Kävin tapaamassa tuttuja 25-vuotiaita hiilensitojakoivuja

Maanantai 13.5.2019 klo 7:17

1990-luvun alussa kotitilaltani Keski-Suomessa kaadettiin koivikkoa. Ikä oli tullut kauniille valkokylkiselle metsikölle vastaan: koivujen latvat alkoivat kuolla ja harsuuntua, tyvissä oli jo lahoa. Koivikko lienee aikanaan saanut alkunsa kasketulle maalle ja siellä laidunsivat myös lehmät.

Istutimme kaadettujen puiden tilalle hentoja, 30-senttisiä rauduskoivun taimia. Sen jälkeen taimien hyvinvoinnista on pidetty huolta perkaamalla niiden vihreille, yhteyttäville latvuksille pariin kertaan elintilaa poistamalla ympäriltä kilpailevaa lehtipuustoa.

Äitienpäiväviikonloppuna kävin katsomassa, mitä noille koivuille nyt kuuluu. Hyvää kuuluu: laskin että koivikko kasvaa tänä kesänä sellaiset kahdeksan kuutiometriä puuta hehtaarille. Siis kasvaa, ellei mitään tuhoja satu. Se tarkoittaa hiilensidonnassa, tuossa tämän hetken muotiasiassa sellaista seitsemää hiilidioksiditonnia kasvuun sidottua kasvihuonekaasua hehtaarille.

Nyt - osin hallitusneuvotteluihinkin liittyen - Suomessa keskustellaan paljon siitä, paljonko metsiämme voidaan kestävästi hakata. Toivottavasti päätöksissä muistetaan, että kaikki elollinen kuolee joskus. Hoitamaton lehtipuuvitikko, jossa latvukset eivät ole kunnossa, ei juuri hiiltä runkoihinsa sido.

Se sama pätee sekä ihmiseen että puuhun täällä Impivaaran mailla: latvaansa kannattaa kurottaa ylöspäin ja pitää kunnossa.

Palautetta Impivaarasta - sellainen lämmittää aina mieltä

Tiistai 7.5.2019 klo 7:51

Sain meiliini palautetta tämän kevään Reijo Sudenmaa -rikosromaanistani. Lukija kertoi pitäneensä kirjasta ja varsinkin sen eräästä kohtauksesta. Hänen mielestään olin kuvannut tuon hänellekin tutun miljöön juuri sellaisena kuin se oikeasti on.

Lukijan palaute on aina hyvää, vaikka kiitoksia ja kehuja ei tulisikaan. Hienointa on, jos lukija on löytänyt tekstistäni jotakin sellaista, johon hän itse pystyy samaistumaan, tai jota hän on itsekin miettinyt ehkä eri näkökulmasta.

Moni himolukija - kuten tämänkin palautteen antaja - lukee paljon. Silloin syntyy parhaimmillaan niin kutsuttu helikopteri-ilmiö: laajasta tarinoiden massasta alkaa erottua sellaisia juohtumia ja aiheita, joilla on oikeasti merkitystä pelkän viihteen tai ajankulun sijaan. Siksi yritän kuunnella tällaisia lukijoita aina herkällä korvalla.

Impivaara on minulle jo kolmastoista romaani. Kovaakin kritiikkiä on matkalle mahtunut, kaikkea en ole edes ymmärtänyt, vaikka olen yrittänyt. Se taitaa olla jokaisen yksinään eteenpäin puskevan ihmisen osa ihan yrittämisen alasta riippumatta. Silti pitää - ja on syytä - jatkaa. Jos itsestä siltä tuntuu.

Joskus vaatimattoman kirjoittajan urani alkuaikoina saksin jostakin lehdestä irti Kari Hotakaisen kaksitoista ohjetta aloittelevalle kirjailijalle. Muistinvaraisesti lainaten yksi niistä taisi kuulua jotenkin näin: Älä luovuta, ennen kuin kustantamosta sanotaan sinulle suoraan että sinusta ei ole mihinkään. Hyvästi.

Ihan hyvä ohje edelleen.

Mark Twain käytti sanojaan vapaasti - ja saa yhä lukijan ajattelemaan sanomaansa uudelleen

Perjantai 3.5.2019 klo 12:44

Tänään vietetään kansainvälistä sanan- ja lehdistönvapauden päivää. Päivää on vietetty aina vuodesta 1993 lähtien. Sananvapaus on arvokas asia, ja sitä kannattaa puolustaa. Samalla on kuitenkin muistettava sanoista ja niiden ymmärtämisestä se toinenkin puoli: on aina kuulijasta kiinni, miten ilmoille sanottu, ja paperille tai bitteihin kirjoitettu ymmärretään.

Sattumoisin nautiskelen juuri tällä hetkellä Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin luojan, eli kirjailija Mark Twainin kirjallisista aivoituksista. Sain käsiini Kustannusosakeyhtiö Sammakon kustantaman ja Eino Vastarannan suomentaman ja toimittaman Twainin kokoelman Sopimattomia elämänohjeita (2015).

Ihminen on ainut eläin, joka punastuu. Ja syystä.

Niinhän se taitaa olla.

Jos löydät itsesi enemmistön puolelta, on aika parantaa tapasi.

Totta, ehkä. Enemmistöön pääsee helposti, jos osaa ja malttaa pitää turpansa kiinni. Toisaalta, hiljaisen enemmistön suulaimmat äänenkäyttäjät ovat halki historian olleet meistä niitä vaarallisimpia joutuessaan alakynteen.

Kannusta tappelun altavastaajaa, se on jaloa. Lyö vetoa vahvemman puolesta - se on tuottoisaa.

Taidatkos tuon paremmin sanoa?

Kirjailijavierailuja, lukuvinkkejä ja lukuvaareja - Kansallinen Lukuviikko tulee tarpeeseen

Tiistai 23.4.2019 klo 9:03

Tällä viikolla vietetään kansallista Lukuviikkoa. Viikon aikana tapahtuu eri puolilla valtakuntaa monenlaista niin kirjastoissa, kouluissa kuin monissa muissakin paikoissa. Minäkin käyn kertomassa kahdella ala-asteella siitä, mitä on olla työkseen kirjailija. Viikosta löytyy enemmän tietoa Lukukeskuksen tiedotteesta.

Se, että jokainen saisi oppia lukemaan, ei ole itsestään selvää. Yli 70 miljoonaa eurooppalaista on vailla tätä tärkeää taitoa, ja joka viidennellä yli 15-vuotiaalla eurooppalaisella on vaikeuksia lukemisen kanssa. Onnittelut sinulle, joka tämän tärkeän taidon osaat! Sen tarve ei häivy mihinkään edes tietoteknologian ja tekoälyn kehittymisen myötä - melkein tekisi mieli sanoa, että päin vastoin.

Kielellä on tapana kehittyä johonkin suuntaan. Me keksimme koko ajan lisää sanoja ja muuntelemme entisten merkityksiä. Tämän kevään uutuusromaanissani Impivaarassa leikittelin tietoisesti kauniilla suomen kielellämme. Siitä olen iloinen, että se on huomattu kirjan saamassa palautteessa. Siitä kirjoittaa muun muassa Kini tuoreessa Kirjavinkit -sivuston kritiikissään.

Hyvää Lukuviikkoa!

Kun kirjailija saa kiitosta romaaninsa päähenkilöstä...

Lauantai 6.4.2019 klo 7:49

"Martti Linnan lastenromaanin päähenkilö, yhdeksänvuotias Katri, on hurmaava tuttavuus. Hän on nykylastenkirjallisuudessa harvinainen asialleen omistautunut uhmamieli, jonka viiltävän tarkka havaintokyky ja itseironia tuovat mieleen ruotsalaisen Barbro Lindgrenin lastenkirjojen tytöt."

Näin kirjoittaa Rouva Huu kirjablogissaan 29.3.19 lastenromaanistani Isän luokse. Kirjailija kiittää ja kumartaa!

On vaikea kirjoittaa romaania ilman päähenkilöä tai -henkilöitä. Niin vaikea, etten ole koskaan edes yrittänyt. Ehkä pitäisi - jos kirjoittaja ei uskalla rikkoa erilaisia rajoja työssään, jää kädenjälki helposti vanhan toistamiseksi.

Ihan alussa päähenkilö elää enemmän tai vähemmän minun ajatuksillani. Mutta Katri kuuluu niihin vahvoihin tapauksiin, jotka hyvin pian ottavat ohjakset kirjailijan sormista itselleen ja alkavat tehdä tarinasta omansa näköistä. Muistan vieläkin hyvin, kuinka hämmästynyt olin naputeltuani Isän luokse -romaanin ensimmäiseen versioon viimeisen pisteen monta vuotta sitten. Ai tällainenko tästä tulikin?

Päähenkilö ei ole kirjoittajansa egon jatke. Ei ainakaan minulla ole koskaan ollut. Ei myöskään täysvartalokuva eikä karikatyyri kenestäkään elävästä ihmisestä. Siitäkin joskus kysytään.

Ei; kyllä hänen täytyy elää ihan itse.

Lyonin Quais du Polar -festivaali on aika iso juttu kirjailijalle

Maanantai 1.4.2019 klo 13:10

En halua ilmastovaaleja, mutta ympäristövaalit kelpaisivat

Sunnuntai 24.3.2019 klo 14:19

Vierasta sikaa lyödään nyt surutta  huhtikuisten eduskuntavaalien lähestyessä. Auta armias sitä jonkin puolueen kellokasta, joka lausuu desimaalin väärään paikkaan siteeraamassaan tutkimuksessa, valitsee tutkijoiden tekemistä skenaarioista vain yhden väitteensä tueksi tai mikä pahinta, lausuu väärin Ilmastonmuutoksen, meidän herramme nimen.

Näistä vaaleista odotettiin ilmastovaaleja ja sellaiset niistä näyttääkin tulevan. Tosin, vaaleihin on vielä monta päivää aikaa: median johdattelema yleinen mielenkiinto ehtii kääntyä vielä monta kertaa kulloinkin kiinnostavimmalta ja ajankohtaisimmalta näyttävään teemaan.

Tuo käännös paljastaa samalla armotta yhden meidän demokraattisen päätöksentekomme isoista heikkouksista. Asioita ajatellaan palasina, ei kokonaisuuksina. Palasia koskevalla hyvällä faktojen ulkoa osaamisella on mahdollista saada ääniä ja uusia kannattajia.

Sama ongelma paljastuu tässä Suuressa Tarinassa koko ajan: puhutaaan ilmastonmuutoksesta kun pitäisi ymmärtää ympäristöasioita, puhutaan hoitajamitoituksesta kun pitäisi puhua vanhusten arvokkaasta loppuelämästä, kysytään mielipidettä vastikkeettomasta kansalaispalkasta kun pitäisi keksiä, miten me pidämme kaikki mukana tässä yhteisessä venheessä nimeltään Suomi.

Puheeseen ilmastonmuutoksesta pitäisi liittää myös puhe fossiilisten polttoaineiden kiihtyvästä hupenemisesta, siitä millä me korvaamme muovin jolla olemme itsemme ympäröineet, puhe siitä mitä tarkoittaa luonnontilaisuus tässä maassa jossa ihminen on vaikuttanut luontoon viime jääkaudesta lähtien sekä puhe siitä, miten ja millä aikataululla me rajoitamme meidän ihmisten määrän ja kulutuksen tällä pallolla nykyistä alemmalle tasolle.

Noin isolla kokonaisuudella ei saa ääniä, eikä sitä voi hallita. Siksi on parempi puhua lämpöasteen puolikkaista ja siitä, saako metsää hakata miljoona kuutiota enemmän vai ei.

Fiktiota, faktaa vai fiktaa - jos totuus on liian hyvä ollakseen totta, se voi olla jotakin muuta

Maanantai 11.3.2019 klo 10:12

Antti Seppälä on kirjoittanut 10. maaliskuuta Ylen nettisivuille hyvin taustoitetun jutun aiheesta, jota sekä faktaa että fiktiota kirjoittavana itsekin jatkuvasti mietin. Noiden kahden lisäksi näyttää olevan olemassa kolmaskin kirjallisuudenlaji, nimitettäköön sitä sitten "fiktaksi" tai uskomuskirjallisuudeksi.

Uskon että sitä kirjoitetaan sekä tahallaan vaikuttamistarkoituksessa, että tahattomasti silloin kun tavoitellaan totuutta, mutta ei tehdä pohjatöitä kunnolla. Olen sekä Suomen Kirjailijaliiton, Suomen Tietokirjailijat ry:n että Suomen Journalistiliiton jäsen. Jäsenyyksissä on vissi ero.

Kun haastattelen asiantuntijaa tietokirjailijana tai toimittajana, lähtökohtaisesti luotan siihen että hän pudottelee suustaan faktoja. Ellen luota, pyrin tarkistamaan ne jostakin muusta lähteestä.

Fiktiivisen romaanin kirjoittajana mietin koko ajan haastattelua tehdessäni, miten saamani tieto liittyy ja taipuu mielikuvitukseni luomaan kokonaisuuteen ja sen teemaan. Sitä on lupa taivuttaa mutta ei taittaa - ja lukija (toivottavasti) tietää sekä hyväksyy sen.

Emme oikeasti ole paljonkaan viisaampia kuin ihmiset Nikolaos Kopernikuksen aikoihin. Suomen Tietokirjailijat ry:n slogan "Tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus" on hyvä tavoite faktan kirjoittajalle.

Sen vastapainona tämän päivän infoähkystä on helppo löytää faktan näköiset perustelut vaikka sille, että maailma on oikeasti Suuri Kurpitsa. Kunhan lukija vain tietää, että hän lukee siitä lukiessaan fiktaa.

Riveria, JEDU, Sedu, Keuda ja muut nimeltä tutut oppilaitoksemme

Lauantai 2.3.2019 klo 10:16

Helmikuun viimeisenä päivänä, eli Kalevalan päivänä sattui käsiini Maaseudun Tulevaisuuden välissä helmikuussa jaettu Opintopolku -liite. Se esittelee maamme maa- ja metsätalouden oppilaitoksia tänä keväänä koulutuspaikkaa hakeville.

Mielihyvällä luin liitteestä tänä kauniin kielemme juhlapäivänä tuttuja oppilaitosten nimiä ja niiden lyhenteitä. Kpedu, JEDU, Riveria, poke, sedu, Keuda, Hyria ja Livia. Nuo nimet kertovat heti karjanhoidosta kiinnostuneelle ja metsäkoneenkuljettajan ammattitutkintoa harkitsevalle, mistä oppilaitoksessa on oikein kysymys.

Tällaiselle, aikanaan Saarijärven metsäkoulun Viitasaaren toimipisteessä ammatillisen tiensä aloittaneelle jokainen noista kauniista nimistä loi paljon maaseutuun, maatalouteen ja metsään liittyviä mielleyhtymiä.

Näin se alkaa: lukunäyte Impivaara -romaanistani on luettavissa

Perjantai 1.3.2019 klo 12:16

Ne jotka kirjoista jotakin tietävät sanovat, että kansikuva ja takakannen esittelyteksti ovat tärkeitä lukijan mielenkiinnon herättämisessä. Kirjan tarinan aloituksen pitäisi olla vetävä, sen keskikohdan odotuksia lisäävä ja lopun kaikki mahdolliset langat yhteen sitova. Kun lukija painaa kirjan takakannen kiinni, hänellä pitäisi olla jonkinlainen mielikuva kirjasta, toivottavasti myös sen synnyttämiä omia ajatuksia.

Tuoreen Impivaara -rikosromaanini kustantaja on laittanut nettiin kaikelle kansalle luettavaksi teoksen ensimmäiset muutamat kappaleet. Lukunäyte löytyy täältä.

Se, että luettavaksi tarjotaan tarinan aloitus, ei liene mikään yllätys. Alussahan nuo (toivottavasti) tarinan myötä kehittyvät odotukset ja langoista syntyvät solmut pannaan alulle.

Ei lukunäytettä voi keskeltä eikä varsinkaan lopusta ottaa. Ei olisi enää mitään, mitä odottaa, ja ihan itse päässään kehittää.

Impivaara kaupoissa ja kirjastoissa 28. helmikuuta

Torstai 14.2.2019 klo 16:47

Hamina Tattoon 30-vuotisjuhlakirja työn alle

Perjantai 8.2.2019 klo 10:51

Viherpeippo ja John Miltonin ajatus luonnon kauneudesta

Maanantai 4.2.2019 klo 7:26

Keisareita ja kalastajia -teosta on vielä saatavilla

Torstai 31.1.2019 klo 15:59

Keväällä 2018 ilmestynyttä meritarinakokoelmaani itäiseltä Suomenlahdelta on vielä vähän jäljellä. Teos on ollut suosittu - siitä kiitos ja kumarrus teille kaikille lukijoille!

Kirjaa saa kätevimmin joko suoraan minulta, Hamina ja Kotkan Suomalaisista Kirjakaupoista, Merikeskus Vellamon museopuodista tai Klamilan Kylätupa Ronkulista.

Maaliskuussa matkani käy Quais du Polar -rikosfestivaaleille

Torstai 10.1.2019 klo 10:18

Sain kutsun maaliskuun lopulla Lyonin kaupungissa Ranskassa vietettäville Quais du Polar -festivaaleille. Lähden sinne kirjailijana, joten mieleni tekisi puhua jo vuodesta 2002 lähtien järjestetyistä rikoskirjallisuusfestivaaleista.

Todellisuudessa ohjelmassa näkyy olevan kaikenlaista muutakin fiktiiviseen rikollisuuteen liittyvää: elokuvia, televisiosarjoja, pyöreän pöydän keskusteluja, muun muassa. Alueen vankilat, koulut ja monet muutkin instanssit näkyvät olevan mukana ja festivaalin tapahtumapaikkoina.

Lähden tuonne mielelläni. Joka viides julkaistu romaani edustaa Ranskassa, yhdessä maailmankulttuurin suurvalloista rikoskirjallisuutta. Siellä sitä luetaan oikeasti yhteiskuntakuvauksena ja yhteiskunnallisten ongelmien käsittelijänä, ei pelkkänä viihteenä.

Noin olen itsekin rikoskirjallisuuden mielessäni asemoinut. Rikosromaani on kirjailijalle yksi hänen työkaluistaan, tavoista yrittää tehdä näkymätöntä näkyväksi.

Linkki festivaalin kotisivuille löytyy tästä.

Mitä vanha valokuva kertoisi sinusta?

Perjantai 4.1.2019 klo 7:33

Löysin kaapin päältä kuva-albumeita, joihin en ole koskenut pitkään aikaan. Erään albumin välissä oli mustavalkoinen kuva, joka on otettu minusta joskus puoli vuosisataa sitten.


Valokuva on tänä päivänä inflaation kärsinyt viestintäväline. Niitä räpsitään aina ja kaikkialla. Silti valokuvalla on etunsa viestin tuojana menneiltä ajoilta. Se kertoo havainnollisesti, millainen joskus olet ehkä ollut.

Vasta syntynyttä lasta on joskus kutsuttu tyhjäksi tauluksi. Eipä tuollaiseen kuvani nelivuotiaaseenkaan ole vielä paljon tahroja tarttunut. Sen jälkeen niitä on kyllä tullut. Kuvan ääressä on hyvä miettiä, että miten ja miksi kaikki on tähän saakka mennyt.

Vilkaiskaapa kaappinne päälle ja pysähtykää hetkeksi.

Kuin pyrstötiaisen lentoa - miten kirjallisuus ottaa vastaan uuden vuoden?

Lauantai 29.12.2018 klo 9:35

Kuvaan mielelläni luontoaiheita sekä kirjoittamalla että ottamalla valokuvia. Vähän ennen vuoden vaihtumista onnistuin nappaamaan kuvia pyrstötiaisesta, mielestäni yhdestä kauneimmista Suomen luonnosta löytyvistä pikkulinnuista.



Pyrstötiainen ei ole helpoimmasta päästä kuvattavia: nopealiikkeinen, hyvin suojatuva tiaislaji elää yleensä nuorissa koivikoissa ja tiheiköissä, joissa aikaa valokuvan ottamiseen on todella vähän. Onnistuin kuvaamisessa vasta, kun oheinen lintupari tuli vieraiksi ruokintapaikalleni.

Kirjan kirjoittaminen on vähän samanlaista työtä kuin hyvän valokuvan yrittäminen tai liian tiheänä kasvavan taimikon harventaminen. Siinä vaiheessa kun uuteen aiheeseen perehtyy, edessä tuntuu olevan läpipääsemätöntä faktojen ja aihelmien tiheikköä. Siinä ei auta muu, kuin ryhtyä harventamaan reunasta ja katsoa, mitkä ajatusten puut jäävät jäljelle käsikirjoitukseen.

Kuten harvennettavassa taimikossa, myös kirjan kirjoittamisessa osa jääviksi aikomistani aiheista ja juonenkuluista osoittautuu tarkemmalla katsannolla jo valmiiksi sisältä lahoiksi tai muuten vikaisiksi.

Uusi vuosi herättää monenlaisia ajatuksia ammatikseen tarinoita kertovalle. Ilmassa on - jälleen kerran - paljon pelkoja ja epävarmuuksia yksittäisillä ihmisillä, kansoilla ja koko maapallon mittakaavassa.

Kysyä sopii, miten me erilaiset tarinankertojat osaamme erottaa noista peloista ja epävarmuuksista tärkeimmät, ja purkaa ne osiin keskusteluun sopiviksi palasiksi joko valokuvin, romaanein, elokuvin tai kenties keinotodellisuutta käyttävin pelein ja muin vempelein?

Vuosi 2018 jää taakse. Tämän vuoden aikana kirjallisuus on mielestäni katsonut enemmän taaksepäin kuin eteenpäin. Tai ainakin ne kirjat, jotka ovat saaneet runsaasti julkisuutta, ovat tehneet niin.

Onkohan arkuus hahmotella tulevaa enemmän meissä tarinaniskijöissä, vai tarinoita lukevissa ja katselevissa ihmisissä?

Rosamundaperunoita ja hyviä oivalluksia - Isän luokse -romaanini Lapsen maailman podcastissa

Tiistai 11.12.2018 klo 7:31

Sain kuulla, että viime vuonna julkaistua Isän luokse -lastenromaaniani käsiteltiin viime viikolla Lapsen maailman podcast -lähetyksessä yhdessä Jukka Parkkisen Korppi ja kumppanit -romaanin kanssa.

Tokihan riensin kuuntelemaan lähetyksen ja riemastuin! Kymmenvuotias Lassi, 11-vuotias Susanna sekä luontokirjailijana ja -toimittajana tunnetuksi tullut Kimmo Ohtonen käsittelivät kivasti Jukan ja minun kirjojen kautta ilmastonmuutosta, omaa luontosuhdettaan sekä lukemista ja sen hyödyllisyyttä yleensä.

Kirjoittaessaan kirjailija ei voi tietää, mitkä kohdat jäävät erityisesti lukijan mieleen kirjasta. Aika hassua, että kaikki nämä kolme lukijaa muistivat erityisen hyvin ne Rosamunda-perunat ja Operaatio Pottubileet. Lassi kertoi havahtuneensa miettimään sitä, voivatko jääkarhut oikeasti hukkua jos jäätiköt sulavat niiden alta.

Erityisen hienoa oli se, että ohjelman tekijät olivat kaivaneet esille tuon Jukan jo vuonna 1978 ilmestyneen kirjan. Liian paljon kuulee nykyisin puhuttavan, että uusi kirja kuolee jo kolmessa kuukaudessa.

Ehkä niin, jos puhutaan myytävästä esineestä nimeltä kirja. Todellisuudessa kirjat, nuo tarinoiden puolikkaat eivät kuole mihinkään kirjan vanhetessa. Kukin lukija tekee niistä vuorollaan täydellisiä, ihan ajasta riippumatta.

Lapsen maailman podcast ilmastonmuutoksesta on kuunneltavissa täältä.

Lainauskorvaus on kirjailijalle paitsi leipää, myös motivaattori

Keskiviikko 5.12.2018 klo 9:11

Kirjailijoiden tekijänoikeusjärjestö Sanasto tilitti tänään meille kirjailijoille vuonna 2017 yleisistä kirjastoista lainattujen kirjojen määrään perustuvaa korvausta. Jokainen lainauskerta tuotti kirjailijalle 25 senttiä.

Minäkin sain oman osuuteni noista tilityksistä. Vaikka rahasumma ei ole suuri, se merkitsee hyvää lisää freelancerin monista eri lähteistä tihkuvaan toimeentuloon. Toki jaoin taskulaskimella saamani summan ennen ennakonpidätystä tuolla 25 sentillä, ja totesin mielissäni että kirjani – nimikkeitä taitaa olla Sanaston listalla jo parisenkymmentä – ovat liikkuneet aika hyvin kirjastojen hyllyiltä suomalaiskotien lukuisiin lukupisteisiin. Kiitos ja kumarrus lukijoille!

Paitsi toimeentulon lisää, kirjastokorvaus merkitsee ainakin minulle myös henkistä mielihyvää ja lisää motivaatiota. Kirja on tehty luettavaksi, vain paperilla se jää puolikkaaksi. Jossakin päin Suomea on pähkitty niitä samoja teemoja, joita olen yrittänyt kirjassani käsitellä. Joku on nähnyt vaivaa sukeltaakseen luomaani maailmaan.

Pienen kielialueen kirous on, että harva meistä kirjailijoista elää pelkästään tällä työllä. Onneksi meillä on erinomaisen toimiva kirjastolaitos. Pienen kielen elämä on edelleen paljolti kiinni siitä, että kirjasto elää ja voi hyvin.

Lisätietoa lainauskorvauksesta Sanaston sivuilla.

Luonto antaa erilaisia näkökulmia, eli kun kirjailija kävi metsätöissä

Tiistai 27.11.2018 klo 8:02

Vietin pidennetyn viikonlopun pienellä metsäpalstallani. Aikoinaan olisin kirjoittanut, että tein taimikonhoitoa raivaussahalla. Nykyisin kai kuuluu sanoa, että hoidin yhteyttäviä latvuksia hiilivarastonhoitajana. Kumma juttu – edes mieli ei tullut yhtään mustaksi!

Raivaussahatyö on aina ollut minulle herkkua. Jopa näillä syksyisillä keleillä, kun muutaman tankillisen sahattuaan huomaa kosteuden tulevan läpi housujen polvista, ja kevyttä valkoista lunta pölisee puiden oksilta olkapäille sulamaan. Lyhyen päivänvalon aikana ehtii miettiä sahatessaan monta asiaa.

… kuten sitä, miten vaikeaa suomalaisen metsänomistajan on saada taimikostaan yhtenäistä puupeltoa. Suhteellisen pieneltä taimikkokuviolta löytyy monenlaista. Osa siitä on niin kivistä ja vaikeakulkuista, että se jää suosiolla pihlajien ja muiden sitkeiden luonnontaimien valtakunnaksi. Osalta kuviota hirvet ja myyrät söivät heti kärkeen sinne istutetut taimet kesällä/talvella 2003. Kerran istutin uudet, ja nekin syötiin.

Osalla kuviota kosteus on tappanut männyt, ja luonto on tuottanut siihen kohti hieskoivutureikon. Harvensin sen kasvukuntoon. Toisin paikoin männyt ovat kasvaneet hyvin – mutta mitenkähän käy hirvien kanssa ensi talvena? Aikanaan aukolle jättämistäni pienistä harmaalepistä on tullut komeita ja järeitä jättöpuita.

… kuten sitä, että saamme olla paljosta kiitollisia sille isäni sodan käyneelle sukupolvelle, joka ryskäsi metsissä huonoissa kamppeissa nälkäpalkoilla pohjia tämän päivän yhteiskunnalle. Minä en edes uskalla lähteä metsään ilman mukavia turvakenkiä ja -asusteita. Se ikäluokka teki työnsä missä sattuu paikatuissa sarka- ja villavaatteissa ja kumisaappaissa.

… ja sitä, miten luonto antaa aina osakseen saapuvalle uusia ideoita ja rauhoittaa. Yksi – ainakin tässä vaiheessa vielä hyvä – kolumni-idea ja novellin poikanen jäivät päähän pyörimään. Eivät ne sinne olisi hakeutuneet kirjoituspöydän äärellä.