Maanantai 29.8.2022 klo 8:59

Asuinkaupunkini Hamina tarjoaa vanhana, historiallisena asuinsijana kirjailijan mielikuvitukselle monta paikkaa, kiinnostavaa ihmiselämää ja ajan saatossa sattunutta tapahtumaa, joita voi käyttää omassa tuotannossaan. Näin ovat tehneet lisäkseni monet muutkin kirjallisuutta tässä kaupungissa luoneet ihmiset. Haminalaiset kulttuuriyhdistykset ovat jo pitkään järjestäneet vuosittain niin sanotun kaupunkisuunnistuksen. Siinä leikkimieliseen kisaan osallistuvien 2-5 -henkisten joukkueiden on löydettävä annettujen vihjeiden perusteella kaupungissa oleville rasteille, joilla niiden on ratkottava johonkin teemaan liittyviä tehtäviä. Tänä vuonna suunnistus järjestetään torstai-iltana 7. syyskuuta.
Tänä vuonna suunnistuksen teema liittyy eri paikkoihin, jotka on mainittu Haminasta kirjoittaneiden kirjailijoiden tuotannossa. Olen mielissäni siitä, että yksi noista rasteista tulee olemaan paikassa, jossa tapahtuu jotakin näinä päivinä ilmestyvässä romaanissani Tämä nuori maa. Kirjallisuus säilyy elävänä ja tuoreena, kun sen voi omassa mielessään linkittää aikaan, paikkaan ja nyt tai ennen meitä eläneisiin ihmisiin. Historia ja tulevaisuus ovat aina jollakin tavalla läsnä jokaisen ihmisen elämässä, vaikka emme arjessamme tule sitä ajatelleeksi.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Hamina,
Haminan kaupunkisuunnistus,
haminalainen kirjallisuus,
Martti Linna,
Tämä nuori maa
|
Keskiviikko 17.8.2022 klo 15:58

Hiilivapaata energiaa. Nollapäästöisiä tuotteita. Täysin uusiutuvista raaka-aineista tehty. Tuttuja ja uskottavia mainoslauseita? On hyvä, jos et niele niitä kakistelematta.
Ihmiskunta (lue: ne kaikista kehittyneimmät valtiot) ovat rimpuilemassa irti fossiilisten raaka-aineiden käytöstä. Yleensä näillä fossiilisilla tarkoitetaan kolmea tunnettua pahista: öljyä, maakaasua ja kivihiiltä. Korvaajiksi on juhlapuheissa julistettu energiasektorilla lähinnä biopohjaisia polttoaineita, tuuli- ja aurinkovoimaa sekä ydinvoimaa. Samalla polttomoottorin valtakauden on katsottu olevan kohta ohitse voimanlähteenä. Sen tilalle ajatellaan yleensä sähkömoottoria. Geologian tutkimuslaitoksen (GTK) tuore tutkimus tarjoaa todella kylmän suihkun noille toiveille. Suuressa murroksessa tarvittavat mineraalit eivät riitä maaperässä. Ydinvoimaa ei ole mahdollista rakentaa lisää riittävän nopealla aikataululla. Tarvittavaan muutokseen liittyy valtavia logistisia haasteita. Tutkimus on selväsanaista suomea, ja juuri siksi sen sanomaa on ehkä vaikea uskoa. Ainoa mahdollinen tapa selvitä tulevasta olisi kaikenlaisen kuluttamisen raju vähentäminen. Mutta sitähän me emme halua tehdä. Siksi tarvitsemme kauniita korulauseita.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
fossiilivapaa,
hiilivapaa,
GTK,
Geologinen tutkimuskeskus,
biopohjainen,
sähköenergia,
ydinvoima,
kuluttaminen,
kulutuksen vähentäminen
|
Sunnuntai 31.7.2022 klo 8:29

Kotkan Meripäivät ja Aviador Kustannus järjestivät tämänvuotisiin meripäiviin liittyen Pullopostia Mereltä -nimisen kirjoituskilpailun. Kirjoittajalle – olipa hän ammattilainen tai ei – tällainen kilpailu on aina mahdollisuus kokeilla omia rajojaan, tai aivan jotakin uutta.
Kilpailuun otti osaa yli 340 kirjoittajaa, joten väitteet suomalaisten huonosta luku- ja kirjoitusharrastuksesta voi ainakin hetkeksi unohtaa. Kilpailussa kaksitoista parhaaksi valittua tekstiä julkaistiin Pullopostia mereltä -nimisessä antologiassa viime perjantaina. Oma Kadotetut -niminen novellini on yksi noista teksteistä, sijoituin kilpailussa sillä toiseksi. Sekä perjantaisessa palkintojenjakotilaisuudessa että nyt antologiaa lukiessani huomioni on kiinnittynyt siihen moninaiseen kirjoon elämänkokemuksia, joka näkyy sekä teksteissä että niiden kirjoittajissa. Lopputuloksena ei voi olla mitään muuta kuin monimuotoinen kudelma erilaisia kuvauksia, käsityksiä ja ajatuksia merestä, yhdestä tämän yhteisen Telluksemme merkittävimmästä elementistä. Olen osallistunut kirjoituskilpailuihin useita kertoja sekä kirjoittajana, tekstien arvioijana että päätuomarina. Juuri mikään muu asia ei anna tarinoita rakastavalle ja niitä itsekin kirjoittavalle ihmiselle sitä kokemusta, mitä erilaisten tekstien lähtökohtien ja niiden toteutuksen miettiminen antaa. Sana kilpailu unohtuu hyvin nopeasti sekä itse kirjoittaessa että muiden tekstejä lukiessa. Jokainen omaäänisyydessään onnistunut tuotos on jo saavutus itsessään. Viis mitalisijoista – tämä kirjoittajan työ on jatkuvaa etsimistä, ja joskus myös jonkin löytämistä. Kun sitä tekee nimettömänä ja nimimerkin suojissa, on myös vapaa niistä ennakkokäsityksistä, joita joillakin aikaisempia tekstejäni lukeneella antologiaan tarttujilla saattaisi olla.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Pullopostia mereltä,
Aviador Kustannus,
antologia,
Kadotetut,
novelli,
kirjailijan työ,
Martti Linna
|
Perjantai 22.7.2022 klo 11:59

Eilen lähetin kustantajalle omat kommenttini syyskuussa ilmestyvän romaanini taittovedoksesta. Tuollainen vedos on minulle aina tärkeä merkkipaalu uuden teoksen synnyssä: nyt tiedän, miltä luomani tarinan sivut näyttävät myös painetussa kirjassa.
Olen katsellut jo kohtuullisen pitkän aikaa Suomen vuosien 1917 ja 1918 tapahtumia kahden nuorukaisen - kajaanilaisen ja haminalaisen - silmin. Erilaisia versioita tarinasta taitaa olla koneellani jo kahdeksan kappaletta. Vähitellen tarina (lue: merkkimäärä) on tiivistynyt siksi, joka minulle taitettuna lähetettiin tarkastettavaksi .
Siitä ei liene toista sanaa, etteikö syyskuussa ilmestyvä romaanini Tämä nuori maa olisi omaa käsialaani. Syntyprosessissa käsikirjoituksesta valmiiksi romaaniksi on kuitenkin mukana monta muutakin ihmistä.
Kustantajan tiimi, ja viime kädessä kustannuspäällikkö siellä on tehnyt päätöksen, että juuri tämä käsikirjoitus kannattaa julkaista. Graafikko suunnitteli teokselle sen ulkoasun. Kustannustoimittaja on tässä kesän aikana tehnyt kanssani hyvää yhteistyötä teoksen muokkaamisessa julkaisukuntoon. Ja nyt, ihan viimeksi taittaja on suunnitellut kirjan sivuja sellaisiksi, että kirja olisi mahdollisimman miellyttävä "käyttöliitymä" tulevan lukijansa käsissä.
Syvä kumarrukseni heille! Samoin kuin heille lukemattomille, jotka kohta esittelevät, lajittelevat, luetteloivat ja hyllyttävät kirjaani kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Eikä unohtaa sovi heitäkään, jotka ovat tehneet jotakin romaanini hyväksi - tietämättään - jo ennen tätä hetkeä.
Eli kaiken käyttämäni lähdeaineiston tuottaneita tietokirjailijoita, toimittajia, tutkijoita, ja monta muuta. Harva asia syntyy täydellisessä tyhjiössä. Ei ainakaan 440-sivuinen romaani.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Martti Linna,
Tämä nuori maa,
kirjailijan työ,
kustantaminen,
oikovedos,
Karisto
|
Lauantai 2.7.2022 klo 16:34

Yhden määritelmän mukaan käsikirjoitettu draama on elämää, josta on leikattu tylsät kohdat pois. Kirjoittajan suuri haaste on siis löytää kultainen keskitie ihmiselämän arkisen tylsyyden ja sen huippukohtien välillä. Olen kierrellyt tällä viikolla Kainuuta presidentti, valtiomies Urho Kaleva Kekkosen jalanjäljillä. Oikeasti olen kulkenut sen nimisen ihmisen jalanjäljissä, lähtien hänen nuoruusvuosistaan ja piipahtaen useissa paikoissa, joissa hän kävi vasta vanhemmalla iällä. Koska kirjoitan hänen elämäänsä sivuavaa fiktiivistä romaanisarjaa, olen käynyt myös monessa sellaisessa paikassa, jossa hän olisi saattanut käydä.
Kirjailijana, tarinankertojana minä kuvittelen, mitä Kainuussa ja lähiseudulla tapahtui/olisi voinut tapahtua sata vuotta sitten. Tukenani on vino pino muistiin kirjattua aineistoa erilaisista lähteistä. Tämänkesäisen kiertomatkani tarkoituksena on nähdä omin silmin niitä paikkoja, joissa romaanissa tapahtuu jotakin. Jonkin sortin ”kuudennella aistilla” yritän tavoittaa tunnelmia, jotka täällä tuolloin vallitsivat. Niitä löytyy rakennuksista ja niiden seinistä, jotka olivat jo silloin olemassa. Museoista, näyttelyistä ja nykykainuulaisista ihmisistä. Hiljattain havahduimme erään keskustelukumppanini kanssa siihen, ettei englantilaista laatudraamaa edustavassa Downton Abbey -televisiosarjassa käydä koskaan vessassa. Kartanotarinan päähenkilöt eivät koskaan tule kuviin pesuhuoneesta hiukset märkinä ja sekaisina. Kukaan ei kompastu kartanon upean päärakennuksen edessä kiveen tai kiroa ilman, että sillä on jokin tarkoitus tarinan kuljettamisessa. Tuolta osin väittämä että draama on elämää josta on leikattu tylsät osat pois, näyttäisi pitävän paikkansa. Arkinen, tylsä, toistuva, ikävä, likainen elämä ei ole kivaa. Siitä ei haluta kuulla, siitä ei haluta lukea eikä siitä ole katsottavaksi.
… vai onko? Jotkut taitavat tarinankertojat siinä aika-ajoin onnistuvat, mutta silloin tuota arkea ja kurjuutta on väritettävä toiseen suuntaan: yhä arkisemmaksi ja kurjemmaksi. Itselleni tulee esimerkiksi romaaneista mieleen Joel Lehtosen mainio Putkinotko, ja elokuvista Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia. Tavallisempaa, kurjempaa, ja kuitenkin samalla kiinnostavaa tarinanpunontaa on vaikea keksiä.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Martti Linna,
Tämä nuori maa,
Kainuu,
Urho Kekkonen,
Joel Lehtonen,
Putkinotko,
Mikko Niskanen,
Kahdeksan surmanluotia,
draama,
draaman kaari,
Downton Abbey
|
Torstai 23.6.2022 klo 9:32

Ukrainassa syttyneen sodan myötä olen miettinyt sitä, millaisina hetkinä me käytämme naamioita ja miksi niin teemme. Erilaiset maskit, naamiot ja suojaukset peittävät ja paljastavat isoja asioita itsestämme.
”Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.” Näin totesi helmikuun 24. päivän tiedotustilaisuudessaan presidenttimme Sauli Niinistö. Se oli hyvä ja tyhjentävä toteamus. Halu ja pyrkimys sodan sytyttämiseen oli ollut kauan nähtävissä, mutta meidän oli vaikea uskoa sen syttyvän. Naamiot olivat täyttäneet tehtävänsä. En usko, että kukaan meistä selviää elämästään ilman naamioiden käyttämistä. Kun ihminen yllätetään perusteellisesti, häntä loukataan verisesti tai eteen tulee jotakin muuta ikävää, on ensimmäinen luonnollinen reaktio vetää naamio ylleen. Se voi olla hällä väliä -naamari, aggressiivinen vastahyökkäysnaamio, pannaan tämä leikiksi -naamari, kyllähän minä tämän tiesin -maski tai jotakin muuta. Variaatioiden määrä lienee rajaton. Lienet sinäkin tavannut ihmisen, joka käyttää yhteiskunnassa jonkinlaista valtaa toisten ihmisten ylitse. Usein hän kantaa sen ulkoisena merkkinä kravattia, siistiä pikkutakkia ja jotakin titteliä. Jos kysymyksessä on nainen, maskiin saattaa kuulua siisti kampaus, ja harmahtavan tai vihertäväniloton jakkupuku. Iloisen väristä mekkoa ei välttämättä koeta luotettavana. Kun kohtaat saman ihmisen hänen vapaa-ajallaan linttaan jo aikoja sitten astutuissa lenkkareissa ja maalitahraisissa verkkareissa joudut väkisinkin miettimään, kumpiko kovin erilaisista maskeerauksista on lähempänä Tärkeän ihmisen aidointa sisintä. Vaaka kallistuu arvailuissamme usein tuon harmittoman verkkariveikon puoleen. Vaan onkohan tulkintamme aina oikea?
Jokainen, joka on joskus elämänsä aikana rakastunut toiseen ihmiseen, tietää kuinka tärkeä hetki maskinsa pudottaminen on. Se hetki, kun luopuu näyttelemästä ”parempaa” ihmistä kuin oikeasti onkaan, ja paljastaa rakkautensa kohteelle tunteensa ja oman haavoittuvuutensa. Jos noina hetkinä saa vastarakkauden sijasta sisäänsä muita pistoksia ja kokee sitä usein, voi olla että suojaava maski saa pysyvän sijansa ihmisen kasvoilla. Tuo lienee yksi kuvatuimmista aiheista maailmankirjallisuudessa. Maski voi olla myös positiivinen asia. Kun katselee jääkiekkokatsomossa naamansa sinivalkoisin värein tuhrineita kisaturisteja, tai tuoretta maailmanmestaruutta toreilla juhlivaa kansaa, tulee väkisinkin miettineeksi onko kysymyksessä aito asia. Onko ilon ja voitonhuuman näyttäminen julkisesti ja osana joukkoa helpompaa, kun sen voi jakaa jonkin isomman joukon osana ja suojissa? Kuinka moni juhlijoista ja kannattajista on mukana vain siksi, että yrittää kokea jotakin sellaista tunnetta, jota näkee/arvelee muiden tuntevan?
Hyvän, teflonpintaisen naamion rakentamiseen itselleen kuluu aikaa. Toisilta meistä se onnistuu paremmin kuin toisilta. Ehkä joskus käy niin, että siitä naamiosta tulee aidompi kuin alkuperäisestä mallista, ja ihminen alkaa itsekin uskoa siihen. Se lienee yksi syy siihen, miksi sodat syttyvät.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Nyt naamiot on riisuttu,
Sauli Niinistö,
naamio,
maski,
Ukrainan sota,
tunteiden piilottaminen,
Martti Linna
|
Tiistai 24.5.2022 klo 12:31

Ellei ole niin sanottu hikikuntoilija, antaa luonnon havainnoiminen eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina mielihyvää vaikka ihan tavallisella koirankusetuslenkillä. Kohtuullisia kuvia ottava digikamera, pari luontokirjaa ja netti viimeistelevät harrastuksen, joka ei maksa maltaita. Metsäalan koulutuksen saaneena olen opiskellut paljonkin luontoon liittyviä asioita. Eli tunnen yleisimmät maassamme tavattavat lintu-, kasvi- ja nisäkäslajit, sienet, hyönteiset ja niiden elinpaikat. Mutta vasta aivan viime vuosina, kun olen alkanut kantaa kameraa mukanani, olen oppinut enemmän siitä, miten se ihan oikea reaalimaailma – eli luonto ympärillämme - toimii.
Tunnustetaan suoraan: nuorempana oli olevinaan kiire. Lenkit piti tehdä juosten, että kunto nousee. Päässä pyörivät työhön, tai muihin murheisiin liittyvät asiat. ”Onneksi” iän mukanaan tuomat vaivat ovat hillinneet osaltaan tuota valitettavan yleistä kansantautia. Kamera on matkakaveri, joka opettaa ihmistä pysähtymään ja liikkumaan hitaammin. Muuten ei välttämättä pääse elävän kohteen lähelle, ennen kuin se karkaa pois. Katse oppii hakemaan läheltä ja kaukaa sellaisia asioita, jotka ovat kuvaamisen väärtejä. Vähitellen oppii tietämään, milloin kannattaa painaa laukaisinta, ja miten kuvaa kannattaa rajata. Olen oppinut tunnistamaan sellaisia lajeja, joita en ennen tuntenut. Viime viikolla kuvasin sinisuohaukan saalistamassa myyriä. Yllä oleva kauniskukkainen kalliokasvi olisi jäänyt ilman kameraa huomaamatta ja nimeämättä. Kameran kanssa liikkumisesta ei kannata ottaa suorituspaineita. Kaikkia eliölajeja ei tarvitse oppia ulkoa. Divareista saa tosi hyviä tunnistusoppaita muutamalla eurolla. Kun kuvan – sen suttuisenkin – avaa kotona tietokoneen näytölle, voi kaikessa rauhassa tutkia linnun tai kasvin ulkoasua. Netistä löytyvä luontoportti.com on verraton apu kotimaisten lajien tunnistamisessa. Vähitellen kameran kantamisesta ulkona tulee tapa. Eikä se ole pois kuntoilusta eikä asioiden työstämisestä mielessään. Voi olla, että askeleet vievät sellaisille poluille, joilla en ole ennen käynyt. Ja ihmisen pää on sellaiseksi tehty, että mielensä irrottaminen arjen ongelmista luonnon seuraamiseen voi tuoda alitajunnasta pintaan ratkaisut kinkkisiinkin ongelmiin.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Martti Linna,
luontokuvaus,
kamera,
kasvien tunnistaminen,
ruotsinlituruoho,
luontoretki
|
Torstai 12.5.2022 klo 14:10

1920-luvun alussa vallankumouksen mylläämästä Venäjästä irrottautuneet Puola ja Latvia tekivät hartiavoimin töitä saadakseen muut niin sanotut ”reunavaltiot” eli Liettuan, Viron ja Suomen kanssaan puolustusliittoon. Silloin se ei onnistunut. Satakunta vuotta myöhemmin nuo valtiot näyttävät olevan kaikki kohta yhteisessä puolustusliitossa. Ironista kyllä, aloitteen asiassa teki Venäjä.
Suomen historiassa on itsenäistymistaistelun sankareiksi nostettu maan sisällä vaikuttaneet itsenäisyysaktivistit, ja Saksaan jääkärioppiin lähteneet nuoret miehet. Kun jääkärit palasivat pääosin keväällä 1918 Suomeen, lähes kaikista heistä leivottiin joko upseereita tai aliupseereita valkoiseen armeijaan. Siitä huolimatta, että suurin osa heistä oli palvellut Saksan itärintamalla tavallisina rivimiehinä. Kevään kahdeksantoista valkoisen armeijan johtopaikoille tarvittiin kuitenkin Venäjän keisarillisessa armeijassa esikuntatyötä oppineita, ja käytännön johtamista ensimmäisen maailmansodan joukko-osastoissa harjoitelleita suomensukuisia, noita Venäjän vallankumoukselta tänne pelastuneita upseereita. He myös paljolti kehittivät sen armeijan ja ne taistelutavat, jotka laittoivat talvella 1939-1940 sulun puna-armeijan juhlamarssille Suomeen. Vuoden 1921 alussa kaikki kahdeksan puolustustusvoimien aktiivikenraalia kuuluivat tähän joukkoon. Tilanne oli lähestulkoon sama kaikissa Venäjän reunavaltioissa.
Vuonna 1900 syntynyt Urho Kaleva Kekkonen oli nuoruudessaan kova ryssänvihaaja. Venäjän kieli ei tarttunut Kajaanin yhteiskoulussa millään hänen päähänsä. Siitä huolimatta, toisen maailmansodan jälkeen aina 1970-luvun lopulle saakka häntä kutsuttiin pilkallisesti Siperian vinttikoiraksi, kun hän reissasi niin usein Neuvostoliitoksi muuttuneessa itänaapurissa vakuuttamassa sikäläistä johtoa piskuisen Suomen Ystävyydestä, Yhtenäisyydestä ja keskinäisestä Avunannosta. Siitä, ohjaako ihmisten, kansojen ja kansakuntien elämää jokin korkeampi voima, ei maailmalla vallitse kattavaa yksimielisyyttä. Mutta jos sellainen voima on olemassa, niin ei siltä ainakaan ironian tajua puutu.
LUKUVINKKI: Mirko Harjula: ”Ryssänupseerit”. Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914-1956. BoD, painovuotta ei merkitty.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Suomi 1918,
sisällissota,
vapaussota,
Venäjä,
Neuvosto-Venäjä,
Urho Kekkonen,
Martti Linna,
Mirko Harjula
|
Maanantai 2.5.2022 klo 11:50

”Sanomalehtimiehen pitää aina kirjoittaa, vaikka ei aina olisi mitä kirjoittaisikaan. Ja kun ei ole oikein selvillä siitä, mitä kirjoittaa, niin silloin hyvin useasti tulee kirjoittaneeksi sellaista sekasotkua, jota ei oikein itsekään ymmärrä. Sellaista sekasotkua nimitetään meidän maamme kielellä hölynpölyksi.” Noin kirjoitti nuori toimittaja Urho Kaleva Kekkonen Kajaanin Lehdessä 21. heinäkuuta vuonna 1919. Vaikka tuosta on kulunut aikaa jo satakunta vuotta, on Suomen pitkäaikaisen presidentin silloinen havainto yhä ajankohtainen. Tänä päivänä toimittajan työtä tekevällä on yleensä taustalla monipuolinen koulutus. Hänellä on käytössään runsaasti erilaisia hakupalveluja, ja paljon dokumentoitua tietoa erilaisista aihepiireistä. Juttuja on kirjoitettu tässäkin maassa eri aiheista niin paljon, että verrokkiaineistoa löytyy varmasti, kaikista mahdollisista ja mahdottomistakin aiheista. Lähtökohta on kuitenkin sama. Sanomalehtimiehen ja -naisen täytyy kirjoittaa, sillä se on media-alalle hakeutuneen tapa hahmottaa maailmaa. Sata vuotta sitten kuvallinen viestintä oli lehdissä vähäistä. Liikkuvan kuvan käyttäminen jutun tekemisessä tuskin edes kävi silloisten journalistien päiväunissa. Äänikään ei kulkenut kauemmas, kuin sinne minne sen sai kantamaan omalla karjaisullaan. Nykyisin on käytettävissä sekä kirjoitettua sanaa, kuvaa että ääntä. Kesällä 1919 Urho Kaleva Kekkonen tarkoitti nuo sanansa pilkaksi kotikaupunkinsa toisen, eli kilpailevan lehden toimitukselliselle linjalle. Silti niissä on totuuden siemen tämänkin päivän journalisteille. Kun paljon kirjoittaa/äänittää/kuvaa, on hölynpölyn tuottamisen vaara aina läsnä.
Karisto julkaisee syyskuussa 2022 Urho Kekkosen ja itsenäisen Suomen nuoruusvuosista kertovan romaanini Tämä nuori maa.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Urho Kekkonen,
Kajaanin Lehti,
hölynpöly,
journnalismi,
lehtikirjoittaminen,
Martti Linna,
Tämä nuori maa
|
Maanantai 25.4.2022 klo 9:57

Venäjän hyökättyä raa’asti Ukrainaan, joutuu Suomi miettimään uudelleen turvallisuuspolitiikkaansa. Kun on kysymys mielipiteistä, on leimakirves jälleen ahkerassa käytössä.
Takavuosina, kun elimme vielä rauhanomaista yhteiseloa suuren ja ystävällisen itänaapurin kanssa, oli varsinkin politiittisesti aktiivisen henkilön viisasta piilottaa mahdolliset myönteiset ajatuksensa Pohjois-Atlantin puolustusliitto Natosta. En tiedä, kuka Suomessa ensimmäisenä käytti haukka-nimitystä Naton yhteydessä. Tällä vuosituhannella haukasta on puhunut useampikin suomalainen poliitikko, muun muassa Paavo Väyrynen. Muistelen kuitenkin, että nimitystä on käytetty jo paljon aiemmin, ainakin 90-luvulta lähtien. Haukka on paitsi upea eläin, myös vahva vertauskuva. Se viittaa voimaan, saalistamiseen ja asioiden ratkaisemiseen väkivallalla. Sen vastakohta lintumaailmassa ja rauhanaatteessa lienee useimmiten kyyhkynen. Tätä kirjoittaessani elämme ehkä historiallisessa käännekohdassa. Venäjän toiminta Ukrainassa on ajamassa Suomea Naton jäseneksi, ja jäsenyydellä – ilmeisesti – on kansalaisten parissa laajaa kannatusta. Sitä todistavat mielipidekyselyt, joita en usko – toisin kuin eräillä netin keskustelupalstoilla väitetään – peukaloiduiksi. Oma, ihmisten kanssa keskustellen luotu mutu-tuntumani päätyy samanlaiseen arvioon. Kansaa ja päättäjiä on kehotettu keskustelemaan mahdollisen jäsenyyden hyvistä ja huonoista puolista, sekä sen vaihtoehdoista. Vaihtoehtojahan on aina, jonkun mielestä hyviä ja jonkun toisen mielestä huonoja. On osa demokraattista päätöksentekoa, että jokaisella on oikeus ilmasta mielipiteensä yhteisistä asioista. Se on asia, joka erottaa kansanvaltaisen päätöksenteon monista muista hallintomalleista. Siihen nähden on ikävää, että Nato-jäsenyyteen kielteisesti suhtautuva, ja siitä julkisesti kertova henkilö leimataan näinä päivinä julkisessa sanassa ja sosiaalisen median ”keskusteluissa” usein Putinistiksi. Tämä kohtalo on näköjään tullut esimerkiksi Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontulan osaksi. Häntä haastatellaan asian tiimoilta mm. tämänpäiväisessä (25.4.) Hesarissa. Olen näköjään pohtinut mahdollista jäsenyyttä pitkälle samoilta kanteilta kuin Kontulakin. Olen kuitenkin päätynyt pohdintani tuloksena toisenlaiseen mielipiteeseen, eli kannattamaan mahdollisen jäsenyyden hakemista. Ennen Krimin valtausta vuonna 2014 olin asian suhteen vielä eri linjoilla.
Kunnioitan silti Kontulan näkemystä. Haukoista ja Putineista viis – varmin tapa säilyttää arvokas demokraattinen päätöksentekotapamme, on oikeus mielipiteensä muodostamisen vapauteen. Sillä jos tapaat henkilön joka sanoo varmaksi tietävänsä mitä tulevaisuudessa tapahtuu, niin hänet kannattaa kiertää kaukaa.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Putinisti,
Nato-haukka,
Martti Linna,
Paavo Väyrynen,
Anna Kontula,
Ukraina,
mielipiteenvapaus,
leimakirves
|
Sunnuntai 17.4.2022 klo 10:59

Olenko joskus päästänyt suustani vihapuhetta? Todennäköisesti olen, mutta en ole jäänyt siitä kiinni. Entä loukkaavaa puhetta? Varmasti, ja niin tulen tekemään vastakin. Äskettäisen kansanedustaja Päivi Räsäsen vihapuheoikeudenkäynnin tiimoilta lienee moni muukin miettinyt sitä, mitä vihapuhe on. Suomen lainsäädäntö ei määrittele erikseen sitä, mitä pidetään viharikoksena. Suomeksi: asiassa on aina olemassa tulkinnan varaa. Suomen poliisin nettisivujen mukaan viharikoksella tarkoitetaan sellaista rikollista tekoa, jonka motiivina on ennakkoluulo tai vihamielisyys tiettyä kansanryhmää kohtaan. On huomattava, että tällä tavoin määritelty viharikos voi kohdistua myös valtaväestöön kuuluvaa ihmistä/ihmisiä kohtaan. Vihapuhe on viharikos. Se voi saada alkunsa kohdehenkilön rodusta, ihonväristä, syntyperästä tai monesta muusta asiasta. Poliisin nettisivuilta löytyy pitkä litania mahdollisia motiiveja. Tuo listaus laittaa miettimään.
Tällä hetkellä olen vihainen venäläisille Ukrainassa menossa olevan kansanmurhan ja valloitussodan johdosta. Syyllistynkö siinä viharikokseen? Kun tapaan vierasta kieltä puhuvia ihmisiä, olen vähän enemmän varuillani tekemisteni ja olemiseni kanssa, ennen kuin tutustun heihin paremmin. Onko rikollista tuntea sillä tavoin ennakkoluuloa? Minusta se on silkkaa terveellistä, ja ihmisen alkukantaisiin vaistoihin pohjautuvaa varovaisuutta. Päivi Räsäsen oikeudenkäynnin yhteydessä häntä syytettiin netti- ja yleisönosastokirjoituksissa paitsi vihapuheesta, myös loukkaavasta puheesta jotakin kansanryhmää vastaan. Häneltä toivottiin sellaisten puheiden lopettamista. Luulen, ettei kansanedustaja Räsänen kykene niin tekemään. En kykene itsekään. Vihapuhe on jotakin, joka voidaan kriminalisoida lain edessä edellä mainituilla perusteilla, kun teko kohdistuu johonkin tiettyyn kansanryhmään. Toisen ihmisen loukkaamista sanoin on mahdotonta kriminalisoida.
Loukkaaminen sanoilla on – valitettavasti – meille ihmisille arkipäiväistä toimintaa. Ihan siitä syystä, että sen asian ääneen sanominen joka loukkaa minua, ei välttämättä loukkaa sanojaa. Se ei ole hänelle tärkeä asia, mutta minulle on. Määrittelemme omat rajamme eri tavalla. Ja jokaisella meistä on siihen täysi oikeus. Muuten emme pysty ihmisinä olemaan vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Se, että olemme eri mieltä asioista, vie niitä monta kertaa eteenpäin. Se pakottaa meidät miettimään asioita monelta eri kannalta – myös niiden toisenlaisten ihmisten kannalta.
Ellemme osaa tehdä niin, voi tuloksena olla katastrofi. Kuten Ukrainassa.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Vihapuhe,
loukkaava puhe,
Päivi Räsänen,
viharikos,
Martti Linna,
Ukraina
|
Torstai 24.3.2022 klo 10:09

”Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni.” -Urho Kekkonen, 1981: Vuosisatani 1.-
Me elolliset olennot elämme aina tässä ja nyt-hetkeä. Käytämme aikaamme ja tarmoamme niiden luonnollisten ja kuviteltujen tarpeiden tyydyttämiseen, joita meillä on. Ajoittain suunnittelemme tulevaisuutta. Toivomme ja pelkäämme sen tuovan erilaisia asioita tullessaan. Ajoittain päähämme pälkähtää muistumia menneistä tapahtumista. Niitä tulee, halusimmepa niitä tai emme.
Monta, monta vuotta sitten luin edellä lainatun lauseen presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) vuonna 1981 julkaistuista muistelmista. Lause ei jättänyt minua rauhaan. Tuli tarve ottaa selville, millaisia tapahtumia tuon lausahduksen taakse kätkeytyi.
Vasta 17-vuotias Kajaanin Sissi-Rykmentin sotilas Urho Kekkonen sai toukokuussa 1918 johdettavakseen ryhmän, joka teloitti täällä Haminassa, nykyisessä kotikaupungissani punaisiksi luokiteltuja ihmisiä. Noiden tapahtumien muisto ei ilmeisesti jättänyt Kekkosta koskaan rauhaan.
Eräässä toisessa kirjoituksessaan Kekkonen totesi, että aina kun hänelle tuli elämässään oikein tiukka paikka vastaan, hänelle palautuivat mieleen Haminan tapahtumat. Toukokuun 1918 tapahtumat eivät jättäneet minuakaan rauhaan. Syyskuussa 2022 ilmestyy niiden pohjalta kirjoittamani romaani Tämä nuori maa Kariston kustantamana. Kekkonen, ”Känä” tarvitsi yhden elämänsä kipeimmän asian selittämiseen yhden lauseen. Minä kirjoitin aiheesta 500-sivuisen romaanin yrittäessäni ymmärtää, mitä hän sanoillaan tarkoitti.
Romaanin kirjoittaminen on pitkä prosessi. Kun sitä aloitin, maailmassa vallitsi vielä pääosin rauhan tila, toisin kuin kevään 1918 Suomessa. En työhön ryhtyessäni arvannut, että romaanini ilmestyessä maailmassa vallitsee taas vakava poikkeustila.
Moni nuori mies ja nainen saa näistä päivistä Ukrainassa itselleen samanlaisen, ehkä elinikäisen trauman, jollaisen Känä sai itselleen Haminasta. Ei historia toista itseään: me ihmiset teemme sen ihan itse. Romaanini esitellään juuri julkaistussa Kariston kesän ja syksyn 2022 uutuuskirjaluettelossa.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Tämä nuori maa,
historiallinen romaani,
sotaromaani,
kevät 1918,
Tämä nuori maa,
Martti Linna,
Karisto,
Känä,
Urho Kekkonen,
Hamina 1918
|
Perjantai 18.3.2022 klo 10:51

Käsittämätön hyökkäys Ukrainaan on eristämässä itäistä naapuriamme henkisesti ja taloudellisesti muusta maailmasta. Mädän johdon sytyttämän sodan seuraukset tulevat näkymään Venäjällä pitkään. On silti hyvä muistaa, että se on naapurissamme myös tulevaisuudessa. Kuten jo J.K. Paasikivi aikoinaan sanoi, emme voi valita naapureitamme. Suomen ja Venäjän kohtalot ovat historian saatossa sivunneet toisiaan monta kertaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että tuo kohtalonyhteys katkeaisi tulevaisuudessakaan.
Yli 140-miljoonainen kansa itärajamme takana on aina ollut luonnollinen kauppakumppani suomalaisille. Monella suomalaisella on tavalla tai toisella sukujuuria Venäjällä. Tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä Suomenlahden pohjukassa sijaitseva Pietari oli suomalaisperäiseltä asukasluvultaan yksi maailman suurimpia ”suomalaisia” kaupunkeja.
Kulttuuriimme Venäjä on antanut paljon, puhutaanpa sitten suomen kielestä, musiikista, kirjallisuudesta, teatterista tai mistä tahansa kulttuurin alasta. Ja vastaavasti, moni suomalainen kulttuurintekijä on menestynyt mainiosti ihan viime vuosiin asti venäläisillä kulttuurin markkinoilla. En näe rajan tällä puolella mitään syytä hekumoinnille Venäjän nykyisestä ja tulevasta alennustilasta. Kelvottomalle valtionjohdolle on siellä ilmeisen kipeä asia myöntää, että suurvallan asemaa ei rakenneta nykymaailmassa enää pelon ja asemahdin varaan. Suurvalta-asema häviää tuotos/panos-laskennassa kirkkaasti hyville naapuruussuhteille. Niihin Venäjällä on pitkä matka Ukrainan tapahtumien jälkeen.
Niiden rakentamiseen on kuitenkin kaikki mahdollisuudet. Se ei tule ehkä toteutumaan minun elinaikanani, eikä ainakaan Vladimir Putinin valtakauden aikana. Resursseja parempaan kyllä on, jos niin halutaan.
Parempia aikoja odotellessa on syytä pitää mielessä, ettei nykyinen tilanne ole tavallisten venäläisten ihmisten vika. On syytä pitää se mielessään, ja tehdä omalta pieneltä osaltaan kaikkensa, että toivon pilkahdukset paremmasta pysyvät hengissä.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Venäjä,
Ukraina,
Ukrainan sota,
Suomen ja Venäjän suhteet,
Martti Linna,
J.K. Paasikivi,
Vladimir Putin,
naapuruussuhteet
|
Torstai 10.3.2022 klo 8:49

Historiaa on kutsuttu muun muassa ihmisten menneisyyttä tutkivaksi tieteeksi, tai tarinoiksi menneistä ajoista. Tulevaisuuden tutkiminen taas yrittää ymmärtää ja ennustaa sitä aikaa, jota kohti olemme menossa. Ensin kaksi vuotta maailmanlaajuista pandemiaa, ja nyttemmin Ukrainan sota ovat järkyttäneet pahasti kuvaamme ajasta jota tällä hetkellä, tässä ja nyt ihmiskunnan nykyisenä sukupolvena elämme. On asiassa hyviäkin puolia: kaikki-tänne-heti-mulle-nyt -tyyppiset ilmaisut ovat (ainakin julkisuudessa) merkittävästi vähentyneet. Ehkä on huomattu, että asiat ovat silloin hyvin, kun saan käydä illalla nukkumaan pelotta, vatsa täynnä ja edes jollakin lailla terveenä.
Nykyhetki rakentuu aina menneen ajan, menneiden sukupolvien työn varaan. Silloin tehtiin suurin osa niistä keksinnöistä, joiden varaan rakentuu ihmiskunnan hyvinvointi. Keksittiin hyviä asioita, kuten erilaisten maanviljelytapojen kehittäminen. Tehtiin huonoja asioita, kuten laajojen maa-alueiden pilaaminen elämiskelvottomiksi erilaisilla myrkyillä. Meillä on ainakin hämärä käsitys siitä miten elämä maapallolla, ihmiskunta ja oma kansakunta ovat ehkä saaneet alkunsa. Kun katsomme tulevaisuuteen, yritämme toiminnan eri tasoilla miettiä, millainen se tulee olemaan. Teemme suunnitelmia, varaudumme, ennakoimme. Niin yksittäisten ihmisten, kansakuntien kuin koko maailman tasolla. Se kuva on osin kuvitelmaa, osin se rakentuu nykyhetken ja osin historian tuntemuksemme varaan. Nykyhetki on historian ja tulevaisuuden välissä pirullinen ajanjakso. Ei se ihme ole, että siinä eläminen ahdistaa niin monia. Historiaa kun voi tulkita niin monin eri tavoin. Sieltä voi haikailla menneitä, monesti kuviteltuja ”hyviä” tai suuruuden aikoja. Sieltä voi kaivaa tehtyjä, tai ainakin kuviteltuja vääryyksiä oman toimintansa polttoaineeksi nykyhetkessä tai tulevaisuudessa. Ja tulevaisuudenkin voi ajatella niin monella eri tavalla.
Pahimmillaan tuloksena on katastrofi. Niin kuin tällä hetkellä Ukrainassa.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
historia,
historiantutkimus,
tulevaisuus,
tulevaisuudentutkimus,
Martti Linna,
John Steinbeck,
Ukraina,
nykyhetki
|
Torstai 24.2.2022 klo 8:53

Belgorod. Harkova. Odessa. Ja monet muut toisen maailmansodan taistelupaikat Ukrainassa.
Historian harrastajana on tuntunut pahalta lukea noiden kaupunkien nimiä sanomalehtien kartoista näinä päivinä. Tuskin ovat noilla seuduilla aivan turhaan kuolleiden venäläisten, ukrainalaisten, saksalaisten, unkarilaisten, romanialaisten, suomalaisten ja monien muiden maiden sotilaiden ja siviilien luut ehtineet murentua nimettömissä haudoissaan, kun samoilla seuduilla taistellaan taas. En ole koskaan käynyt Ukrainassa. Näkemieni kuvien ja elokuvien perusteella se on kaunis, asukkailleen elämisen arvoinen ja rakas maa. Sellainen, jossa heillä on oikeus elää ja päättää omista asioistaan ilman ulkopuolelta tulevaa sotilaallista uhkaa. Venäjällä olen käynyt useampaan kertaan, ja sekin on kaunis maa. Olen myös tavannut monia todella sydämellisiä ja hienoja venäläisiä ihmisiä. Venäläinen kulttuuri on antanut maailmalle paljon niin kirjallisuuden, musiikin kuin monen muunkin elämänalan saralla. Tavallista venäläistä tai ukrainalaista ihmistä ei ole mitään syytä vihata. Sen sijaan voi ihmetellä, onko itseään suurvallan johtajana pitävällä ihmisellä kanttia kävellä jonakin päivänä sodassa poikansa tai tyttärensä menettäneen äidin eteen, esittää surunvalittelunsa ja esittää järkevästi perusteltavissa oleva syy hänen suurelle menetykselleen, ja aloitetulle hyökkäyssodalle.
Ei sellaista ole.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Venäjä,
Ukraina,
Ukrainan sota,
rauha,
demokratia,
Martti Linna,
Bertrand Russell
|
Lauantai 12.2.2022 klo 11:29

Luin viikolla erään tunnetun, arvostamani brittidekkaristin uusimman suomennetun romaanin. Lukukokemus oli tälläkin kertaa hyvä – aina viimeisen kappaleen alkuun asti. Ollakseen kiinnostava romaanin on oltava monella tapaa hyvin tehty. Kielen on toimittava, ihmisten on oltava lihaa ja verta, miljöökuvauksen on oltava elävää. Sekään ei tee pahaa, jos teoksessa syntyy tavalla tai toisella jännitteitä, joiden voin odottaa purkautuvan/saavan selityksensä viimeistään viimeisillä sivuilla. Jotakin oli mennyt pieleen lukemani romaanin viimeistelyssä. Tuntui, kuin kirjailija olisi kesken kaiken kyllästynyt aiheeseensa ja sen sisällön kehittämiseen. Päähenkilö – joka dekkarissa on yleensä se, joka ratkoo rikoksia – istui viimeisillä sivuilla tarinaan aivan uutena henkilöhahmona tulleen ihmisen kanssa kahvipöytään. Hän vastasi vuolaasti selostamalla niihin kysymyksiin, joihin tämän lajityypin romaaneissa pitää aina vastata: kuka sen teki, miten hän sen teki ja miksi? Kun laitoin kirjan kannet kiinni, kävi mielessä pätevän kustannustoimittajan tavattoman iso rooli onnistuneen romaanin synnyttämisessä. Kustannustoimittajan nimeä ei yleensä kirjoiteta mihinkään kohtaan teoksessa. Ehkä monesti olisi syytä. Laiska kirjailija kirjoittaa laiskan teoksen. Hän (lue: myös minä) tyytyy suoltamaan tekstiä omalla mukavuusalueellaan. Ehkä sillä, joka on ennenkin toiminut. Me kirjailijat emme välttämättä aina näe omia helmasyntejämme: kiusallisesti toistuvia sanoja ja lauserakenteita, tarpeettomia henkilöhahmoja ja juonenpätkiä, täysin ylimääräisiä kappaleita. Ynnä monia muita turhia vesioksia, jotka poistamalla lopullisesta romaanista saisi aikaan paljon paremman. Tai niitä kehittämällä saisimme siihen kenties lisää iskua, yllättävyyttä ja väriä. Hyvä kustannustoimittaja on paljon muutakin kuin pelkkä kielenhuoltaja. Hän laittaa paljon kysymysmerkkejä käsiinsä saamaansa käsikirjoitukseen. Kirjailija on se, joka vastaa aina teokseen luomastaan maailmasta. Mutta ei se haitaksi ole, jos siinäkin paratiisissa on joku kiusallinen Eeva tai Aatami näkemässä asiat aivan toisin, kuin mitä sen luoja on ajatellut.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
romaani,
romaanin kirjoittaminen,
kustannustoimittaja,
kirjailijan työ,
Martti Linna
|
Lauantai 29.1.2022 klo 12:05

Joskus talvella 2005-2006 olin lukenut mittaani asti täyteen ruotsalaisia rikosromaaneja. Tiedättehän nämä teokset, joissa tapahtuu ensin äärettömän raaka murha. Sen jälkeen keski-ikäinen rikoskomisario istuu puiston penkille syömään jäätelöä ja pohtimaan, mitä kaikkea mätää yhteiskunnassa on.
Mielessäni alkoi muhia ajatus suomalaisesta rikosromaanista. Myönnetään: alun perin ajatus oli tehdä kotikutoista parodiaa noista ruotsalaisista esikuvista. Ja mikäs sellaiselle sopii paremmin miljööksi, kuin suomalainen lomakylä järven rannalla? Tarinan moottoriksi löytyi himokalastus. Ahvenen lailla rakastavan kalastaja-Ilpon vaimo katoaa, ja poliisin on käynnistettävä etsinnät. Testasin ajatusta parodiallisesta rikosromaanista Kouvolan Dekkaripäivillä. Tuo kesäinen tapahtuma on vuosikymmenten kuluessa ollut merkittävä asia monille suomalaisille dekkaristeille. Sitä se oli myös minulle: käsikirjoitukseni Ahventen valtakunta palkittiin kesän 2006 Dekkaripäivillä käsikirjoituskilpailussa kunniamaininnalla. Siitä rohkaistuin lähettämään tekstini pieneen, varsinkin rikosromaaneja julkaisseeseen ja vielä silloin suomussalmelaiseen Myllylahti -kustantamoon. Jotenkin minusta maalaispoikana tuntui, että Ahventen valtakunta sopisi juuri sen kustannusohjelmaan. Muistan, että kustantaja Mauno Moilanen ensin nikotteli käsikirjoitusta liian humoristiseksi. Hänen mielestään dekkareita lukevat ihmiset olivat (ainakin silloin) enemmän vakavamielistä kansaa. Käsikirjoitukseni oli kuitenkin Moilasten pariskunnan mielestä niin hyvä, että se kannatti julkaista. Ensimmäinen Reijo Sudenmaa -rikosromaanini ilmestyi vuonna 2007, eli tänä vuonna vietetään sarjan 15-vuotistaiteilijajuhlaa. Olen jotenkin mieltynyt tuohon Sudenmaahan, sarjassa rikoksia ratkovaan isoon ja sosiaalisesti melko kömpelöön ylikonstaapeliin. Mutta ennen kaikkea olen havainnut rikosromaanin erinomaiseksi työkaluksi erilaisten ihmisten välisten ristiriitojen kuvaamisessa. Sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan teosta, viimeisenä Impivaara (2019). Ahventen valtakunta käännettiin myös Ranskaan (2013), ja pääsi siellä kilvoittelemaan parhaan sinä vuonna käännetyn rikosromaanin tittelistä. Mitä tästä opimme? Kenties sen, että aina kannattaa lukea. Myöskin sellaisia kirjoja, jotka ärsyttävät.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Ahventen valtakunta,
Le Royaume des perches,
Martti Linna,
Kouvolan Dekkaripäivät,
Myllylahti,
kirjailijan työ,
Impivaara
|
Maanantai 24.1.2022 klo 9:05

Kirjoitan leipäni eteen myös lehtijuttuja. Hiljattain tein haastattelun pohjalta mielestäni napakan, 3000-merkkisen lehtijutun. Kuten hyvään journalistiseen tapaan kuuluu, lähetin tekstin haastatellulle luettavaksi, koska jutun eteenpäin toimittamisella ei ollut kiirettä.
Paluupostissa haastateltu kiitti hyvästä jutusta mutta ehdotti siihen lisäyksiä, jotka olisivat kasvattaneet sen lähes 5000 merkkiä pitkäksi. Harva haastateltava tietää, että nykyisin lehtijuttujakin usein ajatellaan tietyn kokoisina moduuleina: jos jutulle varataan palstatilaa tietty merkkimäärä, ei toimittaja voi luritella yhtään pidempää tarinaa – ei vaikka haluaisi. Lehtityöstä on ollut ainakin se hyöty, että kirjoja lukiessani ja televisiosarjoja katsoessani yritän miettiä myös sitä, mitä teoksen kirjoittajat jättävät kertomatta. Jos haluaa kirjoittaa Paanasen Jussin kiinnostavasta sotatiestä vuosina 1941-1944, on tietenkin varminta kirjoittaa koko tarina alusta loppuun.
… mutta tuskin se Jussin sotatie niin kiinnostava koko matkaltaan oli. Sarjan tuottajalla, tai romaanin kustantajalla saattaa olla sanansa sanottavana lopputulokseen. On siis valittava otoksia sieltä täältä matkan varrelta, sellaisia jotka tukevat tarinan teemaa, kertovat riittävästi Jussista ja muista päähenkilöistä, ja vieläpä sellaisia jotka saattavat kiinnostaa tarinaan eläytyvää katsojaa tai lukijaa.
Toivottavasti teoksen luoja on kuitenkin malttanut käydä kunnolla tuon koko Jussin sotatien lävitse. Vasta silloin tarinankertojalla on kykyä nostaa sieltä joitakin kohtia esille. Loput on jätettävä lukijan tai katsojan mielikuvituksen varaan. Samalla vähenee vaara siitä, että Jussi-parka joutuu sotimaan jatkosodan hyökkäysvaihetta vielä vuonna 1944. Sellaisenkin romaanin olen joskus nähnyt.
On jätettävä aukkoja, ja toivottava että riveistä ja niiden väleistä syntyy kiinteä, kiinnostava ja koskettava tarina.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
kirjailijan työ,
lehtijuttu,
tarina,
tarinan kerronta,
jatkosota,
Martti Linna,
romaani
|
Tiistai 11.1.2022 klo 8:36

Usein meitä kahdella jalalla kulkevia jaotellaan perusluonteittemme mukaan kahteen lahkoon. Toiseen kuuluvat ulospäin suuntautuneet eli ekstrovertit, toiseen mieleltään enemmän sisäänpäin kääntyneet eli introvertit.
Täysin puhdasveristä introverttiä tai ekstroverttiä tuskin on olemassa. Ainakin sellaiset ovat harvinaisia. Itselleni tulee sisäänpäin kääntyneistä ensimmäisenä mieleen eräs nuoruuteni Pielisjoella uitolla ollut vanhempi mieshenkilö. Teimme pitkän päivän kahdestaan töitä, keräten tukkilautoista karanneita uppopuita. Päivän lopuksi hän tunsi vihdoin olevansa pakotettu sanomaan yhden sanan: ”Kyllä…”
Digiaika on tuonut noiden kahden päälahkon rinnalle kolmannen perusluonteen. Sitä kutsutaan eevertiksi (kirjoitetaan usein myös muodossa e-vert). Eeverttinen ihminen seurustelee pääasiassa jonkin läppärin, tabletin tai älypuhelimen kaltaisen laitteen välityksellä. Näin tapahtuu sekä silloin, kun hän on fyysisesti yksin että silloin, kun hän on väkijoukon keskellä. Erotuksena intro- ja ekstrovertteihin, eevertti kuvittelee olevansa laitteensa kautta koko ajan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten, jopa koko maapallon ja suurten globaalien kysymysten kanssa. Joten häntä ei kannata suututtaa väittämällä, ettei hän ole läsnä silloin, kun haluat jutella. Jos kysyt häneltä neuvoa, hän vastaa sanomalla että katso netistä.
Maailmalla on kirjoitettu lukuisia ohjekirjoja siihen, kuinka intro- ja ekstroverttejä ihmisiä kannattaa lähestyä ja käsitellä. Kaikkia kolmea lahkoa tarvitaan, sillä jokaisella ihmisellä on omat vahvuutensa. Tämä pätee myös tuon kolmannen lahkon edustajiin. E-verttiä on nykytietämyksen mukaan parasta lähestyä sen jälkeen, kun hänen käyttämästään älylaitteesta loppuu akku. Silloin hän mielellään vastaa esittämiisi kommentteihin ja kysymyksiin. Heti, kun on saanut vehkeensä taas ladattua.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Martti Linna,
introvertti,
ekstrovertti,
digitaalisuus,
digiaika,
eevertti,
e-evertti
|
Torstai 6.1.2022 klo 9:50

Hello Mr Linna, I've read 2 (# 1 & 3) of the Reijo Sudenmaa series in French and in English. Unfortunately, it seems that the whole series are not available either in English or French . Is there a hope that it will be available eventually ? I love the series.
Tällaisen viestin aloituksen sain viikonloppuna Annelta Kanadan Montréalista. Ja voi jestas, että tuntui hyvältä! Kaksi Reijo Sudenmaa -sarjan jännitysromaaniani on käännetty ranskaksi, sarjan ensimmäinen teos Ahventen Valtakunta (Le royaume des perches) ja kolmas teos Kuolleita unelmia (La maison de vos rêves). Kummatkin käännökset ovat saaneet Ranskassa hyvin huomiota. Olen käynyt pariin kertaan kertomassa niistä sikäläisillä kirjamessuilla. Näköjään toimivat Kanadassakin. Median ja tapahtumajärjestäjien suoma huomio tuntuu toki hyvältä, jokaisen julkaisemani kirjan kohdalla. Moni hyvä kirja jää aivan liian vähälle huomiolle tässä maassa. Mutta kaikkein parasta on kuitenkin suoraan, ihan tavallisilta lukijoilta tuleva palaute. Eli se, miten he ovat tarinat kokeneet, ja mitä niistä irti saaneet. Heitä varten tätä kirjailijan joskus harmaatakin arkea eletään. Noilla Annen kirjoittamilla muutamilla sanoilla jaksan taas pitkään...
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Ahventen valtakunta,
Kuolleita unelmia,
Le royaume des perches,
La maison de vos rêves ,
Martti Linna,
kirjailijan työ,
lukijapalaute
|
« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »
|
|