Sanapari ”vihreä siirtymä” on jo juurtunut osaksi yleistä kielenkäyttöä ja uutisointia tavalla, joka olettaa että jokaisella suomalaisella on tarkka ja yhteinen käsitys siitä, mitä se tarkoittaa. En usko että on.
Muotisanoilla on tapana tulla ja mennä. Toisinaan ne kuolevat nopeasti, toisinaan jäävät elämään. Toisinaan – usein poliittisten intohimojen tähden – niitä pyritään korvaamaan toisilla sanoilla. Näin on käynyt myös vihreälle siirtymälle. Sen tilalla käytetään myös sanapareja ”puhdas siirtymä” tai ”puhdas talous”.
Uskoisin, että useimmille meistä nousee noista sanoista ensimmäisenä mieleen kuva ilmassa roottoriaan viuhuttavasta tuulivoimalasta, tai kirkkaassa auringonpaisteessa kauniisti kiiltävistä aurinkopaneeleista. Uskottelemme itsellemme, että kun käytämme niiden tuottamalla sähköllä tehtyjä tuotteita, olemme itsekin vihreitä/puhtaita/ympäristöystävällisiä ja maailma pelastuu.
Elämä maapallolla perustuu pitkälti kasvien sisältämään lehtivihreään, tuohon kaiken yhteyttämistuotannon välttämättömään välineeseen. Viisas mies syö vain sen verran minkä tienaa. Sama pätee koko ihmiskuntaan: jos olisimme oikein viisaita, sääntelisimme lukumääräämme niin, että luonnon meille vuosittain tuottamat raaka-aineet riittäisivät kaikille ja kaikkialla maapallolla. Niinhän me emme tee.
Kävin oman peruskouluni kaukaisella 70-luvulla. 80-luvun taitteessa ei yläasteella ollut vielä yrittäjyyskasvatusta. Oletus oli, että suurin osa meistä pääsisi vielä ”oikeisiin” palkkatöihin. Jonkin sortin yhteiskuntakasvatusta me kuitenkin saimme. Muistan, kuinka Viitasaaren yläasteen lehtori Unto Hirvonen näytti meille piirtoheittimeltä karttaa joen halkomasta maapalasta meren rannalla. Hän kysyi, mihin kohti me perustaisimme sahan ja miksi.
Taisin olla yksi niitä harvoja, joka meistä murkkuikäisistä viittasi. Sanoin, että perustaisin sen joen suistoon. Arvelin, että jokea pitkin voisi uittaa tukkeja sisämaasta sahalle halkaistaviksi. Siihen voisi ehkä perustaa vesivoimalaitoksen. Merta pitkin parrut ja laudat voisi kuljettaa maailman markkinoille. Lisäksi rannikolla näkyi olevan jonkin kokoinen kaupunki. Sieltä sahalle saisi työvoimaa.
Raaka-aineen läheisyys, toimivat kuljetusreitit, energiaa sahan pyörittämiseen, työvoimaa. Lehtori Hirvonen piti vastaustani hyvänä. En tullut myöhemmin elämässäni perustaneeksi sitä sahaa, vaikka teoria oli hallussa. Yrittäjä olen sentään ollut jo pitkään.
Tavoiteltu luopuminen fossiilisista polttoaineista kääntää monet vanhoista lainalaisuuksista nurin niskoin. Ainakin yleisesti kuvitellaan, että niin sanotusti päästötön energia on muiden tuotannontekijöiden ylitse sellainen valttikortti, joka houkuttelee investointeja Suomeen. Auringon säteily ja tuulen voima muunnetaan ”vihreäksi” vedyksi. Sillä tuotetaan jotakin maailmanmarkkinoille. Toisena vaihtoehtona vetyä viedään merenalaista putkea pitkin muualle Eurooppaan.
Ilmassa on paljon kysymyksiä. Eikö muualla maailmalla muka tuule tai paista aurinko? Miten sellainen vety voi olla päästötöntä, jonka tuottamista ja siirtämistä varten pitää kaataa tuhansia hehtaareita kasvavaa metsää? Me asumme edelleen pienenä kansana syrjäisellä ”saarellamme”. Miksi muualta tuodut raaka-aineet kannattaisi muka jalostaa täällä halvalla energialla tuotteiksi, ja viedä ne sitten etelän miljoonakaupunkeihin?
Yhteistä vanhoja lainalaisuuksia haastavan puhtaan talouden yrityksille näkyy olevan, ettei niillä juurikaan ole vanhan talouden tuotannontekijöistä omasta takaa: ei omaa pääomaa investointeihin, ei patentteja tuotannon prosessien vaatimiin laitteistoihin, ei ennestään omaa henkilökuntaa Suomessa, eikä jalostettavaksi aiottua raaka-ainetta omistuksessaan.
Vihreä ja puhdas talous on suuri mahdollisuus hankkia kansallemme hyvinvointia. Mutta samalla se on suuri mahdollisuus epäonnistua.
