Entäs, jos et koskaan näkisi taivaan värejä?

Keskiviikko 11.9.2019 klo 8:28

Eihän tärkeä kirja kuole kolmessa kuukaudessa!

Keskiviikko 4.9.2019 klo 8:23

Syksyllä 2017 julkaisin ensimmäisen lapsille tarkoitetun romaanini. Ilmastonmuutoksesta yhdeksänvuotiaan Katri-tytön silmin kertova Isän luokse sai hyvän vastaanoton. Romaani oli muun muassa ehdolla Lasten LukuVarkaus-palkinnon saajaksi.

Usein törmää väitteeseen, että kirja kuolee nykyään kolmessa kuukaudessa julkaisemisestaan. Ettei sillä ole sen jälkeen mitään arvoa, ja se painuu unohduksiin.

Ehkä näin onkin, jos puhumme kirjasta myyntiartikkelina. Uskon kuitenkin, että oikea ja tärkeä kirjallisuus elää paljon, paljon kauemmin ihmisten mielissä ja lukukokemuksina.

Tämä lapsenuskoni sai taas vahvistusta, kun huomasin Katrin seikkailujen olevan tänäkin syksynä usean koulun ja kirjaston lapsille antamissa lukusuosituksissa ja kirjalistoissa. Näin kävi muun muassa Liedossa.

Ehkä meidän kirjailijoiden on hyväksyttävä se, että suuri osa tuotannostamme on päiväperhoja. Mutta aina joukkoon osuu joku kaunistus, joka lentää paljon kauemmin. Ihan omasta ansiostaan ja siksi, että sen aihe on tärkeä.

Taimikonheinäysavusta saat lievitystä ilmastoahdistukseesi

Tiistai 27.8.2019 klo 15:23

Tanssilavakulttuuri on niin suomalaista, että

Tiistai 20.8.2019 klo 7:11

Aleksei Osipovin tarina vs. kirjani päähenkilön tarina: monien sattumien summa

Sunnuntai 4.8.2019 klo 18:57

Etelä-Savossa näkyy ilmestyneen viime vuoden tammikuussa Anna-Mari Haimin taitavasti kirjoittama artikkeli Aleksei Osipovista, punaisten Savon rintaman viimeisestä ylipäälliköstä keväällä 1918. Osipovin tarinaan pohjautuu myös vuonna 2015 ilmestynyt romanini Kaksi hautaa saarella (Karisto).

Joskus kirjoittaja osuu sellaiseen historialliseen tarinaan tai henkilöön, josta on vain pakko kirjoittaa jotakin. Minulle Aleksei oli sellainen, ristiriitainen mutta kiehtova ihminen. Venäläisen sotamiehen poika Voikkaalta, joka ei puhunut juuri lainkaan venäjää joutuessaan keisarikunnan armeijaan rekryytiksi. Mies jolla oli ilmeisiä sotilaallisia kykyjä - mutta myös tulinen luonne, joka ei sietänyt auktoriteetteja.

Aleksei Osipov on ilmeisesti haudattuna Haminan edustalla sijaitsevaan pieneen saareen yhdessä morsiamensa Maijan kanssa. Elin hänen kanssaan parisen vuotta kirjailijan yhteiselämää.

Rauha hänen tomulleen. Ainakin minä sain hänen monessa kohtaa raskaasta elämäntaipaleesta jotakin itselleni. Toivottavasti myös romaanini lukijat.

Markku Aro, ja muut tanssilavojen 60-luvulla aloittaneet kestosuosikit

Perjantai 26.7.2019 klo 8:39

Siitä kuinka maailmamme sirpaloituu yhä pienemmiksi palasiksi

Maanantai 15.7.2019 klo 8:21

Mieltäni askarruttaa eräs asia. Haluan saada sen tiimoilta muitakin mielipiteitä.

Satun kuulumaan netissä keskusteluryhmään, jossa tiedän olevan muitakin samasta aihepiiristä kiinnostuneita. Kirjoitan aiheesta pari lausetta tuohon ryhmään, ja saan heti muutamia kiinnostavia vastauksia. Osa mielipiteistä on erilaisia kuin omani, mutta kun kirjoittajat tuntevat alkuperäisen aiheeni syyn ja taustat, voin saada niistä rakennuspuita oman mielipiteeni tarkistamiseen. Olen tyytyväinen.

Rohkaistun laittamaan saman kysymyksen nettiin avoimeen keskustelupiiriin. Saan heti vastauksia. Osassa ihmetellään, olenko ollenkaan täysjärkinen. Osassa alkuperäisen kysymykseni korvaa joku toinen, kirjoittajalle paljon henkilökohtaisempi asia. Toki saan joitakin vastauksia, joita jään miettimään.

Täysjärkisyydestäni en ole ollenkaan varma, mutta en myöskään tiedä, onko minulla pätevyyttä lähteä keskustelemaan noista toisten ongelmista. En ainakaan osaa niissä neuvoa - en edes yritä. Riittäisikö pelkkä keskusteluapu? Mietinnän alle päässeistä kysymyksistä vaihdetaan muutama viesti. Sitten sekin ketju kuolee.

En enää ihmettele, miksi jokaisen meistä on paljon helpompaa elää omassa mediakuplassan nykypäivän viestimaailmassa. Vanhan ajan torikahvilateltassa on välillä pakko altistaa itsensä erilaisille näkemyksille.

Kas kun sen pullan ja kahvin nauttimiseen tarvitsee sen tuolin ja pöytäpaikan. Vaikka vähän "huonommassakin" seurassa.

Vieraat tekohampaat rintataskussa, ja muita sattumuksia lavatansseista

Tiistai 25.6.2019 klo 6:37

Radio Suomen toimittaja Kiira Ikävalko haastatteli minua tanssilavakirjani tiimoilta eilen kotkalaisen Tampsan tanssilavan luona. Haastattelu on kuultavissa Yle Areenassa täällä.

Taitava toimittaja sai lyhyeen lähetykseen mahtumaan kaikenlaista laajasta aiheesta. Hän sanoi käyneensä kerran elämässään lavatansseissa, eikä kukaan hakenut tanssimaan.

Harmittaa se, kuinka monelle ensikertalaiselle tuo kerta voi tuosta samasta syystä jäädä myös viimeiseksi. Tutustumismatka hienoon, sosiaaliseen ja perinteikkääseen liikuntamuotoon jää kokematta.

Sama koskee muuten kaikkia harrastusmuotoja. Sen ekan kokemuksen pitäisi olla kiva. Siinäpä haastetta kaikille tämän liian vähän liikkuvan maamme tuhansille liikuttaville seuroille ja yhdistyksille!

Olen kiinnostunut tanssilavamuistoistasi

Perjantai 14.6.2019 klo 14:29

Suomalainen tanssilavakulttuuri on vanhempaa perua kuin itsenäinen Suomi. Tanssilavoillamme on iloittu, surtu ja tanssittu vastakkaisen sukupuolen edustajien – eli tulevien puolisoiden, lastemme äitien ja isien – kanssa kaikilla vuosikymmenillä.

Itsekin lavatansseja harrastavana kirjoitan parhaillaan tietokirjaa rikkaasta suomalaisesta tanssilavakulttuurista. Kustannusyhtiö Karisto julkaisee teoksen keväällä 2020.

Tartu sinäkin kynään! Kaikenlaiset muistot ja muistelukset vielä toimivilta ja jo sammuneilta tanssilavoilta ovat arvokkaita. Millainen on kaunein tanssireissumuistosi, ja miltä lavalta? Kuka lauloi lavalla juuri silloin, kun tapasit Sen viejän tai vietävän? Millaista oli olla talkootöissä tanssilavalla kesäisenä iltana? Kuka artisti sykähdytti, milloin ja miksi? Mitä muuta on jäänyt mieleesi tanssivuosiesi varrelta?

Muistojasi voit lähettää sähköpostilla osoitteeseen martti.linna@luukku.com tai postitse Martti Linna, Harjulankuja 19 49510 Husula. Kerättävää aineistoa käytetään luvallasi teoksen taustamateriaalina.

Karisto arpoo kaikkien muistojaan lähettäneiden kesken kymmenen kappaletta tulevaa tanssikirjaa. Kannattaa siis vastata!

Minun suosituksiani Dekkariviikon lukulistalle

Torstai 13.6.2019 klo 6:44

Tällä viikolla vietetään Suomessa Dekkariviikkoa. Erilaisia teemaviikkoja ja -päiviä riittää nykyään yltäkyllin, mutta kyllä tälläkin nostolla on sijansa. Dekkarit, jännitysromaanit - hyvällä lapsella monta nimeä - ovat kirjastoista sitä kaikkein lainatuinta aineistoa.

Moni näkyy kirjaavan lehtiin ja nettiin omia suosikkejaan dekkareista. Ajattelin laittaa tähän pienen listauksen sellaisista teoksista jotka olen lukenut joskus nuoruudessani, ja joihin taas palattuani olen huomannut niiden pitäneen ryhtinsä kansilleen kertyneistä ikälustoista huolimatta.

Victor Canning: Murhaaja etsii murhaajaa. Tiivistunnelmainen trilleri syyttömänä tuomitusta miehestä etsimässä sitä oikeaa tekijää. Englantilaista laatua!

Brian Callison: Maltan kaappari. Yhtä paljon veijari- kuin jännitys- ja sotaromaanikin toisen maailmansodan Välimereltä. Kapteeni Trapp miehistöineen on kyllä jotakin, mitä en haluaisi kohdata oikeassa elämässä.

Donald Westlake: Ottakaa pankki kiinni. Herrat Dortmunder ja Kelp ovat humoristisessa tarinassa tosi kovan haasteen edessä: kuinka ryöstää pankki, joka liikkuu? Voisi olla hyvä johdanto Westlaken "kevyempään" tuotantoon.

Robert Bloch: Huivi. Psykon kirjoittajan esikoisromaanissa kirjailijasta, jolla on pakkomielteinen halu murhata rakastajattariaan, ei ole mitään hauskaa. Päähenkilön aivokopan sisälmysten liikkeitä on kuitenkin kuvattu niin hyvin, että pelottaa ajatella millaisia pohjatöitä Bloch aikoinaan teki romaaninsa eteen...

Jokaisella pitäisi olla oma mielirunoilija

Perjantai 7.6.2019 klo 6:04

Kasvikunnan kauneutta kameran kautta

Perjantai 31.5.2019 klo 8:21

Jo useampia vuosia olen napannut kameran mukaani aina kun lähden lenkille metsään, pelloille, teille. Nykyään se on helppoa, kun kamera kulkee aina mukana puhelimessa. Itse suosin silti enemmän perinteistä järjestelmäkameraa.

Kevätihmisenä etsin silmiini kukkaansa ensimmäistä kertaa aukeavia kasveja. Vähitellen silmä tottuu hakemaan uudenlaisia värejä, lehtiasentoja ja kasvutapoja. Joskus tunnistan kasvin heti, joskus sen määritteleminen vaatii kasvikirjaan tarttumista.

Täytyy tunnustaa: uusien kasvien löytämiseen tulee himo. Iloakin se tuottaa: kaikki maailman pahuus ja puheet maailman tuhoutumisesta asettuvat uuteen valoon, kun näkee sen uutteruuden jolla kasvit puskevat kukintojaan kohti valoa. Aina kukinnon ei tarvitse edes olla värikäs ja näyttävä.

Kasvikuntaan liittyy myös lukemattomia tarinoita, ovathan sen edustajat olleet meille ihmisille välttämättömiä elämän kannalta halki vuosisatojen. Kasveihin on uskottu liittyvän salaisia ominaisuuksia, jotka parantavat sairauksia, auttavat lemmenvaivoissa ja muuttavat raudan kullaksi. Olen jakanut noita tarinoita Facebook-sivuillani, toivottavasti lukijoiden iloksi.



Kasvien kuvaamisesta on tullut hauska harrastus, ei vaikea eikä edes kallis. Suosittelen!

Kävin tapaamassa tuttuja 25-vuotiaita hiilensitojakoivuja

Maanantai 13.5.2019 klo 7:17

1990-luvun alussa kotitilaltani Keski-Suomessa kaadettiin koivikkoa. Ikä oli tullut kauniille valkokylkiselle metsikölle vastaan: koivujen latvat alkoivat kuolla ja harsuuntua, tyvissä oli jo lahoa. Koivikko lienee aikanaan saanut alkunsa kasketulle maalle ja siellä laidunsivat myös lehmät.

Istutimme kaadettujen puiden tilalle hentoja, 30-senttisiä rauduskoivun taimia. Sen jälkeen taimien hyvinvoinnista on pidetty huolta perkaamalla niiden vihreille, yhteyttäville latvuksille pariin kertaan elintilaa poistamalla ympäriltä kilpailevaa lehtipuustoa.

Äitienpäiväviikonloppuna kävin katsomassa, mitä noille koivuille nyt kuuluu. Hyvää kuuluu: laskin että koivikko kasvaa tänä kesänä sellaiset kahdeksan kuutiometriä puuta hehtaarille. Siis kasvaa, ellei mitään tuhoja satu. Se tarkoittaa hiilensidonnassa, tuossa tämän hetken muotiasiassa sellaista seitsemää hiilidioksiditonnia kasvuun sidottua kasvihuonekaasua hehtaarille.

Nyt - osin hallitusneuvotteluihinkin liittyen - Suomessa keskustellaan paljon siitä, paljonko metsiämme voidaan kestävästi hakata. Toivottavasti päätöksissä muistetaan, että kaikki elollinen kuolee joskus. Hoitamaton lehtipuuvitikko, jossa latvukset eivät ole kunnossa, ei juuri hiiltä runkoihinsa sido.

Se sama pätee sekä ihmiseen että puuhun täällä Impivaaran mailla: latvaansa kannattaa kurottaa ylöspäin ja pitää kunnossa.

Palautetta Impivaarasta - sellainen lämmittää aina mieltä

Tiistai 7.5.2019 klo 7:51

Sain meiliini palautetta tämän kevään Reijo Sudenmaa -rikosromaanistani. Lukija kertoi pitäneensä kirjasta ja varsinkin sen eräästä kohtauksesta. Hänen mielestään olin kuvannut tuon hänellekin tutun miljöön juuri sellaisena kuin se oikeasti on.

Lukijan palaute on aina hyvää, vaikka kiitoksia ja kehuja ei tulisikaan. Hienointa on, jos lukija on löytänyt tekstistäni jotakin sellaista, johon hän itse pystyy samaistumaan, tai jota hän on itsekin miettinyt ehkä eri näkökulmasta.

Moni himolukija - kuten tämänkin palautteen antaja - lukee paljon. Silloin syntyy parhaimmillaan niin kutsuttu helikopteri-ilmiö: laajasta tarinoiden massasta alkaa erottua sellaisia juohtumia ja aiheita, joilla on oikeasti merkitystä pelkän viihteen tai ajankulun sijaan. Siksi yritän kuunnella tällaisia lukijoita aina herkällä korvalla.

Impivaara on minulle jo kolmastoista romaani. Kovaakin kritiikkiä on matkalle mahtunut, kaikkea en ole edes ymmärtänyt, vaikka olen yrittänyt. Se taitaa olla jokaisen yksinään eteenpäin puskevan ihmisen osa ihan yrittämisen alasta riippumatta. Silti pitää - ja on syytä - jatkaa. Jos itsestä siltä tuntuu.

Joskus vaatimattoman kirjoittajan urani alkuaikoina saksin jostakin lehdestä irti Kari Hotakaisen kaksitoista ohjetta aloittelevalle kirjailijalle. Muistinvaraisesti lainaten yksi niistä taisi kuulua jotenkin näin: Älä luovuta, ennen kuin kustantamosta sanotaan sinulle suoraan että sinusta ei ole mihinkään. Hyvästi.

Ihan hyvä ohje edelleen.

Mark Twain käytti sanojaan vapaasti - ja saa yhä lukijan ajattelemaan sanomaansa uudelleen

Perjantai 3.5.2019 klo 12:44

Tänään vietetään kansainvälistä sanan- ja lehdistönvapauden päivää. Päivää on vietetty aina vuodesta 1993 lähtien. Sananvapaus on arvokas asia, ja sitä kannattaa puolustaa. Samalla on kuitenkin muistettava sanoista ja niiden ymmärtämisestä se toinenkin puoli: on aina kuulijasta kiinni, miten ilmoille sanottu, ja paperille tai bitteihin kirjoitettu ymmärretään.

Sattumoisin nautiskelen juuri tällä hetkellä Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin luojan, eli kirjailija Mark Twainin kirjallisista aivoituksista. Sain käsiini Kustannusosakeyhtiö Sammakon kustantaman ja Eino Vastarannan suomentaman ja toimittaman Twainin kokoelman Sopimattomia elämänohjeita (2015).

Ihminen on ainut eläin, joka punastuu. Ja syystä.

Niinhän se taitaa olla.

Jos löydät itsesi enemmistön puolelta, on aika parantaa tapasi.

Totta, ehkä. Enemmistöön pääsee helposti, jos osaa ja malttaa pitää turpansa kiinni. Toisaalta, hiljaisen enemmistön suulaimmat äänenkäyttäjät ovat halki historian olleet meistä niitä vaarallisimpia joutuessaan alakynteen.

Kannusta tappelun altavastaajaa, se on jaloa. Lyö vetoa vahvemman puolesta - se on tuottoisaa.

Taidatkos tuon paremmin sanoa?

Kirjailijavierailuja, lukuvinkkejä ja lukuvaareja - Kansallinen Lukuviikko tulee tarpeeseen

Tiistai 23.4.2019 klo 9:03

Tällä viikolla vietetään kansallista Lukuviikkoa. Viikon aikana tapahtuu eri puolilla valtakuntaa monenlaista niin kirjastoissa, kouluissa kuin monissa muissakin paikoissa. Minäkin käyn kertomassa kahdella ala-asteella siitä, mitä on olla työkseen kirjailija. Viikosta löytyy enemmän tietoa Lukukeskuksen tiedotteesta.

Se, että jokainen saisi oppia lukemaan, ei ole itsestään selvää. Yli 70 miljoonaa eurooppalaista on vailla tätä tärkeää taitoa, ja joka viidennellä yli 15-vuotiaalla eurooppalaisella on vaikeuksia lukemisen kanssa. Onnittelut sinulle, joka tämän tärkeän taidon osaat! Sen tarve ei häivy mihinkään edes tietoteknologian ja tekoälyn kehittymisen myötä - melkein tekisi mieli sanoa, että päin vastoin.

Kielellä on tapana kehittyä johonkin suuntaan. Me keksimme koko ajan lisää sanoja ja muuntelemme entisten merkityksiä. Tämän kevään uutuusromaanissani Impivaarassa leikittelin tietoisesti kauniilla suomen kielellämme. Siitä olen iloinen, että se on huomattu kirjan saamassa palautteessa. Siitä kirjoittaa muun muassa Kini tuoreessa Kirjavinkit -sivuston kritiikissään.

Hyvää Lukuviikkoa!

Kun kirjailija saa kiitosta romaaninsa päähenkilöstä...

Lauantai 6.4.2019 klo 7:49

"Martti Linnan lastenromaanin päähenkilö, yhdeksänvuotias Katri, on hurmaava tuttavuus. Hän on nykylastenkirjallisuudessa harvinainen asialleen omistautunut uhmamieli, jonka viiltävän tarkka havaintokyky ja itseironia tuovat mieleen ruotsalaisen Barbro Lindgrenin lastenkirjojen tytöt."

Näin kirjoittaa Rouva Huu kirjablogissaan 29.3.19 lastenromaanistani Isän luokse. Kirjailija kiittää ja kumartaa!

On vaikea kirjoittaa romaania ilman päähenkilöä tai -henkilöitä. Niin vaikea, etten ole koskaan edes yrittänyt. Ehkä pitäisi - jos kirjoittaja ei uskalla rikkoa erilaisia rajoja työssään, jää kädenjälki helposti vanhan toistamiseksi.

Ihan alussa päähenkilö elää enemmän tai vähemmän minun ajatuksillani. Mutta Katri kuuluu niihin vahvoihin tapauksiin, jotka hyvin pian ottavat ohjakset kirjailijan sormista itselleen ja alkavat tehdä tarinasta omansa näköistä. Muistan vieläkin hyvin, kuinka hämmästynyt olin naputeltuani Isän luokse -romaanin ensimmäiseen versioon viimeisen pisteen monta vuotta sitten. Ai tällainenko tästä tulikin?

Päähenkilö ei ole kirjoittajansa egon jatke. Ei ainakaan minulla ole koskaan ollut. Ei myöskään täysvartalokuva eikä karikatyyri kenestäkään elävästä ihmisestä. Siitäkin joskus kysytään.

Ei; kyllä hänen täytyy elää ihan itse.

Lyonin Quais du Polar -festivaali on aika iso juttu kirjailijalle

Maanantai 1.4.2019 klo 13:10

En halua ilmastovaaleja, mutta ympäristövaalit kelpaisivat

Sunnuntai 24.3.2019 klo 14:19

Vierasta sikaa lyödään nyt surutta  huhtikuisten eduskuntavaalien lähestyessä. Auta armias sitä jonkin puolueen kellokasta, joka lausuu desimaalin väärään paikkaan siteeraamassaan tutkimuksessa, valitsee tutkijoiden tekemistä skenaarioista vain yhden väitteensä tueksi tai mikä pahinta, lausuu väärin Ilmastonmuutoksen, meidän herramme nimen.

Näistä vaaleista odotettiin ilmastovaaleja ja sellaiset niistä näyttääkin tulevan. Tosin, vaaleihin on vielä monta päivää aikaa: median johdattelema yleinen mielenkiinto ehtii kääntyä vielä monta kertaa kulloinkin kiinnostavimmalta ja ajankohtaisimmalta näyttävään teemaan.

Tuo käännös paljastaa samalla armotta yhden meidän demokraattisen päätöksentekomme isoista heikkouksista. Asioita ajatellaan palasina, ei kokonaisuuksina. Palasia koskevalla hyvällä faktojen ulkoa osaamisella on mahdollista saada ääniä ja uusia kannattajia.

Sama ongelma paljastuu tässä Suuressa Tarinassa koko ajan: puhutaaan ilmastonmuutoksesta kun pitäisi ymmärtää ympäristöasioita, puhutaan hoitajamitoituksesta kun pitäisi puhua vanhusten arvokkaasta loppuelämästä, kysytään mielipidettä vastikkeettomasta kansalaispalkasta kun pitäisi keksiä, miten me pidämme kaikki mukana tässä yhteisessä venheessä nimeltään Suomi.

Puheeseen ilmastonmuutoksesta pitäisi liittää myös puhe fossiilisten polttoaineiden kiihtyvästä hupenemisesta, siitä millä me korvaamme muovin jolla olemme itsemme ympäröineet, puhe siitä mitä tarkoittaa luonnontilaisuus tässä maassa jossa ihminen on vaikuttanut luontoon viime jääkaudesta lähtien sekä puhe siitä, miten ja millä aikataululla me rajoitamme meidän ihmisten määrän ja kulutuksen tällä pallolla nykyistä alemmalle tasolle.

Noin isolla kokonaisuudella ei saa ääniä, eikä sitä voi hallita. Siksi on parempi puhua lämpöasteen puolikkaista ja siitä, saako metsää hakata miljoona kuutiota enemmän vai ei.

Fiktiota, faktaa vai fiktaa - jos totuus on liian hyvä ollakseen totta, se voi olla jotakin muuta

Maanantai 11.3.2019 klo 10:12

Antti Seppälä on kirjoittanut 10. maaliskuuta Ylen nettisivuille hyvin taustoitetun jutun aiheesta, jota sekä faktaa että fiktiota kirjoittavana itsekin jatkuvasti mietin. Noiden kahden lisäksi näyttää olevan olemassa kolmaskin kirjallisuudenlaji, nimitettäköön sitä sitten "fiktaksi" tai uskomuskirjallisuudeksi.

Uskon että sitä kirjoitetaan sekä tahallaan vaikuttamistarkoituksessa, että tahattomasti silloin kun tavoitellaan totuutta, mutta ei tehdä pohjatöitä kunnolla. Olen sekä Suomen Kirjailijaliiton, Suomen Tietokirjailijat ry:n että Suomen Journalistiliiton jäsen. Jäsenyyksissä on vissi ero.

Kun haastattelen asiantuntijaa tietokirjailijana tai toimittajana, lähtökohtaisesti luotan siihen että hän pudottelee suustaan faktoja. Ellen luota, pyrin tarkistamaan ne jostakin muusta lähteestä.

Fiktiivisen romaanin kirjoittajana mietin koko ajan haastattelua tehdessäni, miten saamani tieto liittyy ja taipuu mielikuvitukseni luomaan kokonaisuuteen ja sen teemaan. Sitä on lupa taivuttaa mutta ei taittaa - ja lukija (toivottavasti) tietää sekä hyväksyy sen.

Emme oikeasti ole paljonkaan viisaampia kuin ihmiset Nikolaos Kopernikuksen aikoihin. Suomen Tietokirjailijat ry:n slogan "Tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus" on hyvä tavoite faktan kirjoittajalle.

Sen vastapainona tämän päivän infoähkystä on helppo löytää faktan näköiset perustelut vaikka sille, että maailma on oikeasti Suuri Kurpitsa. Kunhan lukija vain tietää, että hän lukee siitä lukiessaan fiktaa.