Fiktiota, faktaa vai fiktaa - jos totuus on liian hyvä ollakseen totta, se voi olla jotakin muuta

Maanantai 11.3.2019 klo 10:12

Antti Seppälä on kirjoittanut 10. maaliskuuta Ylen nettisivuille hyvin taustoitetun jutun aiheesta, jota sekä faktaa että fiktiota kirjoittavana itsekin jatkuvasti mietin. Noiden kahden lisäksi näyttää olevan olemassa kolmaskin kirjallisuudenlaji, nimitettäköön sitä sitten "fiktaksi" tai uskomuskirjallisuudeksi.

Uskon että sitä kirjoitetaan sekä tahallaan vaikuttamistarkoituksessa, että tahattomasti silloin kun tavoitellaan totuutta, mutta ei tehdä pohjatöitä kunnolla. Olen sekä Suomen Kirjailijaliiton, Suomen Tietokirjailijat ry:n että Suomen Journalistiliiton jäsen. Jäsenyyksissä on vissi ero.

Kun haastattelen asiantuntijaa tietokirjailijana tai toimittajana, lähtökohtaisesti luotan siihen että hän pudottelee suustaan faktoja. Ellen luota, pyrin tarkistamaan ne jostakin muusta lähteestä.

Fiktiivisen romaanin kirjoittajana mietin koko ajan haastattelua tehdessäni, miten saamani tieto liittyy ja taipuu mielikuvitukseni luomaan kokonaisuuteen ja sen teemaan. Sitä on lupa taivuttaa mutta ei taittaa - ja lukija (toivottavasti) tietää sekä hyväksyy sen.

Emme oikeasti ole paljonkaan viisaampia kuin ihmiset Nikolaos Kopernikuksen aikoihin. Suomen Tietokirjailijat ry:n slogan "Tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus" on hyvä tavoite faktan kirjoittajalle.

Sen vastapainona tämän päivän infoähkystä on helppo löytää faktan näköiset perustelut vaikka sille, että maailma on oikeasti Suuri Kurpitsa. Kunhan lukija vain tietää, että hän lukee siitä lukiessaan fiktaa.

Riveria, JEDU, Sedu, Keuda ja muut nimeltä tutut oppilaitoksemme

Lauantai 2.3.2019 klo 10:16

Helmikuun viimeisenä päivänä, eli Kalevalan päivänä sattui käsiini Maaseudun Tulevaisuuden välissä helmikuussa jaettu Opintopolku -liite. Se esittelee maamme maa- ja metsätalouden oppilaitoksia tänä keväänä koulutuspaikkaa hakeville.

Mielihyvällä luin liitteestä tänä kauniin kielemme juhlapäivänä tuttuja oppilaitosten nimiä ja niiden lyhenteitä. Kpedu, JEDU, Riveria, poke, sedu, Keuda, Hyria ja Livia. Nuo nimet kertovat heti karjanhoidosta kiinnostuneelle ja metsäkoneenkuljettajan ammattitutkintoa harkitsevalle, mistä oppilaitoksessa on oikein kysymys.

Tällaiselle, aikanaan Saarijärven metsäkoulun Viitasaaren toimipisteessä ammatillisen tiensä aloittaneelle jokainen noista kauniista nimistä loi paljon maaseutuun, maatalouteen ja metsään liittyviä mielleyhtymiä.

Näin se alkaa: lukunäyte Impivaara -romaanistani on luettavissa

Perjantai 1.3.2019 klo 12:16

Ne jotka kirjoista jotakin tietävät sanovat, että kansikuva ja takakannen esittelyteksti ovat tärkeitä lukijan mielenkiinnon herättämisessä. Kirjan tarinan aloituksen pitäisi olla vetävä, sen keskikohdan odotuksia lisäävä ja lopun kaikki mahdolliset langat yhteen sitova. Kun lukija painaa kirjan takakannen kiinni, hänellä pitäisi olla jonkinlainen mielikuva kirjasta, toivottavasti myös sen synnyttämiä omia ajatuksia.

Tuoreen Impivaara -rikosromaanini kustantaja on laittanut nettiin kaikelle kansalle luettavaksi teoksen ensimmäiset muutamat kappaleet. Lukunäyte löytyy täältä.

Se, että luettavaksi tarjotaan tarinan aloitus, ei liene mikään yllätys. Alussahan nuo (toivottavasti) tarinan myötä kehittyvät odotukset ja langoista syntyvät solmut pannaan alulle.

Ei lukunäytettä voi keskeltä eikä varsinkaan lopusta ottaa. Ei olisi enää mitään, mitä odottaa, ja ihan itse päässään kehittää.

Impivaara kaupoissa ja kirjastoissa 28. helmikuuta

Torstai 14.2.2019 klo 16:47

Hamina Tattoon 30-vuotisjuhlakirja työn alle

Perjantai 8.2.2019 klo 10:51

Viherpeippo ja John Miltonin ajatus luonnon kauneudesta

Maanantai 4.2.2019 klo 7:26

Keisareita ja kalastajia -teosta on vielä saatavilla

Torstai 31.1.2019 klo 15:59

Keväällä 2018 ilmestynyttä meritarinakokoelmaani itäiseltä Suomenlahdelta on vielä vähän jäljellä. Teos on ollut suosittu - siitä kiitos ja kumarrus teille kaikille lukijoille!

Kirjaa saa kätevimmin joko suoraan minulta, Hamina ja Kotkan Suomalaisista Kirjakaupoista, Merikeskus Vellamon museopuodista tai Klamilan Kylätupa Ronkulista.

Maaliskuussa matkani käy Quais du Polar -rikosfestivaaleille

Torstai 10.1.2019 klo 10:18

Sain kutsun maaliskuun lopulla Lyonin kaupungissa Ranskassa vietettäville Quais du Polar -festivaaleille. Lähden sinne kirjailijana, joten mieleni tekisi puhua jo vuodesta 2002 lähtien järjestetyistä rikoskirjallisuusfestivaaleista.

Todellisuudessa ohjelmassa näkyy olevan kaikenlaista muutakin fiktiiviseen rikollisuuteen liittyvää: elokuvia, televisiosarjoja, pyöreän pöydän keskusteluja, muun muassa. Alueen vankilat, koulut ja monet muutkin instanssit näkyvät olevan mukana ja festivaalin tapahtumapaikkoina.

Lähden tuonne mielelläni. Joka viides julkaistu romaani edustaa Ranskassa, yhdessä maailmankulttuurin suurvalloista rikoskirjallisuutta. Siellä sitä luetaan oikeasti yhteiskuntakuvauksena ja yhteiskunnallisten ongelmien käsittelijänä, ei pelkkänä viihteenä.

Noin olen itsekin rikoskirjallisuuden mielessäni asemoinut. Rikosromaani on kirjailijalle yksi hänen työkaluistaan, tavoista yrittää tehdä näkymätöntä näkyväksi.

Linkki festivaalin kotisivuille löytyy tästä.

Mitä vanha valokuva kertoisi sinusta?

Perjantai 4.1.2019 klo 7:33

Löysin kaapin päältä kuva-albumeita, joihin en ole koskenut pitkään aikaan. Erään albumin välissä oli mustavalkoinen kuva, joka on otettu minusta joskus puoli vuosisataa sitten.


Valokuva on tänä päivänä inflaation kärsinyt viestintäväline. Niitä räpsitään aina ja kaikkialla. Silti valokuvalla on etunsa viestin tuojana menneiltä ajoilta. Se kertoo havainnollisesti, millainen joskus olet ehkä ollut.

Vasta syntynyttä lasta on joskus kutsuttu tyhjäksi tauluksi. Eipä tuollaiseen kuvani nelivuotiaaseenkaan ole vielä paljon tahroja tarttunut. Sen jälkeen niitä on kyllä tullut. Kuvan ääressä on hyvä miettiä, että miten ja miksi kaikki on tähän saakka mennyt.

Vilkaiskaapa kaappinne päälle ja pysähtykää hetkeksi.

Kuin pyrstötiaisen lentoa - miten kirjallisuus ottaa vastaan uuden vuoden?

Lauantai 29.12.2018 klo 9:35

Kuvaan mielelläni luontoaiheita sekä kirjoittamalla että ottamalla valokuvia. Vähän ennen vuoden vaihtumista onnistuin nappaamaan kuvia pyrstötiaisesta, mielestäni yhdestä kauneimmista Suomen luonnosta löytyvistä pikkulinnuista.



Pyrstötiainen ei ole helpoimmasta päästä kuvattavia: nopealiikkeinen, hyvin suojatuva tiaislaji elää yleensä nuorissa koivikoissa ja tiheiköissä, joissa aikaa valokuvan ottamiseen on todella vähän. Onnistuin kuvaamisessa vasta, kun oheinen lintupari tuli vieraiksi ruokintapaikalleni.

Kirjan kirjoittaminen on vähän samanlaista työtä kuin hyvän valokuvan yrittäminen tai liian tiheänä kasvavan taimikon harventaminen. Siinä vaiheessa kun uuteen aiheeseen perehtyy, edessä tuntuu olevan läpipääsemätöntä faktojen ja aihelmien tiheikköä. Siinä ei auta muu, kuin ryhtyä harventamaan reunasta ja katsoa, mitkä ajatusten puut jäävät jäljelle käsikirjoitukseen.

Kuten harvennettavassa taimikossa, myös kirjan kirjoittamisessa osa jääviksi aikomistani aiheista ja juonenkuluista osoittautuu tarkemmalla katsannolla jo valmiiksi sisältä lahoiksi tai muuten vikaisiksi.

Uusi vuosi herättää monenlaisia ajatuksia ammatikseen tarinoita kertovalle. Ilmassa on - jälleen kerran - paljon pelkoja ja epävarmuuksia yksittäisillä ihmisillä, kansoilla ja koko maapallon mittakaavassa.

Kysyä sopii, miten me erilaiset tarinankertojat osaamme erottaa noista peloista ja epävarmuuksista tärkeimmät, ja purkaa ne osiin keskusteluun sopiviksi palasiksi joko valokuvin, romaanein, elokuvin tai kenties keinotodellisuutta käyttävin pelein ja muin vempelein?

Vuosi 2018 jää taakse. Tämän vuoden aikana kirjallisuus on mielestäni katsonut enemmän taaksepäin kuin eteenpäin. Tai ainakin ne kirjat, jotka ovat saaneet runsaasti julkisuutta, ovat tehneet niin.

Onkohan arkuus hahmotella tulevaa enemmän meissä tarinaniskijöissä, vai tarinoita lukevissa ja katselevissa ihmisissä?

Rosamundaperunoita ja hyviä oivalluksia - Isän luokse -romaanini Lapsen maailman podcastissa

Tiistai 11.12.2018 klo 7:31

Sain kuulla, että viime vuonna julkaistua Isän luokse -lastenromaaniani käsiteltiin viime viikolla Lapsen maailman podcast -lähetyksessä yhdessä Jukka Parkkisen Korppi ja kumppanit -romaanin kanssa.

Tokihan riensin kuuntelemaan lähetyksen ja riemastuin! Kymmenvuotias Lassi, 11-vuotias Susanna sekä luontokirjailijana ja -toimittajana tunnetuksi tullut Kimmo Ohtonen käsittelivät kivasti Jukan ja minun kirjojen kautta ilmastonmuutosta, omaa luontosuhdettaan sekä lukemista ja sen hyödyllisyyttä yleensä.

Kirjoittaessaan kirjailija ei voi tietää, mitkä kohdat jäävät erityisesti lukijan mieleen kirjasta. Aika hassua, että kaikki nämä kolme lukijaa muistivat erityisen hyvin ne Rosamunda-perunat ja Operaatio Pottubileet. Lassi kertoi havahtuneensa miettimään sitä, voivatko jääkarhut oikeasti hukkua jos jäätiköt sulavat niiden alta.

Erityisen hienoa oli se, että ohjelman tekijät olivat kaivaneet esille tuon Jukan jo vuonna 1978 ilmestyneen kirjan. Liian paljon kuulee nykyisin puhuttavan, että uusi kirja kuolee jo kolmessa kuukaudessa.

Ehkä niin, jos puhutaan myytävästä esineestä nimeltä kirja. Todellisuudessa kirjat, nuo tarinoiden puolikkaat eivät kuole mihinkään kirjan vanhetessa. Kukin lukija tekee niistä vuorollaan täydellisiä, ihan ajasta riippumatta.

Lapsen maailman podcast ilmastonmuutoksesta on kuunneltavissa täältä.

Lainauskorvaus on kirjailijalle paitsi leipää, myös motivaattori

Keskiviikko 5.12.2018 klo 9:11

Kirjailijoiden tekijänoikeusjärjestö Sanasto tilitti tänään meille kirjailijoille vuonna 2017 yleisistä kirjastoista lainattujen kirjojen määrään perustuvaa korvausta. Jokainen lainauskerta tuotti kirjailijalle 25 senttiä.

Minäkin sain oman osuuteni noista tilityksistä. Vaikka rahasumma ei ole suuri, se merkitsee hyvää lisää freelancerin monista eri lähteistä tihkuvaan toimeentuloon. Toki jaoin taskulaskimella saamani summan ennen ennakonpidätystä tuolla 25 sentillä, ja totesin mielissäni että kirjani – nimikkeitä taitaa olla Sanaston listalla jo parisenkymmentä – ovat liikkuneet aika hyvin kirjastojen hyllyiltä suomalaiskotien lukuisiin lukupisteisiin. Kiitos ja kumarrus lukijoille!

Paitsi toimeentulon lisää, kirjastokorvaus merkitsee ainakin minulle myös henkistä mielihyvää ja lisää motivaatiota. Kirja on tehty luettavaksi, vain paperilla se jää puolikkaaksi. Jossakin päin Suomea on pähkitty niitä samoja teemoja, joita olen yrittänyt kirjassani käsitellä. Joku on nähnyt vaivaa sukeltaakseen luomaani maailmaan.

Pienen kielialueen kirous on, että harva meistä kirjailijoista elää pelkästään tällä työllä. Onneksi meillä on erinomaisen toimiva kirjastolaitos. Pienen kielen elämä on edelleen paljolti kiinni siitä, että kirjasto elää ja voi hyvin.

Lisätietoa lainauskorvauksesta Sanaston sivuilla.

Luonto antaa erilaisia näkökulmia, eli kun kirjailija kävi metsätöissä

Tiistai 27.11.2018 klo 8:02

Vietin pidennetyn viikonlopun pienellä metsäpalstallani. Aikoinaan olisin kirjoittanut, että tein taimikonhoitoa raivaussahalla. Nykyisin kai kuuluu sanoa, että hoidin yhteyttäviä latvuksia hiilivarastonhoitajana. Kumma juttu – edes mieli ei tullut yhtään mustaksi!

Raivaussahatyö on aina ollut minulle herkkua. Jopa näillä syksyisillä keleillä, kun muutaman tankillisen sahattuaan huomaa kosteuden tulevan läpi housujen polvista, ja kevyttä valkoista lunta pölisee puiden oksilta olkapäille sulamaan. Lyhyen päivänvalon aikana ehtii miettiä sahatessaan monta asiaa.

… kuten sitä, miten vaikeaa suomalaisen metsänomistajan on saada taimikostaan yhtenäistä puupeltoa. Suhteellisen pieneltä taimikkokuviolta löytyy monenlaista. Osa siitä on niin kivistä ja vaikeakulkuista, että se jää suosiolla pihlajien ja muiden sitkeiden luonnontaimien valtakunnaksi. Osalta kuviota hirvet ja myyrät söivät heti kärkeen sinne istutetut taimet kesällä/talvella 2003. Kerran istutin uudet, ja nekin syötiin.

Osalla kuviota kosteus on tappanut männyt, ja luonto on tuottanut siihen kohti hieskoivutureikon. Harvensin sen kasvukuntoon. Toisin paikoin männyt ovat kasvaneet hyvin – mutta mitenkähän käy hirvien kanssa ensi talvena? Aikanaan aukolle jättämistäni pienistä harmaalepistä on tullut komeita ja järeitä jättöpuita.

… kuten sitä, että saamme olla paljosta kiitollisia sille isäni sodan käyneelle sukupolvelle, joka ryskäsi metsissä huonoissa kamppeissa nälkäpalkoilla pohjia tämän päivän yhteiskunnalle. Minä en edes uskalla lähteä metsään ilman mukavia turvakenkiä ja -asusteita. Se ikäluokka teki työnsä missä sattuu paikatuissa sarka- ja villavaatteissa ja kumisaappaissa.

… ja sitä, miten luonto antaa aina osakseen saapuvalle uusia ideoita ja rauhoittaa. Yksi – ainakin tässä vaiheessa vielä hyvä – kolumni-idea ja novellin poikanen jäivät päähän pyörimään. Eivät ne sinne olisi hakeutuneet kirjoituspöydän äärellä.

Romaanin takakansi kertoo kaiken, tai sitten ei

Keskiviikko 21.11.2018 klo 14:10

Impivaaran, ensi keväänä ilmestyvän romaanini esittely näkyy olevan nyt teoksen kustantajan, eli Myllylahti Oy:n nettisivuilla. Sain vaikuttaa sekä kirjan kansikuvan että takakansitekstin suunnitteluun. Minun pitäisi olla siis tyytyväinen – mutta onkohan minulla oikeutta olla?

Sitä, millä perusteilla ihmiset valitsevat kirjansa ostettavaksi myyntihyllyltä (netistä tai kivijalkakaupasta) tai lainattavaksi kirjastosta on tutkittu paljonkin. Niissä tutkimuksissa, joita olen itse saanut käsiini ja luettavaksi, on painotettu sellaisia asioita kuin kirjoittajan tuttuus, lukukokemukset hänen aiemmasta tuotannostaan, kirjan nimi ja kansikuva sekä takakansitekstin puhuttelevuus.

Takakansiteksti on noista kiinnostuksen herättäjistä yleensä sijaluvulla kolme tai neljä. Itse uuvun helposti valintatilanteessa, jos näen kirjan takakannen olevan täynnä tiheään kirjoitettua ja pientä pränttiä. Se on se yli viisikymmentävuotiaan ikänäkö, joka tuntuu unohtuvan muutenkin monelta mainonnan suunnittelijalta…

Kirjoittajana toivon, että takakansitekstiin pystytään lataamaan pienoiskoossa koko se maailma, joka teoksen kansien väliin on ladattu. Tavan aktiivilukijana taas toivon, että teksti kertoo lyhyesti siitä, mistä kirja kertoo: eihän se kirja ole itsessään tärkeä, vaan se tarina joka siihen on luotu.

Eikä ole ollenkaan pahaksi, jos teksti on nautittavaa, iskevää, ehkä yllättävää ja joskus jopa humorististakin.

Syvän huokauksen paikka. Taidan tyytyä olemaan tyytyväinen Impivaaraani, ja jätän tulevat arvioinnit muille, helmikuun 2019 jälkeiseen aikaan.

Miksi meillä on paha olla omassa kehossamme?

Keskiviikko 7.11.2018 klo 15:05

Haastattelin jokin aika sitten tanssitaitelija Anna Koskelaa Etelä-Kymenlaaksossa ilmestyvään Kaupunkilehti Ankkuriin. Juttu ilmestyi lehdessä 31. lokakuuta.

Annan mielestä suuri osa ihmisten sosiaalisista vaikeuksista johtuu vaikeasta suhteesta omaan kehoomme. Se näkyy häpeän tunteina: myönteinen suhtautuminen omaan ja muiden kehoon, sekä seksuaalisuuteen ei ole meillä maan tapa. Jos ja kun kosketetaan toista ihmistä, se voi tuntua kömpelöltä, kosketetusta jopa väkivaltaiselta.

En tiedä, johdatteliko haastattelija tässä jotenkin haastateltavaa. Esikoisromaanissani Syysmarkkinat (Otava 2005) kirjoitin nimittäin eräässä kohtauksessa päähenkilölle tällaisia ajatuksia:

Öisin, kun oli hiljaista Rauno istui keittiössä, hämärässä, hörppi kahvia ja odotti aamun valkenevan. Hän nautti siitä että oli aikaa ajatella.

Ajatella sitä, miten ihminen vihasi omaa ruumistaan. Miten hän vihasi myös toista kaltaistaan, eikä huutanut apuun ihmistä silloin kun oli vaikeaa: ei, hän kutsui henkiolentoa, sielunvihollista tai jumalaa. Hädässä hänen mielensä kääntyi sellaisen puoleen, jolla ei ollut ihmisen hahmoa.

Rauno tajusi että koko kehityskaarensa ajan, alkuihmisestä lähtien hänen lajinsa oli yrittänyt tavoittaa aineettomuuden. Hellyys, rakkaus ja väkivalta olivat siirtyneet kosketuksesta kirjekyyhkyyn, halauksesta tekstiviestiin, kirveestä ohjukseen jonnekin näkymättömiin taivaankannelle.

Olla kaukana toisesta. Kehittyä.

Reilussa kymmenessä vuodessa nuo asiat eivät siis ole mihinkään muuttuneet. Käytämme alkoholia, huumeita ja lääkkeitä turruttaaksemme itsemme ja tunteemme. Keho saa maksaa lävistyksin, tatuointeina tai toistuvin kemiallisin käsittelyin siitä, että haluamme näyttää kauniimmilta ja komeammilta kuin omasta mielestämme olemme.

Jopa runsas herkuttelu makealla ja rasvaisella ruualla on tavallaan raiskaus, joka kohdistuu ihmisen omaan kehoon. Tiedämme, ettei siitä seuraa mitään hyvää. Liikumme liian vähän, vaikka tiedämme että ihmisen keho on luotu liikkuvaksi.

Ihmisen viha omaa kehoaan kohtaan taitaa olla totta. Ainakin se selittäisi monta asiaa.

Keisareita ja kalastajia -tarinakokoelmaa on vielä vähän jäljellä - uusi painos suunnitteilla

Tiistai 23.10.2018 klo 10:08

Viime keväänä ilmestynyt teokseni Keisareita ja kalastajia - Tarinoita Itäiseltä Suomenlahdelta on kiinnostanut tuon hienon merialueen historiasta, luonnosta ja kulkijoista kiinnostuneita. Suuri kiitos siitä kuuluu tarinakokoelmani upean ulkoasun suunnitelleelle Nunnu Halmetojalle Riimuraamista. Kiitos hänelle, ja kirjan omaksi tai lahjaksi hankkineille.

Pääsen suunnittelemaan uuden painoksen teettämistä kirjasta - ja sen teen toki mielelläni. Keväällä painettuja teoksia on vielä jokunen saatavissa joko suoraan minulta, Haminan tai Kotkan Suomalaisista kirjakaupoista tai Klamilan Kylätupa Ronkulista.

Se jokin Iso Asia Arto Paasilinnan huumorin takana

Torstai 18.10.2018 klo 7:54

Pari päivää sitten saimme suru-uutisen kirjailija Arto Paasilinnan kuolemasta. Armoitettu tarinaniskijä on poissa. Tarinat elävät.

Olen lukenut mielenkiinnolla tiedotusvälineistä erilaisia muisteluksia mestarikertojasta, ja kommentteja hänen tuotannostaan. Monessa kommentissa on korostettu hänen rooliaan suomalaisen kirjallisuuden suurena humoristina.

Huumori on kirjoittajalle, ja monelle muullekin jotakin julki tuovalle vaikea laji. Jokin aika sitten olin istumassa tilaisuudessa, johon oli kutsuttu humoristi pitämään meitä hyvällä tuulella. Odotin koko ajan, milloin naurattaa. Ei naurattanut. Esitys jäi niin sanotusti navan alle. Joitakin kyllä nauratti.

Arto Paasilinnan teosten erilaiset kohtaukset ja erilaiset ihmiset ovat kyllä naurattaneet, useinkin. Useimmiten se ei ole ollut naurua ihmiselle, vaan jollekin isolle asialle. Syntymälle, kuolemalle, jollekin meistä jokaisessa olevalle vajavuudelle. Hyväntahtoista naurua, joka lopulta kääntyy katseeksi oman itseni sisälle. Matkalla nauru saattaa muuttua jopa oivallukseksi: minussahan on juuri jotakin tuollaista.

Humoristi tai ei, minun oli kaivettava suru-uutisen kuultuani esille Arto Paasilinnan teos Ukkosenjumalan poika (1994). Se sisältää Ukko Ylijumalan kuusi käskyä ihmiskunnalle. Ne ovat yhä ajankohtaisia. Ne kertovat ehkä jotakin myös kirjoittajastaan.

Impivaara, kahdeksas Sudenmaa-sarjan romaanini ilmestyy helmikuussa 2019

Perjantai 12.10.2018 klo 13:43

Kahdeksas rikosromaanini, nimeltään Impivaara ilmestyy Myllylahti Oy:n kustantamana helmikuussa 2019. Tuleva kirjani esitellään Myllylahden kevään 2019 julkaisuluettelossa.

Uuden kirjan ilmestyminen on kirjailijalle aina hieno asia. Käsikirjoituksen aloittamiseen johtaneesta ideasta on saattanut kulua jo monia vuosia. Kun kirjan ilmestyminen lähestyy ja sen takakanteen tarvitaan esittelytekstiä, joutuu uudelleen pohtimaan sitä, mitä minä tällä teoksella oikein yritän sanoa. Ja ihmettelemään, onnistunko siinä.

Tänään naputtelin vastauksia muutamiin kustantajan lähettämiin kysymyksiin Impivaarasta. Ne löytyvät netistä täältä.

Mitä tämän päivän tarinat kertovat vuoden 1918 sisällissodasta?

Maanantai 24.9.2018 klo 8:34

Tähän mennessä olen käsikirjoittanut yhden näytelmän, jossa käsiteltiin vuoden 1918 tapahtumia Suomessa. Romaanissani Kaksi hautaa saarella kerroin punapäällikkö Aleksei Osipovista. Useissa muissakin teoksissani olen joutunut perehtymään tuon hirveän vuoden tapahtumiin.

Torstaina 27. syyskuuta yritän kertoa Haminan evankelis-luterilaisen seurakunnan ja Haminan kaupungin kulttuuripalvelujen järjestämässä tilaisuudessa siitä, millaisen perinnön vuoden 1918 tapahtumat ovat kantaneet suomalaiseen tarinankerrontakulttuuriin tänä päivänä, puhutaanpa sitten elokuvasta, romaanista tai suullisesta perinteestä.

Yleisölle avoimen tapahtuman ohjelma löytyy täältä.

Tulevaisuus ja toivo kirjallisuudessa ja lastemme elämässä: Valtakunnallinen kohtuusseminaari Kotkassa ensi viikonloppuna

Tiistai 18.9.2018 klo 10:36

Sain kunnian puhua toivosta ja tulevaisuudesta ensi viikonloppuna Kotkassa järjestettävässä valtakunnallisessa kohtuusseminaarissa. Tilaisuuden ohjelma löytyy täältä. Kutsun puhujaksi lienen saanut siksi, että tarkastelin hiljattain ilmastonmuutosta ja sen hillitsemistä lapsen silmin Isän luokse -romaanissani.

Eräs arvostamani toimittaja soitteli ja kyseli, mitä aion puheenvuorossani puhua. Hän sanoi tuntevansa itse aina huonoa omaatuntoa tehdessään ilmaston kannalta huonoja valintoja elämässään. Tunnistin tuon tunteen itsessäni.

Anteeksi vain, mutta toivon sellaista huonoa omaatuntoa itse kullekin meistä. Tässä valmistellessani puheenvuoroani odotan samalla pelolla sitä päivää, jolloin kohtaan hänet: Täydellisen Ihmisen.