Miksi miehet eivät enää lue kaunokirjallisuutta

Torstai 21.9.2023 klo 9:33

Kulttuuritapahtumissa miehet ovat yleensä vähemmistönä kuulijoiden joukossa. Satunnaisotos kirjaston hyllyjen väleissä näyttää samanlaiselta. Netin kirjallisuuskeskusteluja käyvät – ainakin omassa kuplassani – lähinnä naiset. Pitääkö siitä olla huolissaan?

Lasten, ja varsinkin poikien lukuharrastuksesta on oltu jo pitkään huolissaan. Muiden asioiden sanotaan vetävän heitä puoleensa painettua sanaa enemmän. Sen perusteella mitä silmäni kertovat, asia ei ole ollenkaan uusi. Aikuisista miehistä hyvin harva tunnustautuu himolukijaksi. Kun joku valittelee joulumyyjäisten kirjamyyntipisteellä kiireitä joiden takia hän ei ehdi lukea kirjoja, on kyseessä lähtökohtaisesti mies.

Helpoin selitys on tietenkin katsoa syyttävästi kirjoja ja niiden kirjoittajia. Emmekö osaa enää sepittää sellaisia tarinoita, jotka vetoaisivat juuri mieslukijoihin? Olivatko asiat ennen paremmin? Kierrätyskeskusten kirjahyllythän pursuavat Alistair MacLeanin jännäreitä, joiden lukeminen kuului vielä minun nuoruudessani miehen kansalaisvelvollisuuksiin.

Mene vaikka katsomaan, siellä niitä varmasti jäköttää tänäänkin sen Väinö Linnan suuren sotaromaanin kyljellä, jonka avulla minua vanhemmat miehet oppivat vihdoinkin puhumaan nuoruudessaan kokemastaan helvetistä.

Kirjailijasukupolvet ja kirjojen aiheet ovat aina olleet muutoksessa lukijakunnan ohella. Meillä ei (onneksi) ole pitkään aikaan tapahtunut sodan kaltaista suurta traumaa, jota selittämään kirjallisuutta tarvittaisiin. 90-luvun lama oli, mutta valitettavasti sen jälkien käsittely ja korjaaminen on yhä kesken.

Termit mies ja miehuus ovat muuttuneet menneistä vuosikymmenistä. Machomies on poissa muodista, pehmomies on tullut tilalle. Olen huomannut, että amerikkalaisen Clive Cusslerin mammuttijännärit kovapintaisine mieshahmoineen päätyvät nekin nykyään nopeasti kierrätyskeskukseen.

Kirjoittikohan Kari Hotakainen hienossa Juoksuhaudantie -romaanissaan tuon muutoksen niin hyvin auki, ettemme me muut sananvääntäjät osaa enää jatkaa samalla tiellä?

Kirjallisuudesta voi nauttia yksin tai yhdessä

Maanantai 24.7.2023 klo 16:52

Kirjallisuuteen liittyvät tapahtumat ovat tänäkin kesänä suosittuja, eivätkä kaikki netissä kokoontuvat lukijaryhmät vietä kesätaukoa. Monen tarinoista pitävän ihmisen kesään kuuluu olennaisesti kirjarovio yöpöydällä. Lukeminen on siitä mukava laji, että sitä voi harrastaa sekä yksin että yhdessä.

Osa kirjallisuuteen liittyvistä kesätapahtumista on jo perinteisiä, vuosien ajan toistuneita. Mukaan mahtuu silti tänäkin suvena aivan uusia tapahtumia ja järjestäjiä. Eri kirjallisuuden lajit näkyvät olevan kattavasti edustettuina: vanha kirjallisuus, tietokirjallisuus, dekkarit, paikallishistoriat ja monet muut.

Netti on ottanut paikkansa kirjoista pitävien ihmisten kohtaamisten foorumina. Siinä missä ennen kokoonnuttiin yhteisen pöydän ääreen, nykyään hyödynnetään sähköistä kokoontumisalustaa. Voi kysyä, ovatko tällaiset kohtaamiset aina yhtä aitoja, kuin nokatusten tapahtuvat keskustelut. Meillä on viisi – joidenkin tietojen mukaan kuusi – aistia. Kaikki niistä eivät ole hyödynnettävissä sähköisessä maailmassa. Tekniset ongelmat ovat aina mahdollisia. Toisaalta, eipä tarvitse ajaa matkojen päähän omasta kodostaan ”tavatakseen” toisen ihmisen, ja vaihtaakseen ajatuksensa.

Kuulun itse niihin lukijoihin, jotka eivät kierrä kirjallisuustapahtumia. En myöskään osallistu netin keskusteluryhmiin. Minulle kirja on kaikesta teknisestä ja muusta kehityksestä huolimatta intiimi kokemus. Pallottelen omia ajatuksiani ja arvojani sen tarjoamaan seinään. Joskus kirjan takaisin sinkoamat pallot tarjoavat hyviä oivalluksia tai tekevät kipeää. Toisinaan ne menevät yli, ali tai ohi. Se on aina riski, kun tarttuu uuteen kirjaan.

Viime vuosina on tapanani ollut, etten tartu juuri nyt pinnalla olevaan kirjallisuuteen. Luen tälläkin hetkellä erään brittikirjailijan tuotantoa hänen esikoisestaan aina siihen viimeisimpään teokseen asti. On jännä seurata kirjailijan ammattitaidon kehittymistä matkan varrella.

Joskus nuo yhteiset matkat jäävät kesken: huomaan kirjailijan ryhtyneen toistamaan itseään. Toisinaan – kuten tämänkin brittikirjailijan kohdalla – olen tullut toistuvasti yllätetyksi siinä, kuinka hän uudistaa jatkuvasti tapaansa kertoa tarinoita.

Onko kirjallisuus parasta yksin vaiko seurassa nautittuna? Siihen ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Sen saa jokainen päättää itse.

Juha Hurmeen kymmenen teesiä lukemisen puolesta

Perjantai 20.3.2015 klo 7:18

Arvostamani kirjailija Juha Hurme listaa Ylen Kulttuurin nettisivuilla 18. maaliskuuta kymmenen syytä, miksi hänen mielestään kannattaa lukea kirjoja ja tarinoita.

Kaikkiin Juhan teeseihin on helppo yhtyä. Ilman kirjaa on kurjaa. Tarinan voi luoda todeksi vain sen lukija. Kirjoittaja voi tehdä siitä maksimissaan vain puolet.

Kiitos, Juha.

Kirjailija, kriitikko ja yksi suuri kysymys

Tiistai 31.5.2011 klo 7:22

Maaliskuussa ilmestyneen Liian iso juttu -romaanini kritiikkejä ilmestyy pikku hiljaa eri medioissa. Olen koonnut sähköisessä muodossa julkaistuja, omia kirjojani koskevia kritiikkejä tänne.

Yksi viimeisimmän kirjani lukeneista kriitikoista katsoo kirjani sisältävän jonkin verran tyhjäkäyntiä. Toinen pohtii, onko kirjan teema liian iso alle 300-sivuisessa romaanissa käsiteltäväksi. Kolmas on mielissään siitä, että kirjan tarina pystyi yllättämään hänet lopussa. Eli ristiriitoja kritiikkien välillä löytyy, ja siihen olen kirjoittajana tyytyväinen: kukin näistä lukijoista on tehnyt oman puolikkaansa tarinasta, sen puolikkaan päälle jonka olen kirjoittajana pystyttänyt.

Yksituumainen hymistely ja selkään taputtelu kritiikeissä olisi kauhistus. Sehän tarkoittaisi, että olisin luonut tarinan sataprosenttisesti itse, ilman että lukijalla on mahdollisuus tehdä omaa osaansa: kullakin heistä on oikeus nostaa omat teemansa tarinassa esille, jotakin sellaista jota kukin heistä pitää tarinassa tärkeänä.

En usko, että kritiikkien lukeminen on pahasta kirjailijoille. Olen kuullut, että jotkut eivät lue niitä ollenkaan. Toiselta puolen, en usko että kritiikit vaikuttavat tulevaan kirjoittamiseeni: kunkin tarinan on elettävä omilla ehdoillaan. Kaiken takana on kuitenkin se yksi iso kysymys. Miksi?

Ensi keväänä minulta ilmestyy aivan erilainen romaani kuin nämä neljä perättäistä Sudenmaata ovat olleet. Oikeastaan kaikki muuttuu: genre, teemoitus, henkilötyypit - ja kustantaja ja kustannustoimittaja.

Tulee olemaan jännää peilata kriitikkojen suhtautumista muutokseen: kuinka paljon he lukevat uutta tuotantoa suhteessa aikaisempaan tuotantooni - vai pystyvätkö irtautumaan siitä kokonaan? Se on se vaatimus, jonka eteen kirjailija alati joutuu. Tai pääsee, yrittäessään vastata isoon kysymykseen.