Postilaatikkorivi kertoo yhtenäiskulttuurin tuhosta

Keskiviikko 1.12.2021 klo 11:25

postilaatikko, postilaatikoita, kuvaaja Martti Linna

Aamulenkki talven ensimmäisten lumituiskujen jälkeen havahduttaa postilaatikkorivien luona. Posteljooni on tehnyt urheasti työnsä jakaen päivän lehdet, mutta koskematon lumi peittää yhä lähes kaikkia laatikoita.

Toki on niin, että moni naapurustosta lukee lehtensä digitaalisena tai työpaikallaan. Mutta kun yhdistää tiedon rikkumattomasta lumihangesta postilaatikoilla sanomalehtien kovaa vauhtia laskeviin tilausmääriin, on näkymä sellainen joka herättää ajatuksia.

Netti on tänä päivänä rajaton mahdollisuus hankkia itselleen tietoa ja ”tietoa”. Tämän olemme nähneet nyt koronapandemian aikana, kun salaliittoteoriat lentävät todella korkealla erilaisissa pilvipalveluissa. Niin korkealla, että niitä on välillä vaikea erottaa totuudesta ainakaan paljaalla silmällä.

Täydellistä yhtenäiskulttuuria – jossa kaikilla ihmisillä olisi ollut käytössään samanlainen tieto- ja kokemusmäärä samanaikaisesti – ei ole koskaan ollut olemassa. Silti välillä hätkähtää, kun huomaa jääneensä paitsi jostakin päivän tärkeästä puheenaiheesta. En todellakaan tiedä, kuka Tähtitanssija eilen putosi ja mistä, enkä sitä miten hänelle siinä onnettomuudessa kävi.

Ihmisten välinen kommunikaatio on kulttuurin pirstaloituessa muutoksessa. Välillä huomaan kaipaavani niitä lapsuuteni aikoja, jolloin töllössä oli vain yksi mustavalkoinen kanava. Kun aikuiset puhuivat jostakin televisio-ohjelmasta, niin lähes kaikki naapurit tiesivät heti, mistä oli kysymys.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kulttuuri, yhtenäiskulttuuri, postilaatikko, tähtitanssija, Martti Linna

Mitähän ajattelivat syksyllä -44 kotiutetut nuoret miehet?

Lauantai 27.11.2021 klo 8:36

Kantakortti, Martti Linna, Lapin sota, JR 50

Tällä päivämäärällä syksyllä 1944 isäni kotiutettiin Suomen armeijasta kahden vuoden ja 8 kuukauden palveluksen jälkeen. Syvärin, Ihantalan ja Lapin sodan taisteluihin osallistunut 21-vuotias konepistoolimies ja ryhmänjohtaja teki vihreän siirtymän metsätöihin.

Nuo sodasta aivan liian harvalukuisina hengissä selvinneet miehet eivät läheskään kaikki kirjanneet tuntojaan tuoreeltaan ylös. Jotkut kirjoittivat kirjeitä kotiin ja läheisilleen. Niitä on tallessa joissakin suvuissa. Ehkä sodan aikaisia rintamamiesten päiväkirjojakin on vielä jossakin löytymättä.

Isästäni kantakorttiin tehtyjä sota-aikaisia merkintöjä lukiessa harmittaa, että moni tarina noilta ajoilta on iäksi menetetty. Lapsuudessani kuulin joitakin niistä, kun kaksi tai useampi sotaveteraani sattui yhteen. Ne olivat yleensä kaikkea muuta kuin sankaritarinoita.

Jos noilla nuorilla miehillä olisi silloin ollut käytössään sähköinen sosiaalinen media, me kenties tietäisimme enemmän siitä mitä he tunsivat ja ajattelivat. Suusanallisesti saatu perimätieto päättyy minuun. Minun lapseni eivät enää kuule autenttisia kuvauksia siitä, millaista sota oikeasti oli rintamamiehen silmin.

Siitä olen kuitenkin iloinen, ettei heidän tarvinnut lapsena herätä sodan hirveyksiä kokeneen miehen painajaisiin. Läheskään kaikki muistot eivät ole sellaisia, että niitä kannattaa siirtää jälkipolville.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kantakortti, JR 50, sotamuistot, Lapin sota, Syksy 1944

Urho Kekkonen oli aforismien aihe, mutta myös niiden keräilijä

Maanantai 22.11.2021 klo 11:47

Jean-Paul Sartre, syysaamuinen metsä, Kuva: Martti Linna

Seuraava romaanini ilmestyy näillä näkymin syksyllä 2022. Olen käyttänyt sen työstämisessä taustana myös presidentti Urho Kaleva Kekkosen (1900-1986) elämänvaiheita ja laajaa kirjallista tuotantoa.

Vihattu, rakastettu, pelätty ja kiitetty Kekkonen oli paitsi innokas kirjoittaja, myös paljon lukenut mies. Vuonna 1981 hän julkaisi - aluksi salanimellä - kokoamansa ajatus- ja aforismikokoelman Sivalluksia (Otava). Ihmisestä saa ehkä jonkinlaisen kuvan ottamalla selvää, mitä hän lukee. Tässä suhteessa Sivalluksia on mitä mainioin mielikuvituksen herättäjä.

- Mikä valtiomuoto on paras?
- Kenelle ja milloin?
Solon (640-560 eKr)

Monet Kekkosen vihkoonsa poimimat aforismit liittyvät politiikkaan ja päättäjiin. Se ei liene mikään yllätys. Oscar Wilden, Karl Marxin ja Bertrand Russelin ajatukset ovat ohuessa kirjassa sulassa sovussa keskenään. Tuosta nimilistasta voi jo kuvitella, että niitä arvostaneella lukijalla oli itselläänkin taipumusta anarkiaan, ironiaan ja sanalliseen ilkeilyyn.

Kirjailijoita kannattaa aina palkita. Kansa luulee silloin, että ministerit ovat sivistyneitä.
Arnold Bennet

Ehkä yksi hyvän aforismin tunnusmerkeistä on se, ettei se helposti vanhene. Sellaisia osasi Kekkonen itsekin luoda. Vai mitä sanotte tästä:

Oppoturnismi (suom. vallitsevia olosuhteita myötäilevä asemoituminen ja niiden huomioiminen moraalista välittämättä) on taito purjehtia toisten nostattamalla tuulella.
Urho Kekkonen

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Urho Kekkonen, Martti Linna, aforismi, mietelmä, Solon, Oscar Wilde, Karl Marx, Bertrand Russel, Arnold Bennet, Jean-Paul Sartre

Lämpötilan voi nousta vain 1,5 asteella - mutta on eri asia, millä väestömäärällä se tapahtuu

Maanantai 15.11.2021 klo 17:01

Elamanipiisi_pikkunetti.jpg

Minäkin olen yrittänyt päästä eri tiedotusvälineistä selville siitä, mitä juuri päättyneessä Glasgow'n ilmastokokouksessa tapahtui ja päätettiin. Aika lailla odotetun kaltainen lopputulos ilmeisesti tuli. Paljon hyviä puheita ja päätöksiä. Mutta...

On hyvä, että ilmastoon ja muuhun elinympäristöömme koskevista asioista yritetään päättää mahdollisimman korkealla tasolla. Viis hiilidioksidista - jonakin päivänä nuo fossiiliset polttoaineet on kuitenkin käytetty niin tarkoin loppuun, että jäljellä olevat kannattaa jättää maankuoren alle. Ja jokainen, joka on käynyt jossakin maailman saastuneimmista kaupungeista uskoakseni toivoo, ettei kenenkään tarvitsisi elää sellaisessa.

Glasgowissa puhuttiin ilmeisen paljon uusiutuvista energianlähteistä, hiilitulleista, sijoituksista vihreään siirtymään ja tasa-arvosta. Muutamaa toivomaani sanaa en ole ainakaan toistaiseksi mediasta löytänyt. Nimittäin tietoa siitä, millä elintasolla varustetulle ihmiskunnalle noita lukuja ja tavoitteita on laskettu.

Kehitysmaat ovat oikeassa siinä, että ilmaston ihmisperäisestä lämpenemisestä vastanneiden rikkaiden maiden pitäisi sijoittaa enemmän tilanteesta selviämiseen. Toisaalta, nuo rikkaat maat ovat lähinnä länsimaisia demokratioita. Niiden vaaleilla valittujen päättäjien on hyvin vaikeaa saada laajaa kansansuosiota ajatuksille niin sanotun hyvinvoinnin tason laskusta, jotta rahaa voitaisiin suunnata muille maille.

En ole koskaan käynyt Eritreassa. Olen kyllä jutellut niiltä kulmilta kotoisin olevien ihmisten kanssa. Kuulemani perusteella on selvää, että sikäläiset ihmiset haluavat elämäänsä niitä hiilidioksidia ilmakehään tuottavia asioita, joita me täällä pidämme itsestään selvinä: lämmitystä kylmänä kautena, ruokaa joka päivä, ajoneuvoja, viemäreitä, vesiputkia...

Toisaalta, marketin marraskuisten suklaavuorikasojen ohi puikkelehtiessa en oikein usko,  että länsimaalainen ihminen olisi hetikohta valmis laskemaan ns. elintasonsa edes lähelle eritrealaisten nykyistä, vähemmän hiilidioksidia tuottavaa elintasoa.

Jostakin noiden eritrealaisen ja länsimaisen elintason väliltä pitäisi kuitenkin löytyä se säällinen tasapaino, johon katsomme nykyisillä köyhillä mailla olevan oikeus, ja jota kohti meidän "rikkaiden" tulisi kulkea. Se olisi ainoa kestävä peruste lähteä tekemään laskelmia.

Miksi? Koska meitä on aivan liian paljon. En ole nähnyt missään mediassa tietoa siitä, että ilmastokokouksessa olisi keskusteltu suurimmasta kestävästä ihmisten määrästä tällä pallollamme.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ilmastonmuutos, ilmaston lämpeneminen, kasvihuoneilmiö, ilmastotavoitteet, Glasgow, Martti Linna, elintaso

Navanaluspuheesta ja muusta mahdollisesta huumorista

Maanantai 1.11.2021 klo 11:43

Koiran kasvot, marraskuu, kuva: Martti Linna

Kävin pitkästä aikaa teatterissa. Esiintymislavalla näyteltiin sangen taitavasti ja hyvin lavastetusti komediaversiota eräästä takavuosien suositusta televisiosarjasta. Säätämisen tarvetta oli joko lähettimessä tai vastaanottimessa: en nauranut kummallakaan puoliajalla.

Tai ehkä aika oli kullannut muistoni. Minäkin katselin tuota brittiläistä komediasarjaa aikanaan televisiosta. Kuten heikäläisen sitcomin pitkään perinteeseen kuuluu, huumoria löytyi silloin henkilöhahmoista, eri kansojen oletetuista tai todellisista eroista, ihmisten välisistä väärinkäsityksistä kommunikoinnissa, nopeista tilanteista ja päähenkilöiden jatkuvasta joutumisesta erilaisiin kiipeleihin.

Teatterin lavalla – jostakin syystä – tuo kaikki oli supistunut lähinnä navan alle menevillä jutuilla kalasteluksi. Tai niin minä sen ainakin koin. Ja kun sitä lajia on nähnyt tähän ikään mennessä jo niin paljon, ei se riitä enää naurattajaksi. Tai sitten Me Toot ja muut kulttuurin muutokset ovat tehneet tehtävänsä. Se ei enää naurata, kun seksiä käytetään vallan välineenä tai miesten kaikkinaisten tavoitteiden huipentumana.

Kun en ole humoristi, en asiaa varmaksi tiedä. Mutta olisikohan niin, että kaikenlaisen yhtenäiskulttuurin sirpaloituessa yhä pienempiin ja pienempiin osiin, myös huumorin kirjoittajien on yhä vaikeampi löytää ajasta, elämästä ja kielestä sellaisia asioita, jotka naurattaisivat mahdollisimman monia?

Emme elä enää kahden mustavalkoisen töllökanavan aikaa, jolloin oli katsottava sitä mitä sieltä tuli. Jos komedian ensimmäinen vitsi ei naurata katsojaa kolmen ensimmäisen katselusekunnin aikana, sormi painaa nyt kapulaa, ja paremmin itselle sattuvaa huumoria etsitään seuraavalta kanavalta.

Silloin humoristien tekee ehkä mieli mennä varman päällä, ja sukeltaa vyötärön kuminauhan alle. Navanalushuumori kun on vielä meille kaikille yhteistä ja ymmärrettävää. Jos sekään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: huumori, kirjailijan työ, komedia, teatteri, Martti Linna, Me Too

Päätös kirjan kustantamisesta on luottamuskysymys

Maanantai 18.10.2021

Nallen kuva. Kuvaaja Martti Linna

Mieti kuinka vakavasti kirjoittaja suhtautuu työhönsä, kuinka realistisesti hän arvioi työn laajuutta ja kestoa. Kuinka itsenäinen hän on?
-Aleksi Siltala, Kustannustoimittajan kirja (Suomen Kustannusyhdistys Vastapaino, 2004)-

Kirjan kirjoittamisesta ja sen kustantamisesta on tehty erilaisia opuksia maailman sivu. Makuja ja mieltymyksiä, sekä neuvoja hyvän kirjan tekemiseen löytyy sekä sen kirjoittajalle että sen kustantajalle. Siitä huolimatta Se Täydellinen Kirja on vielä tekemättä.

Työstän ja pallottelen parhaillaan seuraavan romaanini nimiehdotuksia sen tulevan kustantajan kanssa. Luulisi, että hyvän ja iskevän nimen keksiminen olisi helppoa, kun olen jo parisenkymmentä kirjaa kirjoittanut. Ja kustantamon ihmisillä on takanaan tuhansien nimikkeiden kokemus.

Ei se ole. Samalla kun mietimme nimeä, mietimme myös kirjan - romaanin - teemoja. Mitä niistä voi, ja pitää kertoa mahdolliselle lukijalle muutamalla sanalla? Mikä nimi saisi erilaiset ihmiset kiinnostumaan kirjasta? Mikä olisi sellainen nimi, josta syntyisi kirjan kansikuvan suunnittelijalle hienoja mielleyhtymiä?

Olen kuullut kirjailijoiden haukkuvan omien kirjojensa kustantajan alimpaan maanrakoon. Luulen myös, ettei epätoivoinen parku, ynnä hampaiden kiristely kirjailijan yhteistyötaitojen suhteen ole ollenkaan tuntematon asia kustannustoimittajille.

Kirjan julkaisemiseen liittyy paljon tunteita, varsinkin kirjoittajalla. Sitä on työstetty kauan, ja sen kanssa on pystyttävä elämään lopun ikänsä. Mielestäni kustantaja Aleksi Siltala määrittelee hienosti tuossa ohjeessaan myönteistä kustannuspäätöstä harkitsevalle kustannustoimittajalle sen, mistä tässä yhteistyössä on perimmiltään kysymys.

On siedettävä puolin ja toisin sitä, että joku arvostelee työtäni ja ymmärtää sen eri tavalla, kuin olen sen itse ajatellut. Pöhköjäkin ideoita on uskallettava esittää. Ja jos on eri mieltä jostakin asiasta, se on syytä tehdä perustelemalla.

Tuollaista tapaa tehdä yhteistyötä kutsutaan kait arkikielessä luottamukseksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kustantaminen, kirjan kustantaminen, kustannustoimittaja, kirjan nimi, Martti Linna, kirjailijan työ

Entä jos ihminen julistettaisiin Suomessa vieraslajiksi?

Tiistai 12.10.2021 klo 11:43

Huopana_nimella_pikkunetti.jpg

Kolusin eilen Viitasaarella tämän hienon kosken rantapolkuja. Aikoinaan täysin vapaana vellonut koskiosuus kahden järven välissä on antanut viimeisinä satoina vuosina työtä ja toimeentuloa ihmisille uittotöissä, myllyn pyörittäjänä ja sähkön tuottajana. Niiden tarpeiden vähennyttyä on koskea jälleen ennallistettu luonnontilaan. Näkyypä Huopanankosken vaikutus suomalaisessa kirjallisuudessakin: näissä rantamaisemissa mietti Juhani Aho aikoinaan Lastujaan.

Veden komeaa kohinaa kuunnellessani mietin ihmisen paljon puhuttua luontosuhdetta. Eri tahot ovat vaatineet ilmastohätätilan julistamista Suomeen. En tunne tarkemmin sitä mekanismia, jolla tuollainen tila valtakuntaan olisi mahdollista asettaa. Jotta hätätila jotakin merkitsisi, sillä pitäisi rajoittaa merkittävästi jokaisen ihmisen oikeuksia. Minultakin olisi jäänyt autonkäyttökiellon takia tämä hieno koskielämys kokematta.

Ihminen asutti tietojeni mukaan nykyisen Viron alueen 10 000 - 11 000 vuotta sitten. Siitä muutama vuosisata eteenpäin, ja jo astui ensimmäinen esi-isämme ensimmäisen askeleensa Suomen kamaralla. Siitä lähtien on ihmisen suku vaikuttanut tavalla tai toisella kaikkeen, mitä maanpiirillä täällä pohjoisella seudulla on.

10 000 vuotta kuulostaa pitkältä ajalta, mutta maapallon historiassa se on häviävän lyhyt ajanjakso. Huopanankosken äärellä tulin miettineeksi, olisiko se riittävän lyhyt aika siihen, että meidät ihmiset voitaisiin julistaa täällä vieraslajiksi.

Vieraslaji -sanaa on jo käytetty eduskunnassa, mutta eri merkityksessä kuin minä sitä ajattelin. Nykyisen luonnonsuojeluajattelun valtavirtaa tuntuu olevan, ettei ihmisen vaikutus saisi ollenkaan näkyä luonnossa ja sen prosesseissa. Vaikeaa se on, kun olemme ehtineet olla jo niin monessa mukana. Onko kengissämme tänne 1600-luvulla kulkeutunut kasvin siemen jotenkin arvokkaampi, kuin tänne nyt laivojen painolastitankeissa kulkeutuvat eliöt? Millä perusteella?

Jos 10 000-vuotinen historiamme tyystin leikattaisiin pois maamme aikajanasta ja muuttaisimme täältä jonnekin muualle, ei se tasapaino joka jollakin ajanjaksolla tänne syntyisi olisi varmasti samanlainen, kuin se oli ennen ensimmäistä suomalaista ihmistä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Huopanankoski, Juhani Aho, Lastuja, Martti Linna, luonnontilainen, koski, vieraslaji, ympäristöhätätila

Luonnon monimuotoisuudelle tulisi laskea hintalappu

Sunnuntai 26.9.2021 klo 9:14

Orava kuusen kyljellä, kuvaaja Martti Linna



Sir Partha Dasgupta ehdottaa, että luonnolle olisi määriteltävä hintalappu. Vain siten tajuaisimme, että luonto todellakin on korvaamaton, eikä ylikulutukseen perustuva talousjärjestelmämme voi vain jauhaa menemään.

Näin kirjoittaa konsulttiyhtiö Milttonin varatoimitusjohtaja Katri Makkonen Ulkopolitiikka -lehden kolumnissa 2/2021. Lainauksessa mainittu Dasgupta on brittiläinen taloustieteen professori.

Olen miettinyt viime aikoina samaa asiaa kuin brittiprofessori. Seuraanpa mitä tahansa luonnonsuojelua koskevaa keskustelua tiedotusvälineissä, sosiaalisessa mediassa tai oikeassa elämässä, törmään jatkuvasti samaan harmittavaan asiaan. Toinen keskustelun osapuolista puhuu aidasta, toinen sen tolpista.

Kummallakin keskustelun osapuolista voisi olla aiheen käsittelyyn hyvin mietittyjä näkökulmia, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuuksia kohdata. Tämä tulee hyvin esille myös, kun yrittää itse osallistua keskusteluun. Tämä konkretisoitui itselleni 14. syyskuuta, kun esitin Helsingin Sanomien yleisönosastolla että monimuotoisuuden kannalta tärkeästä metsien lahopuusta tehtäisiin oma puutavaralajinsa raakapuumarkkinoille.

Aiheesta heräsi vilkas, sinänsä hyvä keskustelu myös eräillä metsänomistajien sosiaalisen median foorumeilla. Kommenteissa kyseltiin, olenko kenties miettimässä yksityismetsien sosialisoimista valtiovallalle? Kannatusta sai ajatus, että kasvattakaamme vain vanhaan malliin tukkia ja kuitupuuta, niin kuin on tähänkin asti tehty – viis ”vihreistä” hörhellyksistä.

Tuskin noiden ”vihreiden hörheltäjien” piireissä puolestaan pidettiin ajatuksestani laskea lahopuulle arvoa rahana. Yksi meitä ihmisiä yhdistävä piirre on se, että pystymme kerralla keskittymään vain yhteen, tai korkeintaan muutamaan asiaan.

Tämä tulee mielestäni hyvin esille Katri Makkosen kolumnissa. Kun ilmastonmuutoksen mantra jauhaa tällä hetkellä täysillä, ei monimuotoisuudesta huolestuminen – saati sen muuttaminen laskelmia varten taloudellisiksi suureiksi – ole mainitsemisen väärtti asia. Helpompaa on ajaa omaa näkökulmaansa niillä suureilla, joita on valmiiksi plakkarissa.

Näin ei pitäisi olla. Asiasta voisi kysyä mielipidettä vaikka kongolaiselta lapsityöläiseltä, joka kaivaa joka päivä vaarallisissa oloissa kaivoksessa harvinaisia mineraaleja. Viis sikäläisen ja täkäläisen luonnon monimuotoisuudesta, kunhan saamme vain kaikki allemme sähköautot jotta vältämme ilmastonmuutoksen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: luonnon monimuotoisuus, ilmastonsuojelu, lahopuu, Martti Linna, Katri Makkonen, Ulkopolitiikka-lehti, luonnonvarojen hinnoittelu

Sotakirjallisuus kiinnostaa suomalaisia sukupolvesta toiseen

Perjantai 17.9.2021 klo 15:09

Esa Anttala, Uula Aapa, Niilo Lauttamus, Reino Lehväslaiho ynnä monet muut Suomen viime sotiin osallistuneet kirjailijat loivat osin omien sotakokemuksien pohjalta kirjallisuutta, jota luetaan yhä. Sen jälkeen sotaa käymättömät sukupolvet ovat tarttuneet samoihin aiheisiin. Sitä viimeistä kaukopartiokeikkaa Muurmannin radalle ei nähtävästi kirjoiteta vielä pitkiin aikoihin.

Kirjastoväen mukaan suomalaiset sotakirjat kuuluvat edelleen kaikista lainatuimpaan aineistoon, ja niitä lukevat kaiken ikäiset. Sotakirjailija, itseään sotatrilleristiksi kutsuva Ville Kaarnakari (s. 1949) kävi tällä viikolla vieraanani Haminan pääkirjaston kirjailijahaastattelussa. Hän oli sitä mieltä, että sotakirjallisuus on nykylukijalle ennen kaikkea ajankulua ja viihdettä.

Se hyvä puoli hyvin kirjoitetussa sotakirjassa – kuten yleensäkin kirjoissa – on, että sellainen laittaa lukijansa etsimään lisää tietoa aiheestaan ja historiasta. Villen haastattelu on nähtävissä Haminan kaupungin YouTube-kanavalla 30. syyskuuta saakka.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Esa Anttala, Uula Aapa, Niilo Lauttamus, Reino Lehväslaiho, Ville Kaarnakari, sotakirja, sotakirjallisuus, sotahistoria, Haminan kirjailijakahvila, Martti Linna

Mitä jos viettäisimme Sano se toisin sanoin -viikkoa?

Perjantai 10.9.2021 klo 12:24

Nuorekas_pikkunetti.jpg



Viime viikkoina olen ihaillut poikkeuksellisen paljon äidinkielemme taipumista sen moniin käyttötarkoituksiin. Suuhun sopivia sanoja löytyy paitsi arki- ja kirjakielestä, myös eri murteista kaikkeen käyttöön. Vähän sanajärjestystä muuttamalla, tahi sitten vähän jotakin sanaa ihan omin luvin "kruusaamalla" saamme kirjoitettuun ja puhuttuun kieleen väriä ja ilmeikkyyttä.

Kieleemme kohdistuu näinä aikoina ankara paine joka paikkaan tunkevan englannin taholta. Kieli on samanlainen osa elämäämme kuin moni muukin asia. Jos emme sitä taiten käytä, tietoisesti sitä rikastaen, se kuihtuu.

Haastankin kaikki suomalaiset miettimään vaikka jo ensi viikolla enemmän sanomisiaan ja kirjoittamisiaan. Voisinko minä ilmaista tämän asian tällä kertaa jotenkin toisin, käyttäen oman kieleni valtavaa rikkautta ja luomisvoimaa ihan eri tavalla?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suomen kieli, äidinkieli, kielen rikkaus, puhekieli, kirjakieli, kirjailijan työ, Martti Linna

Seuraava romaanini ilmestyy ensi vuonna Karistolta

Perjantai 3.9.2021 klo 13:48

Perajakeula_Karisto_pikkunetti.jpg

Yksi kirjailijan tähtihetkistä on kustannusopimuksen allekirjoittaminen seuraavasta teoksesta. Tänään tein sen romaanista, jonka nykyisin Kustannusosakeyhtiö Otavaan kuuluva Karisto julkaisee ensi vuonna.

Romaanin kirjoittaminen on aina pitkä prosessi taustatöineen ja yhä uusine ja uusine kirjoituskertoineen. Jossakin siinä matkan varrella kirjoittajalle kirkastuu, mitä hän on oikein tekemässä ja miksi. Mikä on se syy, miksi juuri tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi ja (toivottavasti) myös luetuksi?

Mielessä joskus kauan sitten yhtyneet mielleyhtymät ovat muuttuneet tarinaksi. Asia, lause tai jokin muu alkuunpanija on saanut kirjailijan istumaan tunnin toisensa jälkeen koneella, takomassa näytölle tarinaa, jota mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei suurin osa lukevastakaan kansanosasta koskaan tavoita silmiensä eteen.

Romaania ei voi kirjoittaa suuren rahan tai maineen toivossa. Tai jos tiedätte sellaisen henkilön niin kiitos, jos voitte vinkata hänet minulle. Kävisin kernaasti ihmettelemässä sellaista luonnonoikkua.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, kustantaja, kustannussopimus, Karisto, Otava

Kirjailija on töissä vain lukijallaan

Sunnuntai 15.8.2021 klo 9:09

Smakko_nimella_pikkunetti.jpg

Eilen minulla oli pitkästä aikaa tilaisuus vaihtaa naamatusten ajatuksia kirjailijan työstä toisten samaa työtä tekevien kanssa. Onnittelut vielä pitkän ja hienon uran suomalaisen rikoskirjallisuuden eteen tehneille Kouvolan Dekkaripäiville!

Kotimatkalla mietin vielä sitä työtä, jota kirjailija tekee. Kysymyksessä on mitä epätyypillisin työsuhde. Suuri osa meistä rahoittaa työtään ihan muista lähteistä kuin kirjamyynnistä saamillaan senteillä. Kysymyksssä täytyy siis olla se kutsumustyö, josta niin usein puhutaan kun tarkoitetaan työtä, josta saatava palkka ei välttämättä vastaa työn vaativuutta.

Kirjailija ei pysty takaamaan tuottamansa tuotteen laatua. Sen määrittelee sen loppukäyttäjä eli lukija. Valmiita piirustuksia ei tuotteen valmistamiseen saa mistään. Tekijänoikeuslaki suojaa kyllä valmista tuotetta eli kirjaa, mutta ei sen ideaa. Samasta ideasta voi joku toinen kirjailija tuottaa ihan toisenlaisen tuotoksen - ja sitä totta vie on tapahtunut maailman sivu.

Jos ja kun lukija havaitsee saamansa tuotteen vialliseksi, hän saattaa levittää tätä kokemustaan myös muille mahdollisille lukijoille. Toisin kuin juridista työnantajaa, lukijaa eivät sido työntekijää koskevien asioiden salassapitosäännökset. Lukijalla on aina oikeus antaa palveluksessaan olevalle kirjailijalle pitkän kaavan mukainen työtodistus, vaikka tämä ei sitä pyydä. Sellainen, jossa kuvataan kirjailijan työn jälkeä ja huolellisuutta muilla kuin kivoilla adjektiiveilla.

Kirjailija on aina lukijallaan töissä. Olipa hän kuka tahansa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kouvolan Dekkaripäivät, Martti Linna, kirjailijan työ, työsuhde

Tavataan viikonloppuna Kouvolan Dekkaripäivillä

Tiistai 10.8.2021

Näinä aikoina on peräti tervetullut uutinen se, jos jokin kulttuuritilaisuus voidaan järjestää sille suunniteltuna ajankohtana. Perjantaina 13. ja lauantaina 14. elokuuta vietetään Kouvolassa pitkät perinteet omaavia Dekkaripäiviä turvallisuudesta huolehtien, elävien esiintyjien ja elävän yleisön kesken. Mahtava juttu!

Lauantaina pääsen keskustelemaan kello 15 arvostamieni kirjailijakollegojen JP Koskisen, Jaana Lehtiön, Leena Lehtolaisen ja Timo Sandbergin kanssa siitä, onko rikoskirjallisuus ajan hermolla. Meistä kullekin on annettu etukäteen valmistautumistehtävä tuon teeman käsittelemiseen.

Sen verran voin paljastaa, että tehtävä herätti hyvin monenlaisia ajatuksia. Toivottavasti tavataan Kouvolassa!

Päivien ohjelma löytyy täältä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kouvolan Dekkaripäivät, Dekkaripäivät 2021, Martti Linna, JP Koskinen, Jaana Lehtiö, Leena Lehtolainen, Timo Sandberg, rikoskirjallisuus

Talvisota -elokuvan lausahdus pätee myös ihmisten välisissä suhteissa

Maanantai 9.8.2021 klo 8:18

Martti Linna, karviaispensas, Kunfutse, sitaatti


Pekka Parikan
ohjaama, vuonna 1989 valmistunut elokuva Talvisota kuuluu suuriin elokuvaelämyksiini. Osin syy lienee siinä, että talven 1939-1940 julmia tapahtumia Karjalan kannaksella kuvaava teos on tavallaan kaiken kritiikin yläpuolella: monesta suomalaisesta suvusta lepää joku sankarihaudassaan tuon sodan uhrina.

Mieleeni on jäänyt yksi kohtaus ja lausahdus Talvisodasta. Siinä Esko Salmisen esittämä everstiluutnantti Matti Laurila toteaa näin kokoon käsketylle pohjalaisten joukolle, ennen Taipalejoen tulikurimukseen joutumista: "Meiltä voidaan kyllä vaatia, mutta meiltä on paha tulla ottamaan."

Tuo Moskovan neuvottelujen tuloksia kommentoiva lausahdus kuvaa mielestäni paitsi heikon, alakynnessä olevan puolustajan uhoa sodassa suurempaa vastustajaansa vastaan, myös toimivan ja toimimattoman ihmissuhteen eroja. 

Ihmissuhteessa - ja varsinkin parisuhteessa - on niin helppoa vaatia toiselta ihmiseltä jotakin. Äärimmilleen vietynä vaatia, vaikka toisella ei ole mitään mahdollisuuksia toteuttaa noita vaatimuksia. Välittämisen, rakkauden ja rakastamisen vaatiminen toiselta on nurinkurista touhua. Ei syvä kiintymys ihmiseen voi syntyä niin, että se toinen osapuoli sitä vaatii. Vaatia kyllä voidaan, mutta pahapa siinä on tulla ottamaan!

Onnellinen se, joka  löytää ihmissuhteessaan vastinparin sillä toisella tavalla. Sillä, jossa mietitään kummallakin puolella mitä minä voin itsestäni tuolle toiselle antaa. Ihan vapaaehtoisesti. Ja vieläpä siitä iloiten.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Pekka Parikka, Talvisota, Matti Laurila, sitaatti, parisuhde, rakkaus, Martti Linna

Matkailu avartaa, mutta onko jokaisen käytävä kaikkialla?

Maanantai 19.7.2021 klo 17:00

Kuvassa on ketohopeatäplä. Kuvaaja Martti Linna.


Koronapandemia muutti tapojemme matkustaa ja nähdä maailmaa. Tänä vuonna, tänä kesänä myös Keski-Eurooppa ja Suomi ovat saaneet osansa poikkeuksellisista sääilmiöistä. Vasta jälkikäteen voimme varmuudella tietää, ovatko ne merkkejä ilmastonmuutoksesta, ja kuinka vakavia sellaisia.

Rokotusten edetessä palaamme toivottavasti vähitellen "normaaliin" elämänmenoon. Seuraan kiinnostuksella, kuinka pandemia ja puhe ilmaston muuttumisesta ihmisen vaikutuksesta muuttaa tapaamme matkustaa ja viettää vapaa-aikaa. Oletusarvoni on, että muutos pois entisestä tulee olemaan kivulias.

Yksi esimerkki tästä on puhe lentomatkailun elpymisestä. Matkailu on niin tärkeä elinkeinonhaara eri puolilla maailmaa, että sen perusteella ollaan valmiita sulkemaan - ainakin jossakin määrin - silmät vaikkapa Espanjan aurinkorannikoiden pohjavesien jatkuvalta hupenemiselta tai muovisten pullojen mereltä Aasian lomakohteiden rannoilla. Tai Suomen Lapin tunturinkupeiden täplittämiseltä lomamökeillä.

Sinällään meidän ei enää tarvitse matkustaa joka paikkaan. Internet ja laadukas elävä kuva on lähes jokaisen ulottuvilla joka ikinen hetki jonkin älylaitteen kautta. Hyvin tehdyn videokuvan laatu alkaa olla jo parempaa, kuin mihin ihmisen silmä usein liikaa kansoitetulla näköalapaikalla pystyy.

Vaan noinkohan pystymme vähentämään ilmasto- ja muuta kuormaa luontoa kohtaan vähentämällä matkustamista? Puolustusreaktiot ovat jo menossa - lentäminenhän tuottaa "vain" noin kaksi prosenttia ihmiskunnan tuottamista kasvihuonekaasuista.

Tuo "vain"-sana on käytössä kätevä ja hyvä. Sen pystyy lentämisen lisäksi kytkemään moneen muuhunkin päästölähteeseen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lentäminen, Henry Miller, matkustaminen, ilmastonmuutos, Henry Miller, ketohopeatäplä, Martti Linna

Kieli muuttuu ajan mukana, eikä aina selvempään suuntaan

Tiistai 6.7.2021 klo 14:04

Viherpeippo ja aforismi. Kuvaaja Martti Linna


Tänään vietämme Suomessa kansallisrunoilijamme Eino Leinon päivää. Samana päivänä liput liehuvat saloissa myös runon ja suven kunniaksi. Puhumamme ja kirjoittamamme suomi on nykyisin aivan erilaista, kun se oli Leinon laatiessa omia mestariteoksiaan.

En liene ainoa suomalainen, joka äityy silloin tällöin ihmettelemään jonkin sanan täysin uutta käyttötapaa puhutussa tai kirjoitetussa kielessä. Voi myös olla, että jotakin sanaa käytetään sellaisessa yhteydessä, joka synnyttää aivan erilaisia mielleyhtymiä kuin sanan käyttäjä on tarkoittanut.

Viimeisin tällainen sana on minulle ollut sana kestävä. Luin isosta, lehden koko etusivun täyttävästä mainoksesta termin kestävä matkailu. Jäin miettimään, millaista sellainen matkailu oikein on.

Kestääkö se ajallisesti kauan? Päättyykö oikein kestävä matka ikinä? Hiihdetäänkö kestävällä matkalla yks’ öisiä jäitä pitkin, kuin konsanaan Jaakko Tepon laulussa? Tarkoittaako kestävä matkailu sitä, että pariskunta jaksaa istua satoja kilometrejä samassa kuumassa autossa? Voiko matka kestää liian kauan ja jos voi, onko se silloin kestävää?

Todennäköisesti kestävällä matkailulla tarkoitettiin tuossa mainoksessa sitä, että matkanteko on luonnon ja ilmaston kannalta kestävää. Luulen kuitenkin, että tuo termi on harhaanjohtava. Matka vaatii – tehtiinpä se millä menopelillä tahansa – aina kulutusta ja luonnonvarojen käyttämistä.

Kaikista kestävin matka on se, joka jätetään tyystin tekemättä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Eino Leino, runon ja suven päivä, kestävä matkailu, sanojen käyttö, Jaakko Teppo

Muista välillä pysähtyä - voit nähdä enemmän

Tiistai 15.6.2021 klo 7:26

Neidonkorento kesällä 2021. Kuvaaja Martti Linna


Kun ihmisellä on koko ajan kiire johonkin, hän liikkuu kuin sumun keskellä. Ajatukset ovat kiinni jo seuraavassa tulevassa hetkessä, eivät tässä ja nyt. Siinä tilassa meiltä jää näkemättä ja kokematta monta kaunista asiaa.

Kuten vaikkapa kauniin neidonkorennon näkeminen. Se ehkä lentää juuri nyt siellä, mihin sinulla on kiire. Mutta onko sillä väliä - kun olet siellä, sinulla on jo kiire sitä seuraavaaan paikkaan.

Kannattaa opetella pysähtymään, kun näkee vilahduksen jostakin joka voi olla kiinnostavaa. Siihen on monia keinoja. Hyvä, mutta helposti mukana kulkeva kamera on yksi sellainen. Suosittelen!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: luontokuvaus, neidonkorento, kiire, luontokokemus, Martti Linna

Kevään positiivisia asioita: kirjastojen ilmastolukupiirit

Torstai 3.6.2021 klo 9:52

Linna__Isan_luokse_P.jpg

Yksi kirjailijan työn hienoimmista hetkistä on kuulla, että jo joitakin vuosia sitten ilmestynyt kirja voi edelleen hyvin lukijoidensa käsissä, hengittää ja antaa ajateltavaa. Näin on näköjään lastenromaanini Isän luokse laita.

Kuluneena keväänä Suomen eri kirjastoissa on kokoontunut ilmastolukupiirejä keskustelemaan ilmastoon ja ilmastonmuutokseen liittyvistä kirjoista. Isän luokse on ollut käsittelyssä useammassakin piirissä.

Muun muassa Jyväskylässä. Hanna-Leena Jyväskylän kaupunginkirjaston lastenkirjastotyöstä kirjoittaa blogissaan lukukokemuksestaan 27. toukokuuta näin:

"Kirjassa on mielestäni taitavasti yhdistetty yhdeksänvuotiaan mielen maailmoja perheestä, ilmastonmuutoksesta sekä ystävyydestä. Mukaan on myös tuotu mielikuvituksen merkitys ajattelun tukena ja tunteiden säätelyssä."

Kirjailija kiittää, pokkaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Isän luokse, Martti Linna, ilmasto, ilmastonmuutos, lastenromaanit, ilmastolukupiiri, lastenkirjat

Meillä ei ole enää yhtään luonnontilaista kaupunkia

Torstai 27.5.2021 klo 8:05

Männyn kukinto keväällä 2021. Kuvaaja Martti Linna
Vilkkaana käyvä keskustelu luonnon monimuotoisuudesta Suomessa on hyvä asia. Monimuotoisuus on yksi elämisen edellytyksistä maapallolla. Yksi seikka käydyssä keskustelussa on kuitenkin kiinnittänyt huomioni. Siinä rajataan meidät, ihmiset ja meidän historiamme ulos monimuotoisuuden sisällöstä.

Me kuitenkin olemme vaikuttaneet, ja vaikutamme yhä siihen ympäristöön jossa asumme. Keskustelussa toivotaan sellaisten metsien, soiden ja muiden luonnon tärkeiden elinympäristöjen paluuta, joissa ei näy ihmisen vaikutusta.

Tuo keskustelu jää siksi pahasti muotopuoleksi. Tutkimusten mukaan rakentaminen ja kaupungistuminen on tällä hetkellä suurin syy metsäkadolle Suomessa. Uusien teiden, rakennusten jne. alle jää lähes 10 000 hehtaaria metsää joka vuosi. Satojen vuosien aikana kaupunkiympäristöstä on toisaalta tullut uusi "koti" varmasti tuhansille ja taas tuhansille eliölajeille.

Luonto ja sen monimuotoisuus on monimutkainen paletti, jota emme tule koskaan täysin ymmärtämään. Siksi onkin mielestäni aika ryhtyä puhumaan metsien, soiden ja muiden tärkeiden elinympäristöjen ohella myös kaupunkien luonnontilaisuudesta ja sen mahdollisesta palauttamisesta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kaupungistuminen, luonto, luonnon monimuotoisuus, metsäkato, Martti Linna

On se harmi, että me ihmiset emme kuki keväällä

Torstai 20.5.2021 klo 7:28

Kuusen emikukinto keväällä 2021. Kuvaaja Martti Linna
Kevät ja kesä, nuo luomakunnan lisääntymisen ajat piirtyvät näinä päivinä silmiimme erikoisina muotoina ja kirkkaina väreinä. Nenän täyttää tuomenkukkien huumaava tuoksu. Tästä ajasta nauttii, ellei satu kuulumaan siitepölylle allergisiin ihmisiin.


Otetaan vaikka aivan tavallinen metsäkuusi. Jurona ja tummana, joidenkin mielestä jopa uhkaavana se seisoo suurimman osan vuodestaan metsässä. Usein kaltaistensa joukossa niin, ettei kuusta toisesta erota. Ei, ellei vasiten ala niitä katsella.

Vaan annas olla kun tulee toukokuu! Kirkkaan punaiset emikukat nousevat terhakasti pystyyn kuusen oksien kärjistä. Niitä säestävät hennommat, väreiltään paljon haaleammat hedekukinnot.

On se harmi, että me ihmiset emme kuki samalla tavalla. Tiettynä aikana vuodesta kurottaisimme terälehtemme kohti aurinkoa. Kaikki muut tietäisivät, että hänellä on nyt lisääntymisaika.

Ja saisi ihan luvan kanssa sanoa toiselle ihmiselle, että oletpas sinä kaunis. Ilman, että sitä tulkittaisiin seksuaaliseksi ahdisteluksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kauneus, kuusi, emikukukinnot, kevät, kasvu, Martti Linna

Vanhemmat kirjoitukset »