Kirjasto lisää parhaiten kirjan elinvuosia

Maanantai 22.5.2023 klo 18:21

Äänikirja on lyönyt muutamassa vuodessa läpi yhtenä tapana nauttia kirjallisuudesta. Tunnustan lukeutuvani vielä epäileviin Tuomaksiin: aika näyttää, ovatko äänikirjat enemmänkin hyvää bisnestä joillekin jakeluketjun osille, kuin oiva tapa pitää vuosia sitten julkaistut kirjat edelleen lukijoiden saatavilla. Se on kuitenkin tilastollisesti todistettavissa, että yleisten kirjastojen toiminta tekee sitä jo nyt.

Sanasto, meidän kirjallisuudesta elantoa saavien oma tekijänoikeusjärjestö pitää yllä teosrekisteriä, jonka tietojen perusteella saamme niin sanottua kirjastokorvausta yleisistä kirjastoista ja korkeakoulukirjastoista lainatuista teoksistamme. Tänä keväänä tämä OmaSanasto -verkkopalvelu uudistui. Uudistuksen ansiosta me kirjailijat näemme nyt vaivattomasti, kuinka paljon kutakin teosta on viime vuosina lainattu. Tällä hetkellä palvelu kattaa vuosien 2018-2021 tiedot.

Kävin juuri läpi omien teosteni lainaukset noilta neljältä vuodelta. Vuonna 2018 minulta oli kirjastoissa lainattavissa 21 teosta eri muodoissa, vuonna 2019 22 teosta ja seuraavina kahtena vuonna kumpanakin 24 teosta. Onhan noita kertynyt, joku voisi sanoa – mutta onhan tässä jo kilometrejä ja vuosia kirjoittajana takana… Tein muutamia havaintoja kirjoittamieni teosten lainaamisista.

Viiden eniten lainatun teoksen osuus koko tarjolla olleesta kirjojeni määrästä on vaihdellut vuosittain 52 ja 65 prosentin välillä. Keväällä 2019 julkaistu Impivaara, Sudenmaa -rikosromaanisarjani kahdeksas ja toistaiseksi viimeisin osa saavutti tuona vuonna niin suuren suosion lainaajien keskuudessa, että sen lainaukset muodostivat lähes kolmanneksen lainatuista kirjoistani. Samalla viiden suosituimman kirjani lainausosuus nousi tuona vuonna tuohon 65 prosenttiin.

Olen kirjoittanut sekä ”tavallisia” romaaneja, rikosromaaneja että tietokirjoja. Omalta osaltani voin todistaa sen, että Suomessa luetaan paljon rikosromaaneja. Vuonna 2018 lainatuin teokseni oli Kasvuaikaa, Sudenmaa-sarjan seitsemäs osa. Vuodet 2019-2021 menivätkin sitten Impivaaran piikkiin.

Sanaston tilastoista voi myös tehdä havainnon, että suomalaiset pitävät romaanisarjojen lukemisesta: uusimman Sudenmaan ilmestyminen on näkynyt aina myös niin, että aikaisempiakin sarjan teoksia on lainattu enemmän. Sarjan ihka ensimmäinen teos, ranskaksikin käännetty Ahventen valtakunta (Myllylahti 2007) näkyy olleen vielä vuonna 2021 kymmenenneksi lainatuin teokseni, ja ihan hyvällä lainausmäärällä.

Kirjojeni lainausmääristä voi myös päätellä sen trendin, että uusimmat kirjat löytävät herkimmin kirjaston hyllyltä lukijansa käsiin. Onhan se luonnollista: ne ovat yleensä kirjastossa esillä parhaimmilla paikoilla, ja saavat ainakin jonkin verran julkisuutta. Mutta ilahduttavaa on huomata, että joistakin kirjoistani on muodostunut kestosuosikkeja. Syksyllä 2017 ilmestynyt, tomerasta Katri-tytöstä ja ilmastonmuutoksesta kertova Isän luokse on ollut siitä lähtien kirjojeni lainausmäärissä mitalisijoilla. Mitenkähän käynee, kun vuoden 2022 lainaustilastot päivitetään syksyllä järjestelmään?

Tilastoista löytyy mukavia yllätyksiä. Keväällä 2012 Metsäkustannus julkaisi omasta ideastani lähteneen Metsänomistajan rahakirjan, helppolukuisen oppaan avuksi oman metsänsä taloudellisen arvon ja merkityksen pohtimiseen. Lieneekö ollut koronan tuoman ”kotoilun” ansiota, kun vuonna 2021 se pomppasi taas kärkikahinoihin kirjojeni lainausmäärissä? Vai olisiko joku vaikutusvaltainen ”metsäinfluensseri” vihjaissut jollakin minulle tuiki tuntemattomalla nettifoorumilla kirjan olemassaolosta?

Olen itsekin ahkera kirjastossa kävijä ja kirjojen lainaaja. Se surettaa, että niin monia hyviä kirjoja lepää siellä hyllyillä, pääsemättä kenties koskaan yhdenkään lainaajan silmien eteen. Aikaa myöten ne menevät poistoon. Sääli!

Pienestä, mutta kirjailijan taloudessa tuiki tarpeellisesta lainauskorvauksesta viis: olen omalta osaltani äärimmäisen kiitollinen jokaisesta kerrasta, jolloin jokin kirjoittamani teos tarttuu kirjaston hyllyltä lukijansa matkaan. Kirjat on tehty luettaviksi. Aika näyttää, milloin on totuttava sanomaan että kuunneltaviksi.

Huom: Kirjojen linkit johtavat Kymenlaakson kirjastojen yhteiseen Kyyti-tietokantaan.Tarkasta kirjojen saatavuus oman alueesi kirjastojen verkkokirjastosta.

Lainatuimmat kirjani vuosina 2018-2021, TOP 5

2018

1. Kasvuaikaa (Sudenmaa-sarjan 7. teos)

2. Isän luokse (nuortenromaani)

3. Rakkausarpia (Sudenmaa-sarjan 6. teos)

4. Kaksi hautaa saarella (romaani punapäällikkö Aleksei Osipovista)

5. Metsänomistajan rahakirja

2019

1. Impivaara (Sudenmaa-sarjan 8. teos)

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Rakkausarpia

5. Kaksi hautaa saarella

2020

1. Impivaara

2. Tanssilavojen Suomi (kuvaus suomalaisesta tanssilavakulttuurista 1800-luvulta nykypäivään)

3. Isän luokse

4. Kasvuaikaa

5. Rakkausarpia

2021

1. Impivaara

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Metsänomistajan rahakirja

5. Tanssilavojen Suomi

Ukraina muuttaa suomalaistakin sotaromaania

Torstai 9.3.2023 klo 9:42

Perinteisessä suomalaisessa sotaromaanissa pieni sissiosasto puskee latuaan kohden Muurmannin junarataa. Välillä nuo pellavapäiset, sinisilmäiset suomalaissoturit yrmyilevät ylemmilleen ja puhuvat naisista ja viinasta. Heitä puskissa väijyvät ryssät paljastavat sijaintinsa mahorkan hajulla. Kun juna lentää radalla ilmaan alkaa pitkä, verinen ja väsyttävä kotimatka.

Jatkosodan päättymisestä tulee kohta kuluneeksi kahdeksankymmentä vuotta. Yksikään sodassa itse mukana ollut ei ole enää kirjoittamassa kokemuksistaan. Uula Aapa, Reino Lehväslaiho, Esa Anttala, Väinö Linna ja monet muut sotakirjailijamme vaikuttavat kuitenkin vielä pitkään siihen, miten noista kansamme kovista vuosista kerrotaan romaaneissa, näytelmissä ja elokuvissa.

Toisin kuin isiemme ja isoisiemme vuosina 1939-1945 käymää sotaa, käynnissä olevaa Ukrainan sotaa voi jokainen seurata lähes reaaliajassa internetissä. Videoklipeissä näkyy, kuinka dronen pudottaman kranaatin haavoittama sotilas lyhistyy kasaan, nytkähtelee ja jää sitten hangelle makaamaan. Yöllä, valonvahvistinlaitteiden avulla kuvatuista videoista näkee jopa sen, millainen verivana jää pakoon yrittävästä haavoittuneesta sotilaasta.

Jos muuttuvat sotakirjojen kirjoittajat, niin muuttuvat myös niiden potentiaaliset lukijat. Harvempi meistä on enää viettänyt öitään havulaavussa, rakotulen lämmittäessä sen edustalla. Monen, ainakin nuoremman potentiaalisen lukijan kohdalla alkaa hiihtämiseenkin eläytymisen kanssa olemaan niin ja näin.

Romaania ei kukaan meistä kirjailijoista luo täydellisessä tyhjyydessä. Siihen tulee aina vaikutteita jostakin, muuten tuotos ei ole edes uskottava. Miksi siis kirjoista pitävä ihminen, joka voi itsekin seurata tuhoisaa sotaa reaaliajassa, vaivautuisi lukemaan samasta aiheesta jonkun toisen sepittämää tarinaa?

Uskon ja luulen, että monen itse sodan kokeneen kirjailijamme kohdalla kirjoittamisessa oli kysymys omakohtaisten sotatraumojen purkamisesta, tarpeesta selvittää niitä itselleen. Kun he muokkasivat järjettömän sodan edes jotenkin järjelliseksi kuvaukseksi, se palveli samaa tarkoitusta muillekin saman sukupolven lukijoille.

Saman nuo Linnan, Lehväslaihon ja kumppaneiden teokset tekivät vielä meille, sotaveteraanien lapsille: ehkä opimme ymmärtämään paremmin sitä helvettiä, joka muovasi noiden sodan nuorena kokeneiden miesten ja naisten koko loppuelämää.

Meitä nuoremmilla sukupolvilla ei ole enää samanlaista ymmärryksen lisäämisen tarvetta. Sotakirjallisuus on hyvää vauhtia muuttumassa vain viihteeksi viihteen joukkoon: romaaneistakin etsitään jännitystä, huimia seikkailuja, sankareita.

Onkin mielenkiintoista – mutta myös kylmäävää - ajatella sitä, keneen suurin osa lukijoista ja katsojista samaistuu kun kranaatti putoaa romaanissa tai netissä taivaalta, silpoen ihmistä: siihenkö, johon sattuu, vain siihenkö, joka osasi niin tarkasti sen räjähteensä pudottaa?

Ja oli se kumpi tahansa, niin millä perusteella lukija ja katsoja sen valintansa tekivät?

Pian voit tilata tekoälyltä täydellisen romaanin

Tiistai 7.2.2023 klo 12:26

Viime vuoden lopulla tuli markkinoille Chat GPT -niminen tekoälyohjelma. Viimeistään sen myötä on vakavasti mietittävä sitä millä aloilla tuollainen, ainakin rajallisesti uusia asioita ilman ihmisen tekemää ohjelmointia oppiva tiedonkäsittelyohjelma korvaa ihmisen tekemää työtä. Kirjailijan leipä voi hyvinkin olla liipaisimella.

Perinteisesti on sanottu ettei tietokone korvaa ihmistä sen vuoksi, ettei sillä ei ole tunteita. Meillähän ne – ainakin periaatteessa – kuuluvat varustukseen. Todellisuudessa tunteitamme on tallennettu ja analysoitu jo kauan koneellisesti. Sitä tietoa löytyy lukemattomista tietokannoista ja sitä myös käytetään.

Kun kirjaamme tykkäämisiämme ja linkitämme erilaisia asioita sometileille, teemme siihen liittyvät päätökset useimmiten tunteilla. Kun valitsemme kaupasta ruokatarpeita, vaatteita tai pieniä arjen nautintoja, teemme siinäkin päätöksiä tunteella. Se kenen seurassa olemme, ketä somessa seuraamme ja missä aikaamme vietämme, on sekin tunteiden tulosta. Jossakin jokin tietojenkäsittelyn prosessi seuraa vaivatta tekemisiämme.

Jos koneäly kykenee vielä oppimaan jotakin analysoidessaan tuota valtavaa tietomäärää, on peli menetetty: ei ole sattumaa että se tuote, jota emme tiedä edes tarvitsevamme ennen kuin se sattuu kaupan hyllyltä silmiimme, on siinä juuri sillä paikalla ja korkeudella.

Tekoälylle ei liene kummoinenkaan tehtävä analysoida sitä millaisia kirjoja ostamme, lainaamme ja luemme. Kun kirjojen lukeminen ja kuunteleminen siirtyy yhä enemmän sähköisten apuvälineiden käyttämiseen, jää jonnekin muistijälki siitäkin, missä kohti tylsä kirja jää meiltä kesken.

Tähän asti yksi lukijan rasitteista on ollut se, että joku (lue: ihmiskasvoinen kirjailija) on johdatellut häntä tarinan maailmassa eteenpäin. Kirjailija on päättänyt tarinan itsensä ohella sen mistä se alkaa, miten se etenee ja miten se päättyy. Pystyäkseen kirjoittamaan monisatasivuisen romaanin, kirjailijan on oltava kiinnostunut sen teemasta, henkilöistä ja miljööstä.

Oppivan tekoälyn myötä tilanne muuttuu paremmaksi. Ehkä jo jonkin ajan kuluttua se onkin lukija itse, joka tilaa bittien virralta juuri sellaisen tarinan jonka kulloinkin tarvitsee. Kaikki mitä hänen tarvitsee tehdä, on kirjoittaa tietokoneensa näytölle sanat Kirjoita minulle sellainen romaani, josta pidän.

Ja tekoäly ryhtyy töihin. Se kaivaa internetin valtavista tietovirroista käyttöönsä kaikki lukijan mieltymykset, henkilöhistorian, inhokit, kokemukset, paikat joissa hän on käynyt tai paikat, joista hän haluaa tietää lisää.

Lukija painaa Enteriä. Moderni tietokone ei edes ronksuta työskennellessään. Jo parin minuutin päästä se kehottaa lukijaa asettumaan mukavasti sohvalleen. Ja katso: hänen silmiinsä tai korviinsa soljuu juuri sellainen tarina joka miellyttää, joka tarjoaa elämyksiä, joka ei ärsytä, jonka tulkinta ja ymmärtäminen ei vaadi ponnistelua.

A vot! Se kauan kaivattu ja tavoiteltu, mutta jokaiselta kynänpyörittäjältä vajaaksi jäänyt on vihdoinkin syntynyt: Täydellinen Tarina.

Piru lukee Raamattua, mutta kirjailija kritiikkejä

Perjantai 6.1.2023 klo 12:12

Yhdenkin kritiikin eli analyyttisesti laaditun arvion saaminen omasta kirjastaan lienee jo suurelle osalle meistä kirjailijoista harvinainen tapaus. Jokaisesta sellaisesta on syytä olla kiitollinen. Tärkeintä on silti se tunne, joka kirjasta jää sen lukijalle.

Viime viikolla eräs mieshenkilö pysäytti minut kaupunkimme kirjaston hyllyjen välissä kysyen, olenko ”se” kirjailija Linna. Myönsin olevani meistä samalla sukunimellä siunatuista se vähiten tunnettu. Kyseinen herrasmies sanoi lukeneensa juuri tuoreen romaanini Tämä nuori maa, ja jatkoi sanoilla jotka olin tunnistavinani kiitoksiksi. Tuntui hyvältä!

Päätoimisia kulttuurikriitikoita ei taida olla enää kuin joissakin YouTuben pilailuvideoissa. Kaupallisen median kentällä heitä ei ainakaan tapaa. Mediat ja niiden omistus on keskittynyt. Se tarkoittaa usein sitä että sama kritiikki ilmestyy – jos ilmestyy – useassa saman kustantajan maakunta- ja muussa lehdessä. Useimmista maakuntalehdistä näkyvät kritiikit jääneen kokonaan pois.

Muissa lehdissä maininta uuden kirjan ilmestymisestä on useimmiten lyhyt kuvaus siitä, mitä romaani ehkä pitää sisällään. Usein sen tarpeet on otettu suoraan romaanin takakannesta. Niiden vähienkin kritiikkien lukijakuntaa verottaa se, että ne ovat usein maksumuurin takana.

Netti ja kirjabloggarit paikkaavat jonkin verran muiden kritiikkien vähenemistä. Monesti blogikirjoitukset ovatkin hyvin laadittuja, ajan kanssa mietittyjä arvioita kirjoista, sellaisten ihmisten tekemiä jotka lukevat paljon ja osaavat arvottaa lukemaansa. Haittapuolena on, että kirjabloggarienkin anti näyttää asettuvan jonkinlaiselle ”Gaussin käyrälle”. Tietyistä ja samoista kirjoista ilmestyy useampiakin kirjoituksia, valtaosasta hiljattain julkaistuista ei juuri mitään. Kaikki kirjoittajat eivät välttämättä kerro mahdollisista kaupallisista suhteistaan esimerkiksi kirjakustantamoihin.

Omasta, viime syyskuussa ilmestyneestä romaanistani Tämä nuori maa on silmiini sattunut oikeastaan vasta kaksi perusteellisempaa arviota. Uuden Suomen blogissaan Jorma Melleri ruoti ansiokkaasti romaanini teemoja juuri joulun alla. Tommi Tapiainen teki oman jännän koosteensa romaanista Jämsän kirjaston Facebook -joulukalenteriin juuri itsenäisyyspäiväksi.

Kummastakin kirjoituksesta – ja kaikista niistä, jotka eivät ole tulleet tietooni – olen kiitollinen. Kriitikon, onpa hän kuka tahansa, tehtävä ei ole rapsuttaa mukavasti kirjailijan itsetuntoa. Ainakin minulle tärkeintä on, että hän on löytänyt teoksesta niitä teemoja, joita olen yrittänyt siihen leipoa. Ehkä se silloin tarkoittaa, että joku muukin tuon kritiikin lukeva löytää itseään kiinnostavaa luettavaa.

Kirjaston hyllyjen välissä käyty keskustelu oli ainakin minulle kaikista hedelmällisintä palautetta. Keskustelimme herrasmiehen kanssa paristakin oikeasti eläneestä ihmisestä, joita romaanini aihe sivuaa, mutta joita ei siinä juurikaan käsitellä. Jäi vähän sellainen kutina, että haluan tietää heistä lisää.

Jokainen vuosi on ihmiselle poikkeuksellinen

Maanantai 19.12.2022 klo 14:17

Vuosi 2022 tulee jäämään historiaan ja muistiimme Ukrainan sodan syttymisen, energiakriisin sekä taloudellisen ja poliittisen epävarmuuden vuotena. Mutta on vaikeita ja erikoisia vuosia ollut ennenkin.

On jo nyt varmaa, että suuren maailmanpyörän hammasrattaat ovat pysyvästi kääntyneet erilaiseen asentoon itäisen naapurimaamme aloittaman valloitussodan seurauksena. Kansakuntien vanhat liittolaissuhteet natisevat. Venäjä – samoin kuin Ukraina – selviää sodasta ulos täysin erilaisena valtiona, millaisena se siihen johdettiin.

Osin sodan, osin muiden syiden vuoksi niin sanottu vihreä siirtymä ottaa jättimäisiä askeleita varsinkin energiantuotannossa. Luottamus jatkuvan taloudellisen kasvun ideologiaan on saanut vähintäänkin pahan lommon kylkeensä. 60-luvulla syntyneenä suomalaisena olen saanut elää rauhan vallitessa valtakunnassa. Sotaveteraanin lapsena minulla on ehkä ollut itseäni nuorempia ikäluokkia enemmän tilaisuuksia tehdä havaintoja siitä, mitä sota tekee ihmisen mielelle.

Kun katsoo historiaa, on syytä olla kiitollinen näin pitkästä rauhan jaksosta. Toivokaamme että tilanne säilyy tällaisena, vaikka todellisuudessa länsimaiset demokratiat ovatkin jo sotatilassa aggressiivista itänaapuriamme kohtaan, toimittaessaan aseita itsenäisyytensä puolesta taistelevalle Ukrainalle ja kärvistellessään pahan energiapulan kourissa.

Kun kääntää katseensa valtioiden tasolta yksittäisten ihmisten tasolle, kuva taannoin vallinneesta syvästä ja tasaisesta rauhantilasta ja kehityksestä järkkyy. Joinakin vuosina menetämme läheisiämme kuoleman kautta, ja se kohtaa lopulta meistä jokaista. Joudumme onnettomuuksiin, sairastumme, menetämme rakkaitamme eri syistä. Koemme sydänsuruja, menetyksiä, työttömyyttä ja monia muita ikäviä asioita – jos ei nyt joka vuosi, niin kuitenkin varsin usein. Jokainen noista tapahtumista on tavalla tai toiselle liitettävä renkaaksi oman elämänsä jatkumoon ja tarinaan.

Onneksi koemme myös niitä toisenlaisia ”epäjärjestystä” aiheuttavia asioita. Saamme sukuihimme uusia jäseniä, koemme rakastumisia ja ihastumisia, onnistumme työssämme ja saamme kiitosta. Pääsemme opiskelemaan, valmistumme tai onni potkaisee rahallisesti. Aina ei henkilökohtaisen maanjäristyksen aihe tarvitse kummoinen olla: se riittää, jos tajuaa kävellessään aurinkoisessa ja talvisessa metsässä olevansa edes pienen hetken ajan onnellinen.

Elämä on lopultakin – tekisi mieli sanoa: parhaimmillaan - silkkaa kaaosta, epäjärjestystä, yllätyksiä, odottamattomia tapahtumia ja kaikkia niitä sekaisin. Jos ei niin olisi, se tuskin olisi elämisen arvoista.

Tavataan Wanhan Holviston Joulussa sunnuntaina

Keskiviikko 7.12.2022 klo 16:00

Syyskuussa ilmestynyt romaanini Tämä nuori maa kertoo siitä, mitä nuorelle Urho "Känä" Kekkoselle tapahtui Haminan valleilla toukokuussa 1918. On siis peräti kohtuullista, että vuoden viimeinen kirjailijaesiintymiseni on noissa samoissa maisemissa.

Haminan tyypiltään harvinaisen tähtilinnoituksen rakentaminen aloitettiin vuonna 1722. Sen huoltokeskukseksi valmistui vuonna 1811 laaja, sisävalliltaan 240-metrinen keskusbastioni. Sisävalli kätkee sisäänsä 58 tiilistä muurattua holvia eli kasemattia.

Haminan linnoituksessa taistelut ovat - onneksi - jääneet vähille. Sen sijaan nuo nykyisin Hamina Bastioniksi kutsutun keskusbastionin kasematit toimivat monenlaisten tapahtumien pitopaikkana. Ensi viikonloppuna Hamina Bastionissa vietetään joulumyyjäisiä.

Känä kirjoittaa muistelmissaan eräästä elämänsä unohtumattomimmasta kokemuksesta näin (Vuosisatani osa I, Otava 1981):

"Nähtyään minut Taskinen Taskinen komensi minut miesryhmään. Matkamme jatkui Haminan valleille. Siviilimiehet pantiin riviin ja kiväärein varustetut suojeluskuntalaiset parin kolmenkymmenen metrin päähän heitä vastaan. Nyt vasta oivalsin, että kyseessä oli kuolemaantuomion täytäntöönpano."

Luulenpa, että kirjailija pääsee harvoin myymään, signeeraamaan ja esittelemään kirjaansa niin aidoissa tapahtumaympäristöissä, kuin minä ensi sunnuntaina.

Romaani on parhaimmillaan oman aikansa kuvastin

Perjantai 25.11.2022 klo 14:24

Venäjän helmikuussa Ukrainassa aloittaman hyökkäyssodan myötä olen suosinut luettavaksi valitsemissani kirjoissa itäisen naapurimaamme nykykirjallisuutta, sekä nyky-Venäjän kehityksestä kertovaa tietokirjallisuutta. Kokemus on ollut peräti mieltä avartava.

Monesti venäläisestä kirjallisuudesta puhuttaessa tarkoitetaan niitä kuuluisia, Fjodor Dostojevskin tuotannon kaltaisia klassikoita jotka jokaisen pitäisi lukea, mutta jotka moni on todellisuudessa jättänyt lukematta. Tai sitten ne on kahlattu jotenkuten pikalukuna lävitse, jotta tietää suurin piirtein mistä ne kertovat.

Neuvostoliiton ollessa vielä voimissaan luin silloisena nuorena miehenä runsaasti sikäläistä sotakirjallisuutta. Sitä riitti Suuren isänmaallisen sodan peruina tutustuttavaksi. Syystä tahi toisesta sitä käännettiin paljon. Luin myös käsiini saamani Mihail Bulgakovit, Anton Tšehovit ja vastaavat. Vankileirien saaristonkin muistan lukeneeni, vaikka en siitä paljon ymmärtänytkään.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen olen lukenut muun muassa Boris Akuninin erinomaisia dekkareita, Anna Politkovskajan yhteiskunnallisia teoksia sekä uudelleen Bulgakovin ja Nikolai Gogolin pääteokset. Ne avautuivat aivan uudella tavalla, kun niitä luki rinnan Neuvostoliiton aikaa ruotineen tietokirjallisuuden ja lehtiartikkeleiden kanssa. Kirjoittavalle lukijalle koosteet Anton Tšehovin kirjeenvaihdosta ovat todella mielenkiintoisia.

Viime helmikuun jälkeen olen tarttunut muun muassa silloisessa Leningradissa vuonna 1957 syntyneen Alexandra Marininan Moskovan miliisin työstä kertoviin rikosromaaneihin. Niiden tapahtumat sijoittuvat ”uuteen” Venäjän aikaan, vuosituhannen vaihtumisen molemmin puolin.

En valitettavasti osaa venäjää. Minun on luotettava kääntäjän ammattitaitoon siinä, kuinka hyvin Marinina on tehnyt pohjatyönsä, ja kuinka hyvin hän onnistuu kertomustensa miljöön ja aikakauden kuvaamisessa.

Ilmeisesti aika hyvin: viimeksi luin tuosta jo mittavaksi kasvaneesta sarjasta teoksen, jossa puhutaan eräästä valkeasta Nevan kaupungista pääkaupunki Moskovaan muuttaneesta uudesta ministeristä. Heti alusta alkaen hän panee toimeksi, korvaten johtopaikoilla olleita päteviä miliisilaitoksen ammattilaisia omilla pietarilaisilla kavereillaan.

Sitä, mihin tuo kehitys on ollut osaltaan johtamassa, joudumme valitettavasti seuraamaan nyt joka päivä tiedotusvälineistä.

Historiaa ei voi tulkita oikein, ja siksi siitä kannattaa kirjoittaa

Tiistai 8.11.2022 klo 16:38

Hiljattain minulta kysyttiin, miksi ihmeessä halusin kirjoittaa sadan vuoden takaisista asioista romaanin. Tässä kirjoituksessa yritän vastata tuohon kysymykseen.

Kirjailija kun olen, etsin vastausta kirjasta. Se olkoon Masha Gessenin Venäjä vailla tulevaisuutta (Docendo 2018), jonka lukemista olen vähitellen saattamassa loppuun. Kirjailija on itse syntynyt ja asunut Venäjällä. Hän kertoo kirjassaan nyky-Venäjän synnystä ja sen todellisuudesta seitsemän venäläisen silmin.

Kirja sisältää mielenkiintoisia, eri ihmisten suihin pantuja väittämiä. Käytäköön siis polemiikkia historiasta kirjoittamisen tärkeydestä tai turhuudesta niiden kautta.

Zbigniew Brzezinski, amerikkalainen mutta puolalaissyntyinen valtiotieteilijä ja politiikantutkija kirjoitti aikanaan nyky-Venäjän edeltäjästä Neuvostoliitosta, että sen talouselämä oli ajautunut umpikujaan. Siitä selvitäkseen sen olisi uudistuttava poliittisesti, mikä väistämättä tuhoaisi sen valtiollisen järjestelmän. Mikäli maa haluaisi säilyttää tuon järjestelmän, se epäonnistuisi taloudellisesti.

Venäjän nykyhallinto on tehnyt juuri niin, eli se on yrittänyt rakentaa entistä Neuvostoliittoa keskitettyine johtorakenteineen uudelleen. Poliittista moniarvoisuutta, ja erilaisiin vaihtoehtoihin perustuvaa kansalaisyhteiskuntaa ei ole haluttu rakentaa entisen tilalle. Tulos näyttää olevan vääjäämättä, ennemmin tai myöhemmin se joksi Brzezinski sen kuvasi: taloudellinen eristyneisyys ja epäonnistuminen.

Neuvostoliitto ehti elinaikanaan (1917-1991) muovata täysin uudenlaisen ihmistyypin maan päälle. Hänestä on yleisesti käytetty nimitystä Homo sovieticus. Masha Gessen arvioi, ettei tämä ihmislaji hävinnyt luojavaltionsa mukana, vaan nykyinen Venäjä on edelleen tämän ihmislajin kansoittama. Sana vapaus tarkoittaa Homo sovieticusille lähtökohtaisesti hänen elämänsä vakautta uhkaavaa asiaa. On helpompaa tulla johdetuksi ylhäältä alas, kuin valita itse johtajansa vapailla vaaleilla monesta vaihtoehdosta. Niin asia on aina ollut. Mihin silloin tarvitaan demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota tai päättäjistä riippumatonta, heitä vapaasti kritisoivaa mediaa?

Jo saksalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Hannah Arendt (s.1906) arvioi aikanaan, että mikä tahansa ideologia voi kehittyä totalitaristiseksi (suom. kauttaaltaan valtionjohtoinen järjestelmä, jossa poliittiset vallanpitäjät valvovat kaikkea mahdollista). Riittää, kun ideologia pelkistetään mahdollisimman yksinkertaiseksi aatteeksi, jonka pohjalta kaikki mahdollinen ja mahdoton selitetään.

Totalitarismissa toteutuu kansan ja johtajien välinen hiljainen yhteiskuntasopimus: suurin osa kansasta tuntee olevansa turvassa väkivallalta, jos he pysyvät tiettyjen rajojen sisällä ja kantavat osaltaan vastuuta siitä, että muutkin kansalaiset tekevät niin. Rajoja ei ole kirjattu mihinkään ylös, joten niitä voidaan aina muokata ja tulkita.

Masha Gessen kertoo tämän kaiken taitavasti ja moniäänisesti, monen eri ihmisen kokemusten kautta Venäjästä. Gessenin kirja on tietokirja, mutta hyvin kirjoitettu sellainen. Hän uskalsi tehdä sen, koska asuu nykyään muualla kuin Venäjällä.

Saman voi tehdä myös proosan muodossa, jos taitoa vain riittää. Nyky-Ukrainan alueella aikoinaan syntynyt Mihail Bulgakov kuvasi mainiossa romaanissaan Saatana saapuu Moskovaan Stalinin ajan Neuvostoliittoa. Hänen oli pakko tehdä se rivien väleissä. Minäkään en tajunnut lukiessani tuota mainiota romaania nuorena poikana ensimmäistä kertaa, mitä kaikkea sen sisällä on.

Tuskin ymmärrän vieläkään, kun en elänyt koskaan Neuvostoliitossa. Mutta kiitos Bulgakovin, voin edes kuvitella millaista se oli. Voin siis nöyrästi toivoa, että jotkut lukijoista kiinnostuvat Tämä nuori maa -romaanini pohjalta kevään 1918 ja sitä edeltäneistä tapahtumista, ja ryhtyvät keräämään niistä tietoa ymmärtääkseen paremmin myös nykypäivää.

Tämä nuori maa nyt myös äänikirjana

Lauantai 17.9.2022 klo 8:46

Lukijana olen itse vanhan liiton miehiä: romaani on parasta selällään sohvalla nautittuna, omin silmin aivoille avattuna. Mutta yhä useampi haluaa nauttia kirjallisuudesta korviensa kautta. Ja sehän passaa!

Tämän syksyn romaanini Tämä nuori maa on ensimmäinen kirjoittamani teos, joka julkaistaan myös äänikirjana. Se tapahtui eilen, lukijana on Joonas Kaukoranta. Yhden näkemäni tilaston mukaan noin 40 prosenttia kaikesta kirjallisuudesta nautitaan jo äänikirjoina, ja osuuden uskotaan kasvavan.

Kehityksessä on monia eri puolia. Meistä jokaisella alkaa olla lähes joka hetki mukana puhelin tai jokin muu ”älylaite”. Kirjallisuudesta voi siis nauttia korvien kautta melkein missä tahansa. Kaduilla ja teillä liikkuu lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia kuulokkeet korvillaan. Mikähän romaani tai tietokirja siellä on menossa? Eräs kirjojen ystävä kertoi, että hän suorittaa aamutoimensa vessassa luurit korvillaan, kuunnellen jotakin kirjaa…

Äänikirjojen myötä kirjallisuuden kustantaminen ja jakelu on siirtynyt musiikin tuottamisen lailla alustatalouteen. Suurimmat ja suosituimmat netin jakelutiet ovat vain löyhästi, tai eivät ollenkaan kaupallisten kustantajien näppien alla. Äänikirjojen tekeminen ei ole ilmaista, ja siksi pienet kustantamot ovat valuneet yksi toisensa jälkeen suurempien kustannuskonsernien hoteisiin. Niillä on enemmän neuvotteluvoimaa suhteessa jakeluteihin. Mitä se vaikuttaa kirjallisuutemme moniäänisyyteen?

Kirjailijan elannon kannalta kehityskulku on ollut – ainakin toistaiseksi - huono. Kun samalla kakulla on useampia jakajia, se tarkoittaa siitä leikattavien siivujen uusjakoa. Ja kuten monella muulla alalla, kirjallisuudessakin se on se ”alkutuottaja”, jonka siivu tuntuu rapistuvan kaikkein helpoiten. Se tekijänpalkkio, jonka kirjailija saa jokaisesta äänikirjana myydystä romaanistaan, on pelkkiä killinkejä verrattuna siihen osuuteen jonka hän saa painetusta kirjasta.

Väkisinkin tulee myös mieleen kysymys, vaikuttaako kirjan jakelutie jatkossa sen sisältöön. Painetussa kirjassa ei asioiden tarvitse tapahtua kronologisessa järjestyksessä. Kirjoittaja voi vapaasti leikkiä takaumilla, tapahtumien ennakoinnilla, murresanoilla, kielikuvilla ja monilla muilla kirjoitettuun kieleen perinteisesti liittyvillä kikoilla. Kirjailija saa aina luottaa siihen, että lukija voi lukea saman lauseen useaan kertaan jos sen sisältö jää epäselväksi, tai jos se kiehtoo häntä erityisen paljon. Niin minä ainakin teen lukijana. Toimiiko sama äänikirjaksi luetussa tarinassa? Vai tulemmeko näkemään tulevaisuudessa sen, että sama kirja kirjoitetaan useampaa julkaisumuotoa varten useaan eri vormuun?

Tilastojen mukaan myös lastenkirjallisuus on ottanut ison harppauksen kohti äänikirjaa. Jäin miettimään sitä, miten se näkyy tulevaisuuden aikuisissa tulevaisuuden maailmassa. Onkohan niin, että työ- ja käyttöohjeet, ynnä kaikki muut arjessa ja työssä tarpeelliset manuaalit haetaankin jonakin päivänä käsille ääni- eikä enää kirjoitetussa muodossa?

Viisitoista vuotta ensimmäisen Sudenmaa -rikosromaanini ilmestymisestä

Keskiviikko 14.9.2022 klo 9:21

Ihminen tunnistaa oman ikääntymisensä siitä, että ennen koetut asiat pulpahtelevat mieleen. Muistin juuri, että 15 vuotta sitten eräs itselleni tärkeä rikosylikonstaapeli lähti kalastamaan.

Joskus vuonna 2005 lopetin – ainakin hetkellisesti – ruotsalaisten rikosromaanien lukemisen. Siinä(kin) joka jäi silloin kesken, oli pääosassa eronnut, alkoholisoitunut ja muutenkin reppana poliisimies. Eräänä päivänä tapahtui raaka murha ja kas! Tämä poliisi osti jäätelötötterön, istahti puiston penkille ja murehti sitä, mikä oikein on vikana ruotsalaisen yhteiskunnan lintukodossa.

Ryhdyin miettimään, millainen olisi hyvin suomalainen rikosromaani, ja millainen olisi se hyvin suomalainen rikos jota hän ryhtyisi tutkimaan. Ja niin Reijo Sudenmaa astui eräänä päivänä kesäisen leirintäalueen pihamaalla ulos autostaan, venytteli ja ryhtyi tutkimaan himokalastajan vaimon outoa katoamista teoksessa Ahventen valtakunta.

Vailla kummempia odotuksia lähetin seuraavana vuonna oudon tekeleeni Kouvolan Dekkaripäivien rikosromaanien kirjoituskilpailuun. Sen vuoden tuotoksia perannut raati tykästyi käsikirjoitukseeni, ja se tuli palkituksi. Oli tullut aika etsiä teokselle kustantaja.

Olin jo saanut edellisenä vuonna esikoisromaanini Syysmarkkinat ulos Otavan kautta. Päätin kuitenkin tarjota Ahventen valtakuntaa pienelle, silloin vielä Suomussalmella toimineelle Myllylahdelle. Muistan, miten Myllylahden Mauno Moilanen vähän nikotteli käsikirjoituksen huumoripitoisuudelle. Hän arveli, ettei raakoja veritekoja vaativa dekkarikansa järin arvostaisi tuotostani.

Kirja siitä kuitenkin tuli. Kuten asiaan kuuluu, jotkut suomalaisista lukijoista tykkäsivät, osa ei. Muutamaa vuotta myöhemmin eräs herrasmies soitti Lahdesta, esittäytyi aloittelevaksi kirja-agentiksi ja sanoi olevansa kiinnostunut myymään hänestä hyvin erikoisen rikosromaanin julkaisuoikeuksia ranskalaisille kustantamoille. Hän kysyi, kiinnostaako? Vastasin Oui, monsieur!

Vuonna 2013 se sitten ilmestyi Ranskassa, tämä Le Royaume des perches. Kas kummaa, se päätyi siellä jopa kilpailemaan sen vuoden parhaan käännetyn rikosromaanin tittelistä arvostetussa Grand Prix de Littérature policière -kisassa. Tulevina hoivakotiaikoinani voin kiikkustuolista käsin ylpeillä ainakin sillä, että olen kerran elämässäni ollut samalla listalla Stephen Kingin kanssa…

Toisinaan kirjat vievät tekijänsä jänniin paikkoihin sekä itse kirjoittamisvaiheessa että silloin, kun yrittää kertoa niistä lukijoille. Olen käynyt kertomassa kirjoistani (ja kummallisesta maasta nimeltä Suomi) Ranskassa kolme kertaa eri festivaaleilla. Sekä Die’n, Caenin että Lyonin matkoilta jäi hyvät muistot.

Suomessa Reijo Sudenmaa on tähän mennessä elänyt omanlaistansa elämää kahdeksassa rikosromaanissa. Iän karttuessa olen oppinut, että koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Jonakin päivänä tuota kookasta, ihmissuhteissaan vähän kulmikasta rikosylikonstaapelia taas ehkä tarvitaan.

Luulen, että sitä odotellessa hän istuu jossakin jollakin puistonpenkillä. Miettii maailman pahuutta. Ja syö jäätelöä.

Tämä nuori maa ilmestyy tänään

Maanantai 5.9.2022 klo 10:28

Tätä kirjoittaessani odotan postiljoonin koputusta ovelle. Uusimman romaanini tekijänkappaleet ovat matkalla, ja niiden pitäisi olla tänään perillä. Hyvä päivä kirjailijalle!

On niitä ollut toisenlaisiakin. 440-sivuisen romaanin kirjoittaminen on jatkuvaa etsimistä, hakemista ja aina välillä löytämistä. Matkalle on kuitenkin jäänyt monia sellaisia tarinan kohtauksia, jotka eivät loppujen lopuksi sopineetkaan kokonaisuuteen. Niitäkin varten tein rutosti pohjatöitä. Mutta ei niiden kirjoittaminen hukkaan mennyt – ehkä voin käyttää niitä tulevissa töissäni. Tai ehkä opin jotakin niitä kirjoittaessani.

Seuraava vaihe on lukijapalautteen, ja muiden kommenttien odottamista ja niiden kuulemista. Tarina on ollut tähän saakka ainut pomoni. Mutta kas, kun jokainen lukija tekee aina vähintään puolet jokaisen romaanin tarinasta omassa päässään. On – toivottavasti – odotettavissa lukuisia toisistaan eroavia tarinoita saman lähtökohdan, tuon kirjaan luomani pienen maailman pohjalta. Eikä yksikään niistä ole väärä.

Huima ajatus!

Antologia on kurkistus ihmisten mieleen ja kieleen

Sunnuntai 31.7.2022 klo 8:29

Kotkan Meripäivät ja Aviador Kustannus järjestivät tämänvuotisiin meripäiviin liittyen Pullopostia Mereltä -nimisen kirjoituskilpailun. Kirjoittajalle – olipa hän ammattilainen tai ei – tällainen kilpailu on aina mahdollisuus kokeilla omia rajojaan, tai aivan jotakin uutta.

Kilpailuun otti osaa yli 340 kirjoittajaa, joten väitteet suomalaisten huonosta luku- ja kirjoitusharrastuksesta voi ainakin hetkeksi unohtaa. Kilpailussa kaksitoista parhaaksi valittua tekstiä julkaistiin Pullopostia mereltä -nimisessä antologiassa viime perjantaina. Oma Kadotetut -niminen novellini on yksi noista teksteistä, sijoituin kilpailussa sillä toiseksi.

Sekä perjantaisessa palkintojenjakotilaisuudessa että nyt antologiaa lukiessani huomioni on kiinnittynyt siihen moninaiseen kirjoon elämänkokemuksia, joka näkyy sekä teksteissä että niiden kirjoittajissa. Lopputuloksena ei voi olla mitään muuta kuin monimuotoinen kudelma erilaisia kuvauksia, käsityksiä ja ajatuksia merestä, yhdestä tämän yhteisen Telluksemme merkittävimmästä elementistä.

Olen osallistunut kirjoituskilpailuihin useita kertoja sekä kirjoittajana, tekstien arvioijana että päätuomarina. Juuri mikään muu asia ei anna tarinoita rakastavalle ja niitä itsekin kirjoittavalle ihmiselle sitä kokemusta, mitä erilaisten tekstien lähtökohtien ja niiden toteutuksen miettiminen antaa.

Sana kilpailu unohtuu hyvin nopeasti sekä itse kirjoittaessa että muiden tekstejä lukiessa. Jokainen omaäänisyydessään onnistunut tuotos on jo saavutus itsessään. Viis mitalisijoista – tämä kirjoittajan työ on jatkuvaa etsimistä, ja joskus myös jonkin löytämistä. Kun sitä tekee nimettömänä ja nimimerkin suojissa, on myös vapaa niistä ennakkokäsityksistä, joita joillakin aikaisempia tekstejäni lukeneella antologiaan tarttujilla saattaisi olla.

Kirjan taittovedos on kirjailijalle iso juttu

Perjantai 22.7.2022 klo 11:59

Eilen lähetin kustantajalle omat kommenttini syyskuussa ilmestyvän romaanini taittovedoksesta. Tuollainen vedos on minulle aina tärkeä merkkipaalu uuden teoksen synnyssä: nyt tiedän, miltä luomani tarinan sivut näyttävät myös painetussa kirjassa.

Olen katsellut jo kohtuullisen pitkän aikaa Suomen vuosien 1917 ja 1918 tapahtumia kahden nuorukaisen - kajaanilaisen ja haminalaisen - silmin. Erilaisia versioita tarinasta taitaa olla koneellani jo kahdeksan kappaletta. Vähitellen tarina (lue: merkkimäärä) on tiivistynyt siksi, joka minulle taitettuna lähetettiin tarkastettavaksi .

Siitä ei liene toista sanaa, etteikö syyskuussa ilmestyvä romaanini Tämä nuori maa olisi omaa käsialaani. Syntyprosessissa käsikirjoituksesta valmiiksi romaaniksi on kuitenkin mukana monta muutakin ihmistä.

Kustantajan tiimi, ja viime kädessä kustannuspäällikkö siellä on tehnyt päätöksen, että juuri tämä käsikirjoitus kannattaa julkaista. Graafikko suunnitteli teokselle sen ulkoasun. Kustannustoimittaja on tässä kesän aikana tehnyt kanssani hyvää yhteistyötä teoksen muokkaamisessa julkaisukuntoon. Ja nyt, ihan viimeksi taittaja on suunnitellut kirjan sivuja sellaisiksi, että kirja olisi mahdollisimman miellyttävä "käyttöliitymä" tulevan lukijansa käsissä.

Syvä kumarrukseni heille! Samoin kuin heille lukemattomille, jotka kohta esittelevät, lajittelevat, luetteloivat ja hyllyttävät kirjaani kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Eikä unohtaa sovi heitäkään, jotka ovat tehneet jotakin romaanini hyväksi - tietämättään - jo ennen tätä hetkeä.

Eli kaiken käyttämäni lähdeaineiston tuottaneita tietokirjailijoita, toimittajia, tutkijoita, ja monta muuta. Harva asia syntyy täydellisessä tyhjiössä. Ei ainakaan 440-sivuinen romaani.

Hyvä kustannustoimittaja on kirjailijalle oiva piiskuri

Lauantai 12.2.2022 klo 11:29

Luin viikolla erään tunnetun, arvostamani brittidekkaristin uusimman suomennetun romaanin. Lukukokemus oli tälläkin kertaa hyvä – aina viimeisen kappaleen alkuun asti.

Ollakseen kiinnostava romaanin on oltava monella tapaa hyvin tehty. Kielen on toimittava, ihmisten on oltava lihaa ja verta, miljöökuvauksen on oltava elävää. Sekään ei tee pahaa, jos teoksessa syntyy tavalla tai toisella jännitteitä, joiden voin odottaa purkautuvan/saavan selityksensä viimeistään viimeisillä sivuilla.

Jotakin oli mennyt pieleen lukemani romaanin viimeistelyssä. Tuntui, kuin kirjailija olisi kesken kaiken kyllästynyt aiheeseensa ja sen sisällön kehittämiseen. Päähenkilö – joka dekkarissa on yleensä se, joka ratkoo rikoksia – istui viimeisillä sivuilla tarinaan aivan uutena henkilöhahmona tulleen ihmisen kanssa kahvipöytään. Hän vastasi vuolaasti selostamalla niihin kysymyksiin, joihin tämän lajityypin romaaneissa pitää aina vastata: kuka sen teki, miten hän sen teki ja miksi?

Kun laitoin kirjan kannet kiinni, kävi mielessä pätevän kustannustoimittajan tavattoman iso rooli onnistuneen romaanin synnyttämisessä. Kustannustoimittajan nimeä ei yleensä kirjoiteta mihinkään kohtaan teoksessa. Ehkä monesti olisi syytä.

Laiska kirjailija kirjoittaa laiskan teoksen. Hän (lue: myös minä) tyytyy suoltamaan tekstiä omalla mukavuusalueellaan. Ehkä sillä, joka on ennenkin toiminut. Me kirjailijat emme välttämättä aina näe omia helmasyntejämme: kiusallisesti toistuvia sanoja ja lauserakenteita, tarpeettomia henkilöhahmoja ja juonenpätkiä, täysin ylimääräisiä kappaleita.

Ynnä monia muita turhia vesioksia, jotka poistamalla lopullisesta romaanista saisi aikaan paljon paremman. Tai niitä kehittämällä saisimme siihen kenties lisää iskua, yllättävyyttä ja väriä.

Hyvä kustannustoimittaja on paljon muutakin kuin pelkkä kielenhuoltaja. Hän laittaa paljon kysymysmerkkejä käsiinsä saamaansa käsikirjoitukseen. Kirjailija on se, joka vastaa aina teokseen luomastaan maailmasta. Mutta ei se haitaksi ole, jos siinäkin paratiisissa on joku kiusallinen Eeva tai Aatami näkemässä asiat aivan toisin, kuin mitä sen luoja on ajatellut.

Viisitoista vuotta Reijo Sudenmaa -rikosromaanisarjan esikoisesta

Lauantai 29.1.2022 klo 12:05

Joskus talvella 2005-2006 olin lukenut mittaani asti täyteen ruotsalaisia rikosromaaneja. Tiedättehän nämä teokset, joissa tapahtuu ensin äärettömän raaka murha. Sen jälkeen keski-ikäinen rikoskomisario istuu puiston penkille syömään jäätelöä ja pohtimaan, mitä kaikkea mätää yhteiskunnassa on.

Mielessäni alkoi muhia ajatus suomalaisesta rikosromaanista. Myönnetään: alun perin ajatus oli tehdä kotikutoista parodiaa noista ruotsalaisista esikuvista. Ja mikäs sellaiselle sopii paremmin miljööksi, kuin suomalainen lomakylä järven rannalla? Tarinan moottoriksi löytyi himokalastus. Ahvenen lailla rakastavan kalastaja-Ilpon vaimo katoaa, ja poliisin on käynnistettävä etsinnät.

Testasin ajatusta parodiallisesta rikosromaanista Kouvolan Dekkaripäivillä. Tuo kesäinen tapahtuma on vuosikymmenten kuluessa ollut merkittävä asia monille suomalaisille dekkaristeille. Sitä se oli myös minulle: käsikirjoitukseni Ahventen valtakunta palkittiin kesän 2006 Dekkaripäivillä käsikirjoituskilpailussa kunniamaininnalla.

Siitä rohkaistuin lähettämään tekstini pieneen, varsinkin rikosromaaneja julkaisseeseen ja vielä silloin suomussalmelaiseen Myllylahti -kustantamoon. Jotenkin minusta maalaispoikana tuntui, että Ahventen valtakunta sopisi juuri sen kustannusohjelmaan.

Muistan, että kustantaja Mauno Moilanen ensin nikotteli käsikirjoitusta liian humoristiseksi. Hänen mielestään dekkareita lukevat ihmiset olivat (ainakin silloin) enemmän vakavamielistä kansaa. Käsikirjoitukseni oli kuitenkin Moilasten pariskunnan mielestä niin hyvä, että se kannatti julkaista.

Ensimmäinen Reijo Sudenmaa -rikosromaanini ilmestyi vuonna 2007, eli tänä vuonna vietetään sarjan 15-vuotistaiteilijajuhlaa. Olen jotenkin mieltynyt tuohon Sudenmaahan, sarjassa rikoksia ratkovaan isoon ja sosiaalisesti melko kömpelöön ylikonstaapeliin. Mutta ennen kaikkea olen havainnut rikosromaanin erinomaiseksi työkaluksi erilaisten ihmisten välisten ristiriitojen kuvaamisessa.

Sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan teosta, viimeisenä Impivaara (2019). Ahventen valtakunta käännettiin myös Ranskaan (2013), ja pääsi siellä kilvoittelemaan parhaan sinä vuonna käännetyn rikosromaanin tittelistä.

Mitä tästä opimme? Kenties sen, että aina kannattaa lukea. Myöskin sellaisia kirjoja, jotka ärsyttävät.

Sillä on väliä, mitä tarinaan kirjoitetaan rivien väleihin

Maanantai 24.1.2022 klo 9:05

Kirjoitan leipäni eteen myös lehtijuttuja. Hiljattain tein haastattelun pohjalta mielestäni napakan, 3000-merkkisen lehtijutun. Kuten hyvään journalistiseen tapaan kuuluu, lähetin tekstin haastatellulle luettavaksi, koska jutun eteenpäin toimittamisella ei ollut kiirettä.

Paluupostissa haastateltu kiitti hyvästä jutusta mutta ehdotti siihen lisäyksiä, jotka olisivat kasvattaneet sen lähes 5000 merkkiä pitkäksi. Harva haastateltava tietää, että nykyisin lehtijuttujakin usein ajatellaan tietyn kokoisina moduuleina: jos jutulle varataan palstatilaa tietty merkkimäärä, ei toimittaja voi luritella yhtään pidempää tarinaa – ei vaikka haluaisi.

Lehtityöstä on ollut ainakin se hyöty, että kirjoja lukiessani ja televisiosarjoja katsoessani yritän miettiä myös sitä, mitä teoksen kirjoittajat jättävät kertomatta. Jos haluaa kirjoittaa Paanasen Jussin kiinnostavasta sotatiestä vuosina 1941-1944, on tietenkin varminta kirjoittaa koko tarina alusta loppuun.

… mutta tuskin se Jussin sotatie niin kiinnostava koko matkaltaan oli. Sarjan tuottajalla, tai romaanin kustantajalla saattaa olla sanansa sanottavana lopputulokseen. On siis valittava otoksia sieltä täältä matkan varrelta, sellaisia jotka tukevat tarinan teemaa, kertovat riittävästi Jussista ja muista päähenkilöistä, ja vieläpä sellaisia jotka saattavat kiinnostaa tarinaan eläytyvää katsojaa tai lukijaa.

Toivottavasti teoksen luoja on kuitenkin malttanut käydä kunnolla tuon koko Jussin sotatien lävitse. Vasta silloin tarinankertojalla on kykyä nostaa sieltä joitakin kohtia esille. Loput on jätettävä lukijan tai katsojan mielikuvituksen varaan. Samalla vähenee vaara siitä, että Jussi-parka joutuu sotimaan jatkosodan hyökkäysvaihetta vielä vuonna 1944. Sellaisenkin romaanin olen joskus nähnyt.

On jätettävä aukkoja, ja toivottava että riveistä ja niiden väleistä syntyy kiinteä, kiinnostava ja koskettava tarina.

Se tunne, kun sain kirjastani lukijapalautetta Kanadasta

Torstai 6.1.2022 klo 9:50

Hello Mr Linna, I've read 2 (# 1 & 3) of the Reijo Sudenmaa series in French and in English. Unfortunately, it seems that the whole series are not available either in English or French . Is there a hope that it will be available eventually ? I love the series.

Tällaisen viestin aloituksen sain viikonloppuna Annelta Kanadan Montréalista. Ja voi jestas, että tuntui hyvältä!

Kaksi Reijo Sudenmaa -sarjan jännitysromaaniani on käännetty ranskaksi, sarjan ensimmäinen teos Ahventen Valtakunta (Le royaume des perches) ja kolmas teos Kuolleita unelmia (La maison de vos rêves). Kummatkin käännökset ovat saaneet Ranskassa hyvin huomiota. Olen käynyt pariin kertaan kertomassa niistä sikäläisillä kirjamessuilla. Näköjään toimivat Kanadassakin.

Median ja tapahtumajärjestäjien suoma huomio tuntuu toki hyvältä, jokaisen julkaisemani kirjan kohdalla. Moni hyvä kirja jää aivan liian vähälle huomiolle tässä maassa. Mutta kaikkein parasta on kuitenkin suoraan, ihan tavallisilta lukijoilta tuleva palaute. Eli se, miten he ovat tarinat kokeneet, ja mitä niistä irti saaneet.

Heitä varten tätä kirjailijan joskus harmaatakin arkea eletään. Noilla Annen kirjoittamilla muutamilla sanoilla jaksan taas pitkään...

Kirjallisuusvuosi 2021 jää mieleen hyvässä ja pahassa

Perjantai 31.12.2021

Vuoden vaihtuessa on tapana katsoa sekä taakse- että eteenpäin. Tätä kirjoitettaessa on lähitulevaisuus pahasti sumun peitossa, kiitos edelleen erään pandemian. Katson siis tällä kertaa vain kulunutta vuotta.

Suomessa ja maailmalla on julkaistu tänä vuonna paljon sekä hyviä että huonoja kirjoja. Kumpaanko laariin mikäkin tuotos kuuluu, se jääköön kunkin lukijan ja kokijan ihan itsensä määriteltäväksi.

Olen lukenut kuluneena vuonna monta kirjaa, mutta juuri tänä vuonna ilmestyneitä todella vähän. Yksi itsekin kirjoittavan ihmisen kirouksista on, että luettavansa valikoi pitkälle kulloinkin työn alla olevan tuotoksensa ehdoilla. Ja siinä eivät kirjan uutuusarvot paljon paina: vanhin lukemani kaunokirjallinen teos julkaistiin jo syksyllä 1918, heti verisen sisällissodan jälkeen. Ajankuva, aatemaailma ja käytetty kieli tulivat elävinä sekä iholle että syvemmälle mieleen.

Kulunut vuosi on tarjonnut aiheita monenlaisille tuleville kirjoille. Oikeasti odotan, tulevatko yksinäisyydestä ja erillisyyden tunteesta kumpuavat teemat nousemaan lähivuosina enemmän näkösälle kirjojen aiheissa. Vanha ystävämme Venäjä, Venäjä ja Venäjä tarjoaa kosolti aprikoitavaa ainakin jännityskirjallisuuden taitajille. Jo tovin menossa ollut ympäristöteemojen vahvistuminen kustantamojen julkaisuluetteloissa tulee arvatenkin jatkumaan.

Vuosi oli taloudellisesti raskas monille kirjailijoille. Moni kirjailijavierailu kouluihin, kirjastoihin ja muihin yleisötapahtumiin jäi toteutumatta. Kirjastot toimivat supistetuin aukioloajoin. Kirjamessuja järjestettiin vähemmän kuin tavallisesti, eivätkä läheskään kaikki kirjojen ystävät uskaltaneet tulla niille ollenkaan. Näytelmäesitykset ja uudet elokuvat - joista niistäkin kertyy roposia monen kirjailijan elannoksi - olivat nekin tänä vuonna kortilla.

Vuoden päättyessä oli lisää lunta tulla tupaan tekeillä olevan tekijänoikeuslain uudistamisen yhteydessä. Se, miten EU:n tekijänoikeuksia koskevia uusia määräyksiä aiottiin viedä osaksi uutta lakia, oli kääntymässä peräti hassuun muotoon virkamiesvalmistelussa. Esimerkiksi tekijän oikeudet saada tietoja hänelle maksettavien korvausten perusteista olisivat jääneet peräti heikoiksi. Toivoa sopii, että jatkotyöstössä saamme vanhan, suht hyvin toimineen tekijäoikeuslain tilalle uuden ja ehomman.

Sitä nimittäin tarvitaan, tässä yhä enemmän sähköiseksi alustataloudeksi muuttuvassa maailmassa.

Navanaluspuheesta ja muusta mahdollisesta huumorista

Maanantai 1.11.2021 klo 11:43

Kävin pitkästä aikaa teatterissa. Esiintymislavalla näyteltiin sangen taitavasti ja hyvin lavastetusti komediaversiota eräästä takavuosien suositusta televisiosarjasta. Säätämisen tarvetta oli joko lähettimessä tai vastaanottimessa: en nauranut kummallakaan puoliajalla.

Tai ehkä aika oli kullannut muistoni. Minäkin katselin tuota brittiläistä komediasarjaa aikanaan televisiosta. Kuten heikäläisen sitcomin pitkään perinteeseen kuuluu, huumoria löytyi silloin henkilöhahmoista, eri kansojen oletetuista tai todellisista eroista, ihmisten välisistä väärinkäsityksistä kommunikoinnissa, nopeista tilanteista ja päähenkilöiden jatkuvasta joutumisesta erilaisiin kiipeleihin.

Teatterin lavalla – jostakin syystä – tuo kaikki oli supistunut lähinnä navan alle menevillä jutuilla kalasteluksi. Tai niin minä sen ainakin koin. Ja kun sitä lajia on nähnyt tähän ikään mennessä jo niin paljon, ei se riitä enää naurattajaksi. Tai sitten Me Toot ja muut kulttuurin muutokset ovat tehneet tehtävänsä. Se ei enää naurata, kun seksiä käytetään vallan välineenä tai miesten kaikkinaisten tavoitteiden huipentumana.

Kun en ole humoristi, en asiaa varmaksi tiedä. Mutta olisikohan niin, että kaikenlaisen yhtenäiskulttuurin sirpaloituessa yhä pienempiin ja pienempiin osiin, myös huumorin kirjoittajien on yhä vaikeampi löytää ajasta, elämästä ja kielestä sellaisia asioita, jotka naurattaisivat mahdollisimman monia?

Emme elä enää kahden mustavalkoisen töllökanavan aikaa, jolloin oli katsottava sitä mitä sieltä tuli. Jos komedian ensimmäinen vitsi ei naurata katsojaa kolmen ensimmäisen katselusekunnin aikana, sormi painaa nyt kapulaa, ja paremmin itselle sattuvaa huumoria etsitään seuraavalta kanavalta.

Silloin humoristien tekee ehkä mieli mennä varman päällä, ja sukeltaa vyötärön kuminauhan alle. Navanalushuumori kun on vielä meille kaikille yhteistä ja ymmärrettävää. Jos sekään.

Päätös kirjan kustantamisesta on luottamuskysymys

Maanantai 18.10.2021

Mieti kuinka vakavasti kirjoittaja suhtautuu työhönsä, kuinka realistisesti hän arvioi työn laajuutta ja kestoa. Kuinka itsenäinen hän on?
-Aleksi Siltala, Kustannustoimittajan kirja (Suomen Kustannusyhdistys Vastapaino, 2004)-

Kirjan kirjoittamisesta ja sen kustantamisesta on tehty erilaisia opuksia maailman sivu. Makuja ja mieltymyksiä, sekä neuvoja hyvän kirjan tekemiseen löytyy sekä sen kirjoittajalle että sen kustantajalle. Siitä huolimatta Se Täydellinen Kirja on vielä tekemättä.

Työstän ja pallottelen parhaillaan seuraavan romaanini nimiehdotuksia sen tulevan kustantajan kanssa. Luulisi, että hyvän ja iskevän nimen keksiminen olisi helppoa, kun olen jo parisenkymmentä kirjaa kirjoittanut. Ja kustantamon ihmisillä on takanaan tuhansien nimikkeiden kokemus.

Ei se ole. Samalla kun mietimme nimeä, mietimme myös kirjan - romaanin - teemoja. Mitä niistä voi, ja pitää kertoa mahdolliselle lukijalle muutamalla sanalla? Mikä nimi saisi erilaiset ihmiset kiinnostumaan kirjasta? Mikä olisi sellainen nimi, josta syntyisi kirjan kansikuvan suunnittelijalle hienoja mielleyhtymiä?

Olen kuullut kirjailijoiden haukkuvan omien kirjojensa kustantajan alimpaan maanrakoon. Luulen myös, ettei epätoivoinen parku, ynnä hampaiden kiristely kirjailijan yhteistyötaitojen suhteen ole ollenkaan tuntematon asia kustannustoimittajille.

Kirjan julkaisemiseen liittyy paljon tunteita, varsinkin kirjoittajalla. Sitä on työstetty kauan, ja sen kanssa on pystyttävä elämään lopun ikänsä. Mielestäni kustantaja Aleksi Siltala määrittelee hienosti tuossa ohjeessaan myönteistä kustannuspäätöstä harkitsevalle kustannustoimittajalle sen, mistä tässä yhteistyössä on perimmiltään kysymys.

On siedettävä puolin ja toisin sitä, että joku arvostelee työtäni ja ymmärtää sen eri tavalla, kuin olen sen itse ajatellut. Pöhköjäkin ideoita on uskallettava esittää. Ja jos on eri mieltä jostakin asiasta, se on syytä tehdä perustelemalla.

Tuollaista tapaa tehdä yhteistyötä kutsutaan kait arkikielessä luottamukseksi.