Seuraamme sitä suurvallan hajoamista, joka jäi 30 vuotta sitten kesken

Maanantai 30.1.2023 klo 8:32

Svetlana Aleksijevitsh, Martti Linna, Neuvostoihmisen loppu

Luen parhaillaan valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin teosta Neuvostoihmisen loppu (Tammi 2018). Aleksijevitš sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 – ja ansaitusti. Haastatteluihin perustuva teos piirtää tarkoin vedoin kuvaa Neuvostoliitto -nimisen valtion hajoamisesta. Sen hajoamisen jatko-osaa seuraamme nyt Ukrainasta.

Olen lukenut aikaisemmin Aleksijevitšilta hänen neuvostoliittolaisten naisten sotakokemuksista kertovan kirjansa Sodalla ei ole naisen kasvoja (SN-kirjat 1988/ Tammi 2017). Sekin on hieno ja lukemisen arvoinen teos, tehty samalla haastattelutekniikalla. Se, että kirjailija yrittää säilyttää sanat siinä muodossa kuin ne haastateltaviltaan kuulee, tekee teoksen lukemisesta raskaampaa. Mutta samalla se tekee siitä antoisaa: erilaiset ajatukset ja mielipiteet melkeinpä kuulee omassa päässään.

”Se oli sosialismia, ja se oli yksinkertaisesti meidän elämäämme”

Teos ilmestyi Venäjällä vuonna 2013. Kirjailija aloitti haastattelujen tekemisen sitä varten jo 90-luvulla. Tuon vuosikymmenen alussa Neuvostoliitto hajosi Venäjäksi ja lukuisiksi muiksi, enemmän tai vähemmän itsenäisiksi valtioiksi. Niiden henkinen ja taloudellinen taival on ollut vaihteleva. Osa on edelleen diktatuurimaisen vallankäytön alla. Osa – kuten rakas naapurimaamme Viro – säilytti Neuvostoliiton aikana sen verran länsimaista perintöään, että se on pystynyt takaamaan nykykansalaisilleen kohtuullisen elintason ja mielipiteen ilmaisemisen vapauden.

Itse Venäjä – jonka ympärille Neuvostoliitto aikanaan syntyi – on voinut luottaa olemassaolossaan valtaviin luonnonvaroihinsa ja pinta-alaansa. Niitä on ollut jopa tuhlattavaksi asti. Neuvostoliitolta Venäjä peri myös mittavat asevoimat ja vahvan turvallisuuskoneiston. Ei ollut yllätys, että uusi hallitseva luokka nousi entisen kommunistisen puolueen tilalle juuri noista organisaatioista.

”Ennen me joko sodimme tai valmistauduimme sotaan”

Aleksijevitšin teoksesta käy hyvin ilmi se, kuinka Neuvostoliiton viime vuosisadan suurin saavutus oli natsi-Saksasta saavutettu sotilaallinen voitto. Tuskinpa moni nykyhistorioitsija sitä kiistää, että natsismin tuhoamisessa juuri puna-armeija teki suurimman työn. Sen hinta oli karmaiseva: kymmeniä miljoonia kuolleita, haavoittuneita, kodittomia ja henkisesti vammautuneita.

Etsiessään omaa paikkaansa maailmassa, nyky-Venäjä on jälleen kaivanut tuon suuren voiton naftaliinista. Venäjän johdon mielestä se oikeuttaa maan – joka heidän mielestään on edelleen kaikissa mahdollisissa suhteissa suurvalta – käyttäytymään muita, Neuvostoliiton hajoamisen myötä syntyneitä valtioita kohtaan isännän ottein, vetämään punaisia viivoja ja piirtämään turvallisuusvyöhykkeitä niiden alueille. Ja jos ei Neuvostoliiton mahdin muisteleminen riitä, löytyy kaapeista suurien valloittajatsaarien luurankoja sitä edeltäneiltä ajoilta.

”Vain neuvostoihminen voi ymmärtää toista neuvostoihmistä”

Neuvostoihmisen lopussa järkyttävän suuri osa kirjailijan haastattelemista ihmisistä haikailee entisiä neuvostoaikoja takaisin. Silloin oli kaupassa tosin vain sinistyneitä kananpoikia ja Siperiassa vankileirejä, mutta silloin sentään vallitsi yhteiskunnassa jonkinasteinen tasapaino ja jokainen tiesi, ettei mitään hyvää ollut muillakaan odotettavissa. Nyky-Venäjän aikana joutuu kaupassa tekemään valintoja monien eri tuotemerkkien kesken, ja oligarkilla on kaikkea enemmän kuin minulla. Sillä ei ole merkitystä, kuinka hyvin työsi teet. Sillä on, millaisia kavereita sinulla on ja paljonko sinulla on rahaa.

Hienoa teosta eteenpäin lukiessa valtaa mielen väistämättä ajatus, että nyt käytävä raaka sota Ukrainassa on jatkoa sille suurvallan hajoamiselle, joka jäi 30 vuotta sitten kesken. Venäjällä ovat vieläkin vallassa ja sen alla pääosin Homo sovietocukset, suuren ihmiskokeen tulokset. Heillä on edelleen menneen suurvallan hallitsijoiden kieli ja maaorjien mieli.

Ehkä tulemme tämän sodan seurauksena näkemään tuon Neuvostoliiton lopullisen hajoamisen, ja Venäjän syntymisen uudelleen jossakin paremmassa muodossa. Pessimismi tosin huokaa olkapään takaa, että siihen vaaditaan ainakin vielä toiset 30 vuotta ja kokonainen ihmissukupolvi. Pahin mahdollisuus että Neuvostoliitto syntyy uudelleen, ei ole ollenkaan mahdoton vaihtoehto.

Juuri siksi Ukraina tarvitsee nyt kaiken mahdollisen tuen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Svetlana Aleksijevit?, Neuvostoihmisen loppu, Homo Sovieticus, Venäjä, Ukrainan sota, Neuvostoliitto, Neuvostoliiton hajoaminen, kirjallisuuden Nobel

Kuvatulva syrjäytti ensin kirjoitettua sanaa, nyt siltä itseltään syö tilaa kuunneltava podcast

Torstai 19.1.2023 klo 13:49

Kissa, kasviksia, Kuva: Martti Linna

Ihmisellä on tiettävästi viisi, joidenkin tietojen mukaan kuusi aistia ympäristönsä kokemiseen. Kukin meistä käyttää niitä eri tavalla ja ottaa informaatiota vastaan eri tavoin. Viestinnässä on menossa mielenkiintoinen kehityskulku: kuuloaisti on viestien vastaanottokanavana viemässä sijaa silmiltä.

Pitkään käyttämäni kuvankäsittelyohjelma poistui hiljattain markkinoilta, joten minun oli ryhdyttävä opettelemaan uuden ominaisuuksia. Hämmästyin sitä kehityksen määrää, joka näissä ohjelmissa on tekoälyn myötä tapahtunut.

Valokuvia on iän kaiken korjailtu ja muunneltu omiin tarpeisiin ja mieltymyksiin sopiviksi. Tunnetuimpia esimerkkejä lienevät ne Moskovan Punaiselta torilta otetut paraatien seuraajia esittävät kuvat, joista on poistettu - melko kömpelösti - milloin kenenkin epäsuosioon joutuneen puoluejohtajan hahmo.

Uusilla kuvankäsittelyohjelmilla pystyy aloittelijakin tekemään kuvalle ja sen eri osille lähes kaiken, mitä ikinä keksii: kuvaan voi lisätä tai siitä voi poistaa asioita, sen eri elementtejä voi sijoittaa johonkin toiseen kuvaan ja sen voi näppärästi naamioida otetuksi täysin eri paikasta, kuin mistä se on oikeasti otettu. Valokuvan todistusarvoon ”oikeasta” maailmasta ei voi enää luottaa.

Sanomalehdissä ja monessa muussa mediassa on pitkään ollut vallalla suuntaus, jossa kuva – ja varsinkin liikkuva kuva – korvaa kirjoitettua tekstiä. Ei tarvitse mennä monta vuosikymmentä taaksepäin, kun lehtiartikkelien pinta-alasta oli tekstiä enemmän kuin kuvaa. Nyt suuri otsikkokuva on monesti puolet koko jutusta. TikTokin ja You Tuben kaltaiset nettialustat suorastaan pursuavat liikkuvaa kuvaa, monesti hyvällä ammattitaidolla toteutettuna.

Siihen nähden on mielenkiintoista, että median seuraava rynnäkkö kohdistuu tällä hetkellä kuuloelimiimme. Äänikirjat ovat valtavan suuressa suosiossa, korvaten perinteistä luettavaa kirjaa. Netti on pullollaan podcasteja, noita lähinnä ääneen luottavia videotallenteita keskusteluista, haastatteluista, luennoista ja monesta muusta aiheesta.

Se joka haluaa pysyä aallonharjalla median tuottamisessa, miettineekin parhaillaan mitä tulee seuraavaksi. Onko se jotenkin tuntoaistiamme kutittavaa fyysistä asioiden välittämistä? Vaiko tiedon ja ajatusten siirtämistä makuhermojen kautta? Kuudennen aistin hyödyntämiseen en vielä vähään aikaan usko...

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: valokuva, kuvankäsittely, retusointi, äänikirja, podcast, toimittajan työ, Martti Linna, TikTok, You Tube, Punainen tori

Piru lukee Raamattua, mutta kirjailija kritiikkejä

Perjantai 6.1.2023 klo 12:12

Närhi, mietelause, haminalainen sananlasku, Martti Linna

Yhdenkin kritiikin eli analyyttisesti laaditun arvion saaminen omasta kirjastaan lienee jo suurelle osalle meistä kirjailijoista harvinainen tapaus. Jokaisesta sellaisesta on syytä olla kiitollinen. Tärkeintä on silti se tunne, joka kirjasta jää sen lukijalle.

Viime viikolla eräs mieshenkilö pysäytti minut kaupunkimme kirjaston hyllyjen välissä kysyen, olenko ”se” kirjailija Linna. Myönsin olevani meistä samalla sukunimellä siunatuista se vähiten tunnettu. Kyseinen herrasmies sanoi lukeneensa juuri tuoreen romaanini Tämä nuori maa, ja jatkoi sanoilla jotka olin tunnistavinani kiitoksiksi. Tuntui hyvältä!

Päätoimisia kulttuurikriitikoita ei taida olla enää kuin joissakin YouTuben pilailuvideoissa. Kaupallisen median kentällä heitä ei ainakaan tapaa. Mediat ja niiden omistus on keskittynyt. Se tarkoittaa usein sitä että sama kritiikki ilmestyy – jos ilmestyy – useassa saman kustantajan maakunta- ja muussa lehdessä. Useimmista maakuntalehdistä näkyvät kritiikit jääneen kokonaan pois.

Muissa lehdissä maininta uuden kirjan ilmestymisestä on useimmiten lyhyt kuvaus siitä, mitä romaani ehkä pitää sisällään. Usein sen tarpeet on otettu suoraan romaanin takakannesta. Niiden vähienkin kritiikkien lukijakuntaa verottaa se, että ne ovat usein maksumuurin takana.

Netti ja kirjabloggarit paikkaavat jonkin verran muiden kritiikkien vähenemistä. Monesti blogikirjoitukset ovatkin hyvin laadittuja, ajan kanssa mietittyjä arvioita kirjoista, sellaisten ihmisten tekemiä jotka lukevat paljon ja osaavat arvottaa lukemaansa. Haittapuolena on, että kirjabloggarienkin anti näyttää asettuvan jonkinlaiselle ”Gaussin käyrälle”. Tietyistä ja samoista kirjoista ilmestyy useampiakin kirjoituksia, valtaosasta hiljattain julkaistuista ei juuri mitään. Kaikki kirjoittajat eivät välttämättä kerro mahdollisista kaupallisista suhteistaan esimerkiksi kirjakustantamoihin.

Omasta, viime syyskuussa ilmestyneestä romaanistani Tämä nuori maa on silmiini sattunut oikeastaan vasta kaksi perusteellisempaa arviota. Uuden Suomen blogissaan Jorma Melleri ruoti ansiokkaasti romaanini teemoja juuri joulun alla. Tommi Tapiainen teki oman jännän koosteensa romaanista Jämsän kirjaston Facebook -joulukalenteriin juuri itsenäisyyspäiväksi.

Kummastakin kirjoituksesta – ja kaikista niistä, jotka eivät ole tulleet tietooni – olen kiitollinen. Kriitikon, onpa hän kuka tahansa, tehtävä ei ole rapsuttaa mukavasti kirjailijan itsetuntoa. Ainakin minulle tärkeintä on, että hän on löytänyt teoksesta niitä teemoja, joita olen yrittänyt siihen leipoa. Ehkä se silloin tarkoittaa, että joku muukin tuon kritiikin lukeva löytää itseään kiinnostavaa luettavaa.

Kirjaston hyllyjen välissä käyty keskustelu oli ainakin minulle kaikista hedelmällisintä palautetta. Keskustelimme herrasmiehen kanssa paristakin oikeasti eläneestä ihmisestä, joita romaanini aihe sivuaa, mutta joita ei siinä juurikaan käsitellä. Jäi vähän sellainen kutina, että haluan tietää heistä lisää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, kritiikki, kirjallisuuskritiikki, kirjailijan työ, Jorma Melleri, Tommi Tapiainen

Mitä natsi-Saksan viimeinen viikkokatsaus meille opettaa

Maanantai 26.12.2022 klo 9:18

leppä, lepän norkko, kuva: Martti Linna

Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksan propagandakoneisto tuotti kolmannen valtakunnan kansalaisten nähtäväksi Wochenschau -nimellä kutsuttuja viikkokatsauksia. Niitä näytettiin elokuvateattereissa aina ennen elokuvaa. Vaikka propagandan keinot ovat noista päivistä muuttuneet, ovat sen tavoitteet yhä samoja.

Vuoden lähestyessä päätöstään olen katsellut tapaninpäivän ”iloksi” You Tubesta natsi-Saksan sotakirjeenvaihtajien kuvaamia arkistofilmejä. Sota-aikana sekä siellä että muualla rekrytoitiin maan parhaat kuvaajat juuri noihin tehtäviin: tuottamaan laadukasta ja tunteisiin vaikuttavaa kuvavirtaa sekä koti- että sotarintamalta osoittamaan omille, kuinka voitokkaita me olemme ja vihollisille, ettei meitä kannata vastustaa.

Ukrainan sotaa voi seurata lähes reaaliajassa, kiitos tekniikan kehityksen. Dronen pudottama kranaatti putoaa tietokoneemme kuvaruudulla alas lähes samaan aikaan, kuin se oikeasti räjähtää juoksuhaudassaan lymyilevien sotilaiden keskellä. Ammusvarasto lentää ilmaan värikkäänä tulipallona, ei mustavalkoisena tuhruna. Veri on kuvissa punaista eikä mustaa – sikäli kuin sitä edes näytetään.

Erityisen vaikuttavaa on natsi-Saksan viimeisistä taisteluista kertovan viikkokatsauksen materiaali. Tappion karut merkit ovat jo nähtävillä, mutta sota nielee silti ihmishenkiä ahnaaseen kitaansa: naisille opetetaan katutaisteluja varten, kuinka panssarinyrkkiä käytetään; heikosti aseistetut Volksturmin vanhukset käsittelevät tottumattomin käsin sotasaaliskivääreitään; suuri ja erehtymätön Johtaja jakaa rautaristejä hädin tuskin kouluikäisille pojille, joiden sanotaan kunnostautuneen taisteluissa.

Vaikka propagandan keinot ja välineet ovat noista päivistä kehittyneet, ovat sen tavoitteet pysyneet samoina. Ainakin tällaiset asiat yhdistävät kuvavirtoja, joiden välinen aikaero on lähes 80 vuotta:

Ne ”toiset” ovat huonompia kuin me

Viholliset ovat tyhmempiä ja huonommin aseistettuja. He ovat tuskin ihmisiä, ovatpahan vain örkkejä tai huonosti johdettuja bolsevistilaumoja. He eivät halua taistella sen asian vuoksi jonka takia heidät on rintamalle tuotu, vaan heillä on kova koti-ikävä sinne Atlantin valtameren tai Uralin taakse. Heidät saa ryntäämään eteenpäin vain omien pelko tai alkoholi.

Meidän asiamme on oikea, ei niiden ”toisten”

Nykyään – kiitos Internetin – on sangen helppoa katsella rintaman kahta puolta tehtyä propagandaa. II maailmansodasta meillä on käytettävissä mittava määrä hyvin tehtyä historiantutkimusta. Hassua kyllä näyttää siltä, että kummallakin puolella on oikeus käydä omaa sotaansa tuota ”toista” osapuolta vastaan.

Sodan varsinaiset kohteet eivät koskaan ole niitä, jotka kuolevat pommeista ja luodeista

Sotilaat kuolevat rintamilla monenlaisten julmien sotakoneiden uhreina, samoin siviilit niiden takana. Mutta hei oikeasti: me kyllä tapamme heitä, mutta oikeasti vastustajamme on kansainvälinen rahajuutalaisuus, bolsevismi, amerikkalainen kapitalismi tai imperialismi. Tai jossakin kiovalaisessa bunkkerissa ihmisverta ja -lihaa nauttiva salaperäinen nationalistinatsi. Juuri meidän suurella kansakunnallamme on erityinen oikeus taistella noita asioita vastaan, onhan meillä erityinen tehtävä täällä maailmankaikkeudessa.

Joku hyötyy aina sodasta taloudellisesti, muuten niitä ei käytäisi

Natsi-Saksan viimeisessä viikkokatsauksessa näytetään julmia kuvia raunioiksi jauhautuvista Berliinin ja Breslaun (nykyisin Wroclaw) kaupungeista. Kumpikin kaupunki on sittemmin rakennettu uudelleen. Joku/jotkut ovat varmasti vaurastuneet niiden jälleenrakentamisen yhteydessä. Talousjulkaisuissa vilahtelee jo mainintoja niistä jättiurakoista, joita Ukrainan jälleenrakennuksen yhteydessä tullaan solmimaan. Taloudellisesti fiksusti toimineen sijoittajan ei tarvitse odottaa edes sinne asti: länsimaisilla asetehtailla riittää nyt tilauksia, ja lehtitietojen mukaan Uralin suurilla asetehtailla paiskitaan 12-tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: natsi-Saksa, viikkokatsaus. Wochenschau, sodan opetukset, sotapropaganda, Ukrainan sota, Martti Linna

Jokainen vuosi on ihmiselle poikkeuksellinen

Maanantai 19.12.2022 klo 14:17

Kuva: Martti Linna. Oscar Wilde. Orava.

Vuosi 2022 tulee jäämään historiaan ja muistiimme Ukrainan sodan syttymisen, energiakriisin sekä taloudellisen ja poliittisen epävarmuuden vuotena. Mutta on vaikeita ja erikoisia vuosia ollut ennenkin.

On jo nyt varmaa, että suuren maailmanpyörän hammasrattaat ovat pysyvästi kääntyneet erilaiseen asentoon itäisen naapurimaamme aloittaman valloitussodan seurauksena. Kansakuntien vanhat liittolaissuhteet natisevat. Venäjä – samoin kuin Ukraina – selviää sodasta ulos täysin erilaisena valtiona, millaisena se siihen johdettiin.

Osin sodan, osin muiden syiden vuoksi niin sanottu vihreä siirtymä ottaa jättimäisiä askeleita varsinkin energiantuotannossa. Luottamus jatkuvan taloudellisen kasvun ideologiaan on saanut vähintäänkin pahan lommon kylkeensä. 60-luvulla syntyneenä suomalaisena olen saanut elää rauhan vallitessa valtakunnassa. Sotaveteraanin lapsena minulla on ehkä ollut itseäni nuorempia ikäluokkia enemmän tilaisuuksia tehdä havaintoja siitä, mitä sota tekee ihmisen mielelle.

Kun katsoo historiaa, on syytä olla kiitollinen näin pitkästä rauhan jaksosta. Toivokaamme että tilanne säilyy tällaisena, vaikka todellisuudessa länsimaiset demokratiat ovatkin jo sotatilassa aggressiivista itänaapuriamme kohtaan, toimittaessaan aseita itsenäisyytensä puolesta taistelevalle Ukrainalle ja kärvistellessään pahan energiapulan kourissa.

Kun kääntää katseensa valtioiden tasolta yksittäisten ihmisten tasolle, kuva taannoin vallinneesta syvästä ja tasaisesta rauhantilasta ja kehityksestä järkkyy. Joinakin vuosina menetämme läheisiämme kuoleman kautta, ja se kohtaa lopulta meistä jokaista. Joudumme onnettomuuksiin, sairastumme, menetämme rakkaitamme eri syistä. Koemme sydänsuruja, menetyksiä, työttömyyttä ja monia muita ikäviä asioita – jos ei nyt joka vuosi, niin kuitenkin varsin usein. Jokainen noista tapahtumista on tavalla tai toiselle liitettävä renkaaksi oman elämänsä jatkumoon ja tarinaan.

Onneksi koemme myös niitä toisenlaisia ”epäjärjestystä” aiheuttavia asioita. Saamme sukuihimme uusia jäseniä, koemme rakastumisia ja ihastumisia, onnistumme työssämme ja saamme kiitosta. Pääsemme opiskelemaan, valmistumme tai onni potkaisee rahallisesti. Aina ei henkilökohtaisen maanjäristyksen aihe tarvitse kummoinen olla: se riittää, jos tajuaa kävellessään aurinkoisessa ja talvisessa metsässä olevansa edes pienen hetken ajan onnellinen.

Elämä on lopultakin – tekisi mieli sanoa: parhaimmillaan - silkkaa kaaosta, epäjärjestystä, yllätyksiä, odottamattomia tapahtumia ja kaikkia niitä sekaisin. Jos ei niin olisi, se tuskin olisi elämisen arvoista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, kirjailijan työ, vuosi 2022, Ukraina, Venäjä, Venäjän hyökkäys Ukrainaan, epäjärjestys

Tavataan Wanhan Holviston Joulussa sunnuntaina

Keskiviikko 7.12.2022 klo 16:00

Wanha_Holvisto_2022_pikkunetti.jpg

Syyskuussa ilmestynyt romaanini Tämä nuori maa kertoo siitä, mitä nuorelle Urho "Känä" Kekkoselle tapahtui Haminan valleilla toukokuussa 1918. On siis peräti kohtuullista, että vuoden viimeinen kirjailijaesiintymiseni on noissa samoissa maisemissa.

Haminan tyypiltään harvinaisen tähtilinnoituksen rakentaminen aloitettiin vuonna 1722. Sen huoltokeskukseksi valmistui vuonna 1811 laaja, sisävalliltaan 240-metrinen keskusbastioni. Sisävalli kätkee sisäänsä 58 tiilistä muurattua holvia eli kasemattia.

Haminan linnoituksessa taistelut ovat - onneksi - jääneet vähille. Sen sijaan nuo nykyisin Hamina Bastioniksi kutsutun keskusbastionin kasematit toimivat monenlaisten tapahtumien pitopaikkana. Ensi viikonloppuna Hamina Bastionissa vietetään joulumyyjäisiä.

Känä kirjoittaa muistelmissaan eräästä elämänsä unohtumattomimmasta kokemuksesta näin (Vuosisatani osa I, Otava 1981):

"Nähtyään minut Taskinen Taskinen komensi minut miesryhmään. Matkamme jatkui Haminan valleille. Siviilimiehet pantiin riviin ja kiväärein varustetut suojeluskuntalaiset parin kolmenkymmenen metrin päähän heitä vastaan. Nyt vasta oivalsin, että kyseessä oli kuolemaantuomion täytäntöönpano."

Luulenpa, että kirjailija pääsee harvoin myymään, signeeraamaan ja esittelemään kirjaansa niin aidoissa tapahtumaympäristöissä, kuin minä ensi sunnuntaina.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tämä nuori maa, Hamina Bastioni, Wanhan holviston joulu, Martti Linna, Känä, Urho Kekkonen, Vuosisatani, kirjailijan työ

Romaani on parhaimmillaan oman aikansa kuvastin

Perjantai 25.11.2022 klo 14:24

Alexandra Marinina, kirjojen kansikuvia, kuva: Martti Linna

Venäjän helmikuussa Ukrainassa aloittaman hyökkäyssodan myötä olen suosinut luettavaksi valitsemissani kirjoissa itäisen naapurimaamme nykykirjallisuutta, sekä nyky-Venäjän kehityksestä kertovaa tietokirjallisuutta. Kokemus on ollut peräti mieltä avartava.

Monesti venäläisestä kirjallisuudesta puhuttaessa tarkoitetaan niitä kuuluisia, Fjodor Dostojevskin tuotannon kaltaisia klassikoita jotka jokaisen pitäisi lukea, mutta jotka moni on todellisuudessa jättänyt lukematta. Tai sitten ne on kahlattu jotenkuten pikalukuna lävitse, jotta tietää suurin piirtein mistä ne kertovat.

Neuvostoliiton ollessa vielä voimissaan luin silloisena nuorena miehenä runsaasti sikäläistä sotakirjallisuutta. Sitä riitti Suuren isänmaallisen sodan peruina tutustuttavaksi. Syystä tahi toisesta sitä käännettiin paljon. Luin myös käsiini saamani Mihail Bulgakovit, Anton Tšehovit ja vastaavat. Vankileirien saaristonkin muistan lukeneeni, vaikka en siitä paljon ymmärtänytkään.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen olen lukenut muun muassa Boris Akuninin erinomaisia dekkareita, Anna Politkovskajan yhteiskunnallisia teoksia sekä uudelleen Bulgakovin ja Nikolai Gogolin pääteokset. Ne avautuivat aivan uudella tavalla, kun niitä luki rinnan Neuvostoliiton aikaa ruotineen tietokirjallisuuden ja lehtiartikkeleiden kanssa. Kirjoittavalle lukijalle koosteet Anton Tšehovin kirjeenvaihdosta ovat todella mielenkiintoisia.

Viime helmikuun jälkeen olen tarttunut muun muassa silloisessa Leningradissa vuonna 1957 syntyneen Alexandra Marininan Moskovan miliisin työstä kertoviin rikosromaaneihin. Niiden tapahtumat sijoittuvat ”uuteen” Venäjän aikaan, vuosituhannen vaihtumisen molemmin puolin.

En valitettavasti osaa venäjää. Minun on luotettava kääntäjän ammattitaitoon siinä, kuinka hyvin Marinina on tehnyt pohjatyönsä, ja kuinka hyvin hän onnistuu kertomustensa miljöön ja aikakauden kuvaamisessa.

Ilmeisesti aika hyvin: viimeksi luin tuosta jo mittavaksi kasvaneesta sarjasta teoksen, jossa puhutaan eräästä valkeasta Nevan kaupungista pääkaupunki Moskovaan muuttaneesta uudesta ministeristä. Heti alusta alkaen hän panee toimeksi, korvaten johtopaikoilla olleita päteviä miliisilaitoksen ammattilaisia omilla pietarilaisilla kavereillaan.

Sitä, mihin tuo kehitys on ollut osaltaan johtamassa, joudumme valitettavasti seuraamaan nyt joka päivä tiedotusvälineistä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: venäläinen kirjallisuus, Anton T?ehov, Boris Akunin, Mihail Bulgakov, Anna Politkovskaja, Alexandra Marinina, Nikolai Gogol, Vankileirien saaristo, kirjailijan työ, Martti Linna

Tavataan sunnuntaina Kolmikulman Joulumarkkinoilla

Keskiviikko 16.11.2022 klo 14:05

Kolmikulman_Markkinat_Martti_Linna_pikkunetti.jpg

Eilen olin puhumassa uudesta romaanistani ikämiesten keskustelupiirissä. Ensi sunnuntaina suuntaan perinteisille joulumarkkinoille saman kirjan tiimoilta. Kirjojensa lukijoita - sekä niitä entisiä, että mahdollisia uusia - on aina kiva tavata.

Olin mielissäni, kun sain kutsun erääseen haminalaiseen miesten kokoontumispiiriin. Tämä nuori maa -romaanini aiheet ehkä aukenivat heille, yli kuusikymppisten joukolle eri tavalla kuin nuoremmille ihmisille. Monella heistä oli omasta suvusta lähtöisin olevia tarinoita kevään 1918 tapahtumista. Muistoja ja mielipiteitä kirjani toisesta päähenkilöstä, Urho "Känä" Kekkosesta oli kaikilla.

Kun mukana oli erilaisilla elämänkokemuksilla ja -arvoilla varustettuja ihmisiä, romaanin herättämä keskustelu aaltoili hyvinkin laajalla skaalalla sotahistoriasta Känän naissankarin maineeseen. Ja kaikkeen siltä väliltä. Kaksi tuntia meni ainakin minulta melkein huomaamatta.

Sunnuntain myyjäiset mahtavat olla aivan toisenlainen tilaisuus minulle, siellä esittelypöytäni takana seisojalle. Toivon silti, että mahdollisimman moni tuttu ja tuntematon tulee puhumaan kanssani kirjoista, kirjoittamisesta, tarinoista ja ehkä vähän Känästäkin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tämä nuori maa, Martti Linna, kirjailijaesiintymiset, Kolmikulman Joulumyyjäiset, Karhula, kirjamyynti

Historiaa ei voi tulkita oikein, ja siksi siitä kannattaa kirjoittaa

Tiistai 8.11.2022 klo 16:38

Masha Gessen, Venäjä vailla tulevaisuutta, Martti Linna

Hiljattain minulta kysyttiin, miksi ihmeessä halusin kirjoittaa sadan vuoden takaisista asioista romaanin. Tässä kirjoituksessa yritän vastata tuohon kysymykseen.

Kirjailija kun olen, etsin vastausta kirjasta. Se olkoon Masha Gessenin Venäjä vailla tulevaisuutta (Docendo 2018), jonka lukemista olen vähitellen saattamassa loppuun. Kirjailija on itse syntynyt ja asunut Venäjällä. Hän kertoo kirjassaan nyky-Venäjän synnystä ja sen todellisuudesta seitsemän venäläisen silmin.

Kirja sisältää mielenkiintoisia, eri ihmisten suihin pantuja väittämiä. Käytäköön siis polemiikkia historiasta kirjoittamisen tärkeydestä tai turhuudesta niiden kautta.

Zbigniew Brzezinski, amerikkalainen mutta puolalaissyntyinen valtiotieteilijä ja politiikantutkija kirjoitti aikanaan nyky-Venäjän edeltäjästä Neuvostoliitosta, että sen talouselämä oli ajautunut umpikujaan. Siitä selvitäkseen sen olisi uudistuttava poliittisesti, mikä väistämättä tuhoaisi sen valtiollisen järjestelmän. Mikäli maa haluaisi säilyttää tuon järjestelmän, se epäonnistuisi taloudellisesti.

Venäjän nykyhallinto on tehnyt juuri niin, eli se on yrittänyt rakentaa entistä Neuvostoliittoa keskitettyine johtorakenteineen uudelleen. Poliittista moniarvoisuutta, ja erilaisiin vaihtoehtoihin perustuvaa kansalaisyhteiskuntaa ei ole haluttu rakentaa entisen tilalle. Tulos näyttää olevan vääjäämättä, ennemmin tai myöhemmin se joksi Brzezinski sen kuvasi: taloudellinen eristyneisyys ja epäonnistuminen.

Neuvostoliitto ehti elinaikanaan (1917-1991) muovata täysin uudenlaisen ihmistyypin maan päälle. Hänestä on yleisesti käytetty nimitystä Homo sovieticus. Masha Gessen arvioi, ettei tämä ihmislaji hävinnyt luojavaltionsa mukana, vaan nykyinen Venäjä on edelleen tämän ihmislajin kansoittama. Sana vapaus tarkoittaa Homo sovieticusille lähtökohtaisesti hänen elämänsä vakautta uhkaavaa asiaa. On helpompaa tulla johdetuksi ylhäältä alas, kuin valita itse johtajansa vapailla vaaleilla monesta vaihtoehdosta. Niin asia on aina ollut. Mihin silloin tarvitaan demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota tai päättäjistä riippumatonta, heitä vapaasti kritisoivaa mediaa?

Jo saksalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Hannah Arendt (s.1906) arvioi aikanaan, että mikä tahansa ideologia voi kehittyä totalitaristiseksi (suom. kauttaaltaan valtionjohtoinen järjestelmä, jossa poliittiset vallanpitäjät valvovat kaikkea mahdollista). Riittää, kun ideologia pelkistetään mahdollisimman yksinkertaiseksi aatteeksi, jonka pohjalta kaikki mahdollinen ja mahdoton selitetään.

Totalitarismissa toteutuu kansan ja johtajien välinen hiljainen yhteiskuntasopimus: suurin osa kansasta tuntee olevansa turvassa väkivallalta, jos he pysyvät tiettyjen rajojen sisällä ja kantavat osaltaan vastuuta siitä, että muutkin kansalaiset tekevät niin. Rajoja ei ole kirjattu mihinkään ylös, joten niitä voidaan aina muokata ja tulkita.

Masha Gessen kertoo tämän kaiken taitavasti ja moniäänisesti, monen eri ihmisen kokemusten kautta Venäjästä. Gessenin kirja on tietokirja, mutta hyvin kirjoitettu sellainen. Hän uskalsi tehdä sen, koska asuu nykyään muualla kuin Venäjällä.

Saman voi tehdä myös proosan muodossa, jos taitoa vain riittää. Nyky-Ukrainan alueella aikoinaan syntynyt Mihail Bulgakov kuvasi mainiossa romaanissaan Saatana saapuu Moskovaan Stalinin ajan Neuvostoliittoa. Hänen oli pakko tehdä se rivien väleissä. Minäkään en tajunnut lukiessani tuota mainiota romaania nuorena poikana ensimmäistä kertaa, mitä kaikkea sen sisällä on.

Tuskin ymmärrän vieläkään, kun en elänyt koskaan Neuvostoliitossa. Mutta kiitos Bulgakovin, voin edes kuvitella millaista se oli. Voin siis nöyrästi toivoa, että jotkut lukijoista kiinnostuvat Tämä nuori maa -romaanini pohjalta kevään 1918 ja sitä edeltäneistä tapahtumista, ja ryhtyvät keräämään niistä tietoa ymmärtääkseen paremmin myös nykypäivää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Masha Gessen, Venäjä vailla tulevaisuutta, Martti Linna, Tämä nuori maa, Hannah Arendt, Homo sovieticus, Zbigniew Brzezinski, Mihail Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan, kirjailijan työ

Kirjailijan haaste: kannattaako tavoitella hittiä vaiko klassikkoa?

Maanantai 31.10.2022 klo 8:11

Helsingin kirjamessut 2022, Martti Linna, Juha Roiha, Tämä nuori maa, kirjailijan työ

Helsingin tämän syksyn kirjamessut ovat onnellisesti takana. Sain keskustella Hakaniemi-lavalla Tämä nuori maa -romaanistani haastattelija Juha Roihan kanssa. Tallenne siitä on nähtävissä netissä vielä kuukauden ajan. Olemme siis siirtyneet siinäkin sähköiseen aikaan.

Useamman tunnin vaeltelu suuren messuhallin käytävillä oli tänä vuonna pelkästään myönteinen kokemus. Kiitos siitä kuuluu osittain kahdelle kaikkea kuristaneelle koronavuodelle, mutta mitä suurimmassa määrin myös sille mitä näin. Kirjoja etsineet, löytäneet, myyneet ja esityksiä kuunnelleet ihmiset näyttivät hyväntuulisilta. He olivat siellä, missä halusivatkin olla. Kaikilla oli yhteinen, hyvää tekevä teema: kirjallisuus.

Pisimmät signeerausjonot ja parhaiten miehitetyt lavakatsomot näin siellä missä esiintyivät uutuuskirjojensa tiimoilta puhuvat, päätyökseen jotakin muuta tekevät kuin kirjoja kirjoittavat ihmiset. Tämän aamun lehtien perusteella nuo samat ajankohtaiset nimet myivät messuilla eniten kirjoja.

Muutaman vuoden kuluttua nuo kirjat löytyvät messujen alelaareista, eräänlaisina merkkeinä omasta ajastaan. Viereisestä laarista löytyy muutamalla eurolla se fiktiivinen romaani, jonka työstämiseen joku kirjailija on käyttänyt useita vuosia. Todennäköisesti siinä joukossa on myös minun tämänvuotinen uutuusromaanini.

Vaikka varmaan voisin, en osaa olla katkera tuosta päivän ajankohtaisilla asioilla ratsastavien kirjojen menestyksestä. Proosaa hitaasti luovan kirjailijan kannattaa tavoitella omalla työllään klassikkoa, ei päiväperhoa. Todennäköisyys että sen saavuttaa, on häviävän pieni.

Mutta yrittäminen on sen arvoista. Kuten esityksessäni sanoin, pysyviä (lue: kuvaamisen arvoisia) asioita ihmisen elämässä on loppujen lopuksi vähän. Sellaisia, kuin Isossa kirjassa luetellut usko, toivo ja rakkaus, viha, kauna ja kateus. Syineen ja seurauksineen.

Haastatteluni on nähtävissä kuukauden ajan kirjamessujen verkkotallenteissa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, Helsingin kirjamessut 2022, Tämä nuori maa, kirjallisuuden merkitys, kirjailijahaastattelu

Tavataan Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 30.10.

Perjantai 21.10.2022 klo 9:02

Kirjamessut_2022_pikkunetti.jpg

Olen tavattavissa kirjamessuilla sunnuntaina kello 15.30-15.45 Suomen Dekkariseuran osastolla. Kello 16.00-16.30 juttelen Hakaniemi-lavalla Juha Roihan kanssa Känästä, Reetistä, keväästä 1918, Haminasta, Kajaanista ja ehkä myös vähän historiasta kirjoittamisen merkityksestä.

Sen jälkeen olen vielä kello 17.00 saakka tavattavissa ja signeeraamassa kirjaa Otavan osastolla. Tervetuloa kuulolle ja juttusille, jos satut olemaan noihin aikoihin messuilla!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, Helsingin kirjamessut, Juha Roiha, Hakaniemi-lava

Suhteemme Venäjään on taas kerran tienhaarassa

Sunnuntai 16.10.2022 klo 10:35

Haminalainen sananlasku, Martti Linna, Pinnallinen elämä

Päästyään Puolan sodassa voittopuolelle ja murrettuaan kokonaan Puolan armeijan vastustamiskyvyn, on bolshevikien Venäjä vaihtanut sävyään keskusteluissaan ulkovaltojen kera.

Nuo sanat kirjoitti nuori, pian 20 vuottaan täyttävä Urho Kekkonen kolumniinsa Kajaanin Lehdessä 2. elokuuta 1920. Tekstissään hän analysoi menossa olleen Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisen sodan vaikutuksia samaan aikaan käytyihin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisiin rauhanneuvotteluihin.

Tuo kolumni tuli mieleeni, kun luin tämän päivän Helsingin Sanomia. Arvostamani kirjailija, historiantutkija ja Venäjän tuntija Anne Applebaum oli lehden haastattelussa sitä mieltä, että ainoa keino rauhan saavuttamiseen Ukrainassa, sekä aidon kansalaisyhteiskunnan syntymiseen Venäjällä on putinilaisen nyky-Venäjän sotilaallinen tappio menossa olevassa sodassa.

Toinen arvostamani kirjailija, sotkamolainen Veikko Huovinen laittoi Pylkkäs-Konstansa suuhun tämän lauseen keskustelussa, jossa Konsta määritteli erilaisia viisauden lajeja: ”Kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan. Siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi paras käyttäytyä.”

Jälkiviisasteluun on helppoa ryhtyä sekä yksityisenä kansalaisena että kansainvälisen politiikan kiemuroita hahmotettaessa. Naapurimaamme itsevaltainen presidentti Vladimir Putinkin sortui sellaiseen lausuessaan, että Neuvostoliiton hajoaminen oli yksi ihmiskunnan suurimmista tragedioista. Ainakin hän olisi voinut määritellä tarkemmin, että kenen kannalta.

Ei jälkiviisastelu ole ollut outoa Suomenkaan lähihistoriaa auki kirjoitettaessa. Sen avulla on pystytty muokkaamaan historiasta omaan aatemaailmaan sopivaa, sitä tukevaa materiaalia. Esimerkiksi sitä, miten V.I. Leninin johtama Neuvosto-Venäjän työläis- ja sotilasneuvostojen toimeenpaneva keskuskomitea tunnusti 4. tammikuuta 1918 Suomen itsenäisyyden, on toisaalla pidetty merkkinä siitä että Pietarissa oikeasti haluttiin ihan naapuriin itsenäinen Suomi-niminen pikkuvaltio. Toisaalla taas on selitetty, että Lenin joukkoineen uskoi Suomen putoavan kuitenkin kypsänä hedelmänä takaisin emo-Venäjän syliin, kunhan maailmanvallankumous pääsisi kunnolla käyntiin.

Sama koskee Suomen roolia toisessa maailmansodassa, ja varsinkin jatkosodan syttymisessä kesällä 1941. Neuvostoliiton aikana oli varsin suosittua selittää Suomen kohtaloa uuteen sotaan joutumisineen niin sanotulla ajopuuteorialla. Siinä Suomi poliittisine johtoineen ajautui enemmän tai vähemmän tahdottomasti mukana historiallisten tapahtumien vyöryssä. Vähemmälle huomiolle tuossa selityskulussa jäi se, että Suomen ja Saksan poliittinen ja sotilaallinen johto olivat jo varsin aikaisessa vaiheessa tiiviissä yhteistyössä keskenään katkerasti päättyneen talvisodan jälkeen. Menetettyjen alueiden takaisin saaminen kaihersi monen suomalaisen mielessä – joidenkin mielestä vieläpä korkojen kanssa.

Varsin suosittua on myös ollut selittää historiamme murroskohtia onnellisilla sattumilla. Leninin oli pakko tunnustaa Suomen itsenäisyys. Kun nuorta Neuvosto-Venäjää uhkasivat niin monet vaarat muualtakin, ison maan luoteisrajalla oli saavutettava jonkinlainen rauhan tila. Venäläisten suurhyökkäys Karjalan kannaksella oli pakko lopettaa kesällä 1944, kun he tarvitsivat parhaita joukkojaan kilpajuoksussa Berliiniin. Suomelle livahti kuin salaa 1990-luvulla osaksi EU:ta ja läntistä Eurooppaa, kun Neuvostoliitto hajosi.

Nykyaikaakin tultaneen käsittelemään jälkiviisauden imelin keinoin tulevassa historiankirjoituksessa. Voi hyvin olla, että ajan kulussa nähdään – itsekkäästi ajatellen – Suomen kannalta onnellinen sattumus siinä, kuinka Venäjän mahtava armeija on sortunut kurjuuteen Ukrainan laajoilla aroilla. Oliko se juuri se tekijä, joka antoi meille viimeinkin mahdollisuuden hakeutua Naton suuren ydinasesateenvarjon alle?

Anne Applebaumin ansioksi on luettava, että hän oli Venäjän kehityksestä samaa mieltä kuin nyt jo monia vuosia sitten, ja uskalsi kirjata sen ylös. Urho Kekkosen valtiomiestaidoista ollaan nykyisin montaa mieltä. Hänen valtakaudellaan niitä arvosteltiin – jos arvosteltiin – mieluummin hiljaisella äänellä. Siksi lainaankin lopuksi toisen, eli Vienan Karjalaa koskevan kohdan tuosta hänen yli satavuotiaasta kolumnistaan. Jokainen arvioikoon omista lähtökohdistaan, oman maailmankuvansa mukaisesti sitä, osuiko hän tuossa oikeaan ja onko mikään oikeastaan muuttunut auringon alla.

Heistä itsensä eroon julistaneen kansakunnan niskaan lähettää Neuvosto-Venäjä sotilasjoukkojaan, jotka ryöstäen ja hävittäen pakottavat ensiksi kansan itsensä valitseman hallituksen poistumaan maan rajojen sisältä ja sen mukana hallituksen sotaväen sekä toiseksi väkipakolla alistuttavat kansan neuvostojärjestelmään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Anne Applebaum, V.I. Lenin, Vladimir Putin, Urho Kekkonen, Känä, Kajaanin Lehti, historia, historian kirjoittaminen, historiakäsitys, Ukraina, Ukrainan sota, Veikko Huovinen, Konsta Pylkkänen, jälkiviisaus

Alkaako väkivalta jo riittää kirjallisuudessa?

Lauantai 8.10.2022 klo 10:54

Käpytikka, aforismi, ajattelu, Kuva: Martti Linna

True Crime, eli todellisiin tapahtumiin pohjautuva rikoskirjallisuus on ollut jo jonkin aikaa suosittua. Tällä hetkellä ”saamme” seurata reaaliajassa ja monilta kanavilta raakaa väkivaltaa Ukrainasta. Saa nähdä, miten se näkyy kirjojen kustantamisessa ja menekissä.

Rikos – ja varsinkin väkivaltarikos – on fiktiivisessä kirjallisuudessa vahva tarinaa ja sen teemaa eteenpäin vievä ajuri. Yleensä sitä edeltää jonkinlainen ristiriita tai konflikti ihmisten välillä, tai ihmisten ja yhteiskunnan välillä. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa rikos edellyttää sen ratkaisemista ja rankaisemista, ja siksi sen syitä ja seurauksia on tutkittava. Siksi olen itsekin käyttänyt rikosta työvälineenä useissa romaaneissani, ja ne on sen vuoksi luokiteltu rikoskirjallisuudeksi.

Silmiini sattui tuore tilasto Suomessa syyskuussa myydyistä kirjoista. Se kertoo, mitkä kirjat ovat olleet myydyimpiä juuri tuon kuukauden aikana. Joskus ostan itsekin jonkin kirjan kuin sian säkissä: en juuri tunne sen kirjoittajaa, mutta aihe tuntuu takakannen ja median tietojen mukaan mielenkiintoiselta. Toisinaan tunnen kirjailijan, ja tiedän että hänen kynänsä jälkeen voi luottaa. Uskoisin, että suomalainen kirjanostaja tekee harvoin huteja: jos kirjailijan jokin teos tuottaa pettymyksen, en ainakaan itse hevin tartu siihen seuraavaan tuotokseen.

Takavuosilta on mieleeni jäänyt luku, jonka mukaan noin 60 prosenttia Suomessa vuosittain julkaistuista kaunokirjallisista teoksista on ollut rikosromaaneja ja dekkareita. Lukema on kova, mutta se kertoo lukijoiden mieltymyksistä ja siitä, miksi ja mihin tarkoitukseen kirjoja luetaan. Huvikseen eivät kustantajat kustannuspäätöksiä tee – ala on paitsi rakkautta kirjoihin ja niiden tarinoihin, myös raakaa bisnestä.

Ainakin syyskuun myyntitilastossa ovat – kaikki kirjallisuuden lajit huomioiden – muut kuin dekkarit, sotakirjat ja muu väkivaltaa kuvaava kirjallisuus tuota prosenttilukua pienemmällä painoarvolla myydyimpien teosten kärjessä. Mieleen nousee ajatus, mitä 24. helmikuuta alkanut Ukrainan sota vaikuttaa siihen, mitä haluamme lukea?

Sodan kauheudet tunkevat päälle uutisissa, lehdissä ja netissä. Olemmeko saavuttamassa niiden suhteen sellaisen kyllästysasteen, ettemme halua lukea ja kokea sitä samaa fiktiivisen tarinan muodossa? Vai eikö alkusyksyyn vain ole sattunut sellaisia True Crimen julkaisuajankohtia, että ne näkyisivät enemmän tuossa tilastossa?

Voihan siinä käydä toisinkin. Historiasta on luettavissa, että esimerkiksi muutama vuosikymmen sitten käydyt Persianlahden sodat näkyivät pitkään amerikkalaisina sotamuistelmina kirjakauppojen hyllyillä. Terrori-isku New Yorkissa 9. syyskuuta vuonna 2001 on ikuistettu monin eri tavoin sekä fiktiiviseen että tosipohjaiseen tarinankerrontaan.

Ehkä tarjolle tulee jo muutaman vuoden sisällä paljon ukrainalaisista (ja ehkä myös venäläisistä) sankariteoista sotakentillä kertovia rikos- ja sotaromaaneja, muistelmia ja muuta materiaalia. En tiedä, olenko siitä välttämättä iloinen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, dekkari, rikoskirjallisuus, kirjamyynti, Ukraina, True Crime

Tämä nuori maa nyt myös äänikirjana

Lauantai 17.9.2022 klo 8:46

Downsshiftaaja. Kuva: Martti Linna

Lukijana olen itse vanhan liiton miehiä: romaani on parasta selällään sohvalla nautittuna, omin silmin aivoille avattuna. Mutta yhä useampi haluaa nauttia kirjallisuudesta korviensa kautta. Ja sehän passaa!

Tämän syksyn romaanini Tämä nuori maa on ensimmäinen kirjoittamani teos, joka julkaistaan myös äänikirjana. Se tapahtui eilen, lukijana on Joonas Kaukoranta. Yhden näkemäni tilaston mukaan noin 40 prosenttia kaikesta kirjallisuudesta nautitaan jo äänikirjoina, ja osuuden uskotaan kasvavan.

Kehityksessä on monia eri puolia. Meistä jokaisella alkaa olla lähes joka hetki mukana puhelin tai jokin muu ”älylaite”. Kirjallisuudesta voi siis nauttia korvien kautta melkein missä tahansa. Kaduilla ja teillä liikkuu lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia kuulokkeet korvillaan. Mikähän romaani tai tietokirja siellä on menossa? Eräs kirjojen ystävä kertoi, että hän suorittaa aamutoimensa vessassa luurit korvillaan, kuunnellen jotakin kirjaa…

Äänikirjojen myötä kirjallisuuden kustantaminen ja jakelu on siirtynyt musiikin tuottamisen lailla alustatalouteen. Suurimmat ja suosituimmat netin jakelutiet ovat vain löyhästi, tai eivät ollenkaan kaupallisten kustantajien näppien alla. Äänikirjojen tekeminen ei ole ilmaista, ja siksi pienet kustantamot ovat valuneet yksi toisensa jälkeen suurempien kustannuskonsernien hoteisiin. Niillä on enemmän neuvotteluvoimaa suhteessa jakeluteihin. Mitä se vaikuttaa kirjallisuutemme moniäänisyyteen?

Kirjailijan elannon kannalta kehityskulku on ollut – ainakin toistaiseksi - huono. Kun samalla kakulla on useampia jakajia, se tarkoittaa siitä leikattavien siivujen uusjakoa. Ja kuten monella muulla alalla, kirjallisuudessakin se on se ”alkutuottaja”, jonka siivu tuntuu rapistuvan kaikkein helpoiten. Se tekijänpalkkio, jonka kirjailija saa jokaisesta äänikirjana myydystä romaanistaan, on pelkkiä killinkejä verrattuna siihen osuuteen jonka hän saa painetusta kirjasta.

Väkisinkin tulee myös mieleen kysymys, vaikuttaako kirjan jakelutie jatkossa sen sisältöön. Painetussa kirjassa ei asioiden tarvitse tapahtua kronologisessa järjestyksessä. Kirjoittaja voi vapaasti leikkiä takaumilla, tapahtumien ennakoinnilla, murresanoilla, kielikuvilla ja monilla muilla kirjoitettuun kieleen perinteisesti liittyvillä kikoilla. Kirjailija saa aina luottaa siihen, että lukija voi lukea saman lauseen useaan kertaan jos sen sisältö jää epäselväksi, tai jos se kiehtoo häntä erityisen paljon. Niin minä ainakin teen lukijana. Toimiiko sama äänikirjaksi luetussa tarinassa? Vai tulemmeko näkemään tulevaisuudessa sen, että sama kirja kirjoitetaan useampaa julkaisumuotoa varten useaan eri vormuun?

Tilastojen mukaan myös lastenkirjallisuus on ottanut ison harppauksen kohti äänikirjaa. Jäin miettimään sitä, miten se näkyy tulevaisuuden aikuisissa tulevaisuuden maailmassa. Onkohan niin, että työ- ja käyttöohjeet, ynnä kaikki muut arjessa ja työssä tarpeelliset manuaalit haetaankin jonakin päivänä käsille ääni- eikä enää kirjoitetussa muodossa?

1 kommentti . Avainsanat: Tämä nuori maa, Martti Linna, Joonas Kaukoranta, äänikirja, kustantaminen, kirjailijan työ

Viisitoista vuotta ensimmäisen Sudenmaa -rikosromaanini ilmestymisestä

Keskiviikko 14.9.2022 klo 9:21

Quais du polar, Lyon, Martti Linna, Le Royaume des perches

Ihminen tunnistaa oman ikääntymisensä siitä, että ennen koetut asiat pulpahtelevat mieleen. Muistin juuri, että 15 vuotta sitten eräs itselleni tärkeä rikosylikonstaapeli lähti kalastamaan.

Joskus vuonna 2005 lopetin – ainakin hetkellisesti – ruotsalaisten rikosromaanien lukemisen. Siinä(kin) joka jäi silloin kesken, oli pääosassa eronnut, alkoholisoitunut ja muutenkin reppana poliisimies. Eräänä päivänä tapahtui raaka murha ja kas! Tämä poliisi osti jäätelötötterön, istahti puiston penkille ja murehti sitä, mikä oikein on vikana ruotsalaisen yhteiskunnan lintukodossa.

Ryhdyin miettimään, millainen olisi hyvin suomalainen rikosromaani, ja millainen olisi se hyvin suomalainen rikos jota hän ryhtyisi tutkimaan. Ja niin Reijo Sudenmaa astui eräänä päivänä kesäisen leirintäalueen pihamaalla ulos autostaan, venytteli ja ryhtyi tutkimaan himokalastajan vaimon outoa katoamista teoksessa Ahventen valtakunta.

Vailla kummempia odotuksia lähetin seuraavana vuonna oudon tekeleeni Kouvolan Dekkaripäivien rikosromaanien kirjoituskilpailuun. Sen vuoden tuotoksia perannut raati tykästyi käsikirjoitukseeni, ja se tuli palkituksi. Oli tullut aika etsiä teokselle kustantaja.

Olin jo saanut edellisenä vuonna esikoisromaanini Syysmarkkinat ulos Otavan kautta. Päätin kuitenkin tarjota Ahventen valtakuntaa pienelle, silloin vielä Suomussalmella toimineelle Myllylahdelle. Muistan, miten Myllylahden Mauno Moilanen vähän nikotteli käsikirjoituksen huumoripitoisuudelle. Hän arveli, ettei raakoja veritekoja vaativa dekkarikansa järin arvostaisi tuotostani.

Kirja siitä kuitenkin tuli. Kuten asiaan kuuluu, jotkut suomalaisista lukijoista tykkäsivät, osa ei. Muutamaa vuotta myöhemmin eräs herrasmies soitti Lahdesta, esittäytyi aloittelevaksi kirja-agentiksi ja sanoi olevansa kiinnostunut myymään hänestä hyvin erikoisen rikosromaanin julkaisuoikeuksia ranskalaisille kustantamoille. Hän kysyi, kiinnostaako? Vastasin Oui, monsieur!

Vuonna 2013 se sitten ilmestyi Ranskassa, tämä Le Royaume des perches. Kas kummaa, se päätyi siellä jopa kilpailemaan sen vuoden parhaan käännetyn rikosromaanin tittelistä arvostetussa Grand Prix de Littérature policière -kisassa. Tulevina hoivakotiaikoinani voin kiikkustuolista käsin ylpeillä ainakin sillä, että olen kerran elämässäni ollut samalla listalla Stephen Kingin kanssa…

Toisinaan kirjat vievät tekijänsä jänniin paikkoihin sekä itse kirjoittamisvaiheessa että silloin, kun yrittää kertoa niistä lukijoille. Olen käynyt kertomassa kirjoistani (ja kummallisesta maasta nimeltä Suomi) Ranskassa kolme kertaa eri festivaaleilla. Sekä Die’n, Caenin että Lyonin matkoilta jäi hyvät muistot.

Suomessa Reijo Sudenmaa on tähän mennessä elänyt omanlaistansa elämää kahdeksassa rikosromaanissa. Iän karttuessa olen oppinut, että koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Jonakin päivänä tuota kookasta, ihmissuhteissaan vähän kulmikasta rikosylikonstaapelia taas ehkä tarvitaan.

Luulen, että sitä odotellessa hän istuu jossakin jollakin puistonpenkillä. Miettii maailman pahuutta. Ja syö jäätelöä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Reijo Sudenmaa, Ahventen valtakunta, Le Royaume des perches, rikoskirjallisuus, kirjallisuusvienti, kirjailijan työ

Tämä nuori maa ilmestyy tänään

Maanantai 5.9.2022 klo 10:28

Martti Linna, Tämä nuori maa, tekstinäyte

Tätä kirjoittaessani odotan postiljoonin koputusta ovelle. Uusimman romaanini tekijänkappaleet ovat matkalla, ja niiden pitäisi olla tänään perillä. Hyvä päivä kirjailijalle!

On niitä ollut toisenlaisiakin. 440-sivuisen romaanin kirjoittaminen on jatkuvaa etsimistä, hakemista ja aina välillä löytämistä. Matkalle on kuitenkin jäänyt monia sellaisia tarinan kohtauksia, jotka eivät loppujen lopuksi sopineetkaan kokonaisuuteen. Niitäkin varten tein rutosti pohjatöitä. Mutta ei niiden kirjoittaminen hukkaan mennyt – ehkä voin käyttää niitä tulevissa töissäni. Tai ehkä opin jotakin niitä kirjoittaessani.

Seuraava vaihe on lukijapalautteen, ja muiden kommenttien odottamista ja niiden kuulemista. Tarina on ollut tähän saakka ainut pomoni. Mutta kas, kun jokainen lukija tekee aina vähintään puolet jokaisen romaanin tarinasta omassa päässään. On – toivottavasti – odotettavissa lukuisia toisistaan eroavia tarinoita saman lähtökohdan, tuon kirjaan luomani pienen maailman pohjalta. Eikä yksikään niistä ole väärä.

Huima ajatus!

1 kommentti . Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, romaani, romaanin kirjoittaminen, lukijapalaute, kirjailijan työ

Tämä nuori maa mukana Haminan kaupunkisuunnistuksessa

Maanantai 29.8.2022 klo 8:59

Tamis_pikkunetti.jpg

Asuinkaupunkini Hamina tarjoaa vanhana, historiallisena asuinsijana kirjailijan mielikuvitukselle monta paikkaa, kiinnostavaa ihmiselämää ja ajan saatossa sattunutta tapahtumaa, joita voi käyttää omassa tuotannossaan. Näin ovat tehneet lisäkseni monet muutkin kirjallisuutta tässä kaupungissa luoneet ihmiset.

Haminalaiset kulttuuriyhdistykset ovat jo pitkään järjestäneet vuosittain niin sanotun kaupunkisuunnistuksen. Siinä leikkimieliseen kisaan osallistuvien 2-5 -henkisten joukkueiden on löydettävä annettujen vihjeiden perusteella kaupungissa oleville rasteille, joilla niiden on ratkottava johonkin teemaan liittyviä tehtäviä. Tänä vuonna suunnistus järjestetään torstai-iltana 7. syyskuuta.

Tänä vuonna suunnistuksen teema liittyy eri paikkoihin, jotka on mainittu Haminasta kirjoittaneiden kirjailijoiden tuotannossa. Olen mielissäni siitä, että yksi noista rasteista tulee olemaan paikassa, jossa tapahtuu jotakin näinä päivinä ilmestyvässä romaanissani Tämä nuori maa.

Kirjallisuus säilyy elävänä ja tuoreena, kun sen voi omassa mielessään linkittää aikaan, paikkaan ja nyt tai ennen meitä eläneisiin ihmisiin. Historia ja tulevaisuus ovat aina jollakin tavalla läsnä jokaisen ihmisen elämässä, vaikka emme arjessamme tule sitä ajatelleeksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Hamina, Haminan kaupunkisuunnistus, haminalainen kirjallisuus, Martti Linna, Tämä nuori maa

Me ihmiset olemme neroja pettämään itseämme

Keskiviikko 17.8.2022 klo 15:58

Haminalainen sananlasku, päärynä, Kuva: Martti Linna

Hiilivapaata energiaa. Nollapäästöisiä tuotteita. Täysin uusiutuvista raaka-aineista tehty. Tuttuja ja uskottavia mainoslauseita? On hyvä, jos et niele niitä kakistelematta.

Ihmiskunta (lue: ne kaikista kehittyneimmät valtiot) ovat rimpuilemassa irti fossiilisten raaka-aineiden käytöstä. Yleensä näillä fossiilisilla tarkoitetaan kolmea tunnettua pahista: öljyä, maakaasua ja kivihiiltä.

Korvaajiksi on juhlapuheissa julistettu energiasektorilla lähinnä biopohjaisia polttoaineita, tuuli- ja aurinkovoimaa sekä ydinvoimaa. Samalla polttomoottorin valtakauden on katsottu olevan kohta ohitse voimanlähteenä. Sen tilalle ajatellaan yleensä sähkömoottoria.

Geologian tutkimuslaitoksen (GTK) tuore tutkimus tarjoaa todella kylmän suihkun noille toiveille. Suuressa murroksessa tarvittavat mineraalit eivät riitä maaperässä. Ydinvoimaa ei ole mahdollista rakentaa lisää riittävän nopealla aikataululla. Tarvittavaan muutokseen liittyy valtavia logistisia haasteita.

Tutkimus on selväsanaista suomea, ja juuri siksi sen sanomaa on ehkä vaikea uskoa. Ainoa mahdollinen tapa selvitä tulevasta olisi kaikenlaisen kuluttamisen raju vähentäminen.

Mutta sitähän me emme halua tehdä. Siksi tarvitsemme kauniita korulauseita.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: fossiilivapaa, hiilivapaa, GTK, Geologinen tutkimuskeskus, biopohjainen, sähköenergia, ydinvoima, kuluttaminen, kulutuksen vähentäminen

Antologia on kurkistus ihmisten mieleen ja kieleen

Sunnuntai 31.7.2022 klo 8:29

Pullopostia mereltä antologia. Kuva: Martti Linna

Kotkan Meripäivät ja Aviador Kustannus järjestivät tämänvuotisiin meripäiviin liittyen Pullopostia Mereltä -nimisen kirjoituskilpailun. Kirjoittajalle – olipa hän ammattilainen tai ei – tällainen kilpailu on aina mahdollisuus kokeilla omia rajojaan, tai aivan jotakin uutta.

Kilpailuun otti osaa yli 340 kirjoittajaa, joten väitteet suomalaisten huonosta luku- ja kirjoitusharrastuksesta voi ainakin hetkeksi unohtaa. Kilpailussa kaksitoista parhaaksi valittua tekstiä julkaistiin Pullopostia mereltä -nimisessä antologiassa viime perjantaina. Oma Kadotetut -niminen novellini on yksi noista teksteistä, sijoituin kilpailussa sillä toiseksi.

Sekä perjantaisessa palkintojenjakotilaisuudessa että nyt antologiaa lukiessani huomioni on kiinnittynyt siihen moninaiseen kirjoon elämänkokemuksia, joka näkyy sekä teksteissä että niiden kirjoittajissa. Lopputuloksena ei voi olla mitään muuta kuin monimuotoinen kudelma erilaisia kuvauksia, käsityksiä ja ajatuksia merestä, yhdestä tämän yhteisen Telluksemme merkittävimmästä elementistä.

Olen osallistunut kirjoituskilpailuihin useita kertoja sekä kirjoittajana, tekstien arvioijana että päätuomarina. Juuri mikään muu asia ei anna tarinoita rakastavalle ja niitä itsekin kirjoittavalle ihmiselle sitä kokemusta, mitä erilaisten tekstien lähtökohtien ja niiden toteutuksen miettiminen antaa.

Sana kilpailu unohtuu hyvin nopeasti sekä itse kirjoittaessa että muiden tekstejä lukiessa. Jokainen omaäänisyydessään onnistunut tuotos on jo saavutus itsessään. Viis mitalisijoista – tämä kirjoittajan työ on jatkuvaa etsimistä, ja joskus myös jonkin löytämistä. Kun sitä tekee nimettömänä ja nimimerkin suojissa, on myös vapaa niistä ennakkokäsityksistä, joita joillakin aikaisempia tekstejäni lukeneella antologiaan tarttujilla saattaisi olla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Pullopostia mereltä, Aviador Kustannus, antologia, Kadotetut, novelli, kirjailijan työ, Martti Linna

Kirjan taittovedos on kirjailijalle iso juttu

Perjantai 22.7.2022 klo 11:59

Kopis_kypsa.jpg

Eilen lähetin kustantajalle omat kommenttini syyskuussa ilmestyvän romaanini taittovedoksesta. Tuollainen vedos on minulle aina tärkeä merkkipaalu uuden teoksen synnyssä: nyt tiedän, miltä luomani tarinan sivut näyttävät myös painetussa kirjassa.

Olen katsellut jo kohtuullisen pitkän aikaa Suomen vuosien 1917 ja 1918 tapahtumia kahden nuorukaisen - kajaanilaisen ja haminalaisen - silmin. Erilaisia versioita tarinasta taitaa olla koneellani jo kahdeksan kappaletta. Vähitellen tarina (lue: merkkimäärä) on tiivistynyt siksi, joka minulle taitettuna lähetettiin tarkastettavaksi .

Siitä ei liene toista sanaa, etteikö syyskuussa ilmestyvä romaanini Tämä nuori maa olisi omaa käsialaani. Syntyprosessissa käsikirjoituksesta valmiiksi romaaniksi on kuitenkin mukana monta muutakin ihmistä.

Kustantajan tiimi, ja viime kädessä kustannuspäällikkö siellä on tehnyt päätöksen, että juuri tämä käsikirjoitus kannattaa julkaista. Graafikko suunnitteli teokselle sen ulkoasun. Kustannustoimittaja on tässä kesän aikana tehnyt kanssani hyvää yhteistyötä teoksen muokkaamisessa julkaisukuntoon. Ja nyt, ihan viimeksi taittaja on suunnitellut kirjan sivuja sellaisiksi, että kirja olisi mahdollisimman miellyttävä "käyttöliitymä" tulevan lukijansa käsissä.

Syvä kumarrukseni heille! Samoin kuin heille lukemattomille, jotka kohta esittelevät, lajittelevat, luetteloivat ja hyllyttävät kirjaani kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Eikä unohtaa sovi heitäkään, jotka ovat tehneet jotakin romaanini hyväksi - tietämättään - jo ennen tätä hetkeä.

Eli kaiken käyttämäni lähdeaineiston tuottaneita tietokirjailijoita, toimittajia, tutkijoita, ja monta muuta. Harva asia syntyy täydellisessä tyhjiössä. Ei ainakaan 440-sivuinen romaani.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, kirjailijan työ, kustantaminen, oikovedos, Karisto

Vanhemmat kirjoitukset »