Piru lukee Raamattua, mutta kirjailija kritiikkejä

Perjantai 6.1.2023 klo 12.12

Yhdenkin kritiikin eli analyyttisesti laaditun arvion saaminen omasta kirjastaan lienee jo suurelle osalle meistä kirjailijoista harvinainen tapaus. Jokaisesta sellaisesta on syytä olla kiitollinen. Tärkeintä on silti se tunne, joka kirjasta jää sen lukijalle.

Viime viikolla eräs mieshenkilö pysäytti minut kaupunkimme kirjaston hyllyjen välissä kysyen, olenko ”se” kirjailija Linna. Myönsin olevani meistä samalla sukunimellä siunatuista se vähiten tunnettu. Kyseinen herrasmies sanoi lukeneensa juuri tuoreen romaanini Tämä nuori maa, ja jatkoi sanoilla jotka olin tunnistavinani kiitoksiksi. Tuntui hyvältä!

Päätoimisia kulttuurikriitikoita ei taida olla enää kuin joissakin YouTuben pilailuvideoissa. Kaupallisen median kentällä heitä ei ainakaan tapaa. Mediat ja niiden omistus on keskittynyt. Se tarkoittaa usein sitä että sama kritiikki ilmestyy – jos ilmestyy – useassa saman kustantajan maakunta- ja muussa lehdessä. Useimmista maakuntalehdistä näkyvät kritiikit jääneen kokonaan pois.

Muissa lehdissä maininta uuden kirjan ilmestymisestä on useimmiten lyhyt kuvaus siitä, mitä romaani ehkä pitää sisällään. Usein sen tarpeet on otettu suoraan romaanin takakannesta. Niiden vähienkin kritiikkien lukijakuntaa verottaa se, että ne ovat usein maksumuurin takana.

Netti ja kirjabloggarit paikkaavat jonkin verran muiden kritiikkien vähenemistä. Monesti blogikirjoitukset ovatkin hyvin laadittuja, ajan kanssa mietittyjä arvioita kirjoista, sellaisten ihmisten tekemiä jotka lukevat paljon ja osaavat arvottaa lukemaansa. Haittapuolena on, että kirjabloggarienkin anti näyttää asettuvan jonkinlaiselle ”Gaussin käyrälle”. Tietyistä ja samoista kirjoista ilmestyy useampiakin kirjoituksia, valtaosasta hiljattain julkaistuista ei juuri mitään. Kaikki kirjoittajat eivät välttämättä kerro mahdollisista kaupallisista suhteistaan esimerkiksi kirjakustantamoihin.

Omasta, viime syyskuussa ilmestyneestä romaanistani Tämä nuori maa on silmiini sattunut oikeastaan vasta kaksi perusteellisempaa arviota. Uuden Suomen blogissaan Jorma Melleri ruoti ansiokkaasti romaanini teemoja juuri joulun alla. Tommi Tapiainen teki oman jännän koosteensa romaanista Jämsän kirjaston Facebook -joulukalenteriin juuri itsenäisyyspäiväksi.

Kummastakin kirjoituksesta – ja kaikista niistä, jotka eivät ole tulleet tietooni – olen kiitollinen. Kriitikon, onpa hän kuka tahansa, tehtävä ei ole rapsuttaa mukavasti kirjailijan itsetuntoa. Ainakin minulle tärkeintä on, että hän on löytänyt teoksesta niitä teemoja, joita olen yrittänyt siihen leipoa. Ehkä se silloin tarkoittaa, että joku muukin tuon kritiikin lukeva löytää itseään kiinnostavaa luettavaa.

Kirjaston hyllyjen välissä käyty keskustelu oli ainakin minulle kaikista hedelmällisintä palautetta. Keskustelimme herrasmiehen kanssa paristakin oikeasti eläneestä ihmisestä, joita romaanini aihe sivuaa, mutta joita ei siinä juurikaan käsitellä. Jäi vähän sellainen kutina, että haluan tietää heistä lisää.

Menestyskirjassa on oltava seksiä

Keskiviikko 24.7.2013 klo 7.07

Tulevana syksynä haastattelen yleisön edessä useampaakin kirjailijakollegaa. Kesän hiljaisina iltoina valmistaudun tehtävään lukemalla heidän viimeisimpiä teoksiaan. Yksi niistä on parhaillaan loppusuoralla. Pidän tästä romaanista: eläviä ihmisiä, elävää kieltä ja elämää suurempi tarina.

Sen lisäksi kirjassa on runsaasti rakastelukohtauksia, panoja ja raiskauksia. Miehen ja naisen sukupuolielimiä ja niiden eritteitä kuvaillaan useista eri näkökulmista. V- ja k-alkuisia nimityksiä noille elimille löytyy vaikka kuinka paljon.

Tätä kirjaa on kiitetty kaikissa lukemissani kritiikeissä. Sen omaperäistä kieltä, tarinan sujuvuutta, sen yleismaailmallisia teemoja. Mutta... seksistä ei yhdessäkään kritiikissä puhuta mitään.

Saman olen huomannut aikaisemminkin monen menestyskirjan kohdalla. Ilmeisesti kulttuuriarvoiltaan arvokasta romaania ei voi olla olemassa ilman seksiä. Siitä ei kuitenkaan puhuta, seksikohtausten kuvauksia ei arvoteta. Yksikään kritiikki ei kehu kirjojen panokohtausten laadukkuutta.

Liekö se korkeakulttuuriin kuuluvaa hienovaraisuutta, vai ihmisen todellisista mielenkiinnon kohteista vaikenemista? Seksi sinänsä ei ole enää mikään tabu kirjoittajille. Siitä kirjoittava kirjailija ei riko enää minkäänlaisia moraalisääntöjä.

Jos ette usko, niin menkää ja ostakaa tämän päivän iltapäivälehdet.

Kaikki nuo kirjallisuusblogeja pitävät naiset

Maanantai 6.8.2012 klo 18.03

Eräs uutuusromaaninsa näkyvyyttä ja markkinointia pähkäilevä kirjailijakollega lähetti minulle sähköpostia. Hän äimisteli tekemäänsä havaintoa kirjallisuusblogien maailmasta.

Samalla kun kirjallisuuskritiikkien määrä perinteisessä printtimediassa vähenee, on nettiin omaksi harrastuksekseen kirjoittavien kirjallisuuskriitikoiden toivottu paikkaavan tätä yhä yhä suuremmaksi käyvää puutetta kirjojen saamassa näkyvyyydessä. Kirjablogeja löytyykin netistä melkoisen vaivatta ja paljon.

Kollegani oli tehnyt kuitenkin hämmästyttävän havainnon: kaikki ne suosituimmat kirjablogistit, joille hän oli tarjonnut teostaan tutustuttavaksi ovat ilmeisesti naisia, ja iältään melko nuoria. Tarkastin väittämän oikeellisuuden: siltä se tosiaan näyttää!

Kysyä sopii (iäkkään mieskollegan suulla), mistä tämä johtuu, ja mitä se tarkoittaa eri tyyppisten, sukupuoleltaan ja iältään erilaisten kirjailijoiden tuotosten saamassa näkyvyydessä. Painottuvatko nuorten naiskriitikoiden lukuharrastuksessa samaa sukupuolta olevien, iältään suurin piirtein samanikäisten naisten kirjoittamat kirjat?

Ja miksi miespuolisia kirjabloggaajia näyttää olevan niin vähän?

Kuinka portinvartija arvottaa hyvää kirjallisuutta

Torstai 24.2.2011 klo 7.22

"Tutkimustulokset osoittavat, että kirjallinen eliitti perustaa arvolausumansa yhtä lailla teoksen muodollisiin kuin sisällöllisiinkin piirteisiin. Muodollisista piirteistä kirjailijan käyttämään kieleen on kiinnitetty eniten huomiota. Pelkkä kielellinen tai rakenteellinen näppäryys ei kuitenkaan riitä, vaan yhtä lailla teokselta odotetaan yhä temaattista syvyyttä, riittävän painokasta sanottavaa. Kaikki portinvartijat pitävät keskeisenä arvottamisen perusteena myös teoksen suhdetta kirjalliseen traditioon."

Tämä lainaus on peräisin Karisto Oy:n nykyisen kustannuspäällikön Sanna Vartiaisen pro gradu -tutkielmasta Hyvän kirjallisuuden kriteerit Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitoksella vuonna 1998. Se osui silmiini netistä. Gradussaan Vartiainen arvioi kustantajien, kriitikoiden ja kirjallisuuspalkintolautakuntien merkitystä kirjallisuuden arvottamisessa. Mielenkiintoista pohdiskelua.

Kirjallisuuden arvottaminen absoluuttisesti hyväksi tai huonoksi lienee mahdotonta. Miksi kirja, jota joku toinen kehuu vuolaasti, ja joka on saanut jos jonkinlaisia palkintoja jättää minut lukijana tunnetasolla täysin kylmäksi? Ja toisin päin, miksi kirja, josta itse pidin hullun lailla saa toisessa ihmisessä aikaan vain hymähdyksen?

Yllä oleva lainaus saa minut monessakin mielessä mietteliääksi. "Portinvartijat", nuo paljon parjatut ja pelätyt henkilöt lukevat vuosittain kymmeniä ja taas kymmeniä käsikirjoituksia ja valmiita kirjoja. Mitä tapahtuu ajan kuluessa heidän omalle suhteelleen noihin moniin kohtiin, joita he kirjallisuudessa arvostavat? Mikä on se kirjallisuusammattilaisen valkoinen paperi, jollaisen valokuvaaja asettaa kameransa linssin eteen saadakseen työvälineensä valkotasapainon taas kalibroitua?

Kirjallisuudella on niin monta erilaista tehtävää. Esimerkiksi, vetämissäni kirjoittajaryhmissä olen kuullut turhan monta kertaa lauseen "... tämä minun kirjoittamiseni on vaan tällaista terapiakirjoittamista."

Arvokasta terapiakirjoittamista, joka voi tuottaa kirjoittajan lisäksi jollekin muullekin terapialukemista. Esimerkiksi siitä kirjallisuuden tehtävästä ei lainauksen arvottamisperusteissa puhuta mitään.

Kirjallisuuskritiikistä on oltava moneksi

Torstai 20.1.2011 klo 7.34

Suomen Maakuntakirjailijat järjesti Jyväskylän Kirjailijatalolla tilaisuuden, jossa käsiteltiin kirjallisuuskritiikin tilaa. Linkkinä tilaisuuden antia käsittelevä Kansan Uutisten juttu.

Kirjailija tarvitsee kritiikkiä eli palautetta työstään. Lukijoiltaan: sekä ammattikriitikoilta että heiltä jotka lukevat kirjoja huvikseen, löytääkseen niistä jotakin tärkeää, ymmärtääkseen elämää tai jostakin muusta syystä.

Ammattikriitikko tuntuu olevan sukupuuttoon kuolemassa oleva laji. Sillä palkkiotasolla, jota isot mediat maksavat kirjojen lukemisesta ja arvottamisesta freelancereina toimiville kriitikoille ei elä. Toivottavasti kysymyksessä ei ole yksi oire kirjallisuuden merkityksen vähenemisestä - tai pikemminkin sen muuttuvasta arvottamisesta.

Netin, ja siellä virtaavan vapaan ajatusvirran suhteesta kirjallisuuden arvottamiseen en ole niin huolissani kuin jotkut panelisteista näkyivät olleen. Netistä löytyy tällä hetkellä tosi upeita päiväkirjoja luetuista kirjoista, ja niiden herättämistä ajatuksista.

Palautetta - ja arvokasta sellaista - kirjailijalle se on sekin. Ilman nettiä se jäisi saamatta.