Kauneus on kaiken turhan poistamista, sanoi Michelangelo

Perjantai 4.5.2018 klo 9:13

Krookus_Michelangelo_netti.jpg

Nuo sanat on pantu aforismikokoelmissa Michelangelon, italialaisen taiteen yleisneron ja Vatikaanissa sijaitsevan Sikstuksen kappelin freskojen maalaajan suuhun. Aforismit ovat tiivistyksiä elämästä, joskus ne osuvat hyvin kohdalleen. Miten lie Michelangelon sanojen laita?

Taiteessa maalari, kuvaaja, kirjoittaja, näyttelijä ja kuka tahansa muu tekijä voi tosiaan karsia teostaan niin kauan, että siitä jää jäljelle vain sen kantava, paljas runko. On teoksen kokijan asia päättää, onko lopputulos kaunis vai ei.

Useimmiten kysymyksessä on ainutkertainen kokemus kauneudesta. Ihmisen kauneuskäsitys tapaa muuttua ajan kuluessa. Aika taitaakin suureena puuttua tuosta lausahduksesta kokonaan: siinä eletään hetkessä.

Toinen asia on myös se, arvotammeko aina samoja asioita kauniiksi. Kauneuden arvottaminen on kuin vanhan romuläjän perkaamista: tuo esine joutaa pois, mutta tuolle saattaisi vielä olla käyttöä. Mistäpä sen tietää, millaista kauneutta me jo huomenna tarvitsisimme?

Johtopäätökset: taiteessa Michelangelon aforismi toimii joten kuten, oikeassa elämässä ei. Ei ihme, että taide ja kauneus puhuttavat. Jokainen kokee kummankin asian ainutkertaisesti, omalta kohdaltaan.

Ja se on hyvä niin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Michelangelo, aforismi, Kauneus on kaiken turhan poistamista, taidekokemus, kirjailijan työ

Mitä minä vastaan Raymond Chandlerin teeseihin rikoskirjallisuudesta?

Perjantai 9.2.2018 klo 15:19

Kaikki se minkä kirjailija oppii romaanin kirjoittamisen taidosta tai ammatista nakertaa hänen tarvettaan tai haluaan kirjoittaa ylipäätään mitään. Lopulta hän hallitsee kaikki temput eikä hänellä ole mitään sanottavaa.

Raymond Chandler, Helmistä on vain harmia. WSOY 1971.

Chandler_1_netti.jpgLuin pitkästä aikaa taas tämän rikoskirjallisuuden suuren nimen novellikokoelman. Siihen kuuluu myös hänen kuuluisa rikoskirjojen kirjoittamista ja kirjoittajia ruotiva esseensä Se murhaa joka osaa.

Vuonna 1950 ensimmäisen kerran ilmestyneessä esseessään mestari ruotii terävällä kynällä alaa, jonka hän tunsi. Listaan seuraavassa muutamia hänen ajatuksiaan ja pohdin, mitä itse niistä ajattelen.

Salapoliisiromaanin perustyypin tunnepohjana on aina ollut ja on edelleen se, että murha huutaa selvittämistään ja oikeus tapahtuu.

Tuo pitänee suurelta osin paikkansa tänäkin päivänä. Ainakin kritiikkejä lukiessa huomaa monesti lukijan pettymyksen, jos murhaa ja sen oikeudenmukaista kiinnijäämistä ei tarinassa tapahdu. Minusta se on kirjailijalle sekä selkänoja että kiviriippa: on hienoa jos tietää, mitä lukijakunnan valtaosa tarinalta odottaa. Toisaalta se on rasite, jos ja kun haluaa käsitellä rikostarinan kautta muutakin kuin rumaa rikosta klassisessa Whodunnit-hengessä.

Olisi naurettavaa, ellen omia tarinoitani tarkastellessani toivoisi niiden olevan parempia. Mutta jos ne olisivat olleet paljon parempia, niitä ei olisi julkaistu.

Raymond Chandler loi oman tyylinsä ja Philip Marlowe -päähenkilönsä kirjoittamalla henkensä pitimiksi kovapintaisia rikostarinoita 1920- ja 30-luvuilla ilmestyneisiin aikakauslehtiin. Oli selvää, että hän tiesi millaisia tarinoita häneltä haluttiin ostaa. Nyt lehtiin kirjoittamisen tuotot taitavat olla häviävän pieni osa rikoskirjailijoiden leivänhankintaa. Tähän hänen tokaisuunsa törmää kuitenkin edelleen kirjamaailmassa: olen saanut muutamankin kielteisen julkaisupäätöksen tarjokkaastani sen vuoksi että kustantamoon haluttiin trilleriä, kun minä halusin tehdä jotakin muuta. Toistaiseksi en ole antanut asiassa periksi.

Murhajutulla on myös masentava taipumus itseriittoisuuteen: se ratkoo omat ongelmansa ja vastaa omiin kysymyksiinsä. Keskusteltavaksi ei jää mitään – paitsi se, onko se kirjoitettu niin hyvin että sitä voidaan pitää kunnon romaanina, ja sitähän eivät puolimiljoonaisen menekin takana olevat ihmiset pysty kuitenkaan sanomaan.

Kirjailijan tehtävänä on luoda paperille oma pieni maailmansa, johon hän saa luvan kanssa huijata lukijansa mukaan. Kumpikin osapuoli tietää, ettei kaikki pidä siinä maailmassa paikkaansa. Kuitenkin siellä on oltava joitakin turvallisia ja arkipäiväisiä kiinnekohtia, joista lukijalla on omakohtaisia havaintoja. Esimerkiksi henkilöhahmojen tunnetilat ja tavat reagoida tarinan tapahtumiin ovat tällaisia asioita. Ellei niitä löydy, jää lukijalla hyvin vähän tarpeita oman lukukokemuksensa rakentamiseen. Tällaisiakin romaaneita on tullut luettua.

Keskitason salapoliisitarina ei luultavastikaan ole yhtään sen kehnompi kuin keskitason romaani, mutta keskitason romaaniapa ei koskaan saa nähdäkseen. Sitä ei julkaista. Keskitason – tai himpun verran sitä parempi – salapoliisitarina julkaistaan. Ja paitsi että se julkaistaan sitä myydään pieniä eriä kirjastoille ja sitä luetaan.

Tästä olisi haastavaa keskustella joskus julkaisupäätöksiä kustantamoissa tekevien ihmisten kanssa. Onko tosiaan niin, että rikosromaanien käsikirjoituksia luetaan eri sihdin kera kuin niin sanottuja kaunokirjallisia käsikirjoituksia? Jos näin on, niin miksi? Olen koko vaatimattoman kirjailijanurani ajan ajatellut, ettei rikosromaani saa erota kieleltään, rakenteeltaan eikä muiltakaan laadullisilta tasoiltaan muista romaaneista. Suurimman osan muistakin romaaneista voi jollain kriteerillä luokitella rikostarinoiksi – niissäkin tapetaan ihmisiä ja ratkotaan ihmisten välisiä ristiriitoja.

Jokainen salapoliisiromaanin kirjoittaja tekee virheitä eikä kukaan koskaan tiedä niin paljon kuin pitäisi.

Tässä kohti Chandler käyttää esimerkkinä toista suuruutta, Arthur Conan Doylea. Totta, hänenkin Holmes-tarinoistaan löytää asiavirheitä jos niitä haluaa etsiä. Itselleni taustamateriaalin ja fakta-aineiston kerääminen ennen varsinaista kirjoitustyötä on monesti silkkaa nautintoa: saan upota sellaisiin asioihin ja maailmoihin, mistä minulla ei ole ennestään hajuakaan. Mikä parasta, saan luvan kanssa huijata tulevaa lukijaa muka-osaamisellani! Silti hirvittää joka kerta kun uusi romaani julkaistaan, mitä kaikkia faktapuutteita sieltä löytyykään.

Englantilaiset eivät ehkä aina ole maailman parhaita kirjailijoita, mutta he ovat ehdottomasti parhaita ikävystyttäviä kirjailijoita.

Tässä – vaikkakin vinosti hymyillen – olen mestarin kanssa samaa mieltä. Briteillä on myös rikoskirjallisuudessa taakkanaan valtavan pitkä ja kunniakas perinne. Sen huomaa monesti kun aloittaa uuden, ehkä herraskartanoon tai yliopistomaailmaan sijoittuvan brittidekkarin katsomisen tai lukemisen. Historia paistaa kerronnassa läpi. Milloinkahan Suomessa päästään samalle tasolle? Toivottavasti ei ihan heti.

Huono kirjailija on epärehellinen tietämättä sitä itse, ja laatuunkäypä kirjailija voi taas olla epärehellinen, koska hän ei tiedä mistä voisi olla rehellinenkään. Hän kehittelee mutkikkaan murhasuunnitelman ja lyö ällikällä laiskan lukijan, joka ei viitsi ryhtyä erittelemään yksityiskohtia, ja hän lyö ällikällä poliisinkin, jonka tehtävänä noiden yksityiskohtien selvittäminen on.

Pahin kannustus, jonka lukija voi kirjailijalle mielestäni suoda on lausahdus: ”Kirjasi oli tosi hyvä!” Se tuntuu samalta kuin selkään taputus maaliin neljäntenä tulleelle kestävyysjuoksijalle. Mieluummin kuulisin jonkin yksityiskohdan tai kysymyksen kirjastani, jota lukija jäi miettimään. Näin on, vaikka tiedänkin että rikosromaani saattaa pahimmillaan olla toiselle meistä viihdettä, toiselle työtä.

Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä.

Olen kokenut sekä lukijana että kirjoittajana joskus flow-tilan: kaikki ympärillä oleva häviää, jäljellä olen vain minä ja käsillä oleva tarina. Se on tunne, jonka haluaa kokea aina uudelleen, ja suoda mahdollisimman monelle. Kirja on hitsin hieno pakopaikka kaikelle arjelle: siitä ei tule krapulaa. Tosin, riippuvuutta saattaa esiintyä…

Kieli alkaa aina puheesta ja sitä paitsi tavallisten ihmisten puheesta, mutta kun se kehittyy niin pitkälle, että siitä tulee kirjallisen ilmaisun väline, se vain näyttää puheelta.

Taidatkos tuon paremmin sanoa? Suurin osa meistä kirjainten tuhertelijoista ei koskaan pääse tuolle tasolle. Aleksis Kivi pääsi, samoin Donald Westake ja Raymond Chandler parhaimmillaan. Samoin moni muu. Hyvä kirja ei puhu mitä sylki suuhun tuo, sanaa vittu ei tarvitse toistaa neljäätoista kertaa yhdellä sivulla kertoakseen, että nyt päähenkilöä vituttaa. Bussissa kuulemani mukaan arkielämässä tarvitsee.

Kaikessa mitä voidaan nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus. Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä, jos on kysymys varsinaisesta tragediasta, se saattaa olla sääliä tai ironiaa, ja se voi olla pääpukarin raaka nauru.

Tuolla kriteerillä rikosromaanit – tai ainakin parhaat niistä – ovat ehdottomasti taidetta. Kiitos, Mr. Chandler!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Raymond Chandler, Helmistä on vain harmia, Se murhaa joka osaa, rikoskirjallisuus, salapoliisikirjallisuus, Martti Linna, dekkarit, kirjailijan työ

Palautetta Isän luokse - lastenromaanistani. Kiitos jo näistä.

Keskiviikko 22.11.2017 klo 7:11

"Sanottaisiinko, että hyvin vahvasti samaistuin tähän Katriin :D. Vahva suositus."
(Katri, Goodreadsissa).

"Kokonaisuudessaan vaikuttava, ajattelemaan pistävä teos. Näin rohkeita avauksia päivänpoliittisista yhteiskunnallisista asioista lastenkirjoissa näkee todella harvoin ainakaan Suomessa."
(Reetta Saine, Goodreadsissa).

"Juuri tässä piileekin varsinainen koukku ja lukijan ajattelua haastava kohta: Kuinka paljon voimme tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja mitkä ovat ne keinot, joita lain puutteessa saamme käyttää? Entä pyhittääkö tarkoitus keinot? Missa menee jo terroriteon raja? Ja tietysti myös se tärkeä kysymys: Missä määrin alakouluikäisen lapsen voi antaa kantaa huonta ilmastonmuutoksesta?"
(http://luetaankotama.blogspot.fi/2017/10/lastenromaani-ilmastonmuutoksesta-isan.html)


Palaute kirjoista on kirjailijalle tärkeää, sitä lukee ja kuulee mielellään.

Se ei tarkoita kirjan kehumista suupielet sokerissa; ennemminkin haluan tietää, sainko leivottua tarinaan niitä teemoja, joita halusin sen kautta käsitellä, tuoda esille, saada muutkin ajattelemaan.

Joskus onnistun. Joskus en. Ja niin on hyvä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Isän luokse, palaute, lastenromaani, kirjailijan työ

Tavataan Helsingin kirjamessuilla lauantaina

Maanantai 23.10.2017 klo 11:45

Helsingin kirjamessuja, tuota maan suurinta ja monen mielestä kauneinta kirjallisuustapahtumaa vietetään taas ensi viikonloppuna.

Minäkin olen siellä lauantaina liikenteessä kirjoineni - ja toivottavasti myös ajatuksineni. Iltapäivällä minulla on parikin esiintymistä tiedossa, yhdessä muutaman mielenkiintoisen kollegan kanssa.

Eli jos olet isolla kirkolla tuolloin, niin tule juttusille!

Kirjamessulauantai_netti.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsingin kirjamessut, kirjamessut, Martti Linna, Isän luokse, Kasvuaikaa, kirjailijan työ, Magia-lava, Mika Waltari-lava

Kirjallisuus on muuta kuin juominkeja ja nyrkkitappeluita

Tiistai 10.10.2017 klo 9:40

Tänään 10.10. vietetään kansalliskirjailijaksemmekin kutsutun Aleksis Kiven merkkipäivää. Näinä päivinä täyttää pyöreitä myös Suomen Kirjailijaliitto, jonka jäsen minäkin olen. Useammassakin lehdessä on käsitelty liiton pitkästä työstä julkaistua historiikkia. Lehtijutuissa on vilahdellut juominkeja, kirjailijoiden välisiä nyrkkitappeluita ja muuta kivaa.

Kirjallisuuteen liittyvässä uutisoinnissa ja muussa sen saamassa mediahuomiossa kiinnitetään usein huomiota kirjanjulkistamistilaisuuksiin, kirjailijoiden isoihin tuloihin sekä kirjailijan persoonaan liittyviin asioihin.

Viime vuoden lokakuussa (19.10.) kirjallisuusmies, emeritusprofessori Yrjö Varpio lausui Ylen haastattelussa kirjallisuudesta näin:

Kirjallisuuden kansallinen tehtävä näyttää nyt Varpiosta joutuneen vaakalaudalle.
– Tämä on harmi, koska kirjailijat näkevät erittäin tarkkaan, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu tällä hetkellä. Kirjailijan rooli on aina olla yhteiskunnan kriitikko.

Tuosta olen Varpion kanssa samaa mieltä.




Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Aleksis Kivi, Yrjö Varpio, kirjailijan työ

Ihminen on aina oikeassa ja väärässä paikassa ja oikeaan mutta väärään aikaan

Lauantai 9.9.2017 klo 7:18

Minua pyydettiin mielenkiintoiselta kuulostavaan tapahtumaan puhumaan kirjoistani. En mennyt, siinä kohtaa kalenteriani oli jo toinen merkintä.

Kuulun niihin kirjailijoihin, joita ei kovin usein kirjallisuus- ja muissa tapahtumissa nähdä. Suurin syy siihen on raadollinen: en elä ainakaan vielä kirjojeni tuotoilla, minun on hankittava perheen tarvitsema elanto muualta ja se vie aikaa.

Toisaalta en halua olla missään siksi että olisin paikalla. Sanovat, että Suomen kirjalliset ja muut taidepiirit ovat pieniä. Niin ehkä onkin. Haluan yhä uskoa siihen, että kirjailija jättää sen pikkuruisen raapaisunsa tämän maailman kamaraan ja sen asukkaiden mieliin teostensa kautta, ei näyttämällä pälliään mahdollisimman monessa paikassa.

Kun olen yhtäällä, en voi olla toisaalla. Luulen, että tämä tunne on universaali ja inhimillinen. Ehkä se aiheuttaa joillekin meistä riittämättömyyden tunnetta.

Ei tarvitse: omissa vapaa-ajan harrastuksissani ja ”sivutoimissani” olen päässyt moneen sellaiseen paikkaan ja tavannut monia sellaisia ihmisiä, joista en menemättä olisi koskaan saanut tietää.

Jokainen meistä jättää jäljen jokaiseen tapaamaansa ihmiseen, imee itseensä edes vähän jotakin siitä mitä aistii ympärillään. Kirjoitin jossakin tarinassa niin. Mitä useammassa paikassa me olemme, sen rikkaammiksi me henkisesti tulemme. 

Kirjallisuuden, tarinoiden ja muun taiteen välityksellä. Mistä me oikein puhuisimme ja mistä lukisimme, jos olisimme kaikki koko ajan samassa paikassa?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjailijan työ, kirjallisuustapahtumat

Kiitos Kasvuaikaa-romaanin kritiikistä, Kyösti Salovaara

Maanantai 3.7.2017 klo 19:38

Kriitiiko Kyösti Salovaara kirjoittaa kauniisti keväällä ilmestyneestä Sudenmaa-sarjan romaanistani viimeisimmässä Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri-lehdessä.

Suomalaisen on vaikea ottaa vastaan kiitoksia. Silti ne tuntuvat hyvältä - olkoonkin, että useimmiten toimiva tarina tuntuu kirjoittavan itse itsensä. Minä vain havahdun tarinan teemaan, kerään siitä tausta-aineistoa, annan sen päähenkilöiden käyttöön ja katson, mitä tapahtuu.

Joskus ei tapahdu mitään, tulee suttua. Joskus kirjoittaja ihmettelee itsekin, että noinko siinä kävi. Joskus lopussa seisoo kiitos. Minulle tuo kiitos on se, että olen saanut ainakin yhden lukijan miettimään samaa teemaa johon minä havahduin. Hän on tehnyt romaanista oman näköisensä, ehjän tarinan.


Salovaara_netti.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kasvuaikaa, Kyösti Salovaara, Sudenmaa, Ruumiin kulttuuri-lehti, kritiikki, kirjailijan työ

Kaikki nuo mainiot luetut kirjat, jotka tekivät minusta kirjailijan

Maanantai 26.6.2017 klo 14:32

Olen huomannut monen muun ammatikseen kirjoittavan ihmisen lailla, että kävelylenkki työnteon välissä virkistää paitsi ruumista, myös aivoja. Paras tulos ei aina synny istumalla sinnikkäästi koneella. Tarvitaan niitä taukoja, jolloin aivot saavat rullata vapaasti.

Tänä aamuna pohdin tuolla happihypyllä niitä kirjoja, joita olen elämäni aikana lukenut. Monet ovat vaipuneet unholaan. Moni kirja palaa mieleen, kun jokin asia tai tapahtuma niistä muistuttaa. Ne kaikkein tärkeimmät kirjat muistan varmasti aina.

Seitsemän vuoden iässä luin läpi Raamatun. Miksi? Kas, kun kaikki muu kodistani löytynyt kirjallinen materiaali oli siihen mennessä jo luettu. Lukukokemus oli ilmeisen vahva: muistan vieläkin monia tuon ison kirjan sananlaskuja ja muita hienoja lauseita ulkoa. Niitä olen hyödyntänyt muun muassa Sudenmaa-sarjassani. Onhan sen päähenkilö, rikosylikonstaapeli Reijo Sudenmaa rovastin poika.

Kellopeliappelsiini, Anthony Burgessin vuonna 1962 ilmestynyt kelpo romaani opetti minulle, ettei romaanin kielen tarvitse olla lineaarista ja jäykkää, jotta se pystyy kertomaan tarinansa. Tuo kirja on silkkaa kielen ilotulitusta - silti nautittavaa ja aidosti erilaista.

Joseph Hellerin Catch-22 on suosikkiromaanini. Kirjalla on selkeä teema: ihmisen elämässä tulee aina vastaan sääntö, joka korvaa edellisen säännön. Tämä sääntö, Catch-22 elää koko ajan mukana romaanissa, mutta ei tee sitä päälleliimatun oloisesti. Kirjan olen lukenut lukemattomia kertoja, mutta en vieläkään tajua miten Heller pystyi pitämään kasassa lähes parinkymmenen henkilötarinan eepoksen.

Pentti Linkolan Johdatus 1990-luvun ajatteluun nousi ehkä yllättäenkin metsälenkilläni mieleen vahvana lukukokemuksena. Kyllä, se oli tajunnan räjäyttävä lukukokemus nuorelle miehelle. Sen jäljet näkyvät vahvana vaikkapa ensi syksynä ilmestyvässä ensimmäisessä lastenromaanissani Isän luokse.

Menkää lenkille, ihmiset. Tajunta laajenee.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Raamattu, Anthony Burgess, Kellopeliappelsiini, Joseph Heller, Catch-22, Pentti Linkola, Johdatus 1990-luvun ajatteluun, Isän luokse, Kirjailijan työ

Miksi murhan viihdekäyttöä ei kriminalisoida?

Sunnuntai 16.4.2017 klo 13:11

Läheisen ihmisen väkivaltainen kuolema ei ole hauska asia silloin, kun se sattuu omalle kohdalle. Silti me katsomme, luemme ja kuuntelemme pelkästään yhden vuoden aikana vähintäänkin satoja murhia, surmia ja tappoja televisiosta, elokuvista, Internetistä ja kirjoista. Jotkut sanovat sitä viihteeksi. Sanovat jopa pitävänsä siitä.

Miksi ihmeessä? Jännityksen vuoksiko? Vai siksi, että fiktiivisiin murhiin liittyy usein arvoitus, joka kiehtoo? Vai tyydyttävätkö nuo väkivallan teot omaa väkivallan tarvettamme, jota emme voi järjestäytyneessä yhteiskunnassa purkaa luonnollisesti?

Toisen ihmisen kohteleminen kaltoin toimii ajurina monessa hienosti tehdyssä tarinassa. Myönnän, syyllistyn itsekin kirjoittajana tuohon samaan asiaan.

Silti sitä on joskus syytä ihmetellä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: murha, väkivalta, väkivaltaviihde, rikoskirjallisuus, dekkari, kirjailijan työ

Tieteellinen tutkimus ja tiedotus on täynnä ristiriitoja

Lauantai 1.4.2017 klo 17:56


Biotalous_netti.jpg

Toimittajana ja kirjailijana käytän lähteinäni usein tieteellisiä tutkimuksia ja eri asiantuntijoiden keräämiä taulukoita ja tilastoja. Niin usein kuin mahdollista, varmistan ylös kirjaamani tiedon jostakin toisesta lähteestä.


Aina se ei ole mahdollista. Tieteen harjoittamiseen ja tutkimukseen kuuluu useimmiten jonkinlainen epävarmuus niiden tulosten oikeellisuudesta. Jotta tutkimus on hyvää ja luotettavaa, täytyy sen tulkitsijoilla olla lupa kyseenalaistaa tutkimuksen tuloksia.

Tällä hetkellä arvostetut suomalaistutkijat kiistelevät siitä, lisääkö vai vähentääkö metsien suunniteltu lisäkäyttö Suomen kasvihuonepäästöjä vai ei. Metsäihmisenä seuraan keskustelua kiinnostuneena.

Ymmärrän myös tutkijoiden vaikeudet. Muuttujia on niin paljon. Esimerkiksi aika, puiden biologia, ilmastonmuutoksen yhteisvaikutukset, erilaiset metsätuholaiset, käytettävissä olevat mittaustavat ja -välineet, puun kanssa kilpailevien raaka-aineiden hyvät ja huonot puolet.

Täysin erilaiset näkemykset samasta asiasta kenties huvittaisivat, ellei kysymyksessä olisi sananmukaisesti kuolemanvakava asia koko ihmiskunnan kannalta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ilmastonmuutos, biotalous, tutkimus, tutkija, kirjailijan työ, toimittajan työ,

Matkalla ideasta hyväksi romaaniksi on monta mutkaa

Perjantai 20.1.2017 klo 9:05

Kirjoitusvirheitä. Persoonattomia henkilöhahmoja. Ylimääräisiä adjektiiveja. Kesken matkan uupuvia juonenkuljetuksia. Turhia lauseita. Hyvä idea, joka ei toimikaan niin kuin sen piti. Päälle syystä tai toisesta painava kirjoittamisen deadline. Turtumus ja kyllästyminen oman romaanin päähenkilöön.

Kirjailijan työssä on monia vaaranpaikkoja. Edellä ei ole lueteltu niistä läheskään kaikkia. Kirsinkirjanurkka-blogin pitäjä käsitteli kirjoituksessaan 17.1.2017 syitä, miksi dekkareita julkaistaan niin paljon Suomessa. Hänen havaintonsa koskivat dekkareita, mutta mielestäni ne ovat yleistettävissä mihin tahansa kirjallisuuden lajiin.

Tuo blogiteksti kannattaa lukea ajatuksella. Jokainen kirjan lukija lukee sitä omien arvostustensa ja mieltymystensä mukaan. Myös kustannustoimittaja, joka suosittelee edustamaansa kustantajaa joko julkaisemaan tai hylkäämään käsikirjoituksen.

Toivottavasti tässä maassa ei ole yhtään sellaista jo julkaissutta kirjailijaa, jolla ei ole mapissaan jonkin kokoista pinoa kohteliaita hylkäyskirjeitä. Ne tekevät kipeää, mutta pakottavat myös ajattelemaan. Kenties kokeilemaan jotakin uutta tapaa kertoa tarinaa. Kenties ne auttavat löytämään jotakin.

Minäkin linkitin tuon blogitekstin naamakirjaani. On totta, että hyvän kirjan voi kirjoittaa myös yhdeltä istumalta. Minä en ole siihen koskaan pystynyt - monen lukijan mielestä en varmaan ole edes kirjoittanut yhtään hyvää kirjaa. Hyväksyn tuomion, en valita siitä mihinkään.

Väitän kuitenkin, että jokainen uusi kirjoittamis- ja editointikierros kirkastaa jokaisessa käsikirjoituksessa sen ydintä. Sitä, joka kirjasta pitäisi jäädä mieleen sen jälkeen, kun sen takakansi on suljettu.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjailijan työ, käsikirjoitus, kirsinkirjanurkka, dekkari

Kotimainen dekkari keskusteluttaa netissä

Maanantai 12.9.2016 klo 7:37

Aina välillä joku laittaa netin keskustelupalstoilla liikkeelle keskustelun suomalaisesta kirjallisuudesta. Ihan hyvä niin. Paljon turhemmistakin asioista bittikohtaamisissa keskustellaan.

Törmäsin Suomi 24:ssä tähän nimimerkki poirotvallanderin liikkeelle laskemaan keskusteluun suomalaisen dekkarin tasosta ja laadusta verrattuna ulkomailla julkaistaviin dekkareihin. Mielenkiintoista mielipiteenvaihtoa, näin kirjailijan kannalta. Niin on monta mieltä kuin on miestä ja naistakin. Niin kuin pitää ollakin, kun kirjoista puhutaan.

Oma uskoni on, että Suomessa julkaistaan vuosittain montakin sellaista teosta, jotka laadultaan kuuluisivat käännöskirjojen joukkoon isoillakin kielialueilla. On niin monesta esteen ylityksestä kiinni se, pääsevätkö ne sinne vai ei. Useimmiten eivät pääse, eikä niitä noteerata kunnolla edes Suomessa.

Mauri Sariola nostetaan ansaitusti aina esiin, kun puhutaan suomalaisen dekkarin jatkumosta. Nimimerkki Dekkaritutkija kyselee ketjussa, mitä samanlaista minun Sudenmaa-kirjoissani on verrattuna Sariolan Susikoskiin. Hän nostaa esille suomalaisen elämänmuodon ja maaseudun kuvaukset.

Vertaus tuntui tuolta osin hyvältä lukea. Juuri noita asioita ajattelin, kun lähdin kirjoittamaan Ahventen valtakunnan myötä suomalaisen näköistä dekkaria. Jossain alitajunnassa Sariola kenties kummitteli, kun arvoisa rikosylikonstaapelini muuttui kirjoittamisen aikana alkuperäisestä Reijo Hurtanmaasta Sudenmaaksi.

Suomalaisuudessa on yhä paljon mistä ammentaa maailmalle. Toivottavasti saan jatkaa sitä työtä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: dekkari, rikoskirjallisuus, kirjailijan työ, poirotvallander, Mauri Sariola, Dekkaritutkija, Ahventen valtakunta

Uuden romaanin aloittaminen on kurjaa hommaa

Keskiviikko 7.9.2016 klo 9:27

Se tunne on taas päällä. Pitää aloittaa uuden romaanin ensimmäisen version tekeminen.

Tiedän suurin piirtein, mikä teoksen teema tulee olemaan. Tiedän myös, mitä tapahtuu sen ensimmäisessä luvussa. Siis ensimmäisessä versiossa. Jos tarina toimii, versioita tulee olemaan kaksi, kolme, neljä...

Tiedän myös, millaista lähdeaineistoa vielä tarvitsen. Sitä on hamuttava käsille ja pantava lukuun. Ruutupaperivihkoon on kirjattava ranskalaisilla viivoilla ne mielen juolahdukset, joilla kenties on käyttöä romaanissa.

Hieno, jännittävä hetki kirjailijan työssä. Silti hallitseva tunne on alakulo.

Kun sen jo tietää usean tarinan kokemuksella, ettei tarinasta tule sellainen kuin nyt luulen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjailijan työ, kirjailija, romaani, käsikirjoitus, kirjoittaminen

Minuus, kirjailija ja sosiaalinen media

Perjantai 12.8.2016 klo 8:14

Osallistun sosiaaliseen mediaan tämän blogin lisäksi Facebookissa, naamakirjaksi ja sontaluukuksikin haukutussa oman elämänsä jakelujärjestelmässä. Ei siellä ole pakko olla, mutta kirjailijuuden kaltaista julkista työtä tekevälle se on suotavaa. Jotakuta voi kiinnostaa, millainen ihminen on hänen lukemansa kirjan tekijä. Kirjailijaa saatetaan jopa pyytää Facebook-kaveriksi, mikä yleensä tarkoittaa jonkinasteista yhteyttä.

Se, miten kirjailija Facebookissa on ja miten hän sitä käyttää näkyy vaihtelevan persoonan mukaan. Osa kirjoittaa lyhyitä kommentteja kirjoittamisprosessinsa nykytilasta, ja markkinoi kirjojaan ja muita töitään. Osa laittaa naamakirjaan kuvia, niitä kuuluisia selfie-otoksia itsestään erilaisissa paikoissa. Jotkut ovat naamakirjassa aivan hiljaa, eivät koskaan kommentoi mitään eivätkä tykkää mistään.

Mietin itse koko ajan naamakirjan olemusta. Ystävien kanssa on kiva seurustella sitäkin kautta, kuulla mitä heille kuuluu. Entä ammatillisesti? Olen päättänyt, että nostan linkityksin ja muilla keinoin esille sellaisia asioita, jotka ovat omille elämänarvoilleni läheisiä. Tylsää, ehkä. Mutta naamakirjahan on perimmiltään jonkinlaista jakamista? Ainakin niin toivon.

Viimeksi linkitin naamakirjan sivuille tietoa tulossa olevasta puiden halaamisviikosta. Lähiympäristön arvostamiseksi tehtävä työ on niin arvokasta, että uhraan sille mielelläni pienen sähköisen paikan omasta keinotodellisuudestani. Ehkä joku huomaa jutun sieltä, menee ja halaa puuta oikeassa elämässä.

Ja myönnän. Sosiaalinen media on minullekin keino markkinoida omia kirjojani. Keinotodellisuudessa jokainen pitää itseään esillä saadakseen siitä jotakin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Facebook, kirjailijan työ, kirjailijuus, Facebook, naamakirja, keinotodellisuus

Ensimmäinen nuortenkirjani ilmestyy keväällä 2017

Maanantai 7.3.2016 klo 14:21

Allekirjoitin juuri kustannussopimuksen romaanista. Se ilmestyy keväällä 2017. Toisin kuin aikaisemmat romaanini, on tuleva teos suunnattu nuorille. Toki toivon, että varttuneemmatkin lukijat saavat siitä itselleen jotakin.

Kirjan päähenkilö on 9-vuotias Katri. Kolmasluokkalainen, fiksu ja kekseliäs tyttö. Niin kekseliäs, että hän päättää tehdä sellaisia asioita, joita me aikuiset emme osaa tehdä. Sellaisia kuin maailman pelastaminen.

Kirjan ideaa olen kehitellyt jo vuosia, hakenut siihen oikeaa rytmiä ja kieltä. Kirjoittaessani käsikirjoitusta en tietoisesti vältellyt vaikeitakaan kielikuvia. Luin itse Raamatun seitsemänvuotiaana kannesta kanteen, kun kaikki muut kirjat oli kotimökistä jo luettu.

Sallan kaukopartiosodasta, Odysseyksen retkistä ja Troijan sodasta muistan lukeneeni runomittaa suunnilleen samoihin aikoihin. Kaikkea en ymmärtänyt, mutta rytmiin pääsin kiinni ja nautin siitä.

Monta vuotta myöhemmin luin kirjoja ääneen omille lapsilleni. Tein saman havainnon: jos ja kun rytmi on kunnossa, se vie nuorenkin lukijan ja kuulijan outoihin maailmoihin.

Olen iloinen uudesta aluevaltauksestani. Palautetta jään odottamaan. Ja nimen omaan niiltä nuorilta lukijoilta. Fiksuimmilta meistä kaikista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjailijan työ, lastenkirjallisuus, nuorten romaani, lukutaito, kustannussopimus

Kieroutunut ansaintalogiikka vaarantaa laatujournalismin tekemisen

Keskiviikko 17.2.2016 klo 7:29

Sain hiljattain eräältä keskikokoisen mediakonsernin lehdeltä tarjouksen kirjoittaa novellin heidän suunnittelemaansa sunnuntainovellisarjaan. Mielelläni olisin sellaisen kirjoittanut: 4 000 merkin haaste luoda jotakin mieleen tarttuvaa ja merkityksellistä piristää aina.

Seuraavaksi sain konsernilta postia. Kysymyksessä oli sopimuspohja: sen mukaan konserni varasi itselleen kaikki tulevan novellini julkaisu-, muuttamis- ja edelleenluovutusoikeudet. Olen kirjoittanut paljonkin lehtikolumneja ja -pakinoita. Tämä kerta oli ensimmäinen, kun tällaista ota tai jätä -sopimusta tarjottiin minulle kaunokirjallisesta teoksesta. Hanke raukesi siihen. Teoksen kirjoittaa aina ihminen, joka vastaa työstään. Tekijäksi ei voi kirjoittaa mediakonsernia.

Tällaiset kaikkien oikeuksien luovutusvaatimukset avustajille alkavat olla arkipäivää suuremmissa mediataloissa journalismin osalta. Kun avustaja kirjoittaa jutun tai ottaa lehtikuvan, hän ei voi kertoa haastattelun tai kuvauksen kohteelle missä kaikkialla tuotos voi pompsahtaa vastaan. Avustaja ei yksinkertaisesti tiedä sitä. Silti hän "sopimuksen" mukaan vastaa aineiston oikeellisuudesta kaikilla käyttötavoilla. Ja tietysti ilman eri korvausta.

Haastattelu ja kuvaaminen perustuu aina luottamukseen ja rehellisyyteen. Niitä pyydetään, ja samalla kohdehenkilöille kerrotaan miksi ja mihin mediaan. Minusta kaikkien oikeuksien vaatiminen on laatujournalismilta laukaus omaan nilkkaan. Juttu tai kuva, joka toimii oivasti omassa asiayhteydessään, voi ison konsernin kiireessä ja klikkausvaatimuksissa päätyä julkaistavaksi aivan eri yhteyksissä ikävin seurauksin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: avustajasopimus, novelli, kirjailijan työ, laatujournalismi, journalismi

Miksi Ian Rankin kirjoittaa yhä rikoskomisario John Rebusista?

Perjantai 22.1.2016 klo 7:44

Aloittelen parhaillaan lukemaan Ian Rankinin romaania Hiljaa takavasemmalle (Blue Moon, 2015). Englanniksi rikoskomisario John Rebusista kertova romaani näkyy ilmestyneen jo vuonna 2007, kuudentenatoista ainakin 20-osaisesta sarjasta.

Rankin on yksi mielikirjailijoistani, niistä joiden uutuuksia odotan. Uuden kirjan aloittaminen sai minut ajattelemaan sitä, miksi lähes kaikki mahdolliset palkinnot urallaan saanut kirjailija yhä istuu koneensa ääreen luomaan jotakin uutta tyhjästä? Senkö takia, että me lukijat odotamme?

Monta kirjaa jo julkaisseena kirjailijana tapaan jonkin verran ihmisiä, jotka haaveilevat sen ensimmäisensä kirjoittamisesta. Olen saanut myös postia heiltä, jotka ensimmäisensä ovat saaneet jonkin kustantamon kautta tehtyä. Kovin monelle heistä tuntuu tulevan pettymyksenä se, että muutaman lehtijutun jälkeen kukaan ei enää välitä koko kirjasta. Ei välttämättä edes lähisuku. Tai siltä se ainakin jotakin odottaneesta kirjailijasta tuntuu.

Voin olla väärässä, mutta luulen ettei Ian Rankinia kiinnosta hittojakaan hänen kirjojensa saamien palkintojen tai lukijoiden määrä. Luulen, että hän on vain niin kiintynyt kulmikkaaseen päähenkilöönsä, että on pakko jatkaa hänen elämänsä seuraamista. Luulen, että elämä nostaa Rankinin muistiinpanoihin yhä uusia ja mielenkiintoisia aiheita joista on pakko kirjoittaa.

Hiiteen glitteri, kiitokset ja kimallus! Kirjoittaja ei tee niillä mitään silloin kun pakarat puutuvat, alaselkää jomottaa ja loppuratkaisu puuttuu juuri siitä tärkeästä kappaleesta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ian Rankin, John Rebus, Hiljaa takavasemmalle, kirjallisuuspalkinnot, kirjailijan työ

Lindstedt puhui päätöksistä, kirjailija kirjoittaa niiden seurauksista

Sunnuntai 29.11.2015 klo 8:55

Tämänvuotinen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto herätti keskustelua. Se lienee palkinnon tärkein olemassaolon oikeutus. Sitä, mitä kirjoja itse luen tai jätän lukematta ei ohjaa palkinnot ja ehdokkuudet. Jokaisella lukijalla täytyy säilyttää oikeus valita itse se Vuoden Paras Kirja.

Laura Lindstedtin palkintojuhlassa pitämä puhe on saanut sekä kovaa kritiikkiä että kiitoksia. Mitään uutta hän ei sanonut. Ei mitään, mitä ei ole aikaisemmin sanottu. Sanojina vain ovat olleet muut kuin kaunokirjailijat.

Minusta Lindstedtin ei tarvinnutkaan sanoa mitään muuta. Kaunokirjailijat ovat ihmisiä, jotka kirjoittavat poliittisten päätösten seurauksista: onnellisuudesta, kurjuudesta ja kurjistumisesta, hyvinvoinnin jakautumisesta eri tavoin yhteiskunnassa.

Puhe oli hyvä muistutus siitä, mistä kaunokirjallisuudessa perimmillään on kysymys: siitä, miltä pienestä ihmisestä tuntuu.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Finlandia, Finlandia-palkinto, Laura Lindstedt, kirjailijan työ

Liika sosiaalisuus voi olla uhka yhteiskunnalle

Keskiviikko 25.11.2015 klo 7:46

Luen parhaillaan Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin kirjoittamaa kirjaa Käsikirjoittamisen taito (LIKE 2015). Kirja lienee tarkoitettu lähinnä kuvallisen viestinnän käsikirjoittamiseen, mutta sitä voi suositella myös prosaistille. Monet ongelmat ja työkalut ovat samoja.

Vacklin ja Rosenvall siteeraavat kirjassaan useita hienoja ajattelijoita. Minua jäi pohdituttamaan erityisesti filosofi Hannah Arendtin (1906 - 1975) suuhun pantu lausahdus siitä, kuinka liika sosiaalisuus voi olla yksityiseen ja julkiseen elämään kohdistuva uhka.

Arendtin havaitsi elinaikanaan ihmisten liian sosiaalisuuden johtavan massakulttuuriin ja -hysteriaan, tasapäistämiseen, tietynlaiseen käyttäytymiseen toiminnan sijaan sekä ajattelun unohtamiseen. Arendt kritisoi myös sellaisen intiimiyden valheellista suojaa, joka ei liity elämää ylläpitävään yksityisyyteen vaan käpristyy yksilön ympärille.

Arendt kuului niihin Saksan juutalaisiin, jotka pääsivät natseilta pakoon Yhdysvaltoihin. Hän lienee nähnyt nuoruudessaan joukkohysterian vaarat. Tällä hetkellä miljoonakaupunki Bryssel pelkää halvaantuneena muutaman vapaana olevan terroristin mahdollisia iskuja. Ihmisiä kehotetaan pysymään sisällä, omissa oloissaan.

Arendtin teokset taitavat mennä lukulistalle.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Anders Vacklin, Janne Rosenvall, Käsikirjoittamisen taito, Hannah Arendt, kirjailijan työ, Bryssel, terrorismi

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kaksi hautaa saarella, historiallinen romaani, kirjailijan työ, Mikaela Strömberg, Kirsti Ellilä, Kristiina Vuori, Taavi Vartia

Vanhemmat kirjoitukset »