Vihapuheesta, loukkaavasta puheesta ja niiden erosta

Sunnuntai 17.4.2022 klo 10:59

tulppaaneja, tulppaani, Kuva: Martti Linna

Olenko joskus päästänyt suustani vihapuhetta? Todennäköisesti olen, mutta en ole jäänyt siitä kiinni. Entä loukkaavaa puhetta? Varmasti, ja niin tulen tekemään vastakin.

Äskettäisen kansanedustaja Päivi Räsäsen vihapuheoikeudenkäynnin tiimoilta lienee moni muukin miettinyt sitä, mitä vihapuhe on. Suomen lainsäädäntö ei määrittele erikseen sitä, mitä pidetään viharikoksena. Suomeksi: asiassa on aina olemassa tulkinnan varaa.

Suomen poliisin nettisivujen mukaan viharikoksella tarkoitetaan sellaista rikollista tekoa, jonka motiivina on ennakkoluulo tai vihamielisyys tiettyä kansanryhmää kohtaan. On huomattava, että tällä tavoin määritelty viharikos voi kohdistua myös valtaväestöön kuuluvaa ihmistä/ihmisiä kohtaan.

Vihapuhe on viharikos. Se voi saada alkunsa kohdehenkilön rodusta, ihonväristä, syntyperästä tai monesta muusta asiasta. Poliisin nettisivuilta löytyy pitkä litania mahdollisia motiiveja. Tuo listaus laittaa miettimään.

Tällä hetkellä olen vihainen venäläisille Ukrainassa menossa olevan kansanmurhan ja valloitussodan johdosta. Syyllistynkö siinä viharikokseen? Kun tapaan vierasta kieltä puhuvia ihmisiä, olen vähän enemmän varuillani tekemisteni ja olemiseni kanssa, ennen kuin tutustun heihin paremmin. Onko rikollista tuntea sillä tavoin ennakkoluuloa? Minusta se on silkkaa terveellistä, ja ihmisen alkukantaisiin vaistoihin pohjautuvaa varovaisuutta.

Päivi Räsäsen oikeudenkäynnin yhteydessä häntä syytettiin netti- ja yleisönosastokirjoituksissa paitsi vihapuheesta, myös loukkaavasta puheesta jotakin kansanryhmää vastaan. Häneltä toivottiin sellaisten puheiden lopettamista.

Luulen, ettei kansanedustaja Räsänen kykene niin tekemään. En kykene itsekään. Vihapuhe on jotakin, joka voidaan kriminalisoida lain edessä edellä mainituilla perusteilla, kun teko kohdistuu johonkin tiettyyn kansanryhmään. Toisen ihmisen loukkaamista sanoin on mahdotonta kriminalisoida.

Loukkaaminen sanoilla on – valitettavasti – meille ihmisille arkipäiväistä toimintaa. Ihan siitä syystä, että sen asian ääneen sanominen joka loukkaa minua, ei välttämättä loukkaa sanojaa. Se ei ole hänelle tärkeä asia, mutta minulle on. Määrittelemme omat rajamme eri tavalla.

Ja jokaisella meistä on siihen täysi oikeus. Muuten emme pysty ihmisinä olemaan vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Se, että olemme eri mieltä asioista, vie niitä monta kertaa eteenpäin. Se pakottaa meidät miettimään asioita monelta eri kannalta – myös niiden toisenlaisten ihmisten kannalta.

Ellemme osaa tehdä niin, voi tuloksena olla katastrofi. Kuten Ukrainassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vihapuhe, loukkaava puhe, Päivi Räsänen, viharikos, Martti Linna, Ukraina

Historiallisen romaanin alku voi olla yhdessä lauseessa

Torstai 24.3.2022 klo 10:09

Tämä nuori maa, Martti Linna, Karisto

Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni.”
-Urho Kekkonen, 1981: Vuosisatani 1.-

Me elolliset olennot elämme aina tässä ja nyt-hetkeä. Käytämme aikaamme ja tarmoamme niiden luonnollisten ja kuviteltujen tarpeiden tyydyttämiseen, joita meillä on. Ajoittain suunnittelemme tulevaisuutta. Toivomme ja pelkäämme sen tuovan erilaisia asioita tullessaan. Ajoittain päähämme pälkähtää muistumia menneistä tapahtumista. Niitä tulee, halusimmepa niitä tai emme.

Monta, monta vuotta sitten luin edellä lainatun lauseen presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) vuonna 1981 julkaistuista muistelmista. Lause ei jättänyt minua rauhaan. Tuli tarve ottaa selville, millaisia tapahtumia tuon lausahduksen taakse kätkeytyi.

Vasta 17-vuotias Kajaanin Sissi-Rykmentin sotilas Urho Kekkonen sai toukokuussa 1918 johdettavakseen ryhmän, joka teloitti täällä Haminassa, nykyisessä kotikaupungissani punaisiksi luokiteltuja ihmisiä. Noiden tapahtumien muisto ei ilmeisesti jättänyt Kekkosta koskaan rauhaan.

Eräässä toisessa kirjoituksessaan Kekkonen totesi, että aina kun hänelle tuli elämässään oikein tiukka paikka vastaan, hänelle palautuivat mieleen Haminan tapahtumat. Toukokuun 1918 tapahtumat eivät jättäneet minuakaan rauhaan. Syyskuussa 2022 ilmestyy niiden pohjalta kirjoittamani romaani Tämä nuori maa Kariston kustantamana. Kekkonen, ”Känä” tarvitsi yhden elämänsä kipeimmän asian selittämiseen yhden lauseen. Minä kirjoitin aiheesta 500-sivuisen romaanin yrittäessäni ymmärtää, mitä hän sanoillaan tarkoitti.

Romaanin kirjoittaminen on pitkä prosessi. Kun sitä aloitin, maailmassa vallitsi vielä pääosin rauhan tila, toisin kuin kevään 1918 Suomessa. En työhön ryhtyessäni arvannut, että romaanini ilmestyessä maailmassa vallitsee taas vakava poikkeustila.

Moni nuori mies ja nainen saa näistä päivistä Ukrainassa itselleen samanlaisen, ehkä elinikäisen trauman, jollaisen Känä sai itselleen Haminasta. Ei historia toista itseään: me ihmiset teemme sen ihan itse.

Romaanini esitellään juuri julkaistussa Kariston kesän ja syksyn 2022 uutuuskirjaluettelossa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tämä nuori maa, historiallinen romaani, sotaromaani, kevät 1918, Tämä nuori maa, Martti Linna, Karisto, Känä, Urho Kekkonen, Hamina 1918

Putin lähtee, mutta Venäjä on silti naapurimme

Perjantai 18.3.2022 klo 10:51

Paulo Coelho, aforismi, Martti Linna, Kun kaikki päivät

Käsittämätön hyökkäys Ukrainaan on eristämässä itäistä naapuriamme henkisesti ja taloudellisesti muusta maailmasta. Mädän johdon sytyttämän sodan seuraukset tulevat näkymään Venäjällä pitkään. On silti hyvä muistaa, että se on naapurissamme myös tulevaisuudessa.

Kuten jo J.K. Paasikivi aikoinaan sanoi, emme voi valita naapureitamme. Suomen ja Venäjän kohtalot ovat historian saatossa sivunneet toisiaan monta kertaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että tuo kohtalonyhteys katkeaisi tulevaisuudessakaan.

Yli 140-miljoonainen kansa itärajamme takana on aina ollut luonnollinen kauppakumppani suomalaisille. Monella suomalaisella on tavalla tai toisella sukujuuria Venäjällä. Tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä Suomenlahden pohjukassa sijaitseva Pietari oli suomalaisperäiseltä asukasluvultaan yksi maailman suurimpia ”suomalaisia” kaupunkeja.

Kulttuuriimme Venäjä on antanut paljon, puhutaanpa sitten suomen kielestä, musiikista, kirjallisuudesta, teatterista tai mistä tahansa kulttuurin alasta. Ja vastaavasti, moni suomalainen kulttuurintekijä on menestynyt mainiosti ihan viime vuosiin asti venäläisillä kulttuurin markkinoilla.

En näe rajan tällä puolella mitään syytä hekumoinnille Venäjän nykyisestä ja tulevasta alennustilasta. Kelvottomalle valtionjohdolle on siellä ilmeisen kipeä asia myöntää, että suurvallan asemaa ei rakenneta nykymaailmassa enää pelon ja asemahdin varaan. Suurvalta-asema häviää tuotos/panos-laskennassa kirkkaasti hyville naapuruussuhteille. Niihin Venäjällä on pitkä matka Ukrainan tapahtumien jälkeen.

Niiden rakentamiseen on kuitenkin kaikki mahdollisuudet. Se ei tule ehkä toteutumaan minun elinaikanani, eikä ainakaan Vladimir Putinin valtakauden aikana. Resursseja parempaan kyllä on, jos niin halutaan.

Parempia aikoja odotellessa on syytä pitää mielessä, ettei nykyinen tilanne ole tavallisten venäläisten ihmisten vika. On syytä pitää se mielessään, ja tehdä omalta pieneltä osaltaan kaikkensa, että toivon pilkahdukset paremmasta pysyvät hengissä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Ukraina, Ukrainan sota, Suomen ja Venäjän suhteet, Martti Linna, J.K. Paasikivi, Vladimir Putin, naapuruussuhteet

Nykyhetki muodostuu historiasta ja tulevaisuudesta, ja se on sen pahin ongelma

Torstai 10.3.2022 klo 8:49

John Steinbeck, Kuva: Martti Linna

Historiaa on kutsuttu muun muassa ihmisten menneisyyttä tutkivaksi tieteeksi, tai tarinoiksi menneistä ajoista. Tulevaisuuden tutkiminen taas yrittää ymmärtää ja ennustaa sitä aikaa, jota kohti olemme menossa.

Ensin kaksi vuotta maailmanlaajuista pandemiaa, ja nyttemmin Ukrainan sota ovat järkyttäneet pahasti kuvaamme ajasta jota tällä hetkellä, tässä ja nyt ihmiskunnan nykyisenä sukupolvena elämme. On asiassa hyviäkin puolia: kaikki-tänne-heti-mulle-nyt -tyyppiset ilmaisut ovat (ainakin julkisuudessa) merkittävästi vähentyneet. Ehkä on huomattu, että asiat ovat silloin hyvin, kun saan käydä illalla nukkumaan pelotta, vatsa täynnä ja edes jollakin lailla terveenä.

Nykyhetki rakentuu aina menneen ajan, menneiden sukupolvien työn varaan. Silloin tehtiin suurin osa niistä keksinnöistä, joiden varaan rakentuu ihmiskunnan hyvinvointi. Keksittiin hyviä asioita, kuten erilaisten maanviljelytapojen kehittäminen. Tehtiin huonoja asioita, kuten laajojen maa-alueiden pilaaminen elämiskelvottomiksi erilaisilla myrkyillä. Meillä on ainakin hämärä käsitys siitä miten elämä maapallolla, ihmiskunta ja oma kansakunta ovat ehkä saaneet alkunsa.

Kun katsomme tulevaisuuteen, yritämme toiminnan eri tasoilla miettiä, millainen se tulee olemaan. Teemme suunnitelmia, varaudumme, ennakoimme. Niin yksittäisten ihmisten, kansakuntien kuin koko maailman tasolla. Se kuva on osin kuvitelmaa, osin se rakentuu nykyhetken ja osin historian tuntemuksemme varaan.

Nykyhetki on historian ja tulevaisuuden välissä pirullinen ajanjakso. Ei se ihme ole, että siinä eläminen ahdistaa niin monia. Historiaa kun voi tulkita niin monin eri tavoin. Sieltä voi haikailla menneitä, monesti kuviteltuja ”hyviä” tai suuruuden aikoja. Sieltä voi kaivaa tehtyjä, tai ainakin kuviteltuja vääryyksiä oman toimintansa polttoaineeksi nykyhetkessä tai tulevaisuudessa. Ja tulevaisuudenkin voi ajatella niin monella eri tavalla.

Pahimmillaan tuloksena on katastrofi. Niin kuin tällä hetkellä Ukrainassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: historia, historiantutkimus, tulevaisuus, tulevaisuudentutkimus, Martti Linna, John Steinbeck, Ukraina, nykyhetki

Sotilaiden äidit itkevät taas Ukrainassa ja Venäjällä

Torstai 24.2.2022 klo 8:53

Russellin_demokratia_pikkunetti.jpg

Belgorod. Harkova. Odessa. Ja monet muut toisen maailmansodan taistelupaikat Ukrainassa.

Historian harrastajana on tuntunut pahalta lukea noiden kaupunkien nimiä sanomalehtien kartoista näinä päivinä. Tuskin ovat noilla seuduilla aivan turhaan kuolleiden venäläisten, ukrainalaisten, saksalaisten, unkarilaisten, romanialaisten, suomalaisten ja monien muiden maiden sotilaiden ja siviilien luut ehtineet murentua nimettömissä haudoissaan, kun samoilla seuduilla taistellaan taas.

En ole koskaan käynyt Ukrainassa. Näkemieni kuvien ja elokuvien perusteella se on kaunis, asukkailleen elämisen arvoinen ja rakas maa. Sellainen, jossa heillä on oikeus elää ja päättää omista asioistaan ilman ulkopuolelta tulevaa sotilaallista uhkaa.

Venäjällä olen käynyt useampaan kertaan, ja sekin on kaunis maa. Olen myös tavannut monia todella sydämellisiä ja hienoja venäläisiä ihmisiä. Venäläinen kulttuuri on antanut maailmalle paljon niin kirjallisuuden, musiikin kuin monen muunkin elämänalan saralla. Tavallista venäläistä tai ukrainalaista ihmistä ei ole mitään syytä vihata.

Sen sijaan voi ihmetellä, onko itseään suurvallan johtajana pitävällä ihmisellä kanttia kävellä jonakin päivänä sodassa poikansa tai tyttärensä menettäneen äidin eteen, esittää surunvalittelunsa ja esittää järkevästi perusteltavissa oleva syy hänen suurelle menetykselleen, ja aloitetulle hyökkäyssodalle.

Ei sellaista ole.



Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Ukraina, Ukrainan sota, rauha, demokratia, Martti Linna, Bertrand Russell

Hyvä kustannustoimittaja on kirjailijalle oiva piiskuri

Lauantai 12.2.2022 klo 11:29

Lattea viikonloppu, tunnelma katossa, Kuva: Martti Linna

Luin viikolla erään tunnetun, arvostamani brittidekkaristin uusimman suomennetun romaanin. Lukukokemus oli tälläkin kertaa hyvä – aina viimeisen kappaleen alkuun asti.

Ollakseen kiinnostava romaanin on oltava monella tapaa hyvin tehty. Kielen on toimittava, ihmisten on oltava lihaa ja verta, miljöökuvauksen on oltava elävää. Sekään ei tee pahaa, jos teoksessa syntyy tavalla tai toisella jännitteitä, joiden voin odottaa purkautuvan/saavan selityksensä viimeistään viimeisillä sivuilla.

Jotakin oli mennyt pieleen lukemani romaanin viimeistelyssä. Tuntui, kuin kirjailija olisi kesken kaiken kyllästynyt aiheeseensa ja sen sisällön kehittämiseen. Päähenkilö – joka dekkarissa on yleensä se, joka ratkoo rikoksia – istui viimeisillä sivuilla tarinaan aivan uutena henkilöhahmona tulleen ihmisen kanssa kahvipöytään. Hän vastasi vuolaasti selostamalla niihin kysymyksiin, joihin tämän lajityypin romaaneissa pitää aina vastata: kuka sen teki, miten hän sen teki ja miksi?

Kun laitoin kirjan kannet kiinni, kävi mielessä pätevän kustannustoimittajan tavattoman iso rooli onnistuneen romaanin synnyttämisessä. Kustannustoimittajan nimeä ei yleensä kirjoiteta mihinkään kohtaan teoksessa. Ehkä monesti olisi syytä.

Laiska kirjailija kirjoittaa laiskan teoksen. Hän (lue: myös minä) tyytyy suoltamaan tekstiä omalla mukavuusalueellaan. Ehkä sillä, joka on ennenkin toiminut. Me kirjailijat emme välttämättä aina näe omia helmasyntejämme: kiusallisesti toistuvia sanoja ja lauserakenteita, tarpeettomia henkilöhahmoja ja juonenpätkiä, täysin ylimääräisiä kappaleita.

Ynnä monia muita turhia vesioksia, jotka poistamalla lopullisesta romaanista saisi aikaan paljon paremman. Tai niitä kehittämällä saisimme siihen kenties lisää iskua, yllättävyyttä ja väriä.

Hyvä kustannustoimittaja on paljon muutakin kuin pelkkä kielenhuoltaja. Hän laittaa paljon kysymysmerkkejä käsiinsä saamaansa käsikirjoitukseen. Kirjailija on se, joka vastaa aina teokseen luomastaan maailmasta. Mutta ei se haitaksi ole, jos siinäkin paratiisissa on joku kiusallinen Eeva tai Aatami näkemässä asiat aivan toisin, kuin mitä sen luoja on ajatellut.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: romaani, romaanin kirjoittaminen, kustannustoimittaja, kirjailijan työ, Martti Linna

Viisitoista vuotta Reijo Sudenmaa -rikosromaanisarjan esikoisesta

Lauantai 29.1.2022 klo 12:05

Sudenmaakooste_pikkunetti.jpg

Joskus talvella 2005-2006 olin lukenut mittaani asti täyteen ruotsalaisia rikosromaaneja. Tiedättehän nämä teokset, joissa tapahtuu ensin äärettömän raaka murha. Sen jälkeen keski-ikäinen rikoskomisario istuu puiston penkille syömään jäätelöä ja pohtimaan, mitä kaikkea mätää yhteiskunnassa on.

Mielessäni alkoi muhia ajatus suomalaisesta rikosromaanista. Myönnetään: alun perin ajatus oli tehdä kotikutoista parodiaa noista ruotsalaisista esikuvista. Ja mikäs sellaiselle sopii paremmin miljööksi, kuin suomalainen lomakylä järven rannalla? Tarinan moottoriksi löytyi himokalastus. Ahvenen lailla rakastavan kalastaja-Ilpon vaimo katoaa, ja poliisin on käynnistettävä etsinnät.

Testasin ajatusta parodiallisesta rikosromaanista Kouvolan Dekkaripäivillä. Tuo kesäinen tapahtuma on vuosikymmenten kuluessa ollut merkittävä asia monille suomalaisille dekkaristeille. Sitä se oli myös minulle: käsikirjoitukseni Ahventen valtakunta palkittiin kesän 2006 Dekkaripäivillä käsikirjoituskilpailussa kunniamaininnalla.

Siitä rohkaistuin lähettämään tekstini pieneen, varsinkin rikosromaaneja julkaisseeseen ja vielä silloin suomussalmelaiseen Myllylahti -kustantamoon. Jotenkin minusta maalaispoikana tuntui, että Ahventen valtakunta sopisi juuri sen kustannusohjelmaan.

Muistan, että kustantaja Mauno Moilanen ensin nikotteli käsikirjoitusta liian humoristiseksi. Hänen mielestään dekkareita lukevat ihmiset olivat (ainakin silloin) enemmän vakavamielistä kansaa. Käsikirjoitukseni oli kuitenkin Moilasten pariskunnan mielestä niin hyvä, että se kannatti julkaista.

Ensimmäinen Reijo Sudenmaa -rikosromaanini ilmestyi vuonna 2007, eli tänä vuonna vietetään sarjan 15-vuotistaiteilijajuhlaa. Olen jotenkin mieltynyt tuohon Sudenmaahan, sarjassa rikoksia ratkovaan isoon ja sosiaalisesti melko kömpelöön ylikonstaapeliin. Mutta ennen kaikkea olen havainnut rikosromaanin erinomaiseksi työkaluksi erilaisten ihmisten välisten ristiriitojen kuvaamisessa.

Sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan teosta, viimeisenä Impivaara (2019). Ahventen valtakunta käännettiin myös Ranskaan (2013), ja pääsi siellä kilvoittelemaan parhaan sinä vuonna käännetyn rikosromaanin tittelistä.

Mitä tästä opimme? Kenties sen, että aina kannattaa lukea. Myöskin sellaisia kirjoja, jotka ärsyttävät.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ahventen valtakunta, Le Royaume des perches, Martti Linna, Kouvolan Dekkaripäivät, Myllylahti, kirjailijan työ, Impivaara

Sillä on väliä, mitä tarinaan kirjoitetaan rivien väleihin

Maanantai 24.1.2022 klo 9:05

koira, Bruno Laakko, lepakko, Batman, kuva: Martti Linna

Kirjoitan leipäni eteen myös lehtijuttuja. Hiljattain tein haastattelun pohjalta mielestäni napakan, 3000-merkkisen lehtijutun. Kuten hyvään journalistiseen tapaan kuuluu, lähetin tekstin haastatellulle luettavaksi, koska jutun eteenpäin toimittamisella ei ollut kiirettä.

Paluupostissa haastateltu kiitti hyvästä jutusta mutta ehdotti siihen lisäyksiä, jotka olisivat kasvattaneet sen lähes 5000 merkkiä pitkäksi. Harva haastateltava tietää, että nykyisin lehtijuttujakin usein ajatellaan tietyn kokoisina moduuleina: jos jutulle varataan palstatilaa tietty merkkimäärä, ei toimittaja voi luritella yhtään pidempää tarinaa – ei vaikka haluaisi.

Lehtityöstä on ollut ainakin se hyöty, että kirjoja lukiessani ja televisiosarjoja katsoessani yritän miettiä myös sitä, mitä teoksen kirjoittajat jättävät kertomatta. Jos haluaa kirjoittaa Paanasen Jussin kiinnostavasta sotatiestä vuosina 1941-1944, on tietenkin varminta kirjoittaa koko tarina alusta loppuun.

… mutta tuskin se Jussin sotatie niin kiinnostava koko matkaltaan oli. Sarjan tuottajalla, tai romaanin kustantajalla saattaa olla sanansa sanottavana lopputulokseen. On siis valittava otoksia sieltä täältä matkan varrelta, sellaisia jotka tukevat tarinan teemaa, kertovat riittävästi Jussista ja muista päähenkilöistä, ja vieläpä sellaisia jotka saattavat kiinnostaa tarinaan eläytyvää katsojaa tai lukijaa.

Toivottavasti teoksen luoja on kuitenkin malttanut käydä kunnolla tuon koko Jussin sotatien lävitse. Vasta silloin tarinankertojalla on kykyä nostaa sieltä joitakin kohtia esille. Loput on jätettävä lukijan tai katsojan mielikuvituksen varaan. Samalla vähenee vaara siitä, että Jussi-parka joutuu sotimaan jatkosodan hyökkäysvaihetta vielä vuonna 1944. Sellaisenkin romaanin olen joskus nähnyt.

On jätettävä aukkoja, ja toivottava että riveistä ja niiden väleistä syntyy kiinteä, kiinnostava ja koskettava tarina.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjailijan työ, lehtijuttu, tarina, tarinan kerronta, jatkosota, Martti Linna, romaani

Mitäs me ekstrovertit, introvertit ja eevertit

Tiistai 11.1.2022 klo 8:36

ajatushautomo. Kuva: Martti Linna

Usein meitä kahdella jalalla kulkevia jaotellaan perusluonteittemme mukaan kahteen lahkoon. Toiseen kuuluvat ulospäin suuntautuneet eli ekstrovertit, toiseen mieleltään enemmän sisäänpäin kääntyneet eli introvertit.

Täysin puhdasveristä introverttiä tai ekstroverttiä tuskin on olemassa. Ainakin sellaiset ovat harvinaisia. Itselleni tulee sisäänpäin kääntyneistä ensimmäisenä mieleen eräs nuoruuteni Pielisjoella uitolla ollut vanhempi mieshenkilö. Teimme pitkän päivän kahdestaan töitä, keräten tukkilautoista karanneita uppopuita. Päivän lopuksi hän tunsi vihdoin olevansa pakotettu sanomaan yhden sanan: ”Kyllä…”

Digiaika on tuonut noiden kahden päälahkon rinnalle kolmannen perusluonteen. Sitä kutsutaan eevertiksi (kirjoitetaan usein myös muodossa e-vert). Eeverttinen ihminen seurustelee pääasiassa jonkin läppärin, tabletin tai älypuhelimen kaltaisen laitteen välityksellä. Näin tapahtuu sekä silloin, kun hän on fyysisesti yksin että silloin, kun hän on väkijoukon keskellä.

Erotuksena intro- ja ekstrovertteihin, eevertti kuvittelee olevansa laitteensa kautta koko ajan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten, jopa koko maapallon ja suurten globaalien kysymysten kanssa. Joten häntä ei kannata suututtaa väittämällä, ettei hän ole läsnä silloin, kun haluat jutella. Jos kysyt häneltä neuvoa, hän vastaa sanomalla että katso netistä.

Maailmalla on kirjoitettu lukuisia ohjekirjoja siihen, kuinka intro- ja ekstroverttejä ihmisiä kannattaa lähestyä ja käsitellä. Kaikkia kolmea lahkoa tarvitaan, sillä jokaisella ihmisellä on omat vahvuutensa. Tämä pätee myös tuon kolmannen lahkon edustajiin.

E-verttiä on nykytietämyksen mukaan parasta lähestyä sen jälkeen, kun hänen käyttämästään älylaitteesta loppuu akku. Silloin hän mielellään vastaa esittämiisi kommentteihin ja kysymyksiin. Heti, kun on saanut vehkeensä taas ladattua.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, introvertti, ekstrovertti, digitaalisuus, digiaika, eevertti, e-evertti

Se tunne, kun sain kirjastani lukijapalautetta Kanadasta

Torstai 6.1.2022 klo 9:50

Royaume_des_perches_netti_2022.jpg

Hello Mr Linna, I've read 2 (# 1 & 3) of the Reijo Sudenmaa series in French and in English. Unfortunately, it seems that the whole series are not available either in English or French . Is there a hope that it will be available eventually ? I love the series.

Tällaisen viestin aloituksen sain viikonloppuna Annelta Kanadan Montréalista. Ja voi jestas, että tuntui hyvältä!

Kaksi Reijo Sudenmaa -sarjan jännitysromaaniani on käännetty ranskaksi, sarjan ensimmäinen teos Ahventen Valtakunta (Le royaume des perches) ja kolmas teos Kuolleita unelmia (La maison de vos rêves). Kummatkin käännökset ovat saaneet Ranskassa hyvin huomiota. Olen käynyt pariin kertaan kertomassa niistä sikäläisillä kirjamessuilla. Näköjään toimivat Kanadassakin.

Median ja tapahtumajärjestäjien suoma huomio tuntuu toki hyvältä, jokaisen julkaisemani kirjan kohdalla. Moni hyvä kirja jää aivan liian vähälle huomiolle tässä maassa. Mutta kaikkein parasta on kuitenkin suoraan, ihan tavallisilta lukijoilta tuleva palaute. Eli se, miten he ovat tarinat kokeneet, ja mitä niistä irti saaneet.

Heitä varten tätä kirjailijan joskus harmaatakin arkea eletään. Noilla Annen kirjoittamilla muutamilla sanoilla jaksan taas pitkään...

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ahventen valtakunta, Kuolleita unelmia, Le royaume des perches, La maison de vos rêves , Martti Linna, kirjailijan työ, lukijapalaute

Kirjallisuusvuosi 2021 jää mieleen hyvässä ja pahassa

Perjantai 31.12.2021

kirjallisuusvuosi 2021, Kuva: Martti Linna, uusi vuosi 2022

Vuoden vaihtuessa on tapana katsoa sekä taakse- että eteenpäin. Tätä kirjoitettaessa on lähitulevaisuus pahasti sumun peitossa, kiitos edelleen erään pandemian. Katson siis tällä kertaa vain kulunutta vuotta.

Suomessa ja maailmalla on julkaistu tänä vuonna paljon sekä hyviä että huonoja kirjoja. Kumpaanko laariin mikäkin tuotos kuuluu, se jääköön kunkin lukijan ja kokijan ihan itsensä määriteltäväksi.

Olen lukenut kuluneena vuonna monta kirjaa, mutta juuri tänä vuonna ilmestyneitä todella vähän. Yksi itsekin kirjoittavan ihmisen kirouksista on, että luettavansa valikoi pitkälle kulloinkin työn alla olevan tuotoksensa ehdoilla. Ja siinä eivät kirjan uutuusarvot paljon paina: vanhin lukemani kaunokirjallinen teos julkaistiin jo syksyllä 1918, heti verisen sisällissodan jälkeen. Ajankuva, aatemaailma ja käytetty kieli tulivat elävinä sekä iholle että syvemmälle mieleen.

Kulunut vuosi on tarjonnut aiheita monenlaisille tuleville kirjoille. Oikeasti odotan, tulevatko yksinäisyydestä ja erillisyyden tunteesta kumpuavat teemat nousemaan lähivuosina enemmän näkösälle kirjojen aiheissa. Vanha ystävämme Venäjä, Venäjä ja Venäjä tarjoaa kosolti aprikoitavaa ainakin jännityskirjallisuuden taitajille. Jo tovin menossa ollut ympäristöteemojen vahvistuminen kustantamojen julkaisuluetteloissa tulee arvatenkin jatkumaan.

Vuosi oli taloudellisesti raskas monille kirjailijoille. Moni kirjailijavierailu kouluihin, kirjastoihin ja muihin yleisötapahtumiin jäi toteutumatta. Kirjastot toimivat supistetuin aukioloajoin. Kirjamessuja järjestettiin vähemmän kuin tavallisesti, eivätkä läheskään kaikki kirjojen ystävät uskaltaneet tulla niille ollenkaan. Näytelmäesitykset ja uudet elokuvat - joista niistäkin kertyy roposia monen kirjailijan elannoksi - olivat nekin tänä vuonna kortilla.

Vuoden päättyessä oli lisää lunta tulla tupaan tekeillä olevan tekijänoikeuslain uudistamisen yhteydessä. Se, miten EU:n tekijänoikeuksia koskevia uusia määräyksiä aiottiin viedä osaksi uutta lakia, oli kääntymässä peräti hassuun muotoon virkamiesvalmistelussa. Esimerkiksi tekijän oikeudet saada tietoja hänelle maksettavien korvausten perusteista olisivat jääneet peräti heikoiksi. Toivoa sopii, että jatkotyöstössä saamme vanhan, suht hyvin toimineen tekijäoikeuslain tilalle uuden ja ehomman.

Sitä nimittäin tarvitaan, tässä yhä enemmän sähköiseksi alustataloudeksi muuttuvassa maailmassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjallisuus, kirjallisuusvuosi 2021, kirjailijan työ, kirjailijan tulot, tekijänoikeuslaki, Martti Linna, uusi vuosi

Ketään loukkaamattoman joulutervehdyksen löytämisen vaikeudesta

Tiistai 21.12.2021 klo 9:19

joulu, joulutervehdys, kuva: Martti Linna

Tätä upeaa äidinkieltämme rakastavana, ja siitä nauttivana kirjoittajana laadin joulu- ynnä muut tervehdykseni mieluusti niin, että voin kokeilla niissä kielen rikkauden mahdollistamia sanaleikkejä.

Se vain alkaa olla turkasen vaikeaa nykyisin. Varsinkin sosiaalisessa mediassa vaanii aina riski, että pahoitan jonkun mielen. Kun se ei ole tavoitteeni, voi lopputulos olla ainakin kaksi mieleltään myrtynyttä ihmistä: minä, ja tuo joku toinen.

Tämä koskee varsinkin joulutervehdyksiä. Hyvää Joulua Ja Onnellista Uutta Vuotta alkaa olla jo kaluttu juttu, kirjoittaapa noiden sanojen alut sitten isolla tai pienellä kirjaimella.

Monelle joulu on edelleen uskonnollinen juhla. Viittaaminen johonkin muuhun, vaikkapa tähän hillittömään kulutusjuhlaan voi tuntua heistä loukkaavalta. Kinkkujutut taas eivät sovi vegaaneille, eikä metsien suojelija tykkää kaadetuista joulupuista.

Joulu mielletään myös perhejuhlaksi. Jos viittaan siihen joulutervehdyksessäni, pahoitanko samalla niiden mieltä, joilla ei perhettä jostakin syystä ole? Tai niiden, jotka ovat menettäneet tänä vuonna jonkun läheisensä?

Uutisten mukaan Pohjois-Koreassa on juuri kielletty nauraminen julkisella paikalla. Toivoa sopii, ettei vastaavaa tapahdu meillä. Tai ei kielletä ainakaan itselleen nauramista. Siihen löytyy aina hyviä syitä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulu, joulutervehdys, Martti Linna, naurukielto, suomen kieli

Postilaatikkorivi kertoo yhtenäiskulttuurin tuhosta

Keskiviikko 1.12.2021 klo 11:25

postilaatikko, postilaatikoita, kuvaaja Martti Linna

Aamulenkki talven ensimmäisten lumituiskujen jälkeen havahduttaa postilaatikkorivien luona. Posteljooni on tehnyt urheasti työnsä jakaen päivän lehdet, mutta koskematon lumi peittää yhä lähes kaikkia laatikoita.

Toki on niin, että moni naapurustosta lukee lehtensä digitaalisena tai työpaikallaan. Mutta kun yhdistää tiedon rikkumattomasta lumihangesta postilaatikoilla sanomalehtien kovaa vauhtia laskeviin tilausmääriin, on näkymä sellainen joka herättää ajatuksia.

Netti on tänä päivänä rajaton mahdollisuus hankkia itselleen tietoa ja ”tietoa”. Tämän olemme nähneet nyt koronapandemian aikana, kun salaliittoteoriat lentävät todella korkealla erilaisissa pilvipalveluissa. Niin korkealla, että niitä on välillä vaikea erottaa totuudesta ainakaan paljaalla silmällä.

Täydellistä yhtenäiskulttuuria – jossa kaikilla ihmisillä olisi ollut käytössään samanlainen tieto- ja kokemusmäärä samanaikaisesti – ei ole koskaan ollut olemassa. Silti välillä hätkähtää, kun huomaa jääneensä paitsi jostakin päivän tärkeästä puheenaiheesta. En todellakaan tiedä, kuka Tähtitanssija eilen putosi ja mistä, enkä sitä miten hänelle siinä onnettomuudessa kävi.

Ihmisten välinen kommunikaatio on kulttuurin pirstaloituessa muutoksessa. Välillä huomaan kaipaavani niitä lapsuuteni aikoja, jolloin töllössä oli vain yksi mustavalkoinen kanava. Kun aikuiset puhuivat jostakin televisio-ohjelmasta, niin lähes kaikki naapurit tiesivät heti, mistä oli kysymys.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kulttuuri, yhtenäiskulttuuri, postilaatikko, tähtitanssija, Martti Linna

Mitähän ajattelivat syksyllä -44 kotiutetut nuoret miehet?

Lauantai 27.11.2021 klo 8:36

Kantakortti, Martti Linna, Lapin sota, JR 50

Tällä päivämäärällä syksyllä 1944 isäni kotiutettiin Suomen armeijasta kahden vuoden ja 8 kuukauden palveluksen jälkeen. Syvärin, Ihantalan ja Lapin sodan taisteluihin osallistunut 21-vuotias konepistoolimies ja ryhmänjohtaja teki vihreän siirtymän metsätöihin.

Nuo sodasta aivan liian harvalukuisina hengissä selvinneet miehet eivät läheskään kaikki kirjanneet tuntojaan tuoreeltaan ylös. Jotkut kirjoittivat kirjeitä kotiin ja läheisilleen. Niitä on tallessa joissakin suvuissa. Ehkä sodan aikaisia rintamamiesten päiväkirjojakin on vielä jossakin löytymättä.

Isästäni kantakorttiin tehtyjä sota-aikaisia merkintöjä lukiessa harmittaa, että moni tarina noilta ajoilta on iäksi menetetty. Lapsuudessani kuulin joitakin niistä, kun kaksi tai useampi sotaveteraani sattui yhteen. Ne olivat yleensä kaikkea muuta kuin sankaritarinoita.

Jos noilla nuorilla miehillä olisi silloin ollut käytössään sähköinen sosiaalinen media, me kenties tietäisimme enemmän siitä mitä he tunsivat ja ajattelivat. Suusanallisesti saatu perimätieto päättyy minuun. Minun lapseni eivät enää kuule autenttisia kuvauksia siitä, millaista sota oikeasti oli rintamamiehen silmin.

Siitä olen kuitenkin iloinen, ettei heidän tarvinnut lapsena herätä sodan hirveyksiä kokeneen miehen painajaisiin. Läheskään kaikki muistot eivät ole sellaisia, että niitä kannattaa siirtää jälkipolville.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kantakortti, JR 50, sotamuistot, Lapin sota, Syksy 1944, Martti Linna

Urho Kekkonen oli aforismien aihe, mutta myös niiden keräilijä

Maanantai 22.11.2021 klo 11:47

Jean-Paul Sartre, syysaamuinen metsä, Kuva: Martti Linna

Seuraava romaanini ilmestyy näillä näkymin syksyllä 2022. Olen käyttänyt sen työstämisessä taustana myös presidentti Urho Kaleva Kekkosen (1900-1986) elämänvaiheita ja laajaa kirjallista tuotantoa.

Vihattu, rakastettu, pelätty ja kiitetty Kekkonen oli paitsi innokas kirjoittaja, myös paljon lukenut mies. Vuonna 1981 hän julkaisi - aluksi salanimellä - kokoamansa ajatus- ja aforismikokoelman Sivalluksia (Otava). Ihmisestä saa ehkä jonkinlaisen kuvan ottamalla selvää, mitä hän lukee. Tässä suhteessa Sivalluksia on mitä mainioin mielikuvituksen herättäjä.

- Mikä valtiomuoto on paras?
- Kenelle ja milloin?
Solon (640-560 eKr)

Monet Kekkosen vihkoonsa poimimat aforismit liittyvät politiikkaan ja päättäjiin. Se ei liene mikään yllätys. Oscar Wilden, Karl Marxin ja Bertrand Russelin ajatukset ovat ohuessa kirjassa sulassa sovussa keskenään. Tuosta nimilistasta voi jo kuvitella, että niitä arvostaneella lukijalla oli itselläänkin taipumusta anarkiaan, ironiaan ja sanalliseen ilkeilyyn.

Kirjailijoita kannattaa aina palkita. Kansa luulee silloin, että ministerit ovat sivistyneitä.
Arnold Bennet

Ehkä yksi hyvän aforismin tunnusmerkeistä on se, ettei se helposti vanhene. Sellaisia osasi Kekkonen itsekin luoda. Vai mitä sanotte tästä:

Oppoturnismi (suom. vallitsevia olosuhteita myötäilevä asemoituminen ja niiden huomioiminen moraalista välittämättä) on taito purjehtia toisten nostattamalla tuulella.
Urho Kekkonen

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Urho Kekkonen, Martti Linna, aforismi, mietelmä, Solon, Oscar Wilde, Karl Marx, Bertrand Russel, Arnold Bennet, Jean-Paul Sartre

Lämpötilan voi nousta vain 1,5 asteella - mutta on eri asia, millä väestömäärällä se tapahtuu

Maanantai 15.11.2021 klo 17:01

Elamanipiisi_pikkunetti.jpg

Minäkin olen yrittänyt päästä eri tiedotusvälineistä selville siitä, mitä juuri päättyneessä Glasgow'n ilmastokokouksessa tapahtui ja päätettiin. Aika lailla odotetun kaltainen lopputulos ilmeisesti tuli. Paljon hyviä puheita ja päätöksiä. Mutta...

On hyvä, että ilmastoon ja muuhun elinympäristöömme koskevista asioista yritetään päättää mahdollisimman korkealla tasolla. Viis hiilidioksidista - jonakin päivänä nuo fossiiliset polttoaineet on kuitenkin käytetty niin tarkoin loppuun, että jäljellä olevat kannattaa jättää maankuoren alle. Ja jokainen, joka on käynyt jossakin maailman saastuneimmista kaupungeista uskoakseni toivoo, ettei kenenkään tarvitsisi elää sellaisessa.

Glasgowissa puhuttiin ilmeisen paljon uusiutuvista energianlähteistä, hiilitulleista, sijoituksista vihreään siirtymään ja tasa-arvosta. Muutamaa toivomaani sanaa en ole ainakaan toistaiseksi mediasta löytänyt. Nimittäin tietoa siitä, millä elintasolla varustetulle ihmiskunnalle noita lukuja ja tavoitteita on laskettu.

Kehitysmaat ovat oikeassa siinä, että ilmaston ihmisperäisestä lämpenemisestä vastanneiden rikkaiden maiden pitäisi sijoittaa enemmän tilanteesta selviämiseen. Toisaalta, nuo rikkaat maat ovat lähinnä länsimaisia demokratioita. Niiden vaaleilla valittujen päättäjien on hyvin vaikeaa saada laajaa kansansuosiota ajatuksille niin sanotun hyvinvoinnin tason laskusta, jotta rahaa voitaisiin suunnata muille maille.

En ole koskaan käynyt Eritreassa. Olen kyllä jutellut niiltä kulmilta kotoisin olevien ihmisten kanssa. Kuulemani perusteella on selvää, että sikäläiset ihmiset haluavat elämäänsä niitä hiilidioksidia ilmakehään tuottavia asioita, joita me täällä pidämme itsestään selvinä: lämmitystä kylmänä kautena, ruokaa joka päivä, ajoneuvoja, viemäreitä, vesiputkia...

Toisaalta, marketin marraskuisten suklaavuorikasojen ohi puikkelehtiessa en oikein usko,  että länsimaalainen ihminen olisi hetikohta valmis laskemaan ns. elintasonsa edes lähelle eritrealaisten nykyistä, vähemmän hiilidioksidia tuottavaa elintasoa.

Jostakin noiden eritrealaisen ja länsimaisen elintason väliltä pitäisi kuitenkin löytyä se säällinen tasapaino, johon katsomme nykyisillä köyhillä mailla olevan oikeus, ja jota kohti meidän "rikkaiden" tulisi kulkea. Se olisi ainoa kestävä peruste lähteä tekemään laskelmia.

Miksi? Koska meitä on aivan liian paljon. En ole nähnyt missään mediassa tietoa siitä, että ilmastokokouksessa olisi keskusteltu suurimmasta kestävästä ihmisten määrästä tällä pallollamme.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ilmastonmuutos, ilmaston lämpeneminen, kasvihuoneilmiö, ilmastotavoitteet, Glasgow, Martti Linna, elintaso

Navanaluspuheesta ja muusta mahdollisesta huumorista

Maanantai 1.11.2021 klo 11:43

Koiran kasvot, marraskuu, kuva: Martti Linna

Kävin pitkästä aikaa teatterissa. Esiintymislavalla näyteltiin sangen taitavasti ja hyvin lavastetusti komediaversiota eräästä takavuosien suositusta televisiosarjasta. Säätämisen tarvetta oli joko lähettimessä tai vastaanottimessa: en nauranut kummallakaan puoliajalla.

Tai ehkä aika oli kullannut muistoni. Minäkin katselin tuota brittiläistä komediasarjaa aikanaan televisiosta. Kuten heikäläisen sitcomin pitkään perinteeseen kuuluu, huumoria löytyi silloin henkilöhahmoista, eri kansojen oletetuista tai todellisista eroista, ihmisten välisistä väärinkäsityksistä kommunikoinnissa, nopeista tilanteista ja päähenkilöiden jatkuvasta joutumisesta erilaisiin kiipeleihin.

Teatterin lavalla – jostakin syystä – tuo kaikki oli supistunut lähinnä navan alle menevillä jutuilla kalasteluksi. Tai niin minä sen ainakin koin. Ja kun sitä lajia on nähnyt tähän ikään mennessä jo niin paljon, ei se riitä enää naurattajaksi. Tai sitten Me Toot ja muut kulttuurin muutokset ovat tehneet tehtävänsä. Se ei enää naurata, kun seksiä käytetään vallan välineenä tai miesten kaikkinaisten tavoitteiden huipentumana.

Kun en ole humoristi, en asiaa varmaksi tiedä. Mutta olisikohan niin, että kaikenlaisen yhtenäiskulttuurin sirpaloituessa yhä pienempiin ja pienempiin osiin, myös huumorin kirjoittajien on yhä vaikeampi löytää ajasta, elämästä ja kielestä sellaisia asioita, jotka naurattaisivat mahdollisimman monia?

Emme elä enää kahden mustavalkoisen töllökanavan aikaa, jolloin oli katsottava sitä mitä sieltä tuli. Jos komedian ensimmäinen vitsi ei naurata katsojaa kolmen ensimmäisen katselusekunnin aikana, sormi painaa nyt kapulaa, ja paremmin itselle sattuvaa huumoria etsitään seuraavalta kanavalta.

Silloin humoristien tekee ehkä mieli mennä varman päällä, ja sukeltaa vyötärön kuminauhan alle. Navanalushuumori kun on vielä meille kaikille yhteistä ja ymmärrettävää. Jos sekään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: huumori, kirjailijan työ, komedia, teatteri, Martti Linna, Me Too

Päätös kirjan kustantamisesta on luottamuskysymys

Maanantai 18.10.2021

Nallen kuva. Kuvaaja Martti Linna

Mieti kuinka vakavasti kirjoittaja suhtautuu työhönsä, kuinka realistisesti hän arvioi työn laajuutta ja kestoa. Kuinka itsenäinen hän on?
-Aleksi Siltala, Kustannustoimittajan kirja (Suomen Kustannusyhdistys Vastapaino, 2004)-

Kirjan kirjoittamisesta ja sen kustantamisesta on tehty erilaisia opuksia maailman sivu. Makuja ja mieltymyksiä, sekä neuvoja hyvän kirjan tekemiseen löytyy sekä sen kirjoittajalle että sen kustantajalle. Siitä huolimatta Se Täydellinen Kirja on vielä tekemättä.

Työstän ja pallottelen parhaillaan seuraavan romaanini nimiehdotuksia sen tulevan kustantajan kanssa. Luulisi, että hyvän ja iskevän nimen keksiminen olisi helppoa, kun olen jo parisenkymmentä kirjaa kirjoittanut. Ja kustantamon ihmisillä on takanaan tuhansien nimikkeiden kokemus.

Ei se ole. Samalla kun mietimme nimeä, mietimme myös kirjan - romaanin - teemoja. Mitä niistä voi, ja pitää kertoa mahdolliselle lukijalle muutamalla sanalla? Mikä nimi saisi erilaiset ihmiset kiinnostumaan kirjasta? Mikä olisi sellainen nimi, josta syntyisi kirjan kansikuvan suunnittelijalle hienoja mielleyhtymiä?

Olen kuullut kirjailijoiden haukkuvan omien kirjojensa kustantajan alimpaan maanrakoon. Luulen myös, ettei epätoivoinen parku, ynnä hampaiden kiristely kirjailijan yhteistyötaitojen suhteen ole ollenkaan tuntematon asia kustannustoimittajille.

Kirjan julkaisemiseen liittyy paljon tunteita, varsinkin kirjoittajalla. Sitä on työstetty kauan, ja sen kanssa on pystyttävä elämään lopun ikänsä. Mielestäni kustantaja Aleksi Siltala määrittelee hienosti tuossa ohjeessaan myönteistä kustannuspäätöstä harkitsevalle kustannustoimittajalle sen, mistä tässä yhteistyössä on perimmiltään kysymys.

On siedettävä puolin ja toisin sitä, että joku arvostelee työtäni ja ymmärtää sen eri tavalla, kuin olen sen itse ajatellut. Pöhköjäkin ideoita on uskallettava esittää. Ja jos on eri mieltä jostakin asiasta, se on syytä tehdä perustelemalla.

Tuollaista tapaa tehdä yhteistyötä kutsutaan kait arkikielessä luottamukseksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kustantaminen, kirjan kustantaminen, kustannustoimittaja, kirjan nimi, Martti Linna, kirjailijan työ

Entä jos ihminen julistettaisiin Suomessa vieraslajiksi?

Tiistai 12.10.2021 klo 11:43

Huopana_nimella_pikkunetti.jpg

Kolusin eilen Viitasaarella tämän hienon kosken rantapolkuja. Aikoinaan täysin vapaana vellonut koskiosuus kahden järven välissä on antanut viimeisinä satoina vuosina työtä ja toimeentuloa ihmisille uittotöissä, myllyn pyörittäjänä ja sähkön tuottajana. Niiden tarpeiden vähennyttyä on koskea jälleen ennallistettu luonnontilaan. Näkyypä Huopanankosken vaikutus suomalaisessa kirjallisuudessakin: näissä rantamaisemissa mietti Juhani Aho aikoinaan Lastujaan.

Veden komeaa kohinaa kuunnellessani mietin ihmisen paljon puhuttua luontosuhdetta. Eri tahot ovat vaatineet ilmastohätätilan julistamista Suomeen. En tunne tarkemmin sitä mekanismia, jolla tuollainen tila valtakuntaan olisi mahdollista asettaa. Jotta hätätila jotakin merkitsisi, sillä pitäisi rajoittaa merkittävästi jokaisen ihmisen oikeuksia. Minultakin olisi jäänyt autonkäyttökiellon takia tämä hieno koskielämys kokematta.

Ihminen asutti tietojeni mukaan nykyisen Viron alueen 10 000 - 11 000 vuotta sitten. Siitä muutama vuosisata eteenpäin, ja jo astui ensimmäinen esi-isämme ensimmäisen askeleensa Suomen kamaralla. Siitä lähtien on ihmisen suku vaikuttanut tavalla tai toisella kaikkeen, mitä maanpiirillä täällä pohjoisella seudulla on.

10 000 vuotta kuulostaa pitkältä ajalta, mutta maapallon historiassa se on häviävän lyhyt ajanjakso. Huopanankosken äärellä tulin miettineeksi, olisiko se riittävän lyhyt aika siihen, että meidät ihmiset voitaisiin julistaa täällä vieraslajiksi.

Vieraslaji -sanaa on jo käytetty eduskunnassa, mutta eri merkityksessä kuin minä sitä ajattelin. Nykyisen luonnonsuojeluajattelun valtavirtaa tuntuu olevan, ettei ihmisen vaikutus saisi ollenkaan näkyä luonnossa ja sen prosesseissa. Vaikeaa se on, kun olemme ehtineet olla jo niin monessa mukana. Onko kengissämme tänne 1600-luvulla kulkeutunut kasvin siemen jotenkin arvokkaampi, kuin tänne nyt laivojen painolastitankeissa kulkeutuvat eliöt? Millä perusteella?

Jos 10 000-vuotinen historiamme tyystin leikattaisiin pois maamme aikajanasta ja muuttaisimme täältä jonnekin muualle, ei se tasapaino joka jollakin ajanjaksolla tänne syntyisi olisi varmasti samanlainen, kuin se oli ennen ensimmäistä suomalaista ihmistä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Huopanankoski, Juhani Aho, Lastuja, Martti Linna, luonnontilainen, koski, vieraslaji, ympäristöhätätila

Luonnon monimuotoisuudelle tulisi laskea hintalappu

Sunnuntai 26.9.2021 klo 9:14

Orava kuusen kyljellä, kuvaaja Martti Linna



Sir Partha Dasgupta ehdottaa, että luonnolle olisi määriteltävä hintalappu. Vain siten tajuaisimme, että luonto todellakin on korvaamaton, eikä ylikulutukseen perustuva talousjärjestelmämme voi vain jauhaa menemään.

Näin kirjoittaa konsulttiyhtiö Milttonin varatoimitusjohtaja Katri Makkonen Ulkopolitiikka -lehden kolumnissa 2/2021. Lainauksessa mainittu Dasgupta on brittiläinen taloustieteen professori.

Olen miettinyt viime aikoina samaa asiaa kuin brittiprofessori. Seuraanpa mitä tahansa luonnonsuojelua koskevaa keskustelua tiedotusvälineissä, sosiaalisessa mediassa tai oikeassa elämässä, törmään jatkuvasti samaan harmittavaan asiaan. Toinen keskustelun osapuolista puhuu aidasta, toinen sen tolpista.

Kummallakin keskustelun osapuolista voisi olla aiheen käsittelyyn hyvin mietittyjä näkökulmia, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuuksia kohdata. Tämä tulee hyvin esille myös, kun yrittää itse osallistua keskusteluun. Tämä konkretisoitui itselleni 14. syyskuuta, kun esitin Helsingin Sanomien yleisönosastolla että monimuotoisuuden kannalta tärkeästä metsien lahopuusta tehtäisiin oma puutavaralajinsa raakapuumarkkinoille.

Aiheesta heräsi vilkas, sinänsä hyvä keskustelu myös eräillä metsänomistajien sosiaalisen median foorumeilla. Kommenteissa kyseltiin, olenko kenties miettimässä yksityismetsien sosialisoimista valtiovallalle? Kannatusta sai ajatus, että kasvattakaamme vain vanhaan malliin tukkia ja kuitupuuta, niin kuin on tähänkin asti tehty – viis ”vihreistä” hörhellyksistä.

Tuskin noiden ”vihreiden hörheltäjien” piireissä puolestaan pidettiin ajatuksestani laskea lahopuulle arvoa rahana. Yksi meitä ihmisiä yhdistävä piirre on se, että pystymme kerralla keskittymään vain yhteen, tai korkeintaan muutamaan asiaan.

Tämä tulee mielestäni hyvin esille Katri Makkosen kolumnissa. Kun ilmastonmuutoksen mantra jauhaa tällä hetkellä täysillä, ei monimuotoisuudesta huolestuminen – saati sen muuttaminen laskelmia varten taloudellisiksi suureiksi – ole mainitsemisen väärtti asia. Helpompaa on ajaa omaa näkökulmaansa niillä suureilla, joita on valmiiksi plakkarissa.

Näin ei pitäisi olla. Asiasta voisi kysyä mielipidettä vaikka kongolaiselta lapsityöläiseltä, joka kaivaa joka päivä vaarallisissa oloissa kaivoksessa harvinaisia mineraaleja. Viis sikäläisen ja täkäläisen luonnon monimuotoisuudesta, kunhan saamme vain kaikki allemme sähköautot jotta vältämme ilmastonmuutoksen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: luonnon monimuotoisuus, ilmastonsuojelu, lahopuu, Martti Linna, Katri Makkonen, Ulkopolitiikka-lehti, luonnonvarojen hinnoittelu

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »