Kirjasto lisää parhaiten kirjan elinvuosia

Maanantai 22.5.2023 klo 18:21

Äänikirja on lyönyt muutamassa vuodessa läpi yhtenä tapana nauttia kirjallisuudesta. Tunnustan lukeutuvani vielä epäileviin Tuomaksiin: aika näyttää, ovatko äänikirjat enemmänkin hyvää bisnestä joillekin jakeluketjun osille, kuin oiva tapa pitää vuosia sitten julkaistut kirjat edelleen lukijoiden saatavilla. Se on kuitenkin tilastollisesti todistettavissa, että yleisten kirjastojen toiminta tekee sitä jo nyt.

Sanasto, meidän kirjallisuudesta elantoa saavien oma tekijänoikeusjärjestö pitää yllä teosrekisteriä, jonka tietojen perusteella saamme niin sanottua kirjastokorvausta yleisistä kirjastoista ja korkeakoulukirjastoista lainatuista teoksistamme. Tänä keväänä tämä OmaSanasto -verkkopalvelu uudistui. Uudistuksen ansiosta me kirjailijat näemme nyt vaivattomasti, kuinka paljon kutakin teosta on viime vuosina lainattu. Tällä hetkellä palvelu kattaa vuosien 2018-2021 tiedot.

Kävin juuri läpi omien teosteni lainaukset noilta neljältä vuodelta. Vuonna 2018 minulta oli kirjastoissa lainattavissa 21 teosta eri muodoissa, vuonna 2019 22 teosta ja seuraavina kahtena vuonna kumpanakin 24 teosta. Onhan noita kertynyt, joku voisi sanoa – mutta onhan tässä jo kilometrejä ja vuosia kirjoittajana takana… Tein muutamia havaintoja kirjoittamieni teosten lainaamisista.

Viiden eniten lainatun teoksen osuus koko tarjolla olleesta kirjojeni määrästä on vaihdellut vuosittain 52 ja 65 prosentin välillä. Keväällä 2019 julkaistu Impivaara, Sudenmaa -rikosromaanisarjani kahdeksas ja toistaiseksi viimeisin osa saavutti tuona vuonna niin suuren suosion lainaajien keskuudessa, että sen lainaukset muodostivat lähes kolmanneksen lainatuista kirjoistani. Samalla viiden suosituimman kirjani lainausosuus nousi tuona vuonna tuohon 65 prosenttiin.

Olen kirjoittanut sekä ”tavallisia” romaaneja, rikosromaaneja että tietokirjoja. Omalta osaltani voin todistaa sen, että Suomessa luetaan paljon rikosromaaneja. Vuonna 2018 lainatuin teokseni oli Kasvuaikaa, Sudenmaa-sarjan seitsemäs osa. Vuodet 2019-2021 menivätkin sitten Impivaaran piikkiin.

Sanaston tilastoista voi myös tehdä havainnon, että suomalaiset pitävät romaanisarjojen lukemisesta: uusimman Sudenmaan ilmestyminen on näkynyt aina myös niin, että aikaisempiakin sarjan teoksia on lainattu enemmän. Sarjan ihka ensimmäinen teos, ranskaksikin käännetty Ahventen valtakunta (Myllylahti 2007) näkyy olleen vielä vuonna 2021 kymmenenneksi lainatuin teokseni, ja ihan hyvällä lainausmäärällä.

Kirjojeni lainausmääristä voi myös päätellä sen trendin, että uusimmat kirjat löytävät herkimmin kirjaston hyllyltä lukijansa käsiin. Onhan se luonnollista: ne ovat yleensä kirjastossa esillä parhaimmilla paikoilla, ja saavat ainakin jonkin verran julkisuutta. Mutta ilahduttavaa on huomata, että joistakin kirjoistani on muodostunut kestosuosikkeja. Syksyllä 2017 ilmestynyt, tomerasta Katri-tytöstä ja ilmastonmuutoksesta kertova Isän luokse on ollut siitä lähtien kirjojeni lainausmäärissä mitalisijoilla. Mitenkähän käynee, kun vuoden 2022 lainaustilastot päivitetään syksyllä järjestelmään?

Tilastoista löytyy mukavia yllätyksiä. Keväällä 2012 Metsäkustannus julkaisi omasta ideastani lähteneen Metsänomistajan rahakirjan, helppolukuisen oppaan avuksi oman metsänsä taloudellisen arvon ja merkityksen pohtimiseen. Lieneekö ollut koronan tuoman ”kotoilun” ansiota, kun vuonna 2021 se pomppasi taas kärkikahinoihin kirjojeni lainausmäärissä? Vai olisiko joku vaikutusvaltainen ”metsäinfluensseri” vihjaissut jollakin minulle tuiki tuntemattomalla nettifoorumilla kirjan olemassaolosta?

Olen itsekin ahkera kirjastossa kävijä ja kirjojen lainaaja. Se surettaa, että niin monia hyviä kirjoja lepää siellä hyllyillä, pääsemättä kenties koskaan yhdenkään lainaajan silmien eteen. Aikaa myöten ne menevät poistoon. Sääli!

Pienestä, mutta kirjailijan taloudessa tuiki tarpeellisesta lainauskorvauksesta viis: olen omalta osaltani äärimmäisen kiitollinen jokaisesta kerrasta, jolloin jokin kirjoittamani teos tarttuu kirjaston hyllyltä lukijansa matkaan. Kirjat on tehty luettaviksi. Aika näyttää, milloin on totuttava sanomaan että kuunneltaviksi.

Huom: Kirjojen linkit johtavat Kymenlaakson kirjastojen yhteiseen Kyyti-tietokantaan.Tarkasta kirjojen saatavuus oman alueesi kirjastojen verkkokirjastosta.

Lainatuimmat kirjani vuosina 2018-2021, TOP 5

2018

1. Kasvuaikaa (Sudenmaa-sarjan 7. teos)

2. Isän luokse (nuortenromaani)

3. Rakkausarpia (Sudenmaa-sarjan 6. teos)

4. Kaksi hautaa saarella (romaani punapäällikkö Aleksei Osipovista)

5. Metsänomistajan rahakirja

2019

1. Impivaara (Sudenmaa-sarjan 8. teos)

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Rakkausarpia

5. Kaksi hautaa saarella

2020

1. Impivaara

2. Tanssilavojen Suomi (kuvaus suomalaisesta tanssilavakulttuurista 1800-luvulta nykypäivään)

3. Isän luokse

4. Kasvuaikaa

5. Rakkausarpia

2021

1. Impivaara

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Metsänomistajan rahakirja

5. Tanssilavojen Suomi

Muutos on mediassakin pysyvä olotila

Tiistai 9.5.2023 klo 13:39

Media ja sen valta, rahoitus, välineet ja tekijät puhuttavat Suomessa tällä hetkellä enemmän kuin pitkään aikaan. Katleena Kortesuon teos Journalismin kuolema: Mitä medialle oikein tapahtui, on mielenkiintoinen yritys ymmärtää niitä monia tekijöitä, joiden vuoksi lehdistö ja muu tiedonvälitys näyttää nyt sellaiselta kuin se näyttää.

Työkseen kirjoittavan, eli kaltaiseni ihmisen on aika ajoin hyvä laskea kynä kauniista kädestään ja miettiä, mitä on tekemässä. Kohta kahdeksantoista vuotta olen suoltanut päätoimisena kirjailija/freelancertoimittajana juttuja ja kuvia hyvin monenlaisiin julkaisuihin. Toiselta puolen olen ollut kirjailijana haastateltavana ja juttujen kohteena, ja muuna aikana käytän hyvin monenlaisia medioita. Tiedonvälityksessä jo tänä varsin lyhyenä aikana tapahtunut muutos on ollut järisyttävä.

Kortesuon teos ilmestyi viime vuonna. Hänelle täytyy antaa kiitokset sangen monipuolisesta kattauksesta: ääneen ovat päässeet niin median tekijät, tutkijat kuin sen kohteet ja käyttäjätkin. Tässä kolumnissa pystyn ajatuksillani hipaisemaan vain muutamaa raapaisupintaa niillä tulitikuilla, joita se sytytti mieleeni.

Journalistin ohjeet ovat hyvä kultainen sääntö sekä kokeneelle että kokemattomammalle toimittajalle. Ne koskettavat muun muassa jutun asiasisällön tarkastamista, haastatellun oikeuksia sekä sitä, miten uutiseksi tarkoitettu lehtijuttu pitää erottaa esimerkiksi maksetusta mainoksesta.

Aina nuo rajaukset eivät ole tekijälle helppoja. Lehdistössä on yleistynyt tapa myydä yrityksille mainoksia, jotka näyttävät aivan uutisjutuilta. Yläkulmassa lukee ehkä sana ”mainos” merkkinä siitä, että tämä juttu on tehty sen kohteena olevan henkilön, yrityksen tai muun asian toimeksiannosta ja hyväksymänä. Minäkin olen tehnyt tällaisia natiivimainoksia eräisiin julkaisuihin. Toimittajan on syytä huolehtia siitä, että hänen tekemänsä juttu eroaa myös taitettuna ulkoasultaan lehden normaaleista uutisjutuista.

Monesti kuulee sanottavan ja somesta saa lukea, kuinka huonoa suomen kieltä lehtijutuissa näkee ja kuinka paljon asia- ja kielivirheitä niistä löytyy. Valitettavasti väite pitää paikkansa: luen päivittäin kahta eri sanomalehteä, ja molemmista löytyy joka kerta virhe, joka kiukuttaa lehden tilaajaa. Jossakin on vika, jos saan lukea maan suurimmasta sanomalehdestä Václav Havelin johtaneen 1980-luvulla Puolan Solidaarisuusliikettä. Jokainen toimittaja tekee virheitä – mutta uskottavuuden kannalta on tärkeää, että jutut ehtii lukea ajatuksella läpi joku muukin ennen niiden julkaisemista.

Kortesuo kirjoittaa hyvin eräästä mediaa vaivaavasta ongelmasta. Se on nimeltään henkilökultti. Jos toimittajan päällimmäinen tunne haastattelemaansa poliitikkoa, jääkiekkoilijaa tai muuta henkilöä kohtaan on syvä ihailu, se valitettavasti tuppaa näkymään lopputuloksessa.

Klikkijournalismista on puhuttu median yhteydessä kyllästymiseen asti. Jos sanomalehden, radio-ohjelman tai televisio-ohjelman kaltainen tuote lähtee hakemaan olemassaolon oikeutustaan sosiaalisen median kielenkäytöllä ja keveydellä, sillä käy äkkiä huonosti. Painettuun sanaan on tavattu tässä maassa luottaa – yksittäisen ihmisen somepäivitys kumpuaa yleensä hänen omasta päästään ja tunnetilastaan, vailla sen suurempaa yhteiskunnallista pohdintaa.

Lähdekritiikin merkitystä ei koskaan voi korostaa liikaa. Kuka puhuu tässä maassa kenenkin äänellä, ja millaisia intressejä puhuja edustaa? Niin sanottua tietoa on toimittajallekin tarjolla enemmän kuin tarpeeksi aiheesta kuin aiheesta. Vanha hyvä sanonta kaiva tekijät esiin paljastaa monesti mielenkiintoisia asioita niin sanottujen faktojen takaa. Ei ihme, että kokeneiden toimittajien sanotaan olevan kyynikoita, ihan jokaisen…

Hyvä havainto Kortesuon kirjassa on toimittajakunnassa tapahtunut muutos. Me 50+ -ihmiset olemme oman aikakautemme tuotteita, ja meitä on vielä paljon työelämässä. Meille itse esillä oleminen ei välttämättä ole ollut juttukeikalla se ykkösjuttu. Tämän päivän parikymppiset ovat siinä suhteessa aivan erilaisia ihmisiä.

Jääkiekko-ottelun erätauolla näytetään joskus yhtä paljon hikisen pelaajan jututtajaa kuin itse pelaajaa. Viime viikolla ärsyynnyin, kun löysin netistä kiinnostavan oloisen videoklipin Venäjän Ukrainassa tekemistä linnoitustöistä. Into laimeni nopeasti, kun suurin osa jutun kuvituksesta muodostui karttamerkkejä esittelevän nuoren toimittajan naamasta.

Suurten kehyskertomusten aika on ohi

Tiistai 18.4.2023 klo 8:54

Raamatun ja Koraanin kaltaiset uskonnolliset tarinakokoelmat ovat halki vuosituhanten olleet isolle joukolle ihmisiä heidän elämänsä yhteisiä ohjekirjoja. Tuntematon sotilas oli romaani, joka antoi tuhansille suomalaisille sotaveteraaneille yhteisen pohjan työstää kokemaansa helvettiä. Onko meidän ajassamme löydettävissä samanlaisia, isommalle joukolle yhteistä elämänpohjaa antavia tarinoita? Ainakaan minä en näe sellaisia ympärilläni.

Ei yhteisten kehyskertomusten aina tarvitse olla vuosituhansia vanhoja pergamenttikääröjä, jotta ne voivat antaa ihmisille kokemuksia yhteisöllisyydestä. Opin aikoinaan lukemaan tarinoita itseäni ympäröineestä maailmasta Keskisuomalaisesta. Sama maakuntalehti taisi tulla melkein joka savuun sillä kulmakunnalla. Sen uutisoinnin pohjalta siilattiin näkemyksiä historiasta ja omasta elämästä. Niin, ja tietenkin Urho Kekkosesta, joka tuntui hallitsevan aina ja iäti.

Yhteisillä kehyskertomuksilla on oma sijansa pienen ihmisen elämässä. Niiden avulla voi määritellä itseään suhteessa muihin ihmisiin ja muuhun maailmaan. Syntyy ajatus ”meistä” ja ”heistä”. Parhaimmillaan voi syntyä ymmärrys siitä, miksi jossakin toisessa savussa luetaankin sen Keskisuomalaisen sijasta Sosiaalidemokraattia tai Kansan Uutisia. Voi jopa käydä niin, että oma käsi tarttuu erilaiseen tapaan tarinoida, koska ihminen yrittää yleensä ymmärtää toista ihmistä.

Internetissä ja sähköisessä tiedonvälityksessä on omat hyvät puolensa. Ykkösenä niistä lienee informaation nopea jakelu ja sen saamisen helppous. Näin on ainakin totuttu ajattelemaan. Ikävä vain, että samalla olemme näköjään menettämässä ne suuret, yhteiset kehyskertomukset.

Olen itse naamakirjassa ja bloggaan tänne kotisivuilleni. Olen kuullut, että naamakirjaheimon lisäksi kanssakulkijani jakautuvat nykyään moneksi muun muassa Twitterissä, TikTokissa, Instagramissa ja monessa muussa sosiaalisessa mediassa. Silloin harvoin kun istun television ääreen, voisin valita kymmenistä eri lähetyskanavista sen, joka minua eniten miellyttää. Lapsuudessani tuosta lasitutista näkyi aluksi vain kaksi kanavaa. Niiden ohjelmista kuulin aikuisten puhuvan keskenään. Oli helppo puhua, kun kaikki katsoivat niitä samoja harvoja kanavia.

Maallistuminen on jo syönyt suuren osan Raamatun ja Koraanin kaltaisten pyhien kirjojen jaetusta tehosta. Esimerkiksi luomiskertomus, eli tarina Aatamin ja Eevan elosta siinä ensimmäisessä paratiisissa olisi kirjailijalle himskatin hieno miljöö käytettäväksi naisen ja miehen suhteesta kertovassa novellissa. Mutta mitenkäs sitä käytät, jos suurin osa mahdollisista lukijoista ei tunne koko ajattelemaani kehyskertomusta?

Sirpaloituva maailma tuottaa sirpaleisia tarinoita, joista ei välttämättä ole lukijalle, näkijälle ja muulle kokijalle hänen minäkuvansa muovaajaksi. Sellaisista tarinoista syntyy enemmänkin ulkopuolisuuden kokemuksia. Suurten yhteisten kehyskertomusten puuttuminen voi hyvinkin olla yksi syy siihen, miksi nykyisin tapaa niin usein pirstaleina omassa kehossaan asuvia ihmisiä.

Tiedolla johtamisesta ja liian pikaisesta puheesta

Keskiviikko 12.4.2023 klo 9:24

Antiikin Kreikkaa on ollut tapana pitää suurien puhujien kulta-aikana. Historiankirjojen mukaan suuret filosofit osasivat silloin argumentoida, eli perustella omat kantansa retorisesti, eli korkealentoisesti ja kaunokielisesti. Luulen, että nuo suuret puhujat jäisivät nykyisessä somemaailmassa takamatkalle verrattuna aivan toisenlaisiin esiintyjiin.

Olisi ollut mielenkiintoista levätä kärpäsenä jollakin Akropoliin pylväistä silloin, kun nuo ateenalaiset filosofit, tiedemiehet ja poliittiset päättäjät väittelivät yhteisistä asioista ja silloisesta maailmankuvasta. Kuinka usein, ja millä tavoin he tarttuivat vastaväittäjien lauseisiin? Mistä he hakivat perustelut omille näkemyksilleen? Kuinka kuulijat yrittivät todentaa noita perusteluja? Kännykkää, saati nettiä heillä ei ollut käytössään.

Tämän kevään eduskuntavaaleissa useampikin puolue puhui vaaliohjelmassaan tavalla tai toisella tutkitun tiedon tärkeydestä, ja sen käyttämisestä päätöstenteon apuna. Yhteistä noille puolueille oli, että ne pärjäsivät vaaleissa huonosti. Se herättää kysymyksiä.

Uskoivatko äänestäjät enemmän tunteisiin kuin tietoon? Pettikö noilta puolueilta argumentaatio, retoriikka vaiko kumpikin? Oliko poliittista itsemurhaa maalailla parin tuhannen euron kotterolla kallistuvista kauppareissuistaan jotenkuten selviäville kansalaisille ruusuista tulevaisuutta 50 000 euron saastuttamattomien sähköautojen omistajina?

Hiljattain eräs naamakirjakaverini kehotti äänestämään annetuista vaihtoehdoista viime vuoden suurinta julkista huijausta. Noiden huijausten finalisteiksi oli selviytynyt – luulen, ei omasta tahdostaan – lähinnä erilaisten yritysten ja muiden toimijoiden vihertäviä julkisuuskuvakampanjoita. Syyksi finaaliin pääsemiselle oli eräälle kampanjalle kirjattu, että sen totena esittämät asiat on kaikkien tiedemiesten toimesta esitetty valheellisiksi.

Onkohan maailman kaikilta tiedemiehiltä edes kysytty? Onko kaikilla tieteenaloilla varmasti jonkinlainen näkökulma ja tutkimusote noihin valheellisiksi leimattuihin asioihin? Eikös yksi elävän ja jotakin tuottavan tieteellisen työn perusasioita ole kaiken jo tutkitun asettaminen kyseenalaiseksi – mitä se siis kertoo tiedeyhteisöstä, jos kaikki sen jäsenet ovat samaa mieltä jostakin asiasta?

Sosiaalisen median käytännöt näkyvät levinneen laajasti erilaiseen sanankäyttöön yhteiskunnassa. Siellä on ollut jo pitkään tapana, että jonkun toisen jotakin sanomasta erotetaan osia asiayhteydestään, ja sen jälkeen niitä käytetään täysin toisessa yhteydessä joko mustamaalaamaan alkuperäistä sanojaa, tai korostamaan jonkun toisen nokkeluutta ja sanavalmiutta. Usein tällaisia irtiottoja kutsutaan meemeiksi. Jotkut päättäjätkin – myös kansanedustajat – ovat oikein profiloituneet tällaisten lohkaisujen metsästäjiksi ja käyttäjiksi.

Tieto on perinteisesti ollut jotakin joka pitää pureskella, pohdiskella ja kirjoittaa auki, ennen kuin sitä voi nimittää tiedoksi. Kaikkea tuota tehdään harvoin yhdellä, tai edes muutamalla lauseella. Pelkään pahoin, että yhä pinnallisemmaksi ja nopeammaksi käyvässä viestinnässä meidän ihmisten välillä sekä perustelujen, että muita puhujia kunnioittavan kaunopuheisuuden merkitys on vähenemään päin.

En iloitse Suomen Nato-jäsenyydestä

Torstai 6.4.2023 klo 9:50

Suomesta tuli eilen sotilasliitto Naton 31. jäsenvaltio. Sitä on juhlittu kotimaassa ja Brysselissä moninaisin menoin, sekä valtiollisesti että yksityisesti. Oman mieleni tuo liittyminen tekee surulliseksi

Tunnen surua, vaikka olenkin nyky-Venäjän aggressiivisen hyökkäyspolitiikan takia kannattanut jo jonkin aikaa Suomen liittymistä Natoon. Viimeistään Ukrainassa viime vuonna puhjennut täysimittainen sota on osoittanut, että nykyaikainenkin sota on täysimittaista tuhoamis- ja materiaalitaistelua, kohdistuen sekä siviileihin että sotilaisiin.

Sellaisen kohteeksi mahdollisesti yksin jäävänä Suomella olisivat vitsit vähissä. Ukraina haalii nyt epätoivoisesti aseistusta ja muuta materiaalia itselleen sieltä, mistä sitä vain irti saa. Samoin teki Suomi talvisodan puhjettua marraskuussa 1939. Paljon tuli hyvääkin aseapua, mutta myös paljon täydellistä museotavaraa. Jopa sellaisia tykkejä ja lentokoneita, jotka olivat vaarallisempia käyttäjilleen kuin maahantunkeutujille. Itsekin reserviläisenä, ja muutaman reserviläisen isänä en halua nähdä sitä tilannetta, että tosipaikan tullen maamme puolustajien varustus olisi jälleen mallia Cajander.

Sotiminen ja siihen valmistautuminen – joka on myös puolustusliitto Naton ydintehtävä – on kuitenkin pohjimmiltaan sellaista resurssien tuhlausta, johon ihmiskunnalla ei olisi enää varaa. Nälän, kulkutautien ja saastumisen kaltaisia ongelmia ei ole vielä ratkaistu. Niillä voimavaroilla, jotka maailmassa käytetään tällä hetkellä asevarusteluun, noille kaikille asioille voitaisiin hyvinkin tehdä jotakin. Syyttävä sormi harjoitetusta politiikasta, ja tehdyistä päätöksistä osoittaa näinä päivinä suuntaan jos toiseenkin.

Hiljan muistin erään arvostetun, jo edesmenneen teatterinjohtajan kertomuksen siitä, miltä hänestä tuntui seuraavan näytäntökauden esitettävien näytelmien valinta. Hän sanoi istuvansa joka ikinen kerta lukemassa käsikirjoituksia toinen kätensä sangollisessa jäitä, toinen sangossa jossa paloi polttava tuli.

Luulen – ja oikeastaan toivonkin – että jäsenyydestämme päättäneet ihmiset ovat tunteneet olevansa suurin piirtein samanlaisessa tilanteessa. Sellaisen pakon edessä tulee ehkä harkittua asian kaikkia puolia.

Kielikato uhkaa luontokadon lailla Suomea

Maanantai 20.3.2023 klo 9:49

Woke-kulttuuri, queer. Remake. Aamun sanomalehteä ei tarvitse paljon selata löytääkseen uusia sanoja, joiden sisältöä ei ymmärrä. Suomi on puhuttuna ja kirjoitettuna kielenä valtavassa murroksessa. Olisiko siitäkin syytä keskustella siellä vaaliteltoilla?

Käyttämämme kieli on jatkuvasti muuttuva asia. Vielä sata vuotta sitten sen lainasanat olivat peräisin lähinnä venäjästä, ruotsista ja saksasta. Nykyisin suurin ”puhtaaseen” suomen kieleen kohdistuva uudissanojen paine tulee englannista. Lukutaidon, ja yhä moninaisempien viestintävälineiden myötä uudet sanat leviävät yhä nopeammin, jos kohta ne luullakseni myös kuolevat helpommin. Lisäksi me kaksijalkaiset olemme eto epeleitä keksimään uusia sanoja ihan itse, kukin tykönämme.

Monet arjen kieleen otettavat asiat muuttuvat. Sata vuotta sitten suurin osa suomalaisista lienee ymmärtänyt luonnosta, maataloudesta ja metsästä otettuja vertauksia. Kainuun takamailla oli helppoa ymmärtää että kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan. Mistä nykyiset sanaleikit ja vertauskuvat poimitaan? Televisiosta ja netistä, uskoisin.

Voi toki kysyä, mitä väliä sillä on miten ja millaista suomea me puhumme ja kirjoitamme. On sillä, oikeasti: me sekä ymmärrämme, että väärin ymmärrämme toisiamme edelleen kielen avulla. Juuri puhumaan oppineen natiaisen pitäisi ymmärtää, mitä hänen isovanhempansa puhuvat saadakseen tietää, miten täällä on ennen oltu ja eletty ja miksi. Maahanmuuttajataustaisen hoitoalan työntekijän ”Miten täällä voidaan” -vakiokysymykseen saa iäkkäältä potilaalta paljon hedelmällisemmän vastauksen, jos hän ymmärtää mitä potilas oikeasti tarkoittaa, ja tämä voi luottaa siihen.

Tulevalla hallituskaudella tehdään isoja päätöksiä liittyen esimerkiksi koulujen opetusohjelmiin ja rahoitukseen, maahanmuuttajien koulutukseen, osaamisvaatimuksiin ja kotouttamiseen, sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön määriin sekä tiedotusvälineiden toimintamahdollisuuksiin.

Toivoa sopii, että hyvän suomen vaaliminen on edes jollakin tavalla mukana noissa päätöksissä.

Ukraina muuttaa suomalaistakin sotaromaania

Torstai 9.3.2023 klo 9:42

Perinteisessä suomalaisessa sotaromaanissa pieni sissiosasto puskee latuaan kohden Muurmannin junarataa. Välillä nuo pellavapäiset, sinisilmäiset suomalaissoturit yrmyilevät ylemmilleen ja puhuvat naisista ja viinasta. Heitä puskissa väijyvät ryssät paljastavat sijaintinsa mahorkan hajulla. Kun juna lentää radalla ilmaan alkaa pitkä, verinen ja väsyttävä kotimatka.

Jatkosodan päättymisestä tulee kohta kuluneeksi kahdeksankymmentä vuotta. Yksikään sodassa itse mukana ollut ei ole enää kirjoittamassa kokemuksistaan. Uula Aapa, Reino Lehväslaiho, Esa Anttala, Väinö Linna ja monet muut sotakirjailijamme vaikuttavat kuitenkin vielä pitkään siihen, miten noista kansamme kovista vuosista kerrotaan romaaneissa, näytelmissä ja elokuvissa.

Toisin kuin isiemme ja isoisiemme vuosina 1939-1945 käymää sotaa, käynnissä olevaa Ukrainan sotaa voi jokainen seurata lähes reaaliajassa internetissä. Videoklipeissä näkyy, kuinka dronen pudottaman kranaatin haavoittama sotilas lyhistyy kasaan, nytkähtelee ja jää sitten hangelle makaamaan. Yöllä, valonvahvistinlaitteiden avulla kuvatuista videoista näkee jopa sen, millainen verivana jää pakoon yrittävästä haavoittuneesta sotilaasta.

Jos muuttuvat sotakirjojen kirjoittajat, niin muuttuvat myös niiden potentiaaliset lukijat. Harvempi meistä on enää viettänyt öitään havulaavussa, rakotulen lämmittäessä sen edustalla. Monen, ainakin nuoremman potentiaalisen lukijan kohdalla alkaa hiihtämiseenkin eläytymisen kanssa olemaan niin ja näin.

Romaania ei kukaan meistä kirjailijoista luo täydellisessä tyhjyydessä. Siihen tulee aina vaikutteita jostakin, muuten tuotos ei ole edes uskottava. Miksi siis kirjoista pitävä ihminen, joka voi itsekin seurata tuhoisaa sotaa reaaliajassa, vaivautuisi lukemaan samasta aiheesta jonkun toisen sepittämää tarinaa?

Uskon ja luulen, että monen itse sodan kokeneen kirjailijamme kohdalla kirjoittamisessa oli kysymys omakohtaisten sotatraumojen purkamisesta, tarpeesta selvittää niitä itselleen. Kun he muokkasivat järjettömän sodan edes jotenkin järjelliseksi kuvaukseksi, se palveli samaa tarkoitusta muillekin saman sukupolven lukijoille.

Saman nuo Linnan, Lehväslaihon ja kumppaneiden teokset tekivät vielä meille, sotaveteraanien lapsille: ehkä opimme ymmärtämään paremmin sitä helvettiä, joka muovasi noiden sodan nuorena kokeneiden miesten ja naisten koko loppuelämää.

Meitä nuoremmilla sukupolvilla ei ole enää samanlaista ymmärryksen lisäämisen tarvetta. Sotakirjallisuus on hyvää vauhtia muuttumassa vain viihteeksi viihteen joukkoon: romaaneistakin etsitään jännitystä, huimia seikkailuja, sankareita.

Onkin mielenkiintoista – mutta myös kylmäävää - ajatella sitä, keneen suurin osa lukijoista ja katsojista samaistuu kun kranaatti putoaa romaanissa tai netissä taivaalta, silpoen ihmistä: siihenkö, johon sattuu, vain siihenkö, joka osasi niin tarkasti sen räjähteensä pudottaa?

Ja oli se kumpi tahansa, niin millä perusteella lukija ja katsoja sen valintansa tekivät?

Mir taitaa olla liian kaunis sana käytettäväksi

Perjantai 24.2.2023

Minäkin katsoin keskiviikkona televisiosta presidentti Putinin odotetun puheen oman kansakuntansa tilasta. Tänään vietämme, vaan emme juhli erään inhimillisen katastrofin yksivuotispäivää. Yhtä sanaa olen jo pitkään etsinyt näiden aikojen valtavasta uutistulvasta, toistaiseksi turhaan.

Moni lukija tuntuu kommenttiensa perusteella tulkinneen viime syksynä ilmestynyttä romaaniani Tämä nuori maa (Karisto/Otava) jonkinlaisena vertauskuvana nykyhetkelle Ukrainan sotineen ja jäätyneine kansojenvälisine suhteineen. Tottahan se on: ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheiden sekasortoinen aika vuosina 1917 ja 1918 muistuttaa monessa mielessä nykyaikaa, ja moni nykyhetkeen asti vaikuttava asia ja ajatus on sieltä lähtöisin.

Noina aikoina Venäjällä vaihtui johto ja koko poliittinen valtiojärjestelmä. Jo pitkään henkitoreissaan eteenpäin raahautuneen keisarikunnan hajotessa siitä irtautui iso joukko niin sanottuja reunavaltioita itsenäisyyden tielle. Tuohon joukkoon kuuluivat sekä Suomi, Baltian maat että Ukraina.

Itäiseksi naapuriksemme syntyi se Neuvostoliitto jonka mahtia, sotilaallista voimaa ja tiukkaan säänneltyä järjestystä tunnutaan jossakin – ainakin Kremlissä – kovasti haluttavan takaisin. Ukrainan silloinen itsenäisyys ei kestänyt kauan. Tuo luonnonvaroiltaan rikas ja sijainniltaan tärkeä alue kiinnosti liian monia valtioita. Mustan mullan maan ylitse kulki silloinkin monenlaisia sotajoukkoja ryöstäen, tappaen ja tuhoten.

Suomikin sai oman osansa sen ajan sekasorrosta. Ei ollut ollenkaan selvää, millaista tietä itsenäisyytemme taipuisi kulkemaan. Venäjällä, Saksassa ja jopa läntisessä naapurimaa Ruotsissa oli erilaisia ajatuksia siitä, mikä olisi Suomen suhde niihin, ja mistä maantieteellisistä osista Suomen pitäisi koostua. Itse suomalaisillakin oli erilaisia käsityksiä siitä, mikä olisi maalle paras valtiomuoto ja miten poliittinen päätöksenteko pitäisi järjestää.

Tammikuussa 1918 syttyi maassamme sisällissota, kapina, vapaussota ja veljessota – tuolla rumalla lapsella on syystäkin monta kutsumanimeä. Sen kevään ja loppuvuoden aikana maassamme kuoli terrorin uhreina, taisteluissa ja vankileireillä kymmeniä tuhansia suomalaisia, valtaosa oman maan kansalaisten surmaamina. Monen silloin surmansa saaneen viimeistä hautapaikkaa ei tiedetä tänäkään päivänä.

Tänään elämme aikaa, jolloin Neuvostoliiton ”hyviä” aikoja haikaileva Venäjän johto yrittää saada Ukrainan takaisin valtansa alle. Raakaa valloitussotaa on käyty tasan vuosi, ilman että sitä edes halutaan kutsua sodaksi. Ei varsinkaan Ukrainaa kohtaan, vaan pikemminkin koko länsimaista elämäntapaa vastaan.

Ukrainaa auttavat sen puolustustaistelussa nuo muut keisarillisesta Venäjästä irtautuneet Euroopan maat: Puola, Liettua, Latvia, Viro ja Suomi. Sen asia koetaan yhteiseksi: jos Ukraina sortuu ylivoimaisen vihollisen alle, mikä maa mahtaa olla seuraavana vuorossa?

мир (mir) on venäjää. Se tarkoittaa rauhaa. мир (myr) tarkoittaa samaa ukrainan kielellä. Eihän siinä ole kuin vivahde-ero! On suuri sääli, ettei noin lyhyttä ja kaunista sanaa osata tai haluta käyttää.

Ukrainan ja Venäjän välinen sota on asia, jossa emme oikeasti tule näkemään voittajia.

Pian voit tilata tekoälyltä täydellisen romaanin

Tiistai 7.2.2023 klo 12:26

Viime vuoden lopulla tuli markkinoille Chat GPT -niminen tekoälyohjelma. Viimeistään sen myötä on vakavasti mietittävä sitä millä aloilla tuollainen, ainakin rajallisesti uusia asioita ilman ihmisen tekemää ohjelmointia oppiva tiedonkäsittelyohjelma korvaa ihmisen tekemää työtä. Kirjailijan leipä voi hyvinkin olla liipaisimella.

Perinteisesti on sanottu ettei tietokone korvaa ihmistä sen vuoksi, ettei sillä ei ole tunteita. Meillähän ne – ainakin periaatteessa – kuuluvat varustukseen. Todellisuudessa tunteitamme on tallennettu ja analysoitu jo kauan koneellisesti. Sitä tietoa löytyy lukemattomista tietokannoista ja sitä myös käytetään.

Kun kirjaamme tykkäämisiämme ja linkitämme erilaisia asioita sometileille, teemme siihen liittyvät päätökset useimmiten tunteilla. Kun valitsemme kaupasta ruokatarpeita, vaatteita tai pieniä arjen nautintoja, teemme siinäkin päätöksiä tunteella. Se kenen seurassa olemme, ketä somessa seuraamme ja missä aikaamme vietämme, on sekin tunteiden tulosta. Jossakin jokin tietojenkäsittelyn prosessi seuraa vaivatta tekemisiämme.

Jos koneäly kykenee vielä oppimaan jotakin analysoidessaan tuota valtavaa tietomäärää, on peli menetetty: ei ole sattumaa että se tuote, jota emme tiedä edes tarvitsevamme ennen kuin se sattuu kaupan hyllyltä silmiimme, on siinä juuri sillä paikalla ja korkeudella.

Tekoälylle ei liene kummoinenkaan tehtävä analysoida sitä millaisia kirjoja ostamme, lainaamme ja luemme. Kun kirjojen lukeminen ja kuunteleminen siirtyy yhä enemmän sähköisten apuvälineiden käyttämiseen, jää jonnekin muistijälki siitäkin, missä kohti tylsä kirja jää meiltä kesken.

Tähän asti yksi lukijan rasitteista on ollut se, että joku (lue: ihmiskasvoinen kirjailija) on johdatellut häntä tarinan maailmassa eteenpäin. Kirjailija on päättänyt tarinan itsensä ohella sen mistä se alkaa, miten se etenee ja miten se päättyy. Pystyäkseen kirjoittamaan monisatasivuisen romaanin, kirjailijan on oltava kiinnostunut sen teemasta, henkilöistä ja miljööstä.

Oppivan tekoälyn myötä tilanne muuttuu paremmaksi. Ehkä jo jonkin ajan kuluttua se onkin lukija itse, joka tilaa bittien virralta juuri sellaisen tarinan jonka kulloinkin tarvitsee. Kaikki mitä hänen tarvitsee tehdä, on kirjoittaa tietokoneensa näytölle sanat Kirjoita minulle sellainen romaani, josta pidän.

Ja tekoäly ryhtyy töihin. Se kaivaa internetin valtavista tietovirroista käyttöönsä kaikki lukijan mieltymykset, henkilöhistorian, inhokit, kokemukset, paikat joissa hän on käynyt tai paikat, joista hän haluaa tietää lisää.

Lukija painaa Enteriä. Moderni tietokone ei edes ronksuta työskennellessään. Jo parin minuutin päästä se kehottaa lukijaa asettumaan mukavasti sohvalleen. Ja katso: hänen silmiinsä tai korviinsa soljuu juuri sellainen tarina joka miellyttää, joka tarjoaa elämyksiä, joka ei ärsytä, jonka tulkinta ja ymmärtäminen ei vaadi ponnistelua.

A vot! Se kauan kaivattu ja tavoiteltu, mutta jokaiselta kynänpyörittäjältä vajaaksi jäänyt on vihdoinkin syntynyt: Täydellinen Tarina.

Seuraamme sitä suurvallan hajoamista, joka jäi 30 vuotta sitten kesken

Maanantai 30.1.2023 klo 8:32

Luen parhaillaan valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin teosta Neuvostoihmisen loppu (Tammi 2018). Aleksijevitš sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 – ja ansaitusti. Haastatteluihin perustuva teos piirtää tarkoin vedoin kuvaa Neuvostoliitto -nimisen valtion hajoamisesta. Sen hajoamisen jatko-osaa seuraamme nyt Ukrainasta.

Olen lukenut aikaisemmin Aleksijevitšilta hänen neuvostoliittolaisten naisten sotakokemuksista kertovan kirjansa Sodalla ei ole naisen kasvoja (SN-kirjat 1988/ Tammi 2017). Sekin on hieno ja lukemisen arvoinen teos, tehty samalla haastattelutekniikalla. Se, että kirjailija yrittää säilyttää sanat siinä muodossa kuin ne haastateltaviltaan kuulee, tekee teoksen lukemisesta raskaampaa. Mutta samalla se tekee siitä antoisaa: erilaiset ajatukset ja mielipiteet melkeinpä kuulee omassa päässään.

”Se oli sosialismia, ja se oli yksinkertaisesti meidän elämäämme”

Teos ilmestyi Venäjällä vuonna 2013. Kirjailija aloitti haastattelujen tekemisen sitä varten jo 90-luvulla. Tuon vuosikymmenen alussa Neuvostoliitto hajosi Venäjäksi ja lukuisiksi muiksi, enemmän tai vähemmän itsenäisiksi valtioiksi. Niiden henkinen ja taloudellinen taival on ollut vaihteleva. Osa on edelleen diktatuurimaisen vallankäytön alla. Osa – kuten rakas naapurimaamme Viro – säilytti Neuvostoliiton aikana sen verran länsimaista perintöään, että se on pystynyt takaamaan nykykansalaisilleen kohtuullisen elintason ja mielipiteen ilmaisemisen vapauden.

Itse Venäjä – jonka ympärille Neuvostoliitto aikanaan syntyi – on voinut luottaa olemassaolossaan valtaviin luonnonvaroihinsa ja pinta-alaansa. Niitä on ollut jopa tuhlattavaksi asti. Neuvostoliitolta Venäjä peri myös mittavat asevoimat ja vahvan turvallisuuskoneiston. Ei ollut yllätys, että uusi hallitseva luokka nousi entisen kommunistisen puolueen tilalle juuri noista organisaatioista.

”Ennen me joko sodimme tai valmistauduimme sotaan”

Aleksijevitšin teoksesta käy hyvin ilmi se, kuinka Neuvostoliiton viime vuosisadan suurin saavutus oli natsi-Saksasta saavutettu sotilaallinen voitto. Tuskinpa moni nykyhistorioitsija sitä kiistää, että natsismin tuhoamisessa juuri puna-armeija teki suurimman työn. Sen hinta oli karmaiseva: kymmeniä miljoonia kuolleita, haavoittuneita, kodittomia ja henkisesti vammautuneita.

Etsiessään omaa paikkaansa maailmassa, nyky-Venäjä on jälleen kaivanut tuon suuren voiton naftaliinista. Venäjän johdon mielestä se oikeuttaa maan – joka heidän mielestään on edelleen kaikissa mahdollisissa suhteissa suurvalta – käyttäytymään muita, Neuvostoliiton hajoamisen myötä syntyneitä valtioita kohtaan isännän ottein, vetämään punaisia viivoja ja piirtämään turvallisuusvyöhykkeitä niiden alueille. Ja jos ei Neuvostoliiton mahdin muisteleminen riitä, löytyy kaapeista suurien valloittajatsaarien luurankoja sitä edeltäneiltä ajoilta.

”Vain neuvostoihminen voi ymmärtää toista neuvostoihmistä”

Neuvostoihmisen lopussa järkyttävän suuri osa kirjailijan haastattelemista ihmisistä haikailee entisiä neuvostoaikoja takaisin. Silloin oli kaupassa tosin vain sinistyneitä kananpoikia ja Siperiassa vankileirejä, mutta silloin sentään vallitsi yhteiskunnassa jonkinasteinen tasapaino ja jokainen tiesi, ettei mitään hyvää ollut muillakaan odotettavissa. Nyky-Venäjän aikana joutuu kaupassa tekemään valintoja monien eri tuotemerkkien kesken, ja oligarkilla on kaikkea enemmän kuin minulla. Sillä ei ole merkitystä, kuinka hyvin työsi teet. Sillä on, millaisia kavereita sinulla on ja paljonko sinulla on rahaa.

Hienoa teosta eteenpäin lukiessa valtaa mielen väistämättä ajatus, että nyt käytävä raaka sota Ukrainassa on jatkoa sille suurvallan hajoamiselle, joka jäi 30 vuotta sitten kesken. Venäjällä ovat vieläkin vallassa ja sen alla pääosin Homo sovietocukset, suuren ihmiskokeen tulokset. Heillä on edelleen menneen suurvallan hallitsijoiden kieli ja maaorjien mieli.

Ehkä tulemme tämän sodan seurauksena näkemään tuon Neuvostoliiton lopullisen hajoamisen, ja Venäjän syntymisen uudelleen jossakin paremmassa muodossa. Pessimismi tosin huokaa olkapään takaa, että siihen vaaditaan ainakin vielä toiset 30 vuotta ja kokonainen ihmissukupolvi. Pahin mahdollisuus että Neuvostoliitto syntyy uudelleen, ei ole ollenkaan mahdoton vaihtoehto.

Juuri siksi Ukraina tarvitsee nyt kaiken mahdollisen tuen.

Kuvatulva syrjäytti ensin kirjoitettua sanaa, nyt siltä itseltään syö tilaa kuunneltava podcast

Torstai 19.1.2023 klo 13:49

Ihmisellä on tiettävästi viisi, joidenkin tietojen mukaan kuusi aistia ympäristönsä kokemiseen. Kukin meistä käyttää niitä eri tavalla ja ottaa informaatiota vastaan eri tavoin. Viestinnässä on menossa mielenkiintoinen kehityskulku: kuuloaisti on viestien vastaanottokanavana viemässä sijaa silmiltä.

Pitkään käyttämäni kuvankäsittelyohjelma poistui hiljattain markkinoilta, joten minun oli ryhdyttävä opettelemaan uuden ominaisuuksia. Hämmästyin sitä kehityksen määrää, joka näissä ohjelmissa on tekoälyn myötä tapahtunut.

Valokuvia on iän kaiken korjailtu ja muunneltu omiin tarpeisiin ja mieltymyksiin sopiviksi. Tunnetuimpia esimerkkejä lienevät ne Moskovan Punaiselta torilta otetut paraatien seuraajia esittävät kuvat, joista on poistettu - melko kömpelösti - milloin kenenkin epäsuosioon joutuneen puoluejohtajan hahmo.

Uusilla kuvankäsittelyohjelmilla pystyy aloittelijakin tekemään kuvalle ja sen eri osille lähes kaiken, mitä ikinä keksii: kuvaan voi lisätä tai siitä voi poistaa asioita, sen eri elementtejä voi sijoittaa johonkin toiseen kuvaan ja sen voi näppärästi naamioida otetuksi täysin eri paikasta, kuin mistä se on oikeasti otettu. Valokuvan todistusarvoon ”oikeasta” maailmasta ei voi enää luottaa.

Sanomalehdissä ja monessa muussa mediassa on pitkään ollut vallalla suuntaus, jossa kuva – ja varsinkin liikkuva kuva – korvaa kirjoitettua tekstiä. Ei tarvitse mennä monta vuosikymmentä taaksepäin, kun lehtiartikkelien pinta-alasta oli tekstiä enemmän kuin kuvaa. Nyt suuri otsikkokuva on monesti puolet koko jutusta. TikTokin ja You Tuben kaltaiset nettialustat suorastaan pursuavat liikkuvaa kuvaa, monesti hyvällä ammattitaidolla toteutettuna.

Siihen nähden on mielenkiintoista, että median seuraava rynnäkkö kohdistuu tällä hetkellä kuuloelimiimme. Äänikirjat ovat valtavan suuressa suosiossa, korvaten perinteistä luettavaa kirjaa. Netti on pullollaan podcasteja, noita lähinnä ääneen luottavia videotallenteita keskusteluista, haastatteluista, luennoista ja monesta muusta aiheesta.

Se joka haluaa pysyä aallonharjalla median tuottamisessa, miettineekin parhaillaan mitä tulee seuraavaksi. Onko se jotenkin tuntoaistiamme kutittavaa fyysistä asioiden välittämistä? Vaiko tiedon ja ajatusten siirtämistä makuhermojen kautta? Kuudennen aistin hyödyntämiseen en vielä vähään aikaan usko...

Piru lukee Raamattua, mutta kirjailija kritiikkejä

Perjantai 6.1.2023 klo 12:12

Yhdenkin kritiikin eli analyyttisesti laaditun arvion saaminen omasta kirjastaan lienee jo suurelle osalle meistä kirjailijoista harvinainen tapaus. Jokaisesta sellaisesta on syytä olla kiitollinen. Tärkeintä on silti se tunne, joka kirjasta jää sen lukijalle.

Viime viikolla eräs mieshenkilö pysäytti minut kaupunkimme kirjaston hyllyjen välissä kysyen, olenko ”se” kirjailija Linna. Myönsin olevani meistä samalla sukunimellä siunatuista se vähiten tunnettu. Kyseinen herrasmies sanoi lukeneensa juuri tuoreen romaanini Tämä nuori maa, ja jatkoi sanoilla jotka olin tunnistavinani kiitoksiksi. Tuntui hyvältä!

Päätoimisia kulttuurikriitikoita ei taida olla enää kuin joissakin YouTuben pilailuvideoissa. Kaupallisen median kentällä heitä ei ainakaan tapaa. Mediat ja niiden omistus on keskittynyt. Se tarkoittaa usein sitä että sama kritiikki ilmestyy – jos ilmestyy – useassa saman kustantajan maakunta- ja muussa lehdessä. Useimmista maakuntalehdistä näkyvät kritiikit jääneen kokonaan pois.

Muissa lehdissä maininta uuden kirjan ilmestymisestä on useimmiten lyhyt kuvaus siitä, mitä romaani ehkä pitää sisällään. Usein sen tarpeet on otettu suoraan romaanin takakannesta. Niiden vähienkin kritiikkien lukijakuntaa verottaa se, että ne ovat usein maksumuurin takana.

Netti ja kirjabloggarit paikkaavat jonkin verran muiden kritiikkien vähenemistä. Monesti blogikirjoitukset ovatkin hyvin laadittuja, ajan kanssa mietittyjä arvioita kirjoista, sellaisten ihmisten tekemiä jotka lukevat paljon ja osaavat arvottaa lukemaansa. Haittapuolena on, että kirjabloggarienkin anti näyttää asettuvan jonkinlaiselle ”Gaussin käyrälle”. Tietyistä ja samoista kirjoista ilmestyy useampiakin kirjoituksia, valtaosasta hiljattain julkaistuista ei juuri mitään. Kaikki kirjoittajat eivät välttämättä kerro mahdollisista kaupallisista suhteistaan esimerkiksi kirjakustantamoihin.

Omasta, viime syyskuussa ilmestyneestä romaanistani Tämä nuori maa on silmiini sattunut oikeastaan vasta kaksi perusteellisempaa arviota. Uuden Suomen blogissaan Jorma Melleri ruoti ansiokkaasti romaanini teemoja juuri joulun alla. Tommi Tapiainen teki oman jännän koosteensa romaanista Jämsän kirjaston Facebook -joulukalenteriin juuri itsenäisyyspäiväksi.

Kummastakin kirjoituksesta – ja kaikista niistä, jotka eivät ole tulleet tietooni – olen kiitollinen. Kriitikon, onpa hän kuka tahansa, tehtävä ei ole rapsuttaa mukavasti kirjailijan itsetuntoa. Ainakin minulle tärkeintä on, että hän on löytänyt teoksesta niitä teemoja, joita olen yrittänyt siihen leipoa. Ehkä se silloin tarkoittaa, että joku muukin tuon kritiikin lukeva löytää itseään kiinnostavaa luettavaa.

Kirjaston hyllyjen välissä käyty keskustelu oli ainakin minulle kaikista hedelmällisintä palautetta. Keskustelimme herrasmiehen kanssa paristakin oikeasti eläneestä ihmisestä, joita romaanini aihe sivuaa, mutta joita ei siinä juurikaan käsitellä. Jäi vähän sellainen kutina, että haluan tietää heistä lisää.

Mitä natsi-Saksan viimeinen viikkokatsaus meille opettaa

Maanantai 26.12.2022 klo 9:18

Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksan propagandakoneisto tuotti kolmannen valtakunnan kansalaisten nähtäväksi Wochenschau -nimellä kutsuttuja viikkokatsauksia. Niitä näytettiin elokuvateattereissa aina ennen elokuvaa. Vaikka propagandan keinot ovat noista päivistä muuttuneet, ovat sen tavoitteet yhä samoja.

Vuoden lähestyessä päätöstään olen katsellut tapaninpäivän ”iloksi” You Tubesta natsi-Saksan sotakirjeenvaihtajien kuvaamia arkistofilmejä. Sota-aikana sekä siellä että muualla rekrytoitiin maan parhaat kuvaajat juuri noihin tehtäviin: tuottamaan laadukasta ja tunteisiin vaikuttavaa kuvavirtaa sekä koti- että sotarintamalta osoittamaan omille, kuinka voitokkaita me olemme ja vihollisille, ettei meitä kannata vastustaa.

Ukrainan sotaa voi seurata lähes reaaliajassa, kiitos tekniikan kehityksen. Dronen pudottama kranaatti putoaa tietokoneemme kuvaruudulla alas lähes samaan aikaan, kuin se oikeasti räjähtää juoksuhaudassaan lymyilevien sotilaiden keskellä. Ammusvarasto lentää ilmaan värikkäänä tulipallona, ei mustavalkoisena tuhruna. Veri on kuvissa punaista eikä mustaa – sikäli kuin sitä edes näytetään.

Erityisen vaikuttavaa on natsi-Saksan viimeisistä taisteluista kertovan viikkokatsauksen materiaali. Tappion karut merkit ovat jo nähtävillä, mutta sota nielee silti ihmishenkiä ahnaaseen kitaansa: naisille opetetaan katutaisteluja varten, kuinka panssarinyrkkiä käytetään; heikosti aseistetut Volksturmin vanhukset käsittelevät tottumattomin käsin sotasaaliskivääreitään; suuri ja erehtymätön Johtaja jakaa rautaristejä hädin tuskin kouluikäisille pojille, joiden sanotaan kunnostautuneen taisteluissa.

Vaikka propagandan keinot ja välineet ovat noista päivistä kehittyneet, ovat sen tavoitteet pysyneet samoina. Ainakin tällaiset asiat yhdistävät kuvavirtoja, joiden välinen aikaero on lähes 80 vuotta:

Ne ”toiset” ovat huonompia kuin me

Viholliset ovat tyhmempiä ja huonommin aseistettuja. He ovat tuskin ihmisiä, ovatpahan vain örkkejä tai huonosti johdettuja bolsevistilaumoja. He eivät halua taistella sen asian vuoksi jonka takia heidät on rintamalle tuotu, vaan heillä on kova koti-ikävä sinne Atlantin valtameren tai Uralin taakse. Heidät saa ryntäämään eteenpäin vain omien pelko tai alkoholi.

Meidän asiamme on oikea, ei niiden ”toisten”

Nykyään – kiitos Internetin – on sangen helppoa katsella rintaman kahta puolta tehtyä propagandaa. II maailmansodasta meillä on käytettävissä mittava määrä hyvin tehtyä historiantutkimusta. Hassua kyllä näyttää siltä, että kummallakin puolella on oikeus käydä omaa sotaansa tuota ”toista” osapuolta vastaan.

Sodan varsinaiset kohteet eivät koskaan ole niitä, jotka kuolevat pommeista ja luodeista

Sotilaat kuolevat rintamilla monenlaisten julmien sotakoneiden uhreina, samoin siviilit niiden takana. Mutta hei oikeasti: me kyllä tapamme heitä, mutta oikeasti vastustajamme on kansainvälinen rahajuutalaisuus, bolsevismi, amerikkalainen kapitalismi tai imperialismi. Tai jossakin kiovalaisessa bunkkerissa ihmisverta ja -lihaa nauttiva salaperäinen nationalistinatsi. Juuri meidän suurella kansakunnallamme on erityinen oikeus taistella noita asioita vastaan, onhan meillä erityinen tehtävä täällä maailmankaikkeudessa.

Joku hyötyy aina sodasta taloudellisesti, muuten niitä ei käytäisi

Natsi-Saksan viimeisessä viikkokatsauksessa näytetään julmia kuvia raunioiksi jauhautuvista Berliinin ja Breslaun (nykyisin Wroclaw) kaupungeista. Kumpikin kaupunki on sittemmin rakennettu uudelleen. Joku/jotkut ovat varmasti vaurastuneet niiden jälleenrakentamisen yhteydessä. Talousjulkaisuissa vilahtelee jo mainintoja niistä jättiurakoista, joita Ukrainan jälleenrakennuksen yhteydessä tullaan solmimaan. Taloudellisesti fiksusti toimineen sijoittajan ei tarvitse odottaa edes sinne asti: länsimaisilla asetehtailla riittää nyt tilauksia, ja lehtitietojen mukaan Uralin suurilla asetehtailla paiskitaan 12-tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa.

Jokainen vuosi on ihmiselle poikkeuksellinen

Maanantai 19.12.2022 klo 14:17

Vuosi 2022 tulee jäämään historiaan ja muistiimme Ukrainan sodan syttymisen, energiakriisin sekä taloudellisen ja poliittisen epävarmuuden vuotena. Mutta on vaikeita ja erikoisia vuosia ollut ennenkin.

On jo nyt varmaa, että suuren maailmanpyörän hammasrattaat ovat pysyvästi kääntyneet erilaiseen asentoon itäisen naapurimaamme aloittaman valloitussodan seurauksena. Kansakuntien vanhat liittolaissuhteet natisevat. Venäjä – samoin kuin Ukraina – selviää sodasta ulos täysin erilaisena valtiona, millaisena se siihen johdettiin.

Osin sodan, osin muiden syiden vuoksi niin sanottu vihreä siirtymä ottaa jättimäisiä askeleita varsinkin energiantuotannossa. Luottamus jatkuvan taloudellisen kasvun ideologiaan on saanut vähintäänkin pahan lommon kylkeensä. 60-luvulla syntyneenä suomalaisena olen saanut elää rauhan vallitessa valtakunnassa. Sotaveteraanin lapsena minulla on ehkä ollut itseäni nuorempia ikäluokkia enemmän tilaisuuksia tehdä havaintoja siitä, mitä sota tekee ihmisen mielelle.

Kun katsoo historiaa, on syytä olla kiitollinen näin pitkästä rauhan jaksosta. Toivokaamme että tilanne säilyy tällaisena, vaikka todellisuudessa länsimaiset demokratiat ovatkin jo sotatilassa aggressiivista itänaapuriamme kohtaan, toimittaessaan aseita itsenäisyytensä puolesta taistelevalle Ukrainalle ja kärvistellessään pahan energiapulan kourissa.

Kun kääntää katseensa valtioiden tasolta yksittäisten ihmisten tasolle, kuva taannoin vallinneesta syvästä ja tasaisesta rauhantilasta ja kehityksestä järkkyy. Joinakin vuosina menetämme läheisiämme kuoleman kautta, ja se kohtaa lopulta meistä jokaista. Joudumme onnettomuuksiin, sairastumme, menetämme rakkaitamme eri syistä. Koemme sydänsuruja, menetyksiä, työttömyyttä ja monia muita ikäviä asioita – jos ei nyt joka vuosi, niin kuitenkin varsin usein. Jokainen noista tapahtumista on tavalla tai toiselle liitettävä renkaaksi oman elämänsä jatkumoon ja tarinaan.

Onneksi koemme myös niitä toisenlaisia ”epäjärjestystä” aiheuttavia asioita. Saamme sukuihimme uusia jäseniä, koemme rakastumisia ja ihastumisia, onnistumme työssämme ja saamme kiitosta. Pääsemme opiskelemaan, valmistumme tai onni potkaisee rahallisesti. Aina ei henkilökohtaisen maanjäristyksen aihe tarvitse kummoinen olla: se riittää, jos tajuaa kävellessään aurinkoisessa ja talvisessa metsässä olevansa edes pienen hetken ajan onnellinen.

Elämä on lopultakin – tekisi mieli sanoa: parhaimmillaan - silkkaa kaaosta, epäjärjestystä, yllätyksiä, odottamattomia tapahtumia ja kaikkia niitä sekaisin. Jos ei niin olisi, se tuskin olisi elämisen arvoista.

Tavataan Wanhan Holviston Joulussa sunnuntaina

Keskiviikko 7.12.2022 klo 16:00

Syyskuussa ilmestynyt romaanini Tämä nuori maa kertoo siitä, mitä nuorelle Urho "Känä" Kekkoselle tapahtui Haminan valleilla toukokuussa 1918. On siis peräti kohtuullista, että vuoden viimeinen kirjailijaesiintymiseni on noissa samoissa maisemissa.

Haminan tyypiltään harvinaisen tähtilinnoituksen rakentaminen aloitettiin vuonna 1722. Sen huoltokeskukseksi valmistui vuonna 1811 laaja, sisävalliltaan 240-metrinen keskusbastioni. Sisävalli kätkee sisäänsä 58 tiilistä muurattua holvia eli kasemattia.

Haminan linnoituksessa taistelut ovat - onneksi - jääneet vähille. Sen sijaan nuo nykyisin Hamina Bastioniksi kutsutun keskusbastionin kasematit toimivat monenlaisten tapahtumien pitopaikkana. Ensi viikonloppuna Hamina Bastionissa vietetään joulumyyjäisiä.

Känä kirjoittaa muistelmissaan eräästä elämänsä unohtumattomimmasta kokemuksesta näin (Vuosisatani osa I, Otava 1981):

"Nähtyään minut Taskinen Taskinen komensi minut miesryhmään. Matkamme jatkui Haminan valleille. Siviilimiehet pantiin riviin ja kiväärein varustetut suojeluskuntalaiset parin kolmenkymmenen metrin päähän heitä vastaan. Nyt vasta oivalsin, että kyseessä oli kuolemaantuomion täytäntöönpano."

Luulenpa, että kirjailija pääsee harvoin myymään, signeeraamaan ja esittelemään kirjaansa niin aidoissa tapahtumaympäristöissä, kuin minä ensi sunnuntaina.

Romaani on parhaimmillaan oman aikansa kuvastin

Perjantai 25.11.2022 klo 14:24

Venäjän helmikuussa Ukrainassa aloittaman hyökkäyssodan myötä olen suosinut luettavaksi valitsemissani kirjoissa itäisen naapurimaamme nykykirjallisuutta, sekä nyky-Venäjän kehityksestä kertovaa tietokirjallisuutta. Kokemus on ollut peräti mieltä avartava.

Monesti venäläisestä kirjallisuudesta puhuttaessa tarkoitetaan niitä kuuluisia, Fjodor Dostojevskin tuotannon kaltaisia klassikoita jotka jokaisen pitäisi lukea, mutta jotka moni on todellisuudessa jättänyt lukematta. Tai sitten ne on kahlattu jotenkuten pikalukuna lävitse, jotta tietää suurin piirtein mistä ne kertovat.

Neuvostoliiton ollessa vielä voimissaan luin silloisena nuorena miehenä runsaasti sikäläistä sotakirjallisuutta. Sitä riitti Suuren isänmaallisen sodan peruina tutustuttavaksi. Syystä tahi toisesta sitä käännettiin paljon. Luin myös käsiini saamani Mihail Bulgakovit, Anton Tšehovit ja vastaavat. Vankileirien saaristonkin muistan lukeneeni, vaikka en siitä paljon ymmärtänytkään.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen olen lukenut muun muassa Boris Akuninin erinomaisia dekkareita, Anna Politkovskajan yhteiskunnallisia teoksia sekä uudelleen Bulgakovin ja Nikolai Gogolin pääteokset. Ne avautuivat aivan uudella tavalla, kun niitä luki rinnan Neuvostoliiton aikaa ruotineen tietokirjallisuuden ja lehtiartikkeleiden kanssa. Kirjoittavalle lukijalle koosteet Anton Tšehovin kirjeenvaihdosta ovat todella mielenkiintoisia.

Viime helmikuun jälkeen olen tarttunut muun muassa silloisessa Leningradissa vuonna 1957 syntyneen Alexandra Marininan Moskovan miliisin työstä kertoviin rikosromaaneihin. Niiden tapahtumat sijoittuvat ”uuteen” Venäjän aikaan, vuosituhannen vaihtumisen molemmin puolin.

En valitettavasti osaa venäjää. Minun on luotettava kääntäjän ammattitaitoon siinä, kuinka hyvin Marinina on tehnyt pohjatyönsä, ja kuinka hyvin hän onnistuu kertomustensa miljöön ja aikakauden kuvaamisessa.

Ilmeisesti aika hyvin: viimeksi luin tuosta jo mittavaksi kasvaneesta sarjasta teoksen, jossa puhutaan eräästä valkeasta Nevan kaupungista pääkaupunki Moskovaan muuttaneesta uudesta ministeristä. Heti alusta alkaen hän panee toimeksi, korvaten johtopaikoilla olleita päteviä miliisilaitoksen ammattilaisia omilla pietarilaisilla kavereillaan.

Sitä, mihin tuo kehitys on ollut osaltaan johtamassa, joudumme valitettavasti seuraamaan nyt joka päivä tiedotusvälineistä.

Tavataan sunnuntaina Kolmikulman Joulumarkkinoilla

Keskiviikko 16.11.2022 klo 14:05

Eilen olin puhumassa uudesta romaanistani ikämiesten keskustelupiirissä. Ensi sunnuntaina suuntaan perinteisille joulumarkkinoille saman kirjan tiimoilta. Kirjojensa lukijoita - sekä niitä entisiä, että mahdollisia uusia - on aina kiva tavata.

Olin mielissäni, kun sain kutsun erääseen haminalaiseen miesten kokoontumispiiriin. Tämä nuori maa -romaanini aiheet ehkä aukenivat heille, yli kuusikymppisten joukolle eri tavalla kuin nuoremmille ihmisille. Monella heistä oli omasta suvusta lähtöisin olevia tarinoita kevään 1918 tapahtumista. Muistoja ja mielipiteitä kirjani toisesta päähenkilöstä, Urho "Känä" Kekkosesta oli kaikilla.

Kun mukana oli erilaisilla elämänkokemuksilla ja -arvoilla varustettuja ihmisiä, romaanin herättämä keskustelu aaltoili hyvinkin laajalla skaalalla sotahistoriasta Känän naissankarin maineeseen. Ja kaikkeen siltä väliltä. Kaksi tuntia meni ainakin minulta melkein huomaamatta.

Sunnuntain myyjäiset mahtavat olla aivan toisenlainen tilaisuus minulle, siellä esittelypöytäni takana seisojalle. Toivon silti, että mahdollisimman moni tuttu ja tuntematon tulee puhumaan kanssani kirjoista, kirjoittamisesta, tarinoista ja ehkä vähän Känästäkin.

Historiaa ei voi tulkita oikein, ja siksi siitä kannattaa kirjoittaa

Tiistai 8.11.2022 klo 16:38

Hiljattain minulta kysyttiin, miksi ihmeessä halusin kirjoittaa sadan vuoden takaisista asioista romaanin. Tässä kirjoituksessa yritän vastata tuohon kysymykseen.

Kirjailija kun olen, etsin vastausta kirjasta. Se olkoon Masha Gessenin Venäjä vailla tulevaisuutta (Docendo 2018), jonka lukemista olen vähitellen saattamassa loppuun. Kirjailija on itse syntynyt ja asunut Venäjällä. Hän kertoo kirjassaan nyky-Venäjän synnystä ja sen todellisuudesta seitsemän venäläisen silmin.

Kirja sisältää mielenkiintoisia, eri ihmisten suihin pantuja väittämiä. Käytäköön siis polemiikkia historiasta kirjoittamisen tärkeydestä tai turhuudesta niiden kautta.

Zbigniew Brzezinski, amerikkalainen mutta puolalaissyntyinen valtiotieteilijä ja politiikantutkija kirjoitti aikanaan nyky-Venäjän edeltäjästä Neuvostoliitosta, että sen talouselämä oli ajautunut umpikujaan. Siitä selvitäkseen sen olisi uudistuttava poliittisesti, mikä väistämättä tuhoaisi sen valtiollisen järjestelmän. Mikäli maa haluaisi säilyttää tuon järjestelmän, se epäonnistuisi taloudellisesti.

Venäjän nykyhallinto on tehnyt juuri niin, eli se on yrittänyt rakentaa entistä Neuvostoliittoa keskitettyine johtorakenteineen uudelleen. Poliittista moniarvoisuutta, ja erilaisiin vaihtoehtoihin perustuvaa kansalaisyhteiskuntaa ei ole haluttu rakentaa entisen tilalle. Tulos näyttää olevan vääjäämättä, ennemmin tai myöhemmin se joksi Brzezinski sen kuvasi: taloudellinen eristyneisyys ja epäonnistuminen.

Neuvostoliitto ehti elinaikanaan (1917-1991) muovata täysin uudenlaisen ihmistyypin maan päälle. Hänestä on yleisesti käytetty nimitystä Homo sovieticus. Masha Gessen arvioi, ettei tämä ihmislaji hävinnyt luojavaltionsa mukana, vaan nykyinen Venäjä on edelleen tämän ihmislajin kansoittama. Sana vapaus tarkoittaa Homo sovieticusille lähtökohtaisesti hänen elämänsä vakautta uhkaavaa asiaa. On helpompaa tulla johdetuksi ylhäältä alas, kuin valita itse johtajansa vapailla vaaleilla monesta vaihtoehdosta. Niin asia on aina ollut. Mihin silloin tarvitaan demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota tai päättäjistä riippumatonta, heitä vapaasti kritisoivaa mediaa?

Jo saksalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Hannah Arendt (s.1906) arvioi aikanaan, että mikä tahansa ideologia voi kehittyä totalitaristiseksi (suom. kauttaaltaan valtionjohtoinen järjestelmä, jossa poliittiset vallanpitäjät valvovat kaikkea mahdollista). Riittää, kun ideologia pelkistetään mahdollisimman yksinkertaiseksi aatteeksi, jonka pohjalta kaikki mahdollinen ja mahdoton selitetään.

Totalitarismissa toteutuu kansan ja johtajien välinen hiljainen yhteiskuntasopimus: suurin osa kansasta tuntee olevansa turvassa väkivallalta, jos he pysyvät tiettyjen rajojen sisällä ja kantavat osaltaan vastuuta siitä, että muutkin kansalaiset tekevät niin. Rajoja ei ole kirjattu mihinkään ylös, joten niitä voidaan aina muokata ja tulkita.

Masha Gessen kertoo tämän kaiken taitavasti ja moniäänisesti, monen eri ihmisen kokemusten kautta Venäjästä. Gessenin kirja on tietokirja, mutta hyvin kirjoitettu sellainen. Hän uskalsi tehdä sen, koska asuu nykyään muualla kuin Venäjällä.

Saman voi tehdä myös proosan muodossa, jos taitoa vain riittää. Nyky-Ukrainan alueella aikoinaan syntynyt Mihail Bulgakov kuvasi mainiossa romaanissaan Saatana saapuu Moskovaan Stalinin ajan Neuvostoliittoa. Hänen oli pakko tehdä se rivien väleissä. Minäkään en tajunnut lukiessani tuota mainiota romaania nuorena poikana ensimmäistä kertaa, mitä kaikkea sen sisällä on.

Tuskin ymmärrän vieläkään, kun en elänyt koskaan Neuvostoliitossa. Mutta kiitos Bulgakovin, voin edes kuvitella millaista se oli. Voin siis nöyrästi toivoa, että jotkut lukijoista kiinnostuvat Tämä nuori maa -romaanini pohjalta kevään 1918 ja sitä edeltäneistä tapahtumista, ja ryhtyvät keräämään niistä tietoa ymmärtääkseen paremmin myös nykypäivää.

Kirjailijan haaste: kannattaako tavoitella hittiä vaiko klassikkoa?

Maanantai 31.10.2022 klo 8:11

Helsingin tämän syksyn kirjamessut ovat onnellisesti takana. Sain keskustella Hakaniemi-lavalla Tämä nuori maa -romaanistani haastattelija Juha Roihan kanssa. Tallenne siitä on nähtävissä netissä vielä kuukauden ajan. Olemme siis siirtyneet siinäkin sähköiseen aikaan.

Useamman tunnin vaeltelu suuren messuhallin käytävillä oli tänä vuonna pelkästään myönteinen kokemus. Kiitos siitä kuuluu osittain kahdelle kaikkea kuristaneelle koronavuodelle, mutta mitä suurimmassa määrin myös sille mitä näin. Kirjoja etsineet, löytäneet, myyneet ja esityksiä kuunnelleet ihmiset näyttivät hyväntuulisilta. He olivat siellä, missä halusivatkin olla. Kaikilla oli yhteinen, hyvää tekevä teema: kirjallisuus.

Pisimmät signeerausjonot ja parhaiten miehitetyt lavakatsomot näin siellä missä esiintyivät uutuuskirjojensa tiimoilta puhuvat, päätyökseen jotakin muuta tekevät kuin kirjoja kirjoittavat ihmiset. Tämän aamun lehtien perusteella nuo samat ajankohtaiset nimet myivät messuilla eniten kirjoja.

Muutaman vuoden kuluttua nuo kirjat löytyvät messujen alelaareista, eräänlaisina merkkeinä omasta ajastaan. Viereisestä laarista löytyy muutamalla eurolla se fiktiivinen romaani, jonka työstämiseen joku kirjailija on käyttänyt useita vuosia. Todennäköisesti siinä joukossa on myös minun tämänvuotinen uutuusromaanini.

Vaikka varmaan voisin, en osaa olla katkera tuosta päivän ajankohtaisilla asioilla ratsastavien kirjojen menestyksestä. Proosaa hitaasti luovan kirjailijan kannattaa tavoitella omalla työllään klassikkoa, ei päiväperhoa. Todennäköisyys että sen saavuttaa, on häviävän pieni.

Mutta yrittäminen on sen arvoista. Kuten esityksessäni sanoin, pysyviä (lue: kuvaamisen arvoisia) asioita ihmisen elämässä on loppujen lopuksi vähän. Sellaisia, kuin Isossa kirjassa luetellut usko, toivo ja rakkaus, viha, kauna ja kateus. Syineen ja seurauksineen.

Haastatteluni on nähtävissä kuukauden ajan kirjamessujen verkkotallenteissa.

Tavataan Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 30.10.

Perjantai 21.10.2022 klo 9:02

Olen tavattavissa kirjamessuilla sunnuntaina kello 15.30-15.45 Suomen Dekkariseuran osastolla. Kello 16.00-16.30 juttelen Hakaniemi-lavalla Juha Roihan kanssa Känästä, Reetistä, keväästä 1918, Haminasta, Kajaanista ja ehkä myös vähän historiasta kirjoittamisen merkityksestä.

Sen jälkeen olen vielä kello 17.00 saakka tavattavissa ja signeeraamassa kirjaa Otavan osastolla. Tervetuloa kuulolle ja juttusille, jos satut olemaan noihin aikoihin messuilla!