Matkailu avartaa, mutta onko jokaisen käytävä kaikkialla?

Maanantai 19.7.2021 klo 17:00

Koronapandemia muutti tapojemme matkustaa ja nähdä maailmaa. Tänä vuonna, tänä kesänä myös Keski-Eurooppa ja Suomi ovat saaneet osansa poikkeuksellisista sääilmiöistä. Vasta jälkikäteen voimme varmuudella tietää, ovatko ne merkkejä ilmastonmuutoksesta, ja kuinka vakavia sellaisia.

Rokotusten edetessä palaamme toivottavasti vähitellen "normaaliin" elämänmenoon. Seuraan kiinnostuksella, kuinka pandemia ja puhe ilmaston muuttumisesta ihmisen vaikutuksesta muuttaa tapaamme matkustaa ja viettää vapaa-aikaa. Oletusarvoni on, että muutos pois entisestä tulee olemaan kivulias.

Yksi esimerkki tästä on puhe lentomatkailun elpymisestä. Matkailu on niin tärkeä elinkeinonhaara eri puolilla maailmaa, että sen perusteella ollaan valmiita sulkemaan - ainakin jossakin määrin - silmät vaikkapa Espanjan aurinkorannikoiden pohjavesien jatkuvalta hupenemiselta tai muovisten pullojen mereltä Aasian lomakohteiden rannoilla. Tai Suomen Lapin tunturinkupeiden täplittämiseltä lomamökeillä.

Sinällään meidän ei enää tarvitse matkustaa joka paikkaan. Internet ja laadukas elävä kuva on lähes jokaisen ulottuvilla joka ikinen hetki jonkin älylaitteen kautta. Hyvin tehdyn videokuvan laatu alkaa olla jo parempaa, kuin mihin ihmisen silmä usein liikaa kansoitetulla näköalapaikalla pystyy.

Vaan noinkohan pystymme vähentämään ilmasto- ja muuta kuormaa luontoa kohtaan vähentämällä matkustamista? Puolustusreaktiot ovat jo menossa - lentäminenhän tuottaa "vain" noin kaksi prosenttia ihmiskunnan tuottamista kasvihuonekaasuista.

Tuo "vain"-sana on käytössä kätevä ja hyvä. Sen pystyy lentämisen lisäksi kytkemään moneen muuhunkin päästölähteeseen.

Kieli muuttuu ajan mukana, eikä aina selvempään suuntaan

Tiistai 6.7.2021 klo 14:04

Tänään vietämme Suomessa kansallisrunoilijamme Eino Leinon päivää. Samana päivänä liput liehuvat saloissa myös runon ja suven kunniaksi. Puhumamme ja kirjoittamamme suomi on nykyisin aivan erilaista, kun se oli Leinon laatiessa omia mestariteoksiaan.

En liene ainoa suomalainen, joka äityy silloin tällöin ihmettelemään jonkin sanan täysin uutta käyttötapaa puhutussa tai kirjoitetussa kielessä. Voi myös olla, että jotakin sanaa käytetään sellaisessa yhteydessä, joka synnyttää aivan erilaisia mielleyhtymiä kuin sanan käyttäjä on tarkoittanut.

Viimeisin tällainen sana on minulle ollut sana kestävä. Luin isosta, lehden koko etusivun täyttävästä mainoksesta termin kestävä matkailu. Jäin miettimään, millaista sellainen matkailu oikein on.

Kestääkö se ajallisesti kauan? Päättyykö oikein kestävä matka ikinä? Hiihdetäänkö kestävällä matkalla yks’ öisiä jäitä pitkin, kuin konsanaan Jaakko Tepon laulussa? Tarkoittaako kestävä matkailu sitä, että pariskunta jaksaa istua satoja kilometrejä samassa kuumassa autossa? Voiko matka kestää liian kauan ja jos voi, onko se silloin kestävää?

Todennäköisesti kestävällä matkailulla tarkoitettiin tuossa mainoksessa sitä, että matkanteko on luonnon ja ilmaston kannalta kestävää. Luulen kuitenkin, että tuo termi on harhaanjohtava. Matka vaatii – tehtiinpä se millä menopelillä tahansa – aina kulutusta ja luonnonvarojen käyttämistä.

Kaikista kestävin matka on se, joka jätetään tyystin tekemättä.

Muista välillä pysähtyä - voit nähdä enemmän

Tiistai 15.6.2021 klo 7:26

Kevään positiivisia asioita: kirjastojen ilmastolukupiirit

Torstai 3.6.2021 klo 9:52

Meillä ei ole enää yhtään luonnontilaista kaupunkia

Torstai 27.5.2021 klo 8:05

On se harmi, että me ihmiset emme kuki keväällä

Torstai 20.5.2021 klo 7:28

Otetaan vaikka aivan tavallinen metsäkuusi. Jurona ja tummana, joidenkin mielestä jopa uhkaavana se seisoo suurimman osan vuodestaan metsässä. Usein kaltaistensa joukossa niin, ettei kuusta toisesta erota. Ei, ellei vasiten ala niitä katsella.

Vaan annas olla kun tulee toukokuu! Kirkkaan punaiset emikukat nousevat terhakasti pystyyn kuusen oksien kärjistä. Niitä säestävät hennommat, väreiltään paljon haaleammat hedekukinnot.

On se harmi, että me ihmiset emme kuki samalla tavalla. Tiettynä aikana vuodesta kurottaisimme terälehtemme kohti aurinkoa. Kaikki muut tietäisivät, että hänellä on nyt lisääntymisaika.

Ja saisi ihan luvan kanssa sanoa toiselle ihmiselle, että oletpas sinä kaunis. Ilman, että sitä tulkittaisiin seksuaaliseksi ahdisteluksi.

Suomen metsien historia on myös ihmisten historiaa

Maanantai 17.5.2021 klo 10:05

Kävelin viikonloppuna tarkastamassa kuvassa näkyvän rauduskoivikon kuntoa sen keväisen ensiharvennuksen jäljiltä. Lähtökohtana hakkuulle oli sankka koivutureikko, jossa puiden latvukset alkoivat jo kärsiä liiasta runkomäärästä. Sellainen puu jolla ei ole yhteyttävää vihreää lehvästöä tai neulasia, ei yhteytä eikä kasva.

Vanhempani kuokkivat tuon nykyisen metsäpläntin metsän alta pelloksi joskus 1960-luvun alussa. Muistan itsekin kantaneeni lapsuusvuosina erinäisen sangollisen kiviä pellolta metsänreunaan. Hyväkasvuinen maa antoi välillä heinällä, välillä kauralla ja välillä laitumena elantoa kotitilani pienelle nautakarjalle, ja sen kautta meille ihmisille.

Aikanaan karjanpito loppui. Parisenkymmentä vuotta sitten pelloilla istutettiin rauduskoivikko. Tänä keväänä tuli sen ensimmäisen harvennuksen aika. Tuloa ei hakkuusta minulle juurikaan kertynyt, mutta parhaat rungot jäivät lihomaan tulevaisuuden saha- ja vaneritukeiksi. Kenties luonto kylvää koivujen alle sankan kuusentaimikon. Niin valoisassa koivikossa usein käy hyvällä maalla.

Julkisuudessa haikaillaan nykyisin usein luonnontilaisia metsiä. Sellaisia, jollaisia metsämme - ainakin mielikuvissa - kenties olivat joskus 1700-luvulla. Tutkittua tietoahan ei tuolta ajalta juuri kattavasti ole.

Mielessäni ihmettelen aina vähän tuota haikailua. Ei meitä ihmisiä pidä sulkea pois luonnon kierrosta. 1700-luvun jälkeen tässä maassa on hyödynnetty metsiä laitumina, kotitarve- ja polttopuina, kaskeamalla ja tervanpoltossa kasvavassa määrin. 1850-luvulla alkoi teollisen puunjalostuksen voittokulku. Löydän omalta, suhteellisen pieneltä metsätilaltani edelleen jälkiä kaikista noista metsänkäyttömuodoista.

Löydän, ja yritän sovittaa metsätaloutta ja metsäluonnon säilyttämistä yhteen. Se entinen pellonreunametsä, johon aikanaan kannoin niitä kivilasteja saa puolestani olla rauhassa tulevilta hakkuilta. Kolosin sinne taas muutamia haapoja ja ronttikoivuja kolopuiksi. Peipot ja monet muut linnut lauloivat komeasti niiden oksilla.

Cancel-kulttuuri, Turku Center ja muut kauniin kielemme muotopuolet

Maanantai 10.5.2021 klo 16:46

Viime aikoina olen nukkunut huonosti. Osasyy voi olla kevään etenemisen myötä valoistuvissa öissä. Luulen kuitenkin, että isompi syy on tässä: en enää ymmärrä kaikkien kuulemieni äidinkielisten sanojen merkitystä.

Kielen kuuluu muuttua. Sen pitää muuttua. Me kaikki äidinkielen käyttäjät muutamme sitä omalta osaltamme. Sanoista tulee uusia, osa ilmaisuista katoaa ja uusia tulee tilalle.

Silti minua hirvittää se vauhti, jolla annamme englannin ylivallan rämettää puhumaamme kieltä. Sama näkyy koskevan yhä useammin myös kirjoitettua sanaa. Jonkin asian ilmaisemiseen voi olla olemassa useampiakin suomenkielisiä sanoja. Joko ei viitsitä, tai ei haluta käyttää niistä mitään. Otetaan englannista centerin kaltainen lainasana ja luullaan, että kaikki ymmärtävät mitä se tarkoittaa.

Ei, kaikki eivät ymmärrä. Äidinkieli on jotakin, josta sopii olla ylpeitä. Se on myös tapa erottua, olla suomalaisia. Olen tavannut monia ulkomaan eläviä, jotka ovat halunneet opetella edes muutaman sanan suomea vaikkapa ravintolan ruokalistasta. Lopputulos on saattanut kuulostaa kantasuomalaisesta hassulta, mutta itse sanoja on ollut ylpeä tekemisestään: kun tutustut siihen miten toinen puhuu, sinussa syttyy kenties halu tutustua paremmin koko hänen kulttuuriinsa.

Ei siihen canceliin. Vaan siihen känsään, jossa käytetään kosolti äätä ja öötä. Kieleen, jossa on ennenkin osattu kääntää maailmalta tänne lentäneet kauniit asiat suomeksi. Kuten vaikkapa kangassinisiiveksi.

Tietokirjani tanssilavojen Suomesta ilmestyi vuosi sitten - ja mitä tapahtui?

Maanantai 26.4.2021 klo 8:21

Kirjallisuus kuvasi omaa aikaansa myös vuonna 1918

Perjantai 23.4.2021 klo 7:42

Ihmisen askeleilla on tapana tehdä polkuja

Perjantai 9.4.2021 klo 7:55

Sepelkyyhky, ja muut kevään aikaiset linnut ovat täällä

Tiistai 30.3.2021 klo 17:04

Kaltaiselleni kevätihmiselle on alkamassa vuoden paras aika. Monet muuttolinnut ovat jo saapuneet lämmenneiden ilmojen houkuttelemana Suomeen, ja paljon lisää on tulossa. Muutaman viikon sisällä alkavat jo ensimmäiset kukat sulostuttaa talojen seinustoja, ja näsiäkin kukkinee lenkkipolkuni varrella.

Suomesta kannattaa viedä vain korkean jalostusarvon kirjallisuutta

Maanantai 15.3.2021 klo 8:23

Puusta keitettävää selluloosaa pilkataan julkisuudessa usein matalan jalostusarvon bulkkituotteeksi. Useinkin pilkkaa perustellaan sillä, että kiinalaiset pyyhkivät takapuolensa suomalaisilla, jopa satavuotiailla puukuiduilla. Korkean jalostusarvon määritelmää harvoin avataan. Täyttääkö suomalainen kirjallisuusvienti sen kriteereitä?

Jotta puusta voidaan tehdä jotakin käyttökelpoista, se on useimmiten joko halkaistava sahalla tai keitettävä, jotta sen monet arvokkaat raaka-aineet saadaan käyttöön. Suomalaisen puun sisältämästä selluloosasta tehdään Kiinassa paitsi vessapaperia, myös muun muassa viskoosikangasta. Luemme lehtemme sellusta tehdyltä paperilta, syömme sitä jäätelössä ja harjaamme sillä hammastahnassa hampaitamme.

Metsä Group rakentaa loppuvuoteen 2023 mennessä Kemiin suuren tuotantolaitoksen, jonka päätuote on selluloosa. Vuositasolla sen lasketaan tuottavan vientituloja puoli miljardia euroa. Sen tuotteiden tekemiseen tarvittavan puuraaka-aineen arvo, ja suomalaisen työn ostopanos on samoin puoli miljardia euroa. Tämän, yhteensä noin miljardin euron liikevaihdon tekemiseen tarvitaan koko arvoketjussa n. 2 500 ihmisen työpanos (lähde: Metsä Groupin Viesti 1/2021). Kutakin Pekkaa ja Pirkkoa päälle se tekee siis n. 400 000 euroa.

Hyvä tuote lienee alasta riippumatta sellainen, jonka asiakas on valmis ostamaan mahdollisimman korkealla hinnalla. Eli kiinaksi käännettynä: voisiko sellusta kehittää sellaisen ”korkean jalostusarvon” tuotteen, jolla kiinalainen haluaisi hoitaa intiimihygieniansa nykyisen vessapaperin sijaan paljon kalliimmalla?

Paperille painetut kirjat ovat yksi osa selluloosan arvoketjua. Täällä ensimmäiset käsikirjoitusluonnokset, ja ensimmäiset painokset siirretään useimmiten kirjailijan päästä paperille. Suomalaisista kirjoista myydään ulkomaille käännösoikeuksia, ei fyysisiä kirjoja. Kirjat toki saatetaan sielläkin painaa suomalaisista metsistä peräisin olevalle selluloosalle.

Olisikohan noiden kirjoina ulkomaille myytävien sanojen jalostusarvoa mahdollista nostaa, vai myymmekö niissäkin bulkkia? Onko kirjan jalostusarvo korkeampi tietokirjana, vaiko jonakin kaunokirjallisena teoksena? Myymmekö dekkareita liian halvalla ja liukuhihnalta? Saavatko niitä meitäkin enemmän maailmalle syytävät ruotsalaiset omistaan suuremman arvonlisäyksen – ehkä jopa suuremman, kuin 400 000 euroa vuodessa per tuotantoketjuun osallistuva henkilö?

Olen tainnut itsekin syyllistyä matalan jalostusarvon kirjavientiin. Otsikkokuva on Lyonin Quais du Polar -kirjafestivaaleilta, joilla olin esiintymässä maaliskuussa 2019. Sinä vuonna, ja kaikkina muinakin vuosina verotuspäätökseni on kertonut aika lailla pienemmistä arvonlisäyksistä, kuin tuo edellä mainittu summa.

Suomen metsien historia on myös nälän historiaa

Perjantai 26.2.2021 klo 8:47

Lumikenkäilin viime viikonloppuna katsomassa suota, jolle istutin 1970-luvun puolivälissä isäni kanssa kuusentaimia tiheän hieskoivuvitelikön alle. Suo oli ojitettu muutamaa vuotta aikaisemmin. Suuri osa koivuista oli vesasyntyisinä jo lahoja, mutta ne tarjosivat silti hallanaroille kuusentaimille suojaa niiden ensimmäiset vuodet. Istutusaika oli kevättä. Muistan, kuinka taimisäkit painoivat alle kymmenvuotiaan kapeita harteita.

Tuolloin ei tässä maassa juurikaan tiedetty puhua lapsityövoiman käytöstä. Nyt, retkeni aikana suota peitti paksu ja upottava vitivalkoinen lumi. Oli raskasta, mutta samalla nautinnollista liikkua hiljaisessa metsässä.

Kohta 50-vuotiaat kuuset ovat kasvaneet hyvin. Laskin, että puuston vuosittainen kasvu on nyt toistakymmentä kuutiota uutta puuta hehtaarille. Se tarkoittaa suurin piirtein saman verran kasvuun sidottua hiiltä tonneina. Muutaman vuoden perästä on viimeisen harvennushakkuun aika. Parhaat yksilöt, ehkä 400 – 500 runkoa hehtaarilla jäävät kasvattamaan vielä itseensä lisää vuosilustoja.

Aikanaan – sitten, kun minua ei enää täällä ole – joku kenties hakkauttaa ne pois. Niistä tehdään sahatavaraa talojen seiniin, lattioihin ja muihin tarpeellisiin rakennuskohteisiin. Sahausjätteestä, kuoresta ja latvaosista tulee selluloosaa, lämpöä ja muuta tarpeellista.

70-luvun lahoista koivuista ei ole enää montakaan pystyssä. Kuusikon aukkopaikkoihin on sinne tänne syntynyt joitakin sorjia koivuja myöhemmin luonnostaan. Haluan, että tulevassa harvennushakkuussa ne jätetään pystyyn, tuleviksi siementäjiksi ja lahopuiksi sellaisia tarvitseville linnuille ja muille eläjille. Suon laiteilla on tiheitä harmaaleppäpuskia, ne saavat jäädä koskematta.

Harvennusta suunnitellessa on jo mietittävä, miten suolle saadaan aikanaan aikaan uusi taimikko. Toisen kuusisukupolven kasvattaminen samalla alalla arveluttaa sienitautivaaran vuoksi. Lehtipuusto olisi hyvä, mutta sitä ei tahdo oikein kasvaa valoa vievän kuusikon alle.

Suomalaista metsänhoitoa arvostellaan näinä päivinä ankarasti. Monesti hyvästä syystä, sillä luonnon kanssa toimiessaan erehtyväinen ihminen tekee myös virheitä. Monesti arvostelu perustuu kuitenkin hyvin kapeaan katsantoon. Maamme kaikki metsät eivät voi olla enää luonnontilaisia – mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Metsissä näkyy myös meitä edeltäneiden ihmisten elämä ja nälkä. Metsiä on kaadettu rasiin ja kaskettu satoja vuosia nauriin ja viljan kasvattamiseksi omalle perheelle. Huonoimpia puita – niitä pystyyn kuivaneita ja lahoja – on kerätty polttopuiksi kylmien talvien varalle. Tervaa on poltettu kituliaan elannon tarpeiksi. Viime sotien jälkeen Suomi asutti maaseudun pienille kylmille tiloille satoja tuhansia evakoita ja rintamamiehiä. Sotakorvaukset ja teknologiateollisuuden tuotekehitys maksettiin hyvin pitkälle ulkomaille viedyllä paperilla ja sahatavaralla.

Metsissä ja niiden luonnontilaisuudessa näkyy paitsi nälkä, myös meitä edeltäneiden ihmisten elämänusko. Ei liene sattumaa, että tämänkin 1970-luvulla istuttamamme suolämpäreen kutsumanimi on aina ollut Niittyraivio.

On muistettava, että diktaattoritkin kuuluvat vähemmistöihin

Lauantai 13.2.2021 klo 10:41

Nykyisin julkisuudessa puolustetaan erilaisten vähemmistöjen oikeuksia. Vähemmistöjä tuntuu riittävän kaikilla elämänaloilla puolustettaviksi sen toisen ryhmän, ”enemmistön” edessä. Aina ei ole selvää, millä perusteella jokin vähemmistö on enemmän puolustettavan arvoinen kuin jokin toinen.

Asiaa miettiessäni olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että jokainen meistä kuuluu elämässään johonkin vähemmistöön. Olen esimerkiksi itse yli 50-vuotiaana miehenä numeroiden perusteella selkeästi vähemmistössä suhteessa kaikkien muunikäisten suomalaisten määrään. Kirjoitan myös kirjoja, mitä kovin moni suomalainen ei tee työkseen.

Niin, ja pidän monen jo historian suureen romukoppaan tuomitsemista lavatansseista, jotka ovat nyt viranomaismääräysten takia pitkällä tauolla. Riittävätkö nämä tekijät tekemään minusta puolustamisen arvoisen vähemmistön edustajan? Jos riittävät, niin mikä tai kuka on oikea taho puolustamaan minua – itseni lisäksi, ja ketä vastaan?

Vähemmistön käsitteeseen tuntuu monesti liittyvän kuva tai tunne huonommuudesta. Joko vähemmistö itse, sen puolustajat tai sitä vainoava enemmistö pitää (tai sen ajatellaan pitävän) vähemmistöä jollakin tavalla huonompana kuin suurta enemmistöä. Enemmistöä, jolla juuri tämän vähemmistökriteerin suhteen asiat ovat paremmalla tolalla kuin vähemmistöllä.

Jos hyväksymme lähtökohdaksi oletuksen, että jokainen meistä on jollakin elämänsä saralla osa vähemmistöä on syytä kysyä, millä perusteella jotkin vähemmistöt saavat äänensä ja hätänsä kuuluville ja jotkin toiset eivät? Onko se kiinni siitä, mihin vähemmistöön kuuluu eniten äänekkäitä kansalaisia? Vaiko siitä, kenen hallussa ovat ne kovinta ääntä pitävät äänitorvet?

Todellinen tai oletettu vähemmistöön kuuluminen, lisättynä siihen ympätyllä huonommuuden tunteella on pirullisen vaarallinen asia. Moni kumouksellinen liike, terroristinen teko tahi muu vaarattomampi järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle luisuminen on lähtenyt liikkeelle juuri tuosta yhdistelmästä.

Ehkä on siis hyvä, että vähemmistöt saavat kaipaamaansa näkyvyyttä. Asioille voidaan tehdä jotakin, ennen kuin ne kärjistyvät. Silti on varottava antamasta vähemmistöille liikaa valtaa. Suuri enemmistö on kuitenkin se, joka pitää yhteiskuntien rakenteita pystyssä. On myös muistettava, että kaiken maailman diktaattoritkin ovat häntyreineen jonkinasteisia vähemmistöjä tässä maailmassa.

Ja se jos mikä on hyvä asia.

Ammattina kirjailija - mitä se on?

Maanantai 1.2.2021 klo 8:12

Aika ajoin jokaisen jotakin työkseen tekevän tai harrastavan on hyvä pysähtyä pohtimaan syitä tekemiselleen. Oivan avun sellaiseen pohdintaan tarjoaa jonkun muun tekemä kysymyspatteri. Minulle sellaisen tarjosi viimeksi haastattelu Ammattina kirjailija -juttusarjaan.

Suomen Kirjailijaliiton sivuilta löytyvässä juttusarjassa hyvinkin erilaiset, erilaisista lähtökohdista tekstejään paperille loihtivat kirjailijat saavat miettiä syitä sille miksi he kirjoittavat, mitä he kirjoittavat ja millä lailla he sen tekevät. Jos vastausten työstämisen ottaa tosissaan, voivat kysymykset tarjota hyvinkin suuria ahaa-elämyksiä niihin vastaavalle.

Haastattelujen hännille koostettu Lisätietoa kirjailijan ammatista -tietopaketti on peräti hyödyllinen luettava jokaisella kirjoittamista jo ammatikseen harjoittavalle, tai sille tielle lähtemistä suunnittelevalle. Ei liene sellaista työtä, joka ei jossakin välissä kyrsi harjoittajaansa.

Kyrsiminen on lähtökohtaisesti hyvä asia. Niissä kohdissa elämäänsä joutuu tietotekniikan termein ilmaistuna puhdistamaan tulostuspäänsä, ja printtaamaan ilmoille jonkin sortin testin sen varmistamiseksi, onko laitteisto edelleen kunnossa.

Taiteen ajanmukaistaminen jälkikäteen on vaarallista

Sunnuntai 24.1.2021 klo 8:00

Yhdysvalloissa on herännyt ajatus poistaa ex-presidentti Donald Trump Yksin kotona -elokuvan lyhyestä kohtauksesta, jossa hän neuvoo elokuvan päähenkilöä kulkemaan oikeaan suuntaan hotellin aulassa.

Vastaavia ajatuksia elokuvien ”muodistamisista” oman aikamme hengen mukaisiksi on kuultu muun muassa #Metoo -kampanjan yhteydessä. Sama pätee myös kuvanveiston puolella: sekä Yhdysvalloissa että Iso-Britanniassa on vaadittu orjakaupasta syytettyjen oman aikansa suurmiesten patsaiden poistamista katukuvasta. Kirjallisuuden puolella on ainakin Ranskassa ehdotettu eräiden sellaisten mieskirjailijoiden teosten vetämistä pois julkisuudessa, joita on syytetty naisten seksuaalisesta ahdistelusta, ja joiden sanotaan kuvanneen näitä tapahtumia kirjoissaan.

Pidän tällaista jälkikäteistä sensurointia vaarallisena. Taide – sekä elokuva, kirjallisuus, musiikki että kaikenlainen kuvataide – on aina paitsi elämysten ja virkistyksen lähde, myös historiallista kuvausta omasta ajastamme ja sen arvoista. Taidetta arvotamme tässä ja nyt. Kun katsomme taiteen tuotoksia kymmenien ja satojen vuosien päästä jälkikäteen, se tarjoaa ihmiskunnalle aikaikkunan tarkastella elämäämme ja sen arvoja suhteessa tuohon toiseen, menneeseen aikaan.

Ehkä joku kiinnostuu kadun varrella seisovasta orjakauppiaan patsaasta ja haluaa ottaa selville, kuka hän oli ja mitä hän teki. Ehkä orjakauppa nousee uudelleen puheenaiheeksi, ja pääsemme sitä kautta keskustelemaan myös nykyaikaisesta ihmisorjakaupasta. Sitäkin nimittäin yhä tapahtuu, monella tasolla ja tavalla. Pahoin pelkään, että niin on myös tulevaisuudessa.

Olen joskus ajatuksissani surrut sitä, ettei Leni Riefenstahlin vaikuttavaa Tahdon riemuvoitto -elokuvaa natsien Nürnbergin puoluekokouksesta vuodelta 1934 ole tietääkseni koskaan esitetty kokonaisuudessaan Suomessa Ylen kanavilla. En elokuvan aiheen ihailijana vaan siksi, että se on lähestulkoon täydellinen kuvaus diktatuurin ja henkilökultin rakentamisesta.

Ehkä Donald Trumpin lyhyt piipahdus elokuvatähtenä tulee palvelemaan samaa tarkoitusta. Joku ottaa selvää siitä kuka hän oli, ja ryhtyy pohtimaan syitä tämän meidän aikamme itsekeskeiselle maailmankuvalle.

Faktoja, faktantarkastuksia ja niiden tulkintoja - Puhuiko Groucho Marx totta todellisudesta?

Sunnuntai 10.1.2021 klo 10:12

Pentti Linkolan 90-luvun ajatuksin uudelle vuosikymmenelle

Sunnuntai 3.1.2021 klo 13:53

”Tässä kirjassa lomittuvat kaksi rataa, yleinen ja yksityinen. Toisaalta se kuvaa havainnoitsijan silmin maailman menoa, todellisuuden kulkua, tarkastelee ihmistä ja luontoa. Toisaalta siinä on kirjoittajan omakohtaisia äänenpainoja ja omaelämänkerrallista ainesta. Muunlaista käsittelytapaa en ymmärrä mahdolliseksi, sillä maailman kauhu ja maailman menossa mukana pyristelevän yksilön kauhu kietoutuvat toisiinsa.”

Noin aloittaa kirjansa Johdatus 1990-luvun ajatteluun (WSOY 1989) alkusanat vuonna 1932 syntynyt, ja viime vuoden huhtikuussa kuollut kirjailija, ympäristöfilosofi ja yhteiskuntakriitikko Pentti Linkola.

Luin kirjan heti tuoreeltaan kolme vuosikymmentä sitten, silloisena nuorena miehenä. Linkolan suora retoriikka puraisi ja kovaa. Otin teoksen työn alle uudelleen tänä jouluna, nähdäkseni olisiko sen pääteeseistä enää eläjiksi alkavalle 2020-luvulle.

Valittaen on todettava, etteivät asiat ole mihinkään muuttuneet. Meitä ihmisiä on tällä pallolla liikaa, me kulutamme liikaa ja saastutamme liikaa. Linkola sanoo sen suoraan, mutta edes näennäisesti demokraattisin menetelmin valitulle vallanpitäjälle samojen asioiden toteaminen ääneen olisi poliittinen itsemurha.

Siksi me keskustelemme ja kiistelemme hiilinieluista, sähköautoista ja niin sanotusti päästövapaista uusista energiamuodoista. Totuus on liian ruma asia sanottavaksi ääneen.

Nuo Linkolan aikoinaan käyttämät avainsanat toimivat edelleen kirjailijaksi kutsutun Homo sapiensin ohjenuorana. Vain suodattamalla maailman isoja ja pieniä asioita omien äänenpainojensa ja kokemuksiensa kautta on mahdollista kirjoittaa jotakin, joka voi koskettaa muitakin ihmisiä.

Kahden tietokirjan ja monen muutoksen kirjallisuusvuosi 2020

Torstai 24.12.2020 klo 8:24