Hyvä kustannustoimittaja on kirjailijalle oiva piiskuri

Lauantai 12.2.2022 klo 11:29

Lattea viikonloppu, tunnelma katossa, Kuva: Martti Linna

Luin viikolla erään tunnetun, arvostamani brittidekkaristin uusimman suomennetun romaanin. Lukukokemus oli tälläkin kertaa hyvä – aina viimeisen kappaleen alkuun asti.

Ollakseen kiinnostava romaanin on oltava monella tapaa hyvin tehty. Kielen on toimittava, ihmisten on oltava lihaa ja verta, miljöökuvauksen on oltava elävää. Sekään ei tee pahaa, jos teoksessa syntyy tavalla tai toisella jännitteitä, joiden voin odottaa purkautuvan/saavan selityksensä viimeistään viimeisillä sivuilla.

Jotakin oli mennyt pieleen lukemani romaanin viimeistelyssä. Tuntui, kuin kirjailija olisi kesken kaiken kyllästynyt aiheeseensa ja sen sisällön kehittämiseen. Päähenkilö – joka dekkarissa on yleensä se, joka ratkoo rikoksia – istui viimeisillä sivuilla tarinaan aivan uutena henkilöhahmona tulleen ihmisen kanssa kahvipöytään. Hän vastasi vuolaasti selostamalla niihin kysymyksiin, joihin tämän lajityypin romaaneissa pitää aina vastata: kuka sen teki, miten hän sen teki ja miksi?

Kun laitoin kirjan kannet kiinni, kävi mielessä pätevän kustannustoimittajan tavattoman iso rooli onnistuneen romaanin synnyttämisessä. Kustannustoimittajan nimeä ei yleensä kirjoiteta mihinkään kohtaan teoksessa. Ehkä monesti olisi syytä.

Laiska kirjailija kirjoittaa laiskan teoksen. Hän (lue: myös minä) tyytyy suoltamaan tekstiä omalla mukavuusalueellaan. Ehkä sillä, joka on ennenkin toiminut. Me kirjailijat emme välttämättä aina näe omia helmasyntejämme: kiusallisesti toistuvia sanoja ja lauserakenteita, tarpeettomia henkilöhahmoja ja juonenpätkiä, täysin ylimääräisiä kappaleita.

Ynnä monia muita turhia vesioksia, jotka poistamalla lopullisesta romaanista saisi aikaan paljon paremman. Tai niitä kehittämällä saisimme siihen kenties lisää iskua, yllättävyyttä ja väriä.

Hyvä kustannustoimittaja on paljon muutakin kuin pelkkä kielenhuoltaja. Hän laittaa paljon kysymysmerkkejä käsiinsä saamaansa käsikirjoitukseen. Kirjailija on se, joka vastaa aina teokseen luomastaan maailmasta. Mutta ei se haitaksi ole, jos siinäkin paratiisissa on joku kiusallinen Eeva tai Aatami näkemässä asiat aivan toisin, kuin mitä sen luoja on ajatellut.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: romaani, romaanin kirjoittaminen, kustannustoimittaja, kirjailijan työ, Martti Linna

Edgar Rice Burroughsin neuvot romaanin kirjoittajalle

Keskiviikko 10.4.2013 klo 8:01

Kirjailijalta kysytään aika usein neuvoja kirjoittamiseen. Niitä on hankala antaa, kas kun jokaisella meistä on erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet jonkin uuden luomiselle. Kun kysytään, sitä yrittää mumista sellaisen vastauksen, jollaista luulee kysyjän odottavan.

Tarzanin, ja monen muun legendaarisen hahmon luoja Edgar Rice Burroughs (1875-1950) kiteytti mielestäni osuvasti jotakin olennaista kirjoittamisesta. Hänen mielestään hyvän romaanin kirjoittajan täytyy olla

1 pettynyt ja masentunut.
2 olla epäonnistunut kaikessa mitä hän on tehnyt.
3 hänen on täytynyt viettää sietämättömän yksitoikkoista ja mielenkiinnotonta elämää.
4 hänen täytyy olla sydämensä pohjasta kyllästynyt sivistykseen.
5 hänen ei tarvitse piitata kieliopista eikä hän lue paljon.
6 hän omistaa keskitason aivot ja tavalliset taipumukset.
7 hän osaa olla käsittelemättä sellaisia aiheita, joista hän ymmärtää jotakin.

Lähde: Curt Riess: Bestseller (Otava 1963)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Edgar Rice Burroughs, Curt Riess, Bestseller, romaani, romaanin kirjoittaminen, kirjailijan työ

Kirjailijat eivät uskalla kirjoittaa, sanoo Mäkinen

Lauantai 19.11.2011 klo 6:49

Hesarin kulttuuritoimittaja, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoraadissa kaksi vuotta istunut Esa Mäkinen on tätä mieltä lehden lauantaiesseessään 19. marraskuuta. Kirjoittajat ovat suoltaneet perinteistä ja tylsää tekstiä, sanoo hän.

Mäkinen valittaa sitä, että esikoiset ovat perinteisiä romaaneja, eivätkä niiden kirjoittajat harrasta tarpeeksi kokeiluja eivätkä hassutteluja. Syntyy kerrontaa ilman raikkautta ja kunnianhimoa.

Ehkä se tuolta näyttääkin - jos lukee putkeen sata esikoisteosta, eikä juuri muuta. Esikoisen kirjoittaja tyhjentää aikamoisen pajatson tekstiinsä. Monelle sen tarinan aihe on hyvin omakohtaista ja itse koettua - eikä siinä tee juuri mieli kikkailla.

Uskon että Mäkisenkin näkökulma muuttuisi tyystin toiseksi, jos hän lukisi ja seuraisi esikoisensa julkaisseiden kirjailijoiden teoksia sarjana aina siihen viidenteen tai kuudenteen teokseen saakka. Jokaisessa ammatissa kehittyy, myös kirjailijana. Ensimmäinen kustannustoimittajani - Mikko Aarne Otavalta - sanoi, että monesti kirjalijan neljäs teos on hänen parhaaansa.

Toki ripaus kokeilua ja omaperäisyyttä ei ole koskaan pahaksi. Ilman niitä ei Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin (1962) kaltainen mestariteos olisi koskaan syntynyt. Ei muuten ollut esikoinen: Time for a Tiger oli ilmestynyt jo kuusi vuotta aikaisemmin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Esa Mäkinen, esikoiskirjailijat, romaani, romaanin kirjoittaminen, kirjailijan työ