vuotisjuhlateosta. Musiikkipitoinen vuosi siis tämä!

Pari vuotta sitten julkaisin omakustanteena kuva- ja tarinapitoisen kirjani Keisareita ja kalastajia: tarinoita itäiseltä Suomenlahdelta. Taisipa tulla tarpeeseen, sillä kirjaa myydään ja kysytään yhä edelleen. Se alkaa olla harvinaista tämän päivän nopeissa julkaisusykleissä.

Haminassa vietetään Valojen Yö-festivaalia ensi perjantaina. Olen Haminan Suomalasessa kirjakaupassa signeeraamassa näitä kolmea tuotostani kello 18-18.20, vaikkapa lahjakirjaksi isänpäivään tai jouluun. Viimeisten tietojen mukaan ne ovat sittenkin tulossa, tästä erikoisesta vuodesta huolimatta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Valojen Yö, Hamina Tattoo, Tanssilavojen Suomi, Keisareita ja kalastajia, signeeraus

Valokuva antaa voimaa kestää arkea - varsinkin luontovalokuva

Maanantai 7.9.2020 klo 7:43

Tikka_voimavalokuva_pikkunetti.jpg
Ammattikirjoittajana olen takonut tähän mennessä tuhansia erilaisia tekstejä erilaisiin tarkoituksiin, satojen sivujen romaaneista aina lyhyisiin ja tiiviisiin tiedotteisiin asti. Monesti olen höystänyt tekstin siihen liittyvällä, yleensä itse ottamallani kuvalla. Kuvan tehtävänä on ollut antaa lisäinformaatiota yhdessä kuvatekstinsä kanssa. Joskus sen tehtävänä on ollut toimia enemmänkin tunnelman luojana, tai lukijan pysäyttäjänä juttuni äärelle.

Iän, ehkä jonkin sortin ammattitaidonkin kehittyessä olen ryhtynyt miettimään yhä enemmän kuvaa itseään. Millaisia asioita kannattaa viestiä kuvana, millaisia tekstin avulla? Kuinka lukija/kuvan katselija peilaa omia ajatuksiaan ja arvojaan suhteessa kuvaan/tekstiin? Jos se tapa on erilainen, niin millainen se on ja onko sillä merkitystä kuvan/tekstin antaman informaation määrään?

Nykyisin puhutaan yhä enemmän voimaannuttavasta valokuvasta. Valokuvaa on ryhdytty käyttämään monenlaisissa terapiahoidoissa yhtenä apuvälineenä, jolla ihminen pääsee paremmin matkalle itseensä ja omiin ajatuksiinsa.

Toisaalla on havahduttu luonnon meitä hoitaviin vaikutuksiin. On tutkittu ja saatu selville se, kuinka jo lyhytkin metsälenkki alentaa verenpainetta ja antaa mielelle tilaa rauhoittua päivän stressistä.

Näitä kahta asiaa olen viime aikoina miettinyt, katsellessani erilaisia valokuvia. Kaikki meistä eivät viihdy metsässä, tai eivät eri syistä voi sinne omin toimin lähteä. Olisiko valokuvan ja luonnon meitä hoitava voima yhdistettävissä jotenkin - vaikkapa valokuvana ja siihen liittyvänä tekstinä?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: valokuvaus, luontokuvaus, käpytikka, voimaannuttava valokuvaus

Korona surmaa mahdollisesti, mutta yksinäisyys tappaa varmasti

Keskiviikko 26.8.2020 klo 9:08

Heinäkuun alusta saakka Suomen tanssilavat ovat taas saaneet palvella kävijöitään. Osa lavoista päätettiin pitää kiinni koko kesä koronapandemian jatkumisen vuoksi, mutta onneksi osa päätti avittaa tanssikansaa liikunnan nälän ja sosiaalisten kontaktien tarpeen täyttämiseksi.

Olen ehtinyt käydä muutaman kerran tanssimassa, toki suositusten mukaisesti vain oman parin kanssa, turvavälejä noudattaen ja äärimmäistä hygieniaa ylläpitäen. Niin on näkynyt tekevän suurin osa muustakin tanssikansasta, mistä kiitos kanssatanssijoille. En ole ainakaan kuullut, että vielä olisi löydetty lavatansseissa tapahtunutta massa-altistusta tuolle kirotulle k-alkuiselle virukselle.

Tanssiminen on iloinen asia, mutta eräs asia on täyttänyt tanssipaikoilla minut surulla. Niin moni - varsinkin iäkkäämpi - tuttu kanssatanssija on päättänyt jäädä tänä lopuillaan olevana kesänä kotiin. Ymmärrettävistä syistä, mutta harmittaa silti. Monet heistä ovat niitä, jotka tulevat aina tanssipaikalle yksin omalla autolla, ja lähtevät sieltä myös yksin kotimatkalle.

Katsoin joskus englantilaisen dokumentin puhelinhuijauksista. Eräältä englantilaiselta vanhemmalta herrasmieheltä nuo tunnottomat huijarit olivat onnistuneet saamaan suuria puntasummia, monilla eri maksukerroilla ja monenlaisilla valheilla.

Toimittaja kysyi virkeän oloiselta gentlemannilta, miksi tämä suostuu menemään yhä uudestaan samaan retkuun, vaikka jo tietää ettei siellä puhelinyhteyden päässä olekaan sitä hänen unelmiensa naista, joka tarvitsee aina vain lisää rahaa suureen hätäänsä.

Mies katsoi tyynesti toimittajaa silmiin, ja tokaisi:
"Jokin sairaus saattaa tappaa minut, mutta yksinäisyys tappaa varmasti."

Sama kysymys mietityttää tänä aikana, jolloin moni arkailee sosiaalisia kontakteja. Kuinka moni meistä kuolee seuran ja mielihyvän kokemusten puutteeseen, ennen kuin tämä kummallinen aika on ohitse?

Aro_Valijoki_pikkunetti.jpg

Tanssikansaa jo 1960-luvulta lähtien viihdyttänyt Markku Aro esiintyi Diesel-yhtyeensä kanssa Savitaipaleen Välijoen lavalla 23. elokuuta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tanssilavat, lavatanssit, korona, Martti Linna, Välijoen lava, Markku Aro, yksinäisyys

Jokaisella on vastuu yhteisestä maapallosta - myös kirjailijalla

Perjantai 14.8.2020 klo 7:53

"Näennäisen aineettomatkin tuotteet, e- ja äänikirja, vaativat tuekseen sähköä ja älylaitteen: voimalaitoksia, kaivoksia, tuotantokoneiston. Painettu kirja on oma lukunsa. Olen laskenut, että kahden romaanini painamiseen on tarvittu 55 kuutiometriä puuta. Se tarkoittaa noin puolta hehtaaria nykypäivän suomalaismetsää tai noin 55 suurehkoa puuta."

Lainaus on peräisin kirjailija Anni Kytömäen kolumnista Sanaston nettisivuilla. Minulla on ollut kunnia lukea Annin tähänastinen tuotanto, ja haastatella häntä näiden hienojen romaanien tiimoilta.

Samoja asioita olen itsekin kirjailijana/pienen metsätilan omistajana/metsäammattilaiseksi koulutettuna/jonkin sortin luontoharrastajana miettinyt. Yhä monimutkaisemmaksi muuttuvassa maailmassa kokonaisuuksien, saati omien valintojen hallitseminen ja arvottaminen käy yhä vaikeammaksi.

Kun suuri tietokonepalvelinkeskus ilmoittaa käyttävänsä vain ekologisesti tuotettua vihreää sähköä, niin minkä ihmeen takia keskukseen johtaa uusi, korkea suurjännitelinja, jonka tieltä on kaadettu leveälti kasvavaa nuorta metsää?

Arvostan niitä kirjailijakollegoita, jotka ovat kieltäneet kirjojensa julkaisemisen puusta tehdyllä paperilla tai sähköä jokaisella latauskerralla kuluttavana e-kirjana. Niinhän heidän on täytynyt tehdä, jotta he voivat allekirjoittaa netissä hyvällä omallatunnolla avohakkuita vastustavan adressin?

Metsänomistajana voin sentään hyvittää jonkin verran pahoja, kirjailijana tekemiäni ympäristötuhoja istuttamalla puita takaisin kaadettujen tilalle. Tänäkin syksynä - jos korona suo - suuntaan taas kulkuni tallomaan heiniä lakoon pari vuotta sitten istuttamieni taimien juurelta. Toivon, että niiden latvat heiluvat tuulessa siellä kahden- kolmenkymmenen metrin korkeudessa vielä silloinkin, kun minua ei täällä enää ole.

Ehkä ihmisen ikuiselta tuntuvan synnin- ja syyllisyydentunnon keskellä on hyvä yrittää noudattaa Arto Paasilinna-vainaan hienoa "käskyä" romaanista Ukkosenjumalan poika: Älä ole pienille paha.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Anni Kytömäki, kolumni, Martti Linna, Arto Paasilinna, Älä ole pienille paha, eettisyys, kirjailijan työ

Jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja

Torstai 6.8.2020 klo 11:28

Tuorein teokseni, Hamina Tattoo-sotilasmusiikkifestivaalin 30-vuotisjuhlateos julkaistiin tällä viikolla. Mielenkiintoinen työ, mielenkiintoisia tarinoita ja peräti miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa sain tehdä yhteistyötä kirjaprojektissa. Kiitos kaikesta!

Eräs asia toistui myös tämän kirjani julkaisemisen jälkeen. Kaksi ihmistä otti yhteyttä, ja puhui aivan eri aihepiireistä. Kumpikin heistä tarjotteli minulle ideoitavaksi, ehkä kirjoihin ja kansiin pantavaksi aihetta, joka heidän mielestään ansaitsisi sen. Yhteinen lause kuului: jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja.

En laita tuollaista ollenkaan pahakseni. Itsellänikin on useampaan ruutuvihkoon raapustettuna pivo sellaisia asioita ja havaintoja, joita sietäisi tarkastella lähemmin. Sellaisia, jotka saattaisivat kiinnostaa auki kirjoitettuina ehkä joita kuita muitakin.

Se, että aiheita näin tarjotaan, tietenkin imartelee tarinoita kirjoittamalla suuren osan elannostaan hankkivaa ihmistä. Samalla se kertoo tärkeästä asiasta, jonka edessä sopii aika ajoin nöyrtyä: kaikesta sivistyksestämme huolimatta me ihmiset emme tiedä tästä maailmasta - emme edes siitä osasta, joka on kättemme jälkiä - läheskään kaikkea.

Ja se on hyvä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Hamina Tattoo, Tattoo juhlakirja, tietokirjallisuus, kirjailijan työ, kirjaideat, Martti Linna

Asiaa tanssilavakulttuurista Radio Suomen Päivässä

Tiistai 28.7.2020 klo 18:40

Maanantaina 27.7. alkoi Radio Suomen Päivässä sarja, jossa perataan ja pengotaan suomalaisen tanssilavakulttuurin historiaa, nykypäivää ja vähän tulevaisuuttakin.

Sain kunnian olla avausjaksossa toimittaja Hanna Kataja-Rahkon haastateltavana kirjoittamani Tanssilavojen Suomi -tietokirjan tiimoilta. Tässä tapauksessa haastattelijalla taisi olla aiheesta enemmän tietoa kuin haastateltavalla - moni tanssiharrastaja muistaa Hannan Seinäjoen Tangomarkkinoilta vuoden 2008 tangokuningattarena sukunimellä Talikainen.

Sarjan toisessa jaksossa Hanna kyseli tanssipaikkoja esiintyjinä kiertävien Jonna Ortjun ja Mika Hostikan tuntoja. Kolmannessa osassa, huomenna keskiviikkona ääneen pääsevät mm. tanssinjärjestäjä ja aktiivinen lavatanssija.

Jaksot tulevat ulos peräkkäisinä päivinä alkaen klo 11.02, ja ovat sen jälkeen 30 päivää kuunneltavissa Yle Areenasta. Ensimmäinen jakso löytyy jo täältä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tanssilavat, lavatanssit, tanssilavakulttuuri, Martti Linna, Hanna Kataja-Rahko, Hanna Talikainen, Jonna Ortju, Mika Hostikka

Jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihin

Lauantai 25.7.2020 klo 9:36

Tutustun parhaillaan kirjailija Taija Tuomisen tuotantoon. Taija tulee haastateltavakseni Haminan pääkirjaston Kasper-salin kirjailijakahvilaan tiistai-iltana 15. syyskuuta.

Taija kirjoittaa useampaankin kertaan romaaneissaan ja kirjoittajaoppaassaan siitä, kuinka jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihimme. Ajan myötä ne haalistuvat, kenties muuttuvat mutta tuskin koskaan häviävät.

Jäin miettimään noiden muistojen merkitystä, syntymistä ja muuttumista. Tunnistan sen tosiasian, että minulla on päässäni sellaisia muistoja, joita ei voi olla kenelläkään muulla. Muistan ne itse, määrittelen niiden sisällön itse ja myös unohdan ne ihan itse, jos niikseen tulee. Ne ohjaavat omalta osaltaan sitä, kuinka toimin erilaisissa tilanteissa ja käyttäydyn toisia ihmisiä kohtaan.

Aika ajoin jokin ihminen, lausahdus, pieni tapahtuma palaa mieleen ja jää pohdituttamaan. Toisinaan muisto saa hymyn nousemaan kasvoille, toisinaan toivoo että juuri tämä asia olisi painunut unohduksiin. Muistot ovat kuitenkin yksi niistä asioista, jotka tekevät minusta minut: omalaatuisen persoonan, joita ei ole muita.

Meille on maailman sivu tehty myös yhteisiä muistoja. Niistä muistuttavat patsaat ja muut muistomerkit keskeisillä paikoilla, joiden kautta kuljemme. Yleisradion Elävä arkisto on erinomainen paikka etsiä elävien kuvien kautta yhteistä tuntumaa joskus elämiimme aikoihin. Yleisradio on tehnyt radioon täksi kesäksi kokonaisen kuunnelmasarjan Dingo-yhtyeen vaiheista. Monelle nekin ajat lienevät tärkeä osa elämän aikana kertyneiden muistojen ketjussa.

Kirjoihin – sekä tietokirjoihin että fiktiiviseen kirjallisuuteen – on säilytetty ja tallennettu satojen vuosien ajalta ihmiskunnan yhteisiä muistoja. Erona yksittäisen ihmisen päästä löytyviin muistoihin on, että joku tai jotkut ovat ensin tulkinneet nuo muistot ja ajankuvat omalla tavallaan ja katsoneet ne säilyttämisen arvoisiksi. Monessa maassa yhteiset muistot ovat tänäkin päivänä valtaapitävien omia tarkoitusperiään varten muokkaamia.

Jäin miettimään sitäkin, millaisia muistoja tämä aika meille synnyttää, ja miten niitä säilytetään tuleville sukupolville? Tuottaako jonkun omaa elämäänsä kuvaavan YouTube -tähden nettiin laittama nopeiden kuvien jono samanlaisia omakohtaisia muistoja, kuin hyvin taustoitettu romaani? Muuttuvatko muistojen mielleyhtymätkin tulevaisuudessa enemmän eläviksi kuviksi?

Entä muuttuuko yhteisten ja omien muistojen suhde jotenkin, tästä minää ja minuutta korostavasta ajasta mieleemme jäävissä muistoissa?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: muisti, muistot, Taija Tuominen, fiktiivinen kirjallisuus, tietokirjallisuus, kirjailijan työ

Vanhemmat kirjoitukset »